RYÖSTÖ.
Heinäkuun lopulla saapui ryöstömies merkitsemään kirjoihinsa mökin irtaimiston neiti Penhoatin saatavasta. Turhaan oli hän viikkoa varemmin kehoittanut Louarnia suorittamaan vuokrarästinsä. Nähdessänsä miehen ja todistajat kunnaan kuvetta kohoamassa, heitti Louarn tuleentuneen uutispeltonsa leikkaamisen. Hän painoi viikatteensa varren peltoon ja läksi nummen laitaan. Siellä hän seisahtui metsänreunan viimeisimmän, mahtavan värihernepensaan luo. Siitä hän voi nähdä mökkinsä ja neljä hehtaariansa, joihin hän oli uhrannut niin paljon työtä, joiden takia kärsinyt niin kovin kurjuutta. Siinä oli kaikki, mitä hän oli maailmassa rakastanut ja mihin hän vieläkin kohdisti toivonsa. Käsivarret ristissä hän seisoi odottaen.
Ryöstömies jätti molemmat todistajansa kummun juurelle ja läksi itse laahustamaan Louarnin luo. Risaisine takkinensa ja tahraisine huopahattuineen hän oli yhtäläinen kurjuuden kuva kuin ryöstönalainen mökkiläinenkin. Hän kompasteli vakoihin ja nosti väliin laihaa, vaalean poskiparran ympäröimää naamaansa kuin punniten aikoiko Louarn antaa hänen kahlata pellon päähän yrittämättä askeltakaan vastaan. Louarn ei hievahtanutkaan. Kun heidän välillänsä oli enää vain pari vakoa, suoristautui hän, niin että pensas tutisi. Järkyttyneenä, hammasta purren hän lausui:
»Tulit ryöstämään?»
»Niin. Neiti Penhoat lähetti minut…»
»En estele sinua», keskeytti hänet Louarn. »Se on virkasi. Sanoisin kuitenkin sinulle jotain. Olet ihminen ja voit arvostella. Katsohan ympärillesi, oikealle ja vasemmalle kädellesi, kummulle asti.»
Ryöstömies vilkaisi ensin kummastellen rotevaa, muita kurjia kovin vähän muistuttavaa talonpoikaa, sekä sitten perkkiötä, josta pisti teräviä, veitsen viiltämiä juuria.
»Olen raatanut kolme kuuta tässä pensaikossa ja pannut käteni piloille. Käänny ja katso kaatamani metsän pohjaa! Tuossa on tuleentunut tattarini ja vehnäni. Laiskuudesta et voi moittia minua, mitä? Vai voitko?»
»En.»
»No, niin! Olen tehnyt tämän kaiken lasteni ja Parisin rikkaissa palvelevan puolisoni vuoksi. Käsitäthän, ettei vaimoni voi sallia, että kaikki tämä myödään minulta kuin kerjurilta?»
»Se on totta, hänellä olisi syytä suorittaa velkasi», vastasi ryöstömies.
»Pitkänkö maksunlykkäyksen voit luvata?»
»Parahin Louarn, tänään on tiistai. Ilmoitan huutokaupan ensi sunnuntaista kahdeksan päivän perästä.»
»Rahat saat», lausui Louarn. »Minä sähkötän hänelle, ja hän vastaa varmasti.»
Hänen äänensä vapisi. Sanat »hän vastaa varmasti» kuiskasi hän miltei kyynelten tukahuttamana. Mutta hän ei itkenyt. Hän oli vain kääntänyt katseensa Ros Grignoniin, eikä vieras voinut nähdä hänen kasvojaan. Alkaessaan selailla papereitaan tunsi ryöstömies mökkiläisen karhean käden olallansa.
»Älä lue papereitasi», kehoitti Louarn. »En välitä niitä kuunnella, enkä pane niihin nimeäni. Tiedän olevani velkaa neiti Penhoatille yli omaisuuteni. Maksan muillekin kauppalalaisille, jotka ovat uskoneet minulle velkaa. Voit yksin mennä tupaan.»
»Minä tarvitsen teidän apuanne, Louarn.»
»Et, sinä et tarvitse siinä minua. Ota, minkä näet ja merkitse kirjoihisi: vuode, pöytä, lehmä — — —»
»Mutta teillä on oikeus pidättää — — —»
»Käsken sinua, kirjoita kaikki», keskeytti hänet mökkiläinen ja viittasi kiivaasti Ros Grignoniin. »Kirjoita tuolit, pitovaatteet ja vaatearkussa oleva silkkiesiliina.»
»Enpä ole koskaan nähnyt — — —»
»Kirjoita myös molemmat päähineet, jotka vaimoni osti kehruurahoillansa kuukautta ennen lähtöään. Merkitse myös katossa riippuva rukki. Olen saanut ne Donatiennen mukana. Ellei hän nyt vastaa, en — kuten käsität — voi pidättää enää itselleni mitään, tehtyäni puolestani kaikki hänen hyväksensä. Se on totta, haluaisin kuitenkin ottaa itselleni yhden ainoan esineen. Se on tuskin yhtä sydäntä suurempi.»
Ryöstömies kohautti hartioitaan. Hän alkoi aavistella, että kaiken pohjalla piili syvempi suru kuin hän toimiessansa oli tullut tuntemaan. Hän oli liikutettu. Tietämättä, mitä tehdä, poistui hän papereinensa.
»Se esine on seinällä riippuva valokuva. Kenelläkään ei ole siihen suurempaa oikeutta kuin minulla.»
Kääntymättä teki ryöstömies myönteisen eleen. Hitaasti ja vaivalloisesti hän nousi Ros Grignonin kummulle. Oven suussa seisova pikku Naemi juoksi pelosta parahtaen tupaan. Mutta Louarn harppaili pitkin askelin oikoteitse Ploeuciin.
Jo laitakylällä laittautuivat naiset tupiensa oville nähdessään Louarnin, joka näkemättä tai kuulematta, eteensä tuijottaen kiirehti ohitse. Tiedettiin, että ryöstömies oli mennyt Ros Grignoniin. Moni oli vaiti ja silmäili säälitellen Louarnia, mutta toiset, etenkin nuoremmat, laskivat puoliääneen pilaa. Juorujen, panettelun ja salaviittausten sorina yltyi hänen selkänsä takana. Donatiennestä levinneet uutiset olivat Louarnille uppo-outoja; kylässä ne tunsi jokainen ja jokaisen uteliaisuus heräsi heti Louarnin näyttäytyessä. Hän vain ei kuullut mitään. Vasta postikonttoriin kääntyvän kyläkadun kulmauksessa kuuli hän leipurin nuoren vaimon virkkavan kuuluvasti ympärillä olijoille:
»Mies parka! Hän kai on kuullut lapsen kuoleman ja Donatiennen — — —»
Vaimonsa nimen kuullessaan säpsähti Louarn kuin unesta heräten. Hän kohdisti leipurittareen niin teeskentelemättömän hämmästyneen katseen, että rouva punastui päähineensä siipiin saakka ja pujahti puotiinsa. Mökkiläinen epäröi, pysähtyisikö. Tutut käänsivät katseensa toisaalle päästäksensä puheisiin joutumasta.
»Lapsen kuoleman!» Sanat olivat tulikirjaimina Louarnin edessä. Lapsiko kuollut? Tietenkin tarkoittivat he parisilaista ylhäisön lasta, jonka vaalijaksi Donatienneä oli tahdottu. Miksi ei Donatienne ollut siitä kirjoittanut? Ja miksi hän ei palannut kotiin, jos lapsi todellakin oli kuollut? Oliko hän kuullut oikein? Tai olisiko lapsi kuollut vallan äsken ja Donatienne siis nyt ollut kotimatkalla? Mutta miksi oli leipurin rouva nimittänyt häntä »mies paraksi»? Leipurittaren sanat olivat ainakin lähinnä totuutta. Niin, lapsi oli kuollut äskettäin. Donatienne oli ollut lapsen vuoksi vallan suunniltaan eikä voinut kirjoittaa. Ehkäpä hän oli pelännyt miehensä moitteitakin ja kirjoittanutkin muille. Moitteitako?! Oi, hän ei Donatienneä moittisi! Tiesihän hän, että Donatienne oli vaalinut lasta parhaan kykynsä mukaan. Epäilemättä tahtoi Donatienne itse kertoa onnettomuudesta sekä selittää, ettei syy ollut hänen. Kenties oli hän jo lähettänytkin tiedon tulostaan, kirjeen tai — oli hän itse kotimatkalla. Lapsi kuollut! Lapsi kuollut!
Monet mahdollisuudet myllersivät Louarnin mielikuvituksessa. Hän hylkäsi kuitenkin ne kaikki, osittain siksi, että ne sysäsivät syyn Donatiennen harteille, osittain oivaltaessaan miesten karttelevista katseista onnettomuutta. Lapsi on kuollut!
Postiluukulle kolkuttaessaan oli hän niin kalpea, että postia hoitava neiti tiedusti:
»Onko teille tapahtunut mitään onnettomuutta, Louarn?»
»Vain ryöstökirjoitus.»
»Oh, siitä selviytyy helposti. Minunkin isältäni kirjoitettiin kerran kaikki, mutta hän hankki hyviä ansioita jälkeenpäin. Älkää ottako sitä kovin synkältä kannalta.»
Mikään maailman mahti ei olisi saanut Louarnia ilmaisemaan kamalia aavistuksiaan. Hän pälyili luukusta neitiä. Tämä oli tyyni ja ystävällinen. Louarnia lohdutti, ettei neidin kasvoista kuvastunut pilkan piirtoakaan, kun hän kirjoitti hänen sähkösanomansa:
»Ros Grignonissa on kirjoitettu kaikki ja myödään. Lähetä rahaa ja tietoja. Jean.»
Louarn luki sanoman ja maksoi sen, mutta jäi pälyilemään neitiä.
»Haluatteko mitään muuta?» kysyi tämä ystävällisesti.
Luukku sulkeutui. Louarn palasi kylän kautta katua, jonka varrella asui vain varatonta väkeä. Katu vei suoraan kaupungin ulkopuolelle.
Tuvassa ei ollut ketään. Louarnista olikin olo helpompaa, kun ei lapsia eikä Annettea näkynyt. Hän tarkasteli oliko kaikki paikoillansa ja heittäytyi sitten olkikuvolle läävän perimäiseen loukkoon. Hän oli nyt väsyneempi kuin muulloin päiväkausien ponnistusten perästä. Lehmä torkkui tyhjän soimensa ääressä. Kärpäset kuhisivat sen pään ympärillä, matalasta akkunasta pilkistihe päivänsäde, ja lankuilla, seipäillä sekä käytetyillä kanahäkeillä kasatun välikaton alla oli tukahuttavan kuuma. Louarn nukkui monta tuntia. Hän heräsi siitä, että joku kosketti kädellään hänen kättänsä. Kummastellen kohottautui hän makuultaan. Hän ei tajunnut, Annette Domercko vai Annetten sylissä oleva Naemi oli häntä koskettanut. Annette oli kisailevinansa lapsen keralla.
»Mitä sinä täällä teet?» tiedusti mökkiläinen.
Annette alkoi nauraa vastenmieliseen tapaansa. Se sai Louarnin aina levottomaksi.
»Minäkö? Tulin vain ilmoittamaan, että puuro on ollut puolisen tuntia valmiina. Te nukuitte kuitenkin niin makeasti, että jäin odottamaan. Kello on jo yli seitsemän.»
»Olisit pysynyt tuvassa ja huutanut sieltä minulle», vastasi Louarn nousten.
Annette istui hievahtamatta. Hän pälyili Louarnia. Äkkiä hän virkkoi, kalpeita huuliansa tuskin liikuttaen:
»Sitäpaitsi kävitte te niin säälikseni, isäntä.»
Louarn ei vastannut. Illallista syödessäkin hän oli tavallista vaiteliaampi. Pimeässä harhaili hän sitten tupansa tienoilla. Kun hän vihdoinkin kotiutui, nukkuivat tuvassa kaikki. Pitkät, unettomat hetket kuunteli Louarn piakkoin myötävien vihreiden vuodeverhojen takaa nukkuvia. Hän kummasteli, ettei palvelijan huountaa kuulunut kuten toisten. Olipa hän moneen kertaan näkevinänsä Annette Domercin tummasta vuodenurkasta keltaisina pisteinä pälyilevän silmäparinkin.
Seuraavina kolmena päivänä oli Louarn harvoin kotosalla. Aniharvat leipäpalansakin hän pureskeli seisoaltaan. Aikansa hän kulutti kedolla, tienvarsipensaikoissa piileskellen. Useimmiten hän kuitenkin oleili Ploeuciin vievän valtatien lähettyvillä pitäen silmällä kirjeenkantajaa ja odottaen vanhaa pöhötautista eukkoa, joka kuletteli sähkösanomia kyliin ja taloihin. Eukkoa hän ei nähnyt, mutta kirjeenkantaja taivalsi useaan kertaan hänen ohitsensa, aavistamatta miten levottomasti hänen puuhiansa pensaikosta pälyiltiin. Katsahtaakohan kirjeenkantaja jo kaukaa Ros Grignoniin kuin kulkija, joka aikoo päästä pian perille ja mittaa välimatkaa lopputaipaleellaan? Kohottaakohan hän tienhaaraan tullessaan nahkalaukkunsa kantta? Kääntyykö hän mökkiin johtavien pihlajaparivaivaisten väliseen kujanteeseen? Oi, ei! Hän lönkytteli tavallista taivallustaan, katse maahan tuijottaen. Hän viipoitteli samalla tavalla näiden kuin monien muidenkin matkansa varrella versoavien porttipihlajien ohi. Hän osui onnellisten luo, sellaisten, jotka eivät ehkä häntä vartoneetkaan tai tuskin siunasivat hänen saapumistaan. Louarn alkoi toivoa näkevänsä jonkun satunnaisen sanantuojan, joka oli kenties kuullut jotain ja tiesi hänen levottomuutensa. Mutta vaunut vierivät sivuitse pysähtymättä ja jalkamiehet jatkoivat matkaansa.
Päivä päivältä tuli Annette Domerc tunkeilevammaksi. Niinä harvoina hetkinä, joina Louarn tapasi tytön, puhutteli tämä häntä aina ensiksi. Ellei Annetten katseessa olisi ollut ainainen outo kiilto, olisi voinut luulla, että hän todenteolla otti osaa mökkiläisen murheisiin ja huoliin. Kun Louarn palasi illoin kiihtyneenä kotiinsa, huokaili Annette, uskaltamatta tehdä pienintäkään kysymystä. Kernaasti läksi hän kaukaisiin taloihin, joista Louarnilla oli vielä saatavana roponen työpalkkaa. Olipa Annette mennyt niinkin pitkälle, että oli laverrellut asioita, joita Louarn ennen tuskin olisi sallinut ottaa puheeksikaan. Kaiken toivonsa kadottaneena alentui hän nyt tytön tarinoita kuuntelemaan.
»Oi», lausui tyttö, »olisinpa minä vain ollut rouvanne sijassa, niin te olisitte saanut sekä rahoja että kirjeitä.»
Louarn oli sallinut piikansa panetella puolisoaan.
Lauantai-iltana oli Louarn vakuutettu, ettei Donatienne enää tule Ros Grignonin avuksi. Ilta oli Bretagnessa usein sattuvia ihania ehtoita, jolloin mereltä huokuu raikas henkäys. Taivas oli kuin sula kulta. Leppoisa tuuli lehahteli pitkinä, säännöllisinä maininkeina puiden latvoissa ja kohautteli velttoina riippuvia lehtiä. Pienoisia, kepeitä pilviä purjehti varjoa heittämättä ohitse. Oli kuin olisi voimakas, elähyttävä tuoksahdus tulvinut äärettömyyksistä maahan.
Kun Louarn saapui tupaan, huomasi Annette Domerc jotain vakavaa olevan kyseessä. Louarnin kädet olivat nyrkissä. Hänen silmissään kiehui outo kiukku.
Monet tuskaiset kuukaudet ja viimeisten kolmen päivän kuumeinen levottomuus oli tarvittu pakottamaan Jean Louarnia äärimäisyyteen: utelemaan asioita palvelijaltansa ja jättämään Donatiennen maineen toisen naisen mustattavaksi.
»Tule tänne!» käski Louarn.
Annette oli odotellut isäntänsä paluuta ja valmistautunut kohtaamiseen. Hän oli pukeutunut parhaimpaan hameeseensa ja ruudukkaaseen päähineeseensä, jonka alta kellervä, piipoittava tukka tunkihe esiin. Rohkeana hän astui Louarnin luo. Louarn istuutui jakkaralle uunista vasemmalle kädelle, samalle paikalle, jossa hän oli pitänyt puolisoansa sylissään Donatiennen lähdön edellisenä ehtoona. Tyttö tuli häntä vallan lähelle, pitäen käsiänsä ristissä esiliinallaan. Heidän katseensa kohtasivat. Miehen katse oli katkera, tytön taas kaihoova ja osaaottava.
»Sanaakaan ei ole saapunut», selitti mies. »Hän ei ole vastannut.
Voitko käsittää, miksi ei? Tiedätkö ehkä sen?»
»Isäntä raukka», vastasi tyttö kartellen. »Aamulla myödään kaikki.»
»Se on minusta samantekevää. Mutta hän? Missä hän on? Mitä hän tekee? Oletko kenties kuullut hänestä jotakin? Sinähän juoksentelet juoruilemassa.»
»Ihmiset eivät usko häneen enää hiventäkään, isäntä. He tuumailevat, että ehkäpä joku vielä laittaisi teille tarpeellisen rahasumman. Kaikki eivät ole yhtä sydämettömiä. Minullakin on varakas setä. Vielä tänä iltana voisin rientää hänen luoksensa ja tuoda teille rahat. Te saisitte jäädä asumaan edelleenkin Ros Grignoniin.»
Tyttö laski kätensä kookkaan Louarnin olalle. Tytön katse ja hymy puhuivat selvää kieltä:
»Ja minä jäisin teidän luoksenne.»
Louarn nousi. Hän seisoi tytön edessä koko pituudessaan. Hän oli oivaltanut kaiken.
»Heittiö!» huudahti hän. »Minä kysyn sinulta elämäni ehdottominta asiaa ja sinä vastaat siihen noin. Sinä et tiedä mitään. Senhän aavistinkin. Mene matkaasi!»
Tyttö oli peräytynyt.
»Niinkö?» kirkui hän pöytää kiertäen. »Heittiö voi vaimonne olla, en minä! Sen tietää joka ainoa. Lapsi on kuollut! Hän ei ole enää imettäjänä. Hän on ottanut toisen toimen —»
Tyttö oli käynyt kalpeaksi. Hän oli suunniltansa.
»Vai tahdotte te kuulla uutisia? Tiedän niitä kylliksenne. Hän majailee kuudennessa kerroksessa kamaripalvelijain ja kuskien parissa. Hänellä on harvinaisen hauska elämä. Hän kauppaa ruumistansa —»
»Poistu, Annette Domerc! En halua sinua silmieni eteen!»
Katkeroitunut mies hyökkäsi häätämään tyttöä tuvasta.
»Hän ei palaa!» kiljui tyttö. »Ei koskaan!»
Hän uhmaili vielä tuokion Louarnia. Louarn hapuili kiveä heittääksensä tyttöä kuin koiraa. Sitten hypähti Annette kepeästi värihernepensaan ylitse, pujahti polulle ja katosi tien mutkaan.
Lapsikolmikko oli piiloutunut peloissaan ja parkuen tuvan nurkkaan.
»Vaiti, lapset!» kehoitti Louarn.
Hän palasi nopeasti tupaan ja tempasi Donatiennen valokuvan. Kuva oli kilpikonnankuorta mukailevissa puitteissa. Hän vetäytyi sitten ovelle ja läksi juosten laskeutumaan mäkeä. Naapuritalon pihamaalla hän huomasi kananpoikasten parissa hääräilevän sukulaisnaisensa.
»Jeanne Maria!» huusi hän aidan takaa naiselle. »Menkää Jumalan tähden lasteni luo. He ovat yksin. Huomenna myödään mökkini putipuhtaaksi ja minun on oltava yö poissa —»
Heidän katseensa kohdistuivat toisiinsa hetkiseksi. Nainen älysi äkkiä silmiensä sumentuvan. Hän ei kysellyt mitään, vaan vastasi myöntäen. Tuokiossa oli Louarn jo poissa. Parilla harppauksella painui hän metsään. Hänelle oli tuttu joka ainoa perkkiö, jopa vanhat tammien kannotkin. Hän voi siten oijustaa eksymättä metsän halki.
Vaikka taivas oli vielä kullanhohdokas, alkoi hämärtää. Louarnin ainoa toveri, tuuli, tohahteli metsän autiudessa pitkinä, meren kohinan kaltaisina puuskina. Sellainen enteilee aina sadetta. Mökkiläinen painoi hatun otsallensa ja kiiti sivuillensa katsahtamatta edelleen.
Viime hetkenä, tuntiessaan orpoutensa maailmassa, pälkähti hänen päähänsä rientää Donatiennen vanhempien luo, Moulin-Hayeen. Hän oli tavannut vanhuksia vain kerran häittensä jälkeen. Heidän ja Louarnin keskinäisestä kiintymyksestä ei ollut puhettakaan. Isä, vanha merikarhu, halveksi maamyyriä, äiti paheksui syvästi sitä, että Donatiennen moinen kaunotar oli mennyt miehelään Louarnin kaltaiselle mökkiläiselle. Syvässä surussansa oli Louarn kuitenkin löytävinään pelastavan oljenkorren pienimmässäkin seikassa. Hän ei odottanut vanhuksilta raha-apua eikä tuoreita tietoja. Hyljätyn puolison povessa kehoitteli vain valtava ääni:
»Mene heidän puheillensa! Varmaankin he vakuuttavat Annetten valeet vääriksi ja kääntävät kaiken parhain päin. Nähtyänsä lapsensa pienestä pitäen, ovat he oppineet tuntemaan hänet. Mene heidän luoksensa!»
Ja Louarn meni. Metsässä tuli pilkkoisen pimeä. Paksut pilvet peittivät avoimilla taivaan paikoilla vilkkunsa virittäneet tähdet. Silloin tällöin lehahti lentoon unestansa häiriytyneitä korppiparvia. Ne leijailivat hetken ja palasivat kookkaina, tummina pilvekkeinä lepopaikoillensa. Ensi pisaroiden pudotessa tyyntyi tuuli, pimeys yltyi yhäti. Gourlayn luona risteytyy ainakin kymmenkunta tietä. Louarn erehtyi niistä. Hän kompasteli tien raiteisiin ja puiden juuriin, satuttaen tuon tuostakin kätensä povitaskun suojassa olevaan pahvikehykseen. Donatiennen kuva, sellaisena kuin se oli puitteissansa, nuorena ja kainona, säteilevin silmin, bretagnelaispäähineessänsä, loihtiutui Louarnin eteen. Nähdessänsä Donatiennen näin mielikuvituksissansa varmistui Louarnissa ajatus: mahdotonta!
Vanhuksetkaan eivät voi uskoa niitä parjauksia, joita sinusta, Donatienne, puhutaan! — Hetkiseksi häipyi Louarnin mielestä väsymys, lyijynraskaat liejuiset saappaat ja kasvoihin pieksävä sade. Mutta sitten hän taas huomasi lipeävänsä ja voi vain vaivoin laahustaa edelleen. Maa oli likomärkää, vesi valui virtana hänen vaatteistaan. Raju kuuro pakoitti hänet hakemaan suojaa metsän laidassa ontosta puunrungosta. Vilusta väristen harhaili hän Plintelin ja Plédran välisillä nummilla tai keltaohdakkeiden reunustamilla kedoilla. Aamun sarastaessa oli hän Ville-Hervyn maakartanon läheisyydessä, vallan väärällä tiellä. Huomatessaan rakennusten piirteiden näkyvän taivasta vasten, tähyili hän kellotornia tunnustimeksensa. Sellainen näkyikin Plédranista. Pian hän eroitti niittyjen harmaasta tasosta hohtavan uomankin: Urnen pienoisen joen.
Kukot olivat jo aloittaneet aamuvirtensä, kun Louarn kolkutti Urnen lietteisellä rantamalla kyyhöttävään kartanoon, paasman päässä siitä, missä joki uurtaa uransa kahden kallion lomitse, avartuu ja laskee vuoksen ja luoteen laajentamana uomana mereen. Donatiennen isä oli purjehtinut parhaat neljäkymmentä ajastaikaansa avarilla ulapoilla ja kulutteli nyt päiviänsä pyydystämällä vedenanninta joen myllertävistä pyörteiköistä. Louarn kuuli jonkun kysäisevän:
»Mitä haluatte näin varhain?»
Ovi avautui. Avaaja katosi sen taakse.
»Olen Louarn», vastasi tulija.
Hän ei saanut vastausta. Matalan, mustanansa savua täynnä olevan tuvan perillä päätteli Donatiennen äiti parhaillaan pukeumistansa. Hänen miehensä, bretagnelaiseen tapaan jörö, oli asettunut tulen ääreen pujoittelemaan syöttejä siimaansa. Louarn arkeutui äkkiä. Hän saisikin kenties kuulla vallan toista, kuin sydämestänsä olisi suonut. Hän tarttui tuoliin ja istuutui vanhan merikarhun luo savukourun alle. Vanhus kohotti säännöllisin välihetkin parroittuneita kasvojansa, otti viereltänsä vadista madon ja pujoitti sen koukkuun. Siima oli käärönä hänen polvillaan.
»Olen kulkenut kaiken yötä», lausui Louarn. »Antakaa minulle pala leipää.»
Vaimo pujoitti kaulaliinansa päät esiliinansa kaulustan alle, toi leipäkannikan ja vilkaisi epäluuloisesti tulen ääressä kumarana istuvaan Ros Grignonin mökkiläiseen. Vaimo oli pieni ja hintelä, rypykäs, mutta kasvonpiirteiltänsä säännöllinen.
»Tulitte kai rahan hakuun?» kysäisi hän.
Louarn vastasi hänelle lempeästi ja otti leivän. Hän ei katsahtanutkaan kysyjään.
»En. Olen vain levoton Donatiennen vuoksi. Hän ei kirjoita.»
Louarn toivoi jommankumman vanhuksista vastaavan: Meille hän on kirjoittanut. Hän odotti kotvan ennenkuin lisäsi:
»Oliko hänellä luonanne ollessaan tapoinansa olla mukana pyhimyskulkueissa ja huvitteliko hän halusta?»
»Kyllä», vastasi mummo. »Mutta hänen oli luovuttava niistä, tyttöparan, miehelään mentyänsä.»
»Oliko hän teille kuuliainen?»
»Tapoinani ei ollut vastustella hänen mielihalujaan. Hänen isänsä taas ei ollut koskaan kotona.»
»Luuletteko, että hän voisi antaa aihetta panetteluihin? Tiedätte kai, mitä ihmiset hänestä haastelevat?»
Hän tähtäsi katseensa tuvan hämyssä vanhan vaimon tummiin silmiin, jotka olivat samanlaiset kuin Donatiennenkin. Hän toivoi kielteistä vastausta. Vaimo huomautti kiivaasti:
»Jean Louarn, tunnette hänet paremmin kuin me. Tulitteko tänne soimaamaan meitä tyttäremme teoista?»
»En», lausui Louarn. »Teitä en tahtonut loukata.»
»Minkätähden tarinoitte sitten sellaista, mikä on ollut ja mennyt ennen avioliittoanne?»
»Siksi, että onnettoman päähän pälkähtää niin monia mietteitä, Le Clech muori. Tahtoisin tietää yhden asian: miksi hän hylkäsi minut?»
»Hän ei olisi tehnyt sitä, jos olisi ollut kanssanne onnellinen, Jean
Louarn.»
»Minä olin onnellinen hänen kanssaan. Miten selitätte sananne?»
»Olisitte antanut hänelle parempaa ruokaa.»
»Le Clech muori, minä olen raatanut hänen tähtensä käteni haavapesiksi.»
»Olisitte antanut hänelle samanlaisia vaatteita kuin hänellä oli nuoruudessaan.»
»Olen vaatettanut hänet kykyni mukaan. Ja minä olen rakastanut häntä sydämeni syvyydestä.»
»Te olette hankkinut hänelle kolme lasta, joita ette jaksa elättää, köyhä raukka. Luuletteko, että hän haluaa palata? Hän tietää, mikä häntä odottaisi — — —»
»Ei, sitä hän ei tiedä!» vastasi Louarn, nousten ja laskien tuskin maistamansa kannikan pöydälle. »Tarjoamanne kannikka on kovin kalliisti ostettavissa. En halua sitä. Minä poistun seudulta.»
Le Clech vanhus kiinnitteli edelleen matoja koukkuihinsa. Hän ei näyttänyt välittävän toisten puheista vähääkään. Mutta kuultuaan Louarnin viime lauseen pudisti hän päätänsä kuin tuumien: »Bretagnesta ei maksa poistua naikkosten vuoksi!» Hänen vaimonsa oli käynyt kalvaaksi. Kun suru ilmeni noin voimakkaana, herätti se heissä eräänlaista arvonantoa. He odottivat Louarnin selitystä kuin oraakkeli vastausta.
Jean Louarn tuijotti tuokion tuvan nurkkaan. Siellä oli ollut Donatiennen vuode silloin, kun Louarn oli sunnuntaisin saapunut tarinoimaan tytön keralla. Hän selitti sitten:
»Aamulla näihin aikoihin olen jo jättänyt Ros Grignonin. Otan mukaani
Naemin, Luciennen ja Joelin. Ette näe minua enää.»
Ukon siima putosi permannolle ja lyijypainot poukahtivat palkkeihin.
Kaikki he näyttivät vaipuneen vankkumattoman kohtalon miettimiseen. Le
Clech, joka ei ollut siihen saakka saanut suustansa sanaakaan, virkkoi
paikaltaan päkähtämättä:
»Jos et enää palaa, Louarn, olisit ainakin voinut haukata leipääni. Se oli suotu sulasta sydämestä.»
»Minulla on varastossa nuorta cideriäkin», lisäsi vaimo.
Mutta Louarn painoi sanaakaan sanomatta hatun päähänsä ja asteli ovelle.
Ovelta kääntymättä jätti hän jälkeensä tänne kaikki yhteisen rakkauden mieluiset muistot.
Le Clech vanhus oli seurannut häntä kynnykselle. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Hänen pieniin, punervareunaisiin silmiinsä palasi pian kuitenkin vilkkaampi välke: hän oli kuullut Urnen aaltojen loiskeesta vuoksen nousun ja tuntenut ruskolevien tuoksun. Tuuli tuo levät Roselierin, Yffiniacin ja Guettesin rannoilta.