PERKKIÖ.
Kuusi kuukautta kului. Kevätsateet saapuivat tiheinä, tuimina kuuroina ja kostuttivat maata, takertuen hienoiksi helmilöiksi äsken nousseeseen oraaseen.
Louarn palasi metsästä. Hän oli ollut marraskuusta saakka halonhakkaajana. Työ oli nyt päättynyt ja viimeinen risukuorma oli häipynyt mutkikkaalle tielle. Aika ajoin helähti ilmassa heleä ja hento pikku kellojen kilahdus, kuin enkelien ennakkoilmoitus pääsiäisen tulosta.
Louarn asteli raivaamallaan alueella. Hän oli perkkaillut sen pensas pensaalta. Se oli hänen perkkiönsä, nummen ja nuoren metsäkulmakkeen välillä. Hän tuumiskeli Donatiennen lähdön jälkeisiä tapahtumia.
Talvi oli ollut työläs. Yksin hän oli saanut muokata maata omenapuiden väliin vehnälle ja toisen, laihaperäisen ja kivisen kaistaleen kauralle. Paljon ei tosin Donatiennekaan ollut voinut aikoinaan avuksi olla, hänen kätensä kun olivat liian hennot käsittelemään kunnollisesti lapiota. Lasten huolehtiminen oli lisäksi pidättänyt häntä tuvan seutuvilla. Mutta olipa hänestä ollut omalla tavallaan hyötyäkin. Koko Ploeucin pitäjässä ei ollut taitavampaa eikä tarkempaa kättä. Vakojen valmistuttua saattoi hän pysytteleidä pellolla kolme, viisi, jopa kahdeksankin päivää yhteen menoon. Hän kiinnitti esiliinansa kulman vyöhönsä, täytti liinan laskoksen siemenillä ja asteli pellolla hitaasti, sormet harallansa, siementen singotessa pitkinä paasmoina peltoon. Siellä, missä Donatienne oli kylvänyt, versoi tasaisin vilja.
Tänä kylvökautena oli Ros Grignonin nuori vaimo poissa. Hänen palaamisestansakaan ei vielä kuulunut, vaikka maaliskuun aurinko jo oli houkutellut vehnän vihreälle oraalle ja tattarin vaaleanpunaiselle lehdykälle. Hänen poissaolonsa painosti tuvassakin. Annette Domerc oli perin huolimaton. Hänen mielitekojansa oli vain lasten keralla laukkaileminen pitkin maita ja metsiä, omenien poimiminen sekä kyläläisten kanssa lörpötteleminen. Louarn ei ollut voinut tottua tähän julkeaan ja tympeäkatseiseen tyttöön, joka ei koskaan moitittaessa vastustellut eikä haastellut hankkeistansa, vaan laverteli kylläkin kaksimielisiä juttuja kylän naisista hänen ikäkaudellensa kerrassaan inhoittavalla tavalla.
Talvi oli työläs senkin vuoksi, että Louarn oli saanut hautoa mietteitänsä itseksensä yksinäisyydessään. Annette oli herättänyt hänessä oudostelun siitä, että Donatienne kirjoitti niin harvoin. Moniin askareihinsa kiintyneenä hän olisi itse tuskin tullut sitä huomanneeksi. Se olikin totta, vaimo kirjoitti vain joskus ja silloinkin vain lyhyesti! Louarnilla oli viimeksi saapunut kirje aina mukanansa. Usein se oli kolmen, neljän viikon vanha. Yksin ollessaan tai kun ei kukaan Ros Grignonilainen sitä nähnyt, yritteli hän luoda niistä jonkinlaista johtopäätöstä: »Rouva vei minut katsomaan kilpa-ajoja. Sellaista väenpaljoutta et ole koskaan nähnyt. Olen ollut kerran teatterissa rouvan ensimäisen kamarineidon, Honorinen kanssa». — Yhden ainoan kerran oli Donatienne lähettänyt rahaa.
Tammikuun keskivaiheilla oli neiti Penhoatin asianajaja uhannut panettaa kaiken Ros Grignonissa ryöstöön kolmen vuoden vuokran suoritukseksi. Hän sai viikkoa myöhemmin puolet vuokrarästeistä ja lupasi odottaa loppusuoritusta vielä heinäkuun loppuun. »Olisi ollut parempi, että olisit pitänyt vaimosi luonasi», oli hän huomauttanut mökistä mennessänsä. »Olisit hankkinut hänelle toimen täältä. Tiedätkö edes, missä hän on? Vaimosi on kovin nuori!» — Louarn katsahti häneen bretagnelaiselle talonpojalle ominaisin miettivin ilmein, jota kaupunkilainen tajuaa vain vaivoin. Hänen sydämeensä iskeytyi sentään epäilys ja epämääräinen levottomuus. Kipeinnä oli kuitenkin kiukku.
Mies oli ulonnut metsästä. Hän asteli nummea pitkin Ros Grignonia kohti. Ensi kertaa pisti hänen silmiinsä silloin ohdakkeiden ja väriherneiden voimakas varjo. Kun nuori metsä oli maan tasalla, olivat ohdakkeet ja väriherneet saaneet uutta versoamisvauhtia ja rehoittivat ryväspaikoissaan luonnottoman korkeina, jalkaa yli torpparin pituuden. Louarn pysähtyi ja hajoitteli rypäitä kyynäspäillänsä. Sitten hän tarkasti huolellisesti maankamaraa. Siinä tuntui yhäkin vakoja; pinta oli sulaa, halkeillutta ja hyönteisten sekä peltohiirien pöyhimää. Siellä ja täällä kohosivat vihreät väriherneet ja harmaat ohdakkeet vartevina, mehuisina ja haarakkeisina kuin puut. Ohdakkeiden varsista alkoivat vaaleat oksat jo työntyä esiin ja latvoissa lupailivat puhkeilla punakellervät nuput.
»Esivanhempamme viljelivät nummea. Jospa minäkin yrittäisin? Luulisin siitä leivän levenevän!»
Hän palasi kymmenkunnan askelta ja tarkasteli vihoittavaa vainion orasta. Hän kuvitteli, miltä pelto näyttäisi, jos nummikin olisi perattu. Ja kun hänen ajatuksensa askartelivat alinomaa Donatiennen ympärillä, tuumaili hän:
»Donatiennekin sitä hämmästelisi!»
Tupaan tultuansa hän tapasi lieden luona rahilla istuvan Annette
Domercin. Tyttö viittasi pöydälle.
»Vihoviimeinkin kirje teille Donatienne rouvalta.» Joutuin viskasi Louarn rautakankensa permannolle ja kahmaisi kirjeen käsiinsä. Hän riensi ovelle. Siellä näki vielä lukea. Jolloinkin muulloin olisi vaimon kirje tuntunut hänestä kenties liian lyhyeltä.
»Olen onnellinen, mutta kaipaan lapsukaisiani. Suutele heitä puolestani.»
Louarnilla oli mielestään syytä olla tyytyväinen. Suunnitelma, jonka hän juuri oli tehnyt puolisonsa hyväksi, elähytti hänen tunteitansa Donatienneen. Louarn käsitti vain yhden ainoan asian: Donatienne oli kirjoittanut! Hänen mielestään ei Ros Grignon siis ollut häipynyt. Hän käski suudella pienokaisia puolestansa.
Onnellisena pisti hän kirjeen liivintaskuunsa, palasi lasten luo ja suuteli vaatearkun luona leikkivää Naemia ja Lucienneä.
»Lapsirakkaani!» lausui hän, nostaen ensinnä toista ja sitten toista. »Äiti on käskenyt minun suudella teitä hänen puolestansa. Muistattehan te Donatienne äidin?»
Joel nukkui Annetten polvilla. Kumartuessaan suutelemaan Joelia, kuuli Jean Annetten terävän naurahduksen. Tytön pörröiset, aniharvoin päähineen alle kiinnitetyt kiharat hipaisivat hänen kasvojansa.
»Louarn rouva lähettää siis suotuisia uutisia?» uteli tyttö. »Hän palaa kai pian?»
Louarn suoristautui pitkin pituuttansa ja katseli häntä. Tyttö kohotti päätänsä ja hymyili, tähyillen Louarnia arvoituksellisilla silmillänsä. Niissä väreilivät valonheijastukset vaihdellen kuin kissan silmissä.
»Miksi luulet hänen pian palaavan? Hän ei ole lakannut vielä imettämästä», vastasi Louarn.
»Arvelinhan vain. Näytitte niin onnelliselta.»
Annetten kasvoihin oli palannut tavallinen, tylsän tympeä ilme. Louarn tunsi vastustamatonta halua haastella jollekin harvinaisesta ilostansa. Hän vetäytyi tytöstä mahdollisimman ulohtaalle ja istuutui uunin toisella kupeella olevan vuoteen laidalle. Hän kutsui Naemin luoksensa. Lapsi oli kyllin vanha käsittääksensä häntä. Isä istutti hänet vierellensä.
»Pienoiseni», lausui Louarn lempeästi. »Mielessäni kytee uusi aije.
Nummi, näetkös!»
»Niin, isä!»
»Minä raivaan sen. En jätä rikkaruohon korttakaan. Teen sen vallan yksin. Minä kuokin maan ja kynnän sen syvältä. Kaiken on oltava valmiina äidin tuloon. Luuletko, että hän iloitsee nähdessään peruna- tai naurismaan? Tuumailenpa pannakin sen nauriiseen. Luuletko, että hän ilostuu, mitä?»
»Entä linnunpesät?» uteli lapsi.
»Ne saat sinä.»
Hän näki Naemin silmissä ilonvälähdyksen. Niistä näytti hänelle hymyilevän rohkaisten poissaoleva äiti. Louarn salli lapsen valvoa tavallista kauemmin. Niin itseensäsulkeutunut ja hyväilyjä kartteleva kuin olikin, leikki hän nyt lapsen kanssa, kokien saada Naemia nauramaan, nähdäksensä vain kerran vielä tytön silmien säteilyn.
Seuraavana aamuna kävi hän nummeen käsiksi. Hän asettui polvinojaan ohdakkeiden ympäröimään ruohoittuneeseen ojaan, kohotti kätensä ja iski äsken teroitetulla kookkaalla puutarhaveitsellänsä sitkeään, sotkeutuneeseen, laajalatvaiseen ja tiheään pensaikkoon. Nummi tuntui vavahtavan. Vesakoissa suhisi vihuri ja pari rastasta pakeni räkättäen. Louarn kuuli lukemattomien pikkueläinten ehättävän koloistansa. Hän hymyili ja kohotti taas teränsä. Taas se kurahti samaan paikkaan, uursi yhä syvemmän uoman pensaikkoon ja singautti valkeat pirstaleet kauas ympäristöön. Louarn peräytyi, oksien rykelmä horjui, kuupertui tasapainostansa ja humahti kukkasinensa ketoon.
Lapset katselivat Annette Domercin kanssa kummulta. He taputtivat kätösiänsä. Louarn viilsi viimeiset säikeet poikki, viskasi pensaan tieltänsä, ja niin eteni nummella. Päivällisiin päästessä oli paksussa pensaikossa jo tuvan puoliskon laajuinen vaalea ala.
Sen sekä seuraavan päivän jatkoi Louarn kuin raivoten raadantaansa. Lammasnahkakintaista huolimatta vuosivat hänen kätensä verta. Vaikka hän oli tottunut elämänsä ajan ainaiseen työhön, oli hän, palattuansa hämärissä kotiinsa ja nyhtäessään sormiin painautuneita okaita, lopen uupunut. Siltäkin hän selitteli riemuiten ja ylvästellen: »Päivä oli perin raskas. Vielä viisikymmentä, ehkäpä vain viisiviidettä sellaista, niin työ on tuota tuonnempana!» Annette Domerc katsahti häneen ääneti. Naemi ei kuullut hänen sanojansa, sillä tuli oli kattilan alta sammumaisillaan. Vastauksena Louarnille olivat vain hänen omat, Ros Grignonista kaukana harhailevat ajatuksensa. Hän uudisti: »Viisikymmentä tai viisiviidettä sellaista vielä!»
* * * * *
Oli saapunut suvi. Ros Grignonin ympäristö viheriöitsi. Omenapuut kuhisivat täynnänsä surisevia mehiläisiä, ollen kuin suuria, pyöreitä kukkakimppuja, joita lapset suvisin sitelevät kevätesikoista. Illoin täytti köyhän tuvan hunajan tuoksu ja heleitä kukkalehtiä lennähteli leikitellen ovesta vuoteiden alle. Louarn kirjoitti vaimollensa. Vaimo ei ollut vastannut viimeisimpiin kirjeisiin ja se huoletti Louarnia. Lisäksi hän arasteli Annette Domercin aavistelevan hänen ajatuksiansa. Tyttö tuntuikin vakoilevan isäntäänsä.
Louarn kirjoitti, että cideristä näytti tulevan lupaava sato, ja toivoi
Donatiennen siitä iloitsevan sekä kiittävän hyvästä uutisesta. —
Vastausta ei kuitenkaan saapunut.
Nummiperkkiö oli edistynyt reippaasti. Kun kaurat alkoivat omenapuiden takana kellastua, oli enää vain kauempana metsän laidassa kaistale ohdaketta raivaamatta. Louarn heitti silloin veitsen ja tarttui viikatteeseen. Tähkäpäät kaatuivat vuorostansa, kuhilaiksi kohotaksensa. Tattari puhkesi miljooniin valkokukkiinsa. Hehkuvan helteiset heinäkuun päivät olivat hikoileville, kumarille leikkaajille raskaita, ja illat venyivät pitkiksi. Mutta Louarnille ne tuskin riittivätkään saapumatonta kirjettä odotellessa. Päivät pääksytyksin hän toivoi, harhaillen ehtoot töllinsä tienoilla, kunnes pimeä peitti metsät ja mannut. Donatienneltä ei ollut tullut neljään kuukauteen sanaakaan. Uteliaille kertoi Louarn kuitenkin: »Olen saanut hänestä tietoja. Hän voi hyvin.» Muuan Louarnin serkku, muna- ja höyhenkauppias, oli pistäytynyt Yffiniacista palatessaan mökissä ja kertonut Donatiennestä. Hän oli kuullut uutisen »Moulin-Hayen vanhuksilta», Donatiennen vanhemmilta. Itse ei mökkiläisraukka ollut saanut sanaakaan puolisoltansa lohdutuksekseen, hän, joka uupuneena unissansa nyyhkytteli kuumeisesti lyhyinä suviöinä.