VIIMEINEN SUNNUNTAI KOTONA.
Kellot kumahtivat sateen sumuista seestyvässä ilmassa. Ploeucilaiset parveilivat päivämessun päätyttyä kirkon ovilla äänekkäästi jutellen. Palvelijattaret riensivät kotona odottavien emäntiensä luo, ja vaimot kiiruhtivat vapauttamaan miehiään lasten katsomisesta. Kellojen kumuun sulautui puukenkien kolina, avautuvien ja sulkeutuvien ovien narina, pitkäpiimäinen puhelu ja tukahutettu nauruntirskunta.
Louarnin valtasi arkuus. Hän kiersi talojen taitse. Hän häpeili tahraisia tamineitaan, savisia saappaitaan, koko olentonsa kurjuutta. Kiirehtien hän kerkesi ketään kohtaamatta Ploeucistä Montcontoireen johtavalle tielle. Sinne saavuttuaan hän samosi veräjän ja valkopyökkikujan kautta abbé Hourtierin ovelle ja astui kolkuttamatta abbén ruokasaliin. Abbé oli ijäkäs kirkkoherra, kuin kalliosta veistetty, rantaseuduilta syntyisin. Hourtier oli juuri palannut messusta ja lepäsi olkituolissaan, nojaillen katettuun pöytään. Akkunasta tulviva kirkas valo olisi häikäissyt muiden silmiä, mutta abbén katse oli raskaiden luomien alla kirkas kuin merivesi, merimiehen vakava katse. Louarn istuutui hänen viereensä. Molempien huomasi olevan samaa kasvua, samaa rotua, milteipä samaa sieluakin.
He olivat jo kauan pitäneet toisistansa ja tervehtivät aina teillä tavatessaan, useimmiten kuitenkin sanaa vaihtamatta. Abbé ei oudostellut, että Louarn saapui uskomaan onnettomuuttansa hänelle. Hän oli kuullut jo niin monenlaista ja lohdutellut niin monta murhetta — miesten tai vaimojen kuolemaa, lasten äkillistä manalle menoa, koko miehistöjen haaksirikkoja, taloudellisia sortumuksia, petollista ystävyyttä, lemmensuruja — että hänen kirkkaaseen katseeseensa oli syöpynyt säälinilme, joka ei enää häipynyt onnellistenkaan keralla haastellessa. Säälin katse oli Jean Louarnista kuin palsamia.
»Jean», lausui abbé, »sinun ei tarvitse kertoa mitään. Se vain kiihdyttäisi surua. Älä puhu mitään! Minä tiedän kaikki.»
»Minä itse en tiedäkään mitään», selitti mökkiläinen, »ja olen kovin onneton. Kärsin miltei yhtä paljon kuin tuo ristiinnaulittu.»
Louarn viittasi pieneen, akkunan luona riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan, valkoiseksi laastitun huoneen ainoaan koristeeseen.
Abbé katsahti kuvaan lempein säälin ilmein. Hän huomautti:
»Rakas Louarn. Ei riitä, että olet Hänen kaltaisensa vain kärsimyksissäsi. Oletko hänen kaltaisensa myös kaiken anteeksiannossa?»
»Sitä en voi väittää, sillä mitäpä anteeksiannettavaa vaimoni olisi voinut minulle tehdä?»
»Mitä me itse teemme, ystäväni? Olemme heikkoja ja herkkiä pahaan! Voi noita nuoria naisparkojamme, jotka lähtevät parinkymmenen ijässä imettämään toisten lapsia! En sano tätä tehdäkseni sinua levottomaksi, Jean Louarn. Mutta en tunne sen surullisempaa. Kun näen sinun kotisi kaltaisia majoja, joissa mies ja lapset oleskelevat orpoina, silloin totisesti säälin poissa olevia puolisoja.»
»Entäs me miehet?» kysäsi Louarn.
»Te jäätte Bretagneen kotienne huomaan. Teillä on luonanne edes jotain, jota voitte rakastaa. Sinullakin oli Naemi, Lucienne ja Joel sekä peltosi leiväksi muokattavana, kun vaimosi sensijaan riistettiin äkkiä kaikesta maailmaan. Jean Louarn, kummeksitko, jos ei heittämäsi kourallinen tattaria nummellasi idä? Olen varma, että vaimosi on saanut kamppailla ja kokeilla sekä sitten vasta, vailla tukeasi, tietämättä elämän pahuudesta, horjahtanut harhaan. Jos hän joskus palaa — —»
Louarn ponnisteli vastatakseen. Kyyneleet, ensimäiset pitkän ajan perästä, kihahtivat hänen silmiinsä.
»Ei», äänsi hän, »hän ei palaa enää luokseni. Olen pyytänyt, olen rukoillut häntä. Hänestä nähden saa kaikki mennä vasaran alle.»
»Louarn», vastasi abbé, »hän on äiti. Hän voi jonakin päivänä — — Minä kirjoitan hänelle. Minä koetan, sen lupaan sinulle.»
»Tuskissani», jatkoi Louarn, »tuumiskelin: hän palaa edes lastensa vuoksi. Hän rakasti pienoisiansa enempi kuin minua. Mutta silloin olemme me jo kaukana täältä.»
»Minne aijot?»
Louarn viittasi akkunaan.
»Vendéehen, abbé Hourtier. Siellä sanotaan noston aikana liikenevän työtä työttömällekin. Menen Vendéehen.»
Hänen epämääräinen viittauksensa kohdistui koko taivaanrantaan.
Vendée oli Louarnille ja hänen kaltaisillensa koko Ranskanmaa, seutu
Bretagnesta itään.
»Silloin en tiedä, mistä tapaan sinut kirjeelläni puolisosi palattua.»
Lapsekas suruhymy levisi Louarnin vakaville kasvoille.
»Sitä tuumiskelinkin», vastasi hän. »Hänen valokuvansa on täällä mukanani. En tahtonut jättää sitä muille, enkä voi ottaa sitä mukaanikaan. Se murtuisi matkallani. Ajattelin pyytää, että te ottaisitte sen säilöönne. Kirjeet, jotka saatte häneltä, voitte pistää kuvan taakse, kunnes kirjoitan teille. Jos hän palaa, tapaa hän edes jotain kodistansa jäljellä.»
Hän astui uunin luo ja veti taskustaan pienen kilpikonnankuorta mukailevan puitteen kuvinensa ja asetti sen ulkonevalle uunin reunalle. Kuva oli otettu heidän häittensä jälkeisenä päivänä. Hänen karhea, arpinen kätensä koki tunkea puitteen ja kuvan väliin.
»Pankaa ne tänne kuvan taakse», selitti hän.
Abbé Hourtier oli noussut. Hän oli Louarnin kokoinen, mutta harteikkaampi. Molemmat jättiläiset, jotka harvoin tulkitsivat tunteitaan, syleilivät toisiansa tuokion kuin painien.
»Lupaan sinulle kaikki», vakuutti abbé vakavasti.
Tuona hetkenä sovittiin kai molempien miesten kesken jotain, jota ei koskaan puettu sanoiksi. Äänettöminä he erkanivat puutarhassa yhtä virallisin kasvonilmein kuin mitkä tahansa yhteisittä muistoitta tai sattumalta toisiansa tapaavat.