MATKALLA PARISIIN.
Vaimoansa muisteleva Louarn palasi yksin kotiinsa. Donatienne oli ensin heittäytynyt kyynelöiden vaununsa nurkkaan, mutta, unohti pian ikävän, kuullessaan ympäriltänsä ranskalaisia ja bretagnelaisia keskusteluja tai pitkin junaa kajahtavia asemain nimien huutoja. Uusia matkustajia astui vaunuun. Donatienne tunsi heistä vielä useimmat tai voi päätellä naisten päähineistä ja miesten liivien päärmeistä sekä ommelkoristuksista, mistä maakunnasta mikin oli. Muudan Lamballepäähineeseen puettu nainen kysäsi häneltä, matkasiko hän kenties kauaskin.
»Parisiin asti», vastasi Donatienne.
»Epäilemättä imettäjäksi?»
»Niin. Jätin lapseni, Naemin, Luciennen ja Joelin. Kuten käsitätte, ei nuorin ole vielä suuren suuri.»
Hän jutteli tälle oudolle, osaaottavalle naiselle minkä mitäkin pienokaisistansa. Hänestä oli hupaista haastella henkilön kanssa, joka ymmärsi häntä ja oli itsekin äiti. Uusi ympäristö huvitti häntä ja aiheutti lukuisia hämmästyksiä. Hänen käsitepiirinsä oli rajoittunut tähän asti ainoastaan Yffiniacin ja Ploeucin puitteisiin. Huomasipa hän senkin omituisuuden, että eläinkunta tuli sitä voimakkaammaksi, kuta kauemmaksi Ros Grignonista kerittiin sekä että keltaohdakkeet ja orapihlaja-aitaukset olivat yhä harvinaisempia.
Remusiin oli hänen pysähdyttävä kolmeksi tunniksi. Muuan vaimo, joka oli huomannut hänen väsymyksensä ja junan tärinästä aiheutuneen huumauksen, vei hänet huokeaan aseman läheiseen ravintolaan kahville. Vaimo oli tanakka, kurttuisa mummo, hyväntahtoista ja rattoisaa ihmislajia, joka kääntyy kursailematta ja luottaen kaikkien kiltin näköisten ihmisten puoleen ja on aulis uhrautumaan omaa etuansa ajattelematta kuin sisäisestä pakoituksesta.
Yhdessä pistäytyivät he vielä kaupungin kirkossa ja puistossa. Erotessansa he jo pitivät hieman toisistansa. Lausuessaan mummolle jäähyväisiänsä aavisteli Donatienne vaistomaisesti hyvästelevänsä ja syleilevänsä samalla vanhaa, tuttua kunnon Bretagneakin. Donatienne läksi toisella junalla kuin mummo. Mummo vetisteli arvaillessaan, mitä tuosta tuntemattomasta, kauas bretagnelaiselta kamaralta uskaltautuvasta nuoresta naisesta oli tuleva.
Juna oli juossut jalavien ja tattarivainioiden reunustamien sekä omenapuukujien halkomien niittyjen poikki, kohisten nyt Sarthen ja Mayennen viljavilla seutuvilla. Donatienne painoi päätänsä ikkunalasiin ja katseli ohi vilistäviä vainioita. Se soi vaihtelua sekä palautti ajatukset muistoinensa tutuille aloille. Mutta tuskin oli kaksi kolmannestakaan pitkästä taipaleesta takana, kun jo yllätti pimeä. Aamusta alkaen näköpiirin taustalla pysytellyt punansinervä sumu piiritti nyt kaikilta haaroilta täysin höyryin matkaansa jatkavan junan. Donatienne näki häipyvän tämän viimeisenkin silmien ja ajatusten askartelun. Hän ei saanut selville levottomuutensa syytä. Heitettyänsä satunnaisiin seuralaisiinsa aran silmäyksen, käänsi hän taas nopeasti katseensa yltyvän pimeyden kattamaan ketoon. Hän laski, että näkyviä pensasaitoja oli vain neljä, sitten kolme ja vihdoin ainoastaan kapea tietä rajoittava uoma. Koettaessaan eroittaa ani harvojen, siellä täällä häämöittävien, pimeässä mataloista akkunoistaan valoa vilkuttavien asumuksien ääriviivoja, valtasi hänet halu päästä johonkin niistä, saadaksensa äkkiä tuntea itsensä turvalliseksi lämpöisissä suojissa ja rauhallisina istuskelevien ihmisten parissa.
Oli aivan pimeä. Donatienne sulki silmänsä ja ajatteli pitkää taivalta, joka oli kuljettava yöllä sekä lisäksi raiteilla, joiden pieninkin epätasaisuus aiheutti tuskallisen tärähdyksen hänen maitoa pakollansa olevissa rinnoissaan.
Silmänsä avattuaan hän näki hämyisessä lampun valossa naisen istuvan penkin toisessa päässä. Nainen varoi toisella kädellään helmassaan olevaa pientä, valkoista ja pitkulaista kääröä. Hänen hameensa oli kohoutunut hieman edestä sekä poimuutunut syvään sivuille. Hänen toisessa kädessään oli avoin sanomalehti. Hän oli yritellyt sitä lukea, mutta lehti oli luisunut vähitellen käärölle, peittäen sen miltei kokonaan.
Donatienne nousi. Hän yritteli lähetä tuntematonta vierasta useaan kertaan. Nainen nosti levotonna päätänsä. Pian tuli hänen silmiinsä lempeämpi loiste. Hän hymyili Donatiennen nuorekkaalle muodolle ja maalaispäähineelle. Oivaltaen Donatiennen sanattoman kysymyksen sysäsi hän lehden luotansa lausuen: »Se on lapseni, tytön tylleröni. Hän on nukkunut Le Maitresta, lähtöpaikastamme saakka.»
»Minäkin olen äiti», vastasi Donatienne. »Matkustan Parisiin, imettäjäksi.»
Hän pujotteli poveltansa lääkärin kirjeen.
»Oh», lausui nuori nainen. »Boulevard Malesherbes! He lienevät rikkaita ihmisiä!»
»Niinkö luulette?»
»Niin. Onhan se Parisin kauneimpia osia. Teillä on onni oppaananne!»
»Matkustatteko tekin Parisiin?» kysäsi Donatienne.
»En, Versaillesiin.»
»Kai miestänne tapaamaan?»
Vieras vitkasteli tuokion. Sitten vastasi hän pehmein, mutta hieman hiljaisemmin äänin:
»Ei minulla miestä olekaan.»
He vaikenivat molemmat. Nuo sanat olivat tavallaan heidän surullisina jäähyväisinänsä. Donatienne palasi nurkkaansa. Hän vaipui hänelle tähän asti vallan outoihin ongelmoihin, niin ettei huomannut vieraan poistumistakaan Versaillesissa. Mutta hetken vierähdettyä hän muisti kuitenkin lyhyestä, liikuttavasta keskustelusta vain parisen valtavaa, sydäntä ylpeydellä ja riemulla täyttävää sanaa: Parisin, joka läheni lähenemistänsä, ja rikkauden, joka vihdoin olisi käden kosketeltavissa. Hän oli nyt lähellä tuota suurta salaperäistä kaupunkia. Se lähetti viestinsä taivaalle heijastuvalla hohteellansa ja sadoilla, kaukaa tulikipeninä kimaltelevilla kaasuliekeillänsä. Donatiennen lävitse viilsi väristys. Hän oli merimiehen lapsi ja tunsi tavallaan esi-isiensä ja heimonsa kuumeisen kaihon, kun he laskettelivat laajoilla maailman ulapoilla ja uneksivin, seikkailujanoisin mielin hehkuivat uusien maiden näkemishalua. Hänkin jätti, niinkuin hekin, taaksensa köyhän kodin, elämän yksitoikkoisuuden ja raskaan raadannan, matkansa vapauttamana.
Asematulien häikäisemänä, vaunujen kolinan ja veturien vihellysten huumaamana, tuntematta väsymystä ja muistamatta etäistä, syrjäistä, ohdakkeita siittävää seutua, seisoi hän asemalla hymyilevänä, nuorentuneena ja kauniimpana, voimakkaan riemu- ja toivokuohun kannattamana.
Ijäkäs kamarineito otti hänet asemalla huostaansa. Heitä odottivat aseman edustalla katetut vaunut. He nousivat niihin ja asettivat Donatiennen vaatemytyn väliinsä. Donatienne vastasi hätäisesti vaunutoverinsa kysymyksiin, hellittämättä hetkeksikään katsettaan vaunun akkunasta näkemistänsä ohi soluvista pitkistä kaduista. Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli Parisi valoisa, eloisa ja meluisa. Kun he ajoivat Seinen ylitse, luuli Donatienne näkevänsä ilotulituksen, tosin komeamman kuin olisi osannut uneksiakaan. Place de la Concordella kysäsi hän Champs-Elyséehen viitaten: »Onko tuo tuolla metsää?» Hänen huomionsa kiintyi aina uusiin ja uusiin, raskaiden porttien sulkemiin taloihin. Hän seurasi niitä katsein, kunnes ne katosivat. Ne olivat vallan kuin hänen omiansa jokainen. Hänen sydämensä sykähteli vilkkaasti ja hän tunsi astuneensa uuteen isänmaahansa. Samaa olivat epäilemättä tunteneet hänen heimonsa isätkin seikkailurikkailla retkillänsä.
Saavuttuaan kookkaasta tammiportista palvelutaloonsa ja hengitettyään portaikon vienoa kukkaistuoksua, oli hän niin säteilevän, niin kurjuutensa unohtaneen näköinen, että ijäkäs kamarineito kumartui portinvartijan akkunaluukusta lausumaan:
»Tuon tässä erään, joka kotiutuu tuossa tuokiossa!»
He nousivat palvelusväen asuinkertaan, kadoten porraskäytävään.
Samoihin aikoihin, ennen kuin aamu sarasti Bretagnen Ploeucissa, näyttäysi Ros Grignonin kummulla Jean Louarnin kookas hahmo. Hän ei ollut ummistanut silmäänsä. Hän tarttui mieluummin työhön tai samoili metsissä kuin jäi huoneeseen, joka huokui vielä Donatiennen läsnäoloa. Hetkiseksi pysähtyi hän, lapio olallansa, tuijottamaan yöhön, kuin aikomaansa askaretta ajatellen. Sitten hän huokasi ja laskeutui kummun kuvetta pelloillensa.