MATKALLE LÄHTÖ.
Päivä ei valjennut kirkkaana. Taivasta peittävät pilvet tosin vaalenivat, mutta eivät ilmaisseet auringon kohoamiskohtaa.
Jean Louarn oli lähtenyt kotoansa liikkeelle ennen auringon nousua. Hän aikoi lainata Ploeucin kauppalasta hevosen ja tuoda Annette Domercin tullessansa. Kotona pukeutuivat Donatienne ja Naemi parhaillansa. Naemi oli alkanut autella äitiä aamuaskareissa. Tyttönen istua kyyhötti kumarana vuoteen laidalla, pörröinen tukka riippuen unisilla silmillä. Hänellä oli työ ja vaiva tasapainoa tavoitellessaan ja vetäessään sukkia jalkoihinsa sekä pauloittaessaan pukuansa.
Donatienne oli vihdoin saanut pukeutuneeksi ja oli jo liikkeellä.
Hän katseli äänetönnä vuoroon kutakin lastansa. Jeanin ilmoittaessa: »Kello on viisi, päivä on pian käsissä», oli äidinrakkaus äkkiä leimahtanut Donatiennessä uuteen eloon. Ajatellessaan jättävänsä nyt kolme pientä, maailmaan saattamaansa olentoa, pienimmänkin, vielä vieroittamattoman, tunsi hän sydäntänsä kouristavan. Hän tunsi heitä katsellessaan tuskaista pelkoa, ettei ehkä enää näkisikään heitä tai että joku pienokaisista olisi hänen palatessaan poissa. Kuka heistä? Hän ei uskaltanut jatkaa aavistuksiansa, sillä vaara näytti vaanivan juuri sitä, johon hän katseensa käänsi. Mietteissänsä nosti hän nukkuvan Joelin rinnoillensa.
»Naemi», kehoitti hän hiljaa, »käy heittämässä sylys olkia lehmälle.
Kuulen sen liikkuvan.»
Hän kumartui hymyilemään sylilapsellensa, jonka pienet kasvot peittyivät äidin rintoihin ja paidan poimuihin. Pienokaisen huulet alkoivat imeä innokkaasti, hellittyen vain lapsen nautinnostansa hengästyneenä levätessä. Äiti mieli huutaa hänelle ääneen: »Vie kaikki, armaani! Illalla et enää saakaan. He antavat sinulle silloin maitoa, josta et pidä. Sinä pidätkin vain oman emosi antimesta. Juo viimeisen kerran kylläksesi!» — Kun Joel nukahtaen päästi nännin huuliltansa, kutitteli äiti hänen huuliansa sormellaan yhäkin elonvoimaista juomaa hakemaan.
Huolettomana hymyillen hän laski lapsen kehtoon ja jäi katselemaan, kunnes äkkiä muisti ajan kuluvan. Naemi palasi läävästä oljenkorsia tukassaan. Donatienne riensi arkun luo. Siinä hän säilytti sekä omia että lastensa pukineita — päällysvaatteita ja karkeita liinavaatteita. Hän kääräisi nopeasti nyyttiin vanhan alushameensa, kaulaliinan, alusvaateparin ja pari päähinettänsä. Ne hän pani ruokaliinaan ja kiinnitti liinan nurkat neulalla. Muuta hän ei ottanut mukaansa, sillä seudun naiset olivat neuvoneet häntä jättämään muun kotiin, koska herrasväet tavallisesti kustansivat kaiken, mitä puuttui. Niin tekivät varattomimmatkin.
»Kuule!» virkkoi hän kuulostellen.
Hääräilevä Naemi pysähtyi. Voi eroittaa selvästi lähenevien kärryjen kolinan. Tulija oli Jean, joka ajaa koluutteli äsken kivettyä tiepalaa, noin kolmesataa metriä mökistä. Donatienne ehti töintuskin täydentää pukeutumistansa. Puettuna parhaaseen mustaan, poimuteltuun, avoimella valkokauluksella varustettuun asuunsa ja vaaleaan siipipäähineeseensä oli hän tiukkaan kierrettyine tukkalaitteinensa miellyttävä.
Jean astui tupaan. Hänen seurassansa oli solakka, hieman kumara tyttönen, näöltänsä tuskin viisitoistavuotias, mutta ijältänsä kuitenkin jo seitsemäntoista vanha. Tytön silmät muistuttivat päivettynyttä ihoa.
»Hyvää päivää, Louarn rouva!» lausui hän.
Donatienne ei vastannut. Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet miltei sokaisten. Hän suuteli uinuvaa Joelia ja kehdossansa käännähtävää Lucienneä. Naemi ei käsittänyt miksi äiti itki, ja hiipi hänen luoksensa. Donatienne sulki hänet syliinsä.
»Oma, pikku rakas tyttöseni, otathan sinä siskosi hoitoosi, eikö totta? Älä loittone koskaan kovin kauas heidän kanssansa. Minä palaan pian — hyvästi!»
Hän päästi Naemin, tempasi vaatenyyttinsä ja sinisen pumpulisateensuojansa, riensi töllistelevän palvelijan ohitse pihalle ja kiipesi kärryihin. Louarn hillitsi sillä välin hevosta.
Hetkistä myöhemmin olivat he jo kummun juurella. Olkikaton alainen tuvan ovi oli kuin musta kolo, jonka keskeltä häämöitti olento, tuvassa oleva lapsi. Se hälveni samassa, Ros Grignon katosi tien mutkaan ja Donatienne näki enää vain naapuriaituuksia sekä etäämpää vieraita, outoja ketoja, puita ja kujia. Louarn näytti kiintyneen vain ajamiseen. He kiiruhtivat Ros Grignonia lähinnä olevalle rautatieasemalle. Tammien ja omenapuiden latvuksissa leijuva aamusumu oli kosteaa ja painostavaa.
Mäellä, muutamia satoja metrejä asemalta, kääntyi Jean Louarn puolisoonsa ja suuteli hänen otsaansa.
»Kirjoita minulle», kehoitti hän, »että tiedän, missä olet. Olen niin levoton sinusta, Donatienne!»
Nuori vaimo vastasi:
»Luonnollisesti on sinunkin kirjoitettava minulle kaikesta, mitä tapahtuu.»
Hän ei suudellut miestänsä. Hänet oli kasvatettu ankarien perintätapojen mukaan. Bretagnessa otaksutaan odottamattoman katselijan piilevän joka pensaassakin.
Kärryt ajoivat asemalle juuri puolikymmenen-junan saapuessa Pointivystä. He ehtivät tuskin työntäytyä lippuluukulle. Mies kantoi valkoista kääröä, vaimo avasi kuluneilla kuparikolikoilla täytetyn kukkaronsa.
Kiireisinä kulkivat he odotussalin poikki, törmäillen mitättömine kantamuksinensa milloin mihinkin. Donatienne kiipesi kolmannen luokan vaunuun, jonka ovea junailija piti avoinna.
»Hyvästi», äänsi Louarn.
Donatienne ei kuullut häntä. Louarn näki vielä kauniiden, rusoittavien kasvojen, ruskeiden silmien ja häilähtelevien päähinesiipien vilahtavan vaunun peilikirkkaan akkunan ohitse. Liikkumattomana jäi hän asemasillalle tuijottamaan Donatienneä kiidättävää höyryhepoa.