II.
TUTKINNON ALAISENA.
Seuraavana päivänä oli aamua jo pitkältä kulunut, kun Jean läksi huoneestaan ja ilmestyi ulkoportaille. Ne olivat punaista Savernen kiveä, kuten koko talo, jonka kaksiosaiset, leveät rappuset johtivat puistoon. Jean oli puettu metsästys- ja kävelypukuun, jollaista hän harrasti: mustanahkaisiin säärystimiin, polvihousuihin, merimiesmekkoon ja pehmoiseen huopahattuun, jonka nauhaan oli metsonsulka kiinnitetty. Ylhäältä portailta hän kysyi:
— Missä on isä?
Käytävää puhdistava puutarhuri, jota hän puhutteli, vastasi:
— Herra on sahan toimistohuoneessa.
Ensimmäiseksi, kun Jean Oberlé nosti silmänsä, kohtasi hänen katseensa kuusimetsää kasvavat Vogeesit onkaloineen, joista lumijuovat paistoivat, ja mataloiden, nopeakulkuisten pilvien peittämine kukkuloineen. Ihastus värähdytti hänen mieltään. Hän antoi katseensa solua pitkin vuorten alarinteitä ja viinimäkiä ja viimein pitkin niittyjä, ikäänkuin uudelleen painaakseen mieleensä tämän seudun kaikkine erikoispiirteineen, seudun, jonne hän oli palannut niin pitkän eron jälkeen, vieläpä aikeissa tänne asettua elämään. Sitten silmäili hän sahaa punaisine kattoineen ja savupiippuineen, joka täytti Oberlén tilan taustan, korkeaa turbiinirakennusta tuolla oikealla, Alsheimin joen reunalla, läheistä lautatarhaa, josta tehdas sai tarpeensa, ja noita kaikenlaatuisia puukasoja: lankku-, parru- ja hylkylautapinoja, jotka suunnattomina pyramiideina ja kuutioina kohosivat mutkaisten käytäväin ja pensaikkojen toisella puolen, parin sadan metrin päässä talosta. Useissa kohdin tuprueli sahan katolta valkoista savua, pilvien lailla haihtuen pohjatuuleen.
Nuori mies ohjasi askelensa vasemmalle ja kulki puiston läpi, jonka Philippe Oberlé aikoinaan oli istuttanut ja suunnitellut; nyt siitä alkoi muodostua kuin palanen vapaata, sopusointuista luontoa. Viimein kiersi Jean tammi-, jalava- ja kuusitukkien röykkiöt ja koputti pitkän rakennuksen viimeistä ovea.
Hän astui lasiseinäiseen kylkirakennukseen, jota tehtaan isäntä käytti työkammionaan. Tämä luki par'aikaa postin tuomia kirjeitä. Nähdessään poikansa laski hän heti paperit pöydälle, viittasi kädellään ikäänkuin sanoakseen: »Odotin sinun tulevan, istu!» ja, jonkun verran nojatuolia siirrettyään, lausui:
— No poikani, mitä sinulla on sanottavaa?
Joseph Oberlé oli hilpeän, toimeliaan ja mahtavan näköinen mies. Usein oli häntä luultu joksikin »entiseksi» ranskalaiseksi virkamieheksi, päätellen hänen viiksettömistä huulistaan ja lyhyestä poskiparrastaan, puvun aina hiukan liiallisesta huolellisuudesta, puheen ja liikkeitten sulavuudesta. Erehdys ei ollut niiden syy, jotka näin arvelivat. Se johtui siitä, että olosuhteet olivat erottaneet Joseph Oberlén vastoin tahtoaan uralta, jolle hän oli antautunut ja joka olisi vienyt hänet julkiseen toimintaan virkamies- tai hallitusalalla. Kanta-isä, Philippe Oberlé, syntyjään maataomistavasta talonpoikaissuvusta, oli v. 1850 perustanut Alsheimiin tämän koneilla käyvän sahalaitoksen, joka nopeasti oli edistynyt. Philippe Oberlésta oli muutamissa vuosissa tullut rikas ja mahtava mies, josta paljon pidettiin, koska hän aina osasi esiintyä rakastettavana, ollen sen lisäksi vaikuttava henkilö, vaikka ei hän aavistanut tapahtumia, jotka sittemmin saattoivat hänet käyttämään tätä vaikutusvaltaansa Elsassin palveluksessa.
Toisen keisarikunnan loppuajalla oli tuskin ajateltavissa, ett'ei tehtailijamme pojassa olisi syttynyt halua virkamieheksi. Niin kävikin. Hänen kasvatuksensakin oli siihen vienyt. Jo varhain oli hänet lähetetty pois Elsassista; kahdeksan vuotta oli hän ollut oppilaana »Ludvig Suuren lyseossa»; sitten oli hän opiskellut lakitiedettä, ja kahdenkymmenenkahden ikäisenä oli hänellä paikka Charenten prefektin luona. Silloin syttyi sota. Hänen esimiehensä, joka luuli tekevänsä ystävänsä elsassilaisen suurtehtailijan mieliksi, kun suojasi nuorukaista Angoulêmen prefektiviraston seinäin sisällä, pidätti häntä monta kuukautta; sitten hän lopullisesti pyynnöstään sijoitettiin Loiren armeijaan, ja sitten Joseph Oberlé marssi paljon, peräytyi paljon, kärsi paljon vilua ja tappeli hyvin — jonkun harvan kerran. Kun sota päättyi, oli hänen valittava. Jos hän olisi noutanut omaa mieltään, olisi hän pysynyt ranskalaisena ja myös jatkanut hallinnollista uraansa, ollen auktoriteetin mies ja vailla omia mielipiteitä annettavain käskyjen suhteen. Mutta isä kutsui hänet Elsassiin. Hän pyysi, ett'ei poika jättäisi oman onnensa nojaan alotettua, edullista liikettä. Hän lausui: »Liikkeeni on muuttunut saksalaiseksi vallotuksen kautta. En saata antaa sen joutua häviöön, sillä siitä riippuu oma varallisuuteni ja sinun tulevaisuutesi. Inhoan preussiläisiä, mutta tartun ainoaan keinoon, joka minulla on tarjona, jotta elämäni jatkuisi hyödyllisesti: olin ranskalainen, rupean elsassilaiseksi. Tee sinä samoin. Toivon, ett'ei sitä tule kauan kestämään!»
Joseph Oberlé oli totellut, tuntien todellista vastenmielisyyttä, vastenmielisyyttä alistua voittajan lain alaiseksi, vastenmielisyyttä elää Alsheimin kylässä, joka milt' ei hävisi Vogeesien juurelle. Vieläpä oli hän näihin aikoihin osottanut puheissaan ja käytöksessään varomattomuutta, jota hän nyt katui. Sillä vallotus oli jäänyt pysyväksi, Saksan menestys oli taattu, ja nuori mies, josta oli tullut isänsä yhtiökumppani ja tehtaanhoitaja, tunsi, miten saksalaisen hallituksen verkko tiheni ja yhä lujemmin puristui hänen ympärilleen, tuon hallituksen, joka muistutti ranskalaista, mutta oli kiusanhaluisempi, ankarampi ja paremmin toteltu. Oma kokemus oli hänelle opettanut, että saksalaiset viranomaiset tulisivat aina, poikkeuksetta, tekemään hänelle vääryyttä: santarmit, kaupunginhallitukset, yleisten tointen virkamiehet, joita hän käytti joka päivä, teidentarkastusvirasto, rautatien palveluskunta, kalastus- ja metsänhoitohallitus, tullihuoneet, Pahansuopaisuus, joka häntä kohtasi kaikkialla, kaikilla saksalaisen hallituksen aloilla, vaikka hänestä oli tullut Saksan alamainen, eneni yhä ja jopa aivan uhkasi Alsheimin kotionnea v. 1874, jolloin Philippe Oberlé jätti sahan johdon pojalleen ja myöntyi turvattomain kansalais-raukkojensa pyyntöihin, kun nämä halusivat hänet ja pian sen jälkeen myös hänet valitsivatkin Saksan valtiopäiville etujensa valvojaksi ja yhdeksi Elsassin vastustaja-edustajista.
Tämä kokemus, väsymys odotukseen, Philippe Oberlén poissaolo — tämä vietti näet osan vuotta Berliinissä — vaikuttivat tuntuvasti nuoren tehtaanisännän käytökseen. Ensi innostus hälveni niin häneltä kuin muiltakin. Hän näki elsassilaisten talonpoikain saksalaisvastaisten mielenosotusten tulevan yhä harvinaisemmiksi ja varovammiksi. Hän ei ollut juuri enää ollenkaan asioissa ranskalaisten kanssa, eikä hänen luonaan enää käynyt ranskalaisia vieraita, ei edes liike- eikä kauppatuttavia. Ranskasta, niin lähellä kuin se olikin välimatkaan nähden, oli tullut kuin vallitettu, suljettu maa, josta ei mitään enää saapunut Elsassiin, ei matkailijoita, ei kauppiaita. Sanomalehdet, joita hänelle tuli, tuskin jättivät epäilyksen sijaa siitä, että Elsass aijottiin vähitellen heittää oman onnensa nojaan, johon eräät ranskalaiset politikoitsijat kehottivat valtioviisauden ja varovaisuuden nimessä.
Kymmenessä vuodessa oli Joseph Oberlé kuluttanut loppuun kaiken sen, mikä hänen luonteessaan saattoi asettua vastarintaan maahan sijoittuneen mahdin suhteen, niin ett' ei jälkeäkään siitä enää ollut huomattavissa. Hänestä oli tullut luopio. Avioliitto Monique Biehlerin kanssa, jota vanha, innokas isänmaan-ystävä, hän, joka Saksan valtiopäivillä äänesti ruhtinas Bismarckia vastaan, oli halunnut ja valmistellut, ei vaikuttanut mitään Joseph Oberlén uusiin, aluksi salaisiin, sitten aavistettuihin, tunnettuihin, varmasti tiedettyihin ja lopuksi loukkaavasti julki huudettuihin mielipiteisiin. Hän antoi saksalaisille vakuutuksia, sitten pantteja uskollisuudestaan. Hän meni yli rajojen. Hän osotti enemmän kuin kuuliaisuutta. Tehtaan päällysmiesten, jotka olivat entisiä ranskalaisia sotilaita, Philippe Oberlén ihailijoita ja hänen puoluelaisiaan taistelussa Elsassin saksalaistuttamista vastaan, oli vaikea sietää uuden isännän ajatussuuntaa, ja he paheksivat sitä. Eräänä päivänä oli eräs heistä kärsimättömyyden puuskassa sanonut isännälle: »Luuletteko te, että on mikään kunnia tehdä työtä mokomalla luopiolla kuin te!» Mies oli pantu pois. Heti olivat toverit asettuneet hänen puolelleen, koettaneet sovittaa, neuvotelleet, uhanneet lakolla. »No hyvä! Tehkää se!» oli isäntä huutanut. »Olen siitä mielissäni. Te olette hurjapäitä; panen teidän sijaanne saksalaisia!» He eivät olleet uskoneet uhkausta, mutta hiukkasta myöhemmin uuden selkkauksen sattuessa oli Joseph Oberlé täyttänyt sen, ett'ei häntä syytettäisi arkuudesta, jota hän pelkäsi enemmän kuin vääryydentekoa. Myös luuli hän edulliseksi asettaa elsassilaisten sijaan, jotka kernaasti nurisivat, taipuvaisempia sekä kuriin tottuneempia Badenilaisia ja Würtembergiläisiä. Kolmas osa sahan väestöstä uudistettiin täten. Pieni saksalainen siirtokunta asettui pohjoispuolelle kylää isännän rakennuttamiin taloihin, ja työhön jääneiden elsassilaisten täytyi antaa myöten jokapäiväisen leipänsä takia. Tämä tapahtui 1882. Muutamia vuosia myöhemmin saatiin tietää, että herra Oberlé lähetti poikansa Jeanin pois Elsassista, kasvattaakseen häntä Baijerissa, Münchenin kymnaasissa. Samoin vierotti hän kodista tyttärensä Luciennen ja uskoi hänet Baden-Badenin saksalaismielisimmän oppilaitoksen, Mündnerin pensioonin johtajattarelle. Tämä viimeinen toimenpide sai yleisen mielipiteen enemmän kuohuksiin kuin yksikään edellisistä. Ilmaistiin suuttumusta siitä, että elsassilaista kasvatusta ja vaikutusta täten halveksittiin. Lausuttiin ilmi sääliä rouva Oberléta kohtaan, joka erotettiin pojastaan ja jolta riistettiin, aivan kuin olisi hän ollut siihen arvoton, oikeus kasvattaa tytärtään. Kaikille, jotka häntä soimasivat, vastasi isä: »Teen sen heidän hyväkseen. Oma elämäni on mennyt hukkaan; en tahdo, että heidän käy samoin. He valitsevat tiensä myöhemmin, kun ovat verranneet oloja. Mutta en halua, että he olisivat vastoin tahtoaan nuoruudestaan saakka luetut, määrätyt, ikäänkuin julkisesti kirjotetut elsassilaisen paaria-joukon listaan». Joskus lisäsi hän: »Ettekö siis ymmärrä, että uhraukset, jotka teen, ne minä säästän lapsiltani? Minä uhraan itseni. Mutta sillä ei ole sanottu, etten kärsi!».
Hän kärsikin todella, ja sitä enemmän, koska saksalaisen hallituksen luottamusta oli vaikea saavuttaa. Tulos hänen suurista ponnistuksistaan ei tuntunut kadehdittavalta. Tosin alkoivat virkamiehet imarrella herra Oberléta, tuota kallisarvoista vallotusta, josta useat piiripäälliköt olivat kerskailleet ylemmissä paikoissa, sekä vetää häntä puoleensa ja etsiä hänen seuraansa. Mutta häntä pidettiin silmällä, samalla kuin hänelle tuhlailtiin kohteliaisuuden osotuksia ja kutsuja. Hän tunsi, että uudet vallanpitäjät, joille hän tahtoi olla mieliksi, epäröivät; hän tunsi heidän tuskin peitettyä, vieläpä usein painavasti ilmituotua epäluottamustaan. Voiko hänestä olla varma? Oliko hän ilman muuta asettunut yhteensulattamisen puolelle? Ihailiko hän tarpeeksi saksalaista henkeä, saksalaista sivistystä, saksalaista kauppaa, saksalaista tulevaisuutta? Oli niin paljo, jota tuli ihailla, niin paljon!
Vastaus muodostui kuitenkin yhä enemmän suotuisaksi Siihen vaikutti Joseph Oberlén lausuma halu antaa, poikansa ruveta saksalaiseksi virkamieheksi ja se, että hän suunnitelman mukaisesti, yhä jatkuvasti pakotti nuorukaisen seuraavanlaiseen maanpakolaisuuteen. Päätettyään klassilliset opintonsa ja menestyksellä suoritettuaan päästötutkintonsa, opiskeli Jean ensimmäisen vuoden lakitiedettä Münchenin yliopistossa, seuraavan jakoi hän Bonnin ja Heidelbergin välillä, sitten päätti hän opintonsa Berliinissä, missä hän suoritti referendaaritutkinnon. Viimein, neljänneksen vuotta harjoteltuaan asianajajan luona Berliinissä, palasi nuori mies isänsä kotiin levätäkseen siellä ennen sotaväkeen astumistaan. Suunnitelmasta oli tosiaan pidetty kiinni viimeiseen asti. Hänen ensimmäisinä opintovuosinaan vieläpä lupa-ajatkin käytettiin matkustuksiin, lukuunottamatta muutamia kodille uhrattuja päiviä. Viime aikoina ei häntä edes oltu nähty Alsheimissa.
Hallitus ei enää epäillyt. Muutoin oli yksi suuri este kadonnut Elsassin virkamiesten ja Joseph Oberlén julkisen lähestymisen tieltä. Vanha vastustaja-edustaja, jo silloin taudin tapaamana, joka ei sitten enää häntä heittänyt, oli vetäytynyt syrjään valtiollisesta elämästä v. 1890. Siitä hetkestä alkoivat hänen pojalleen kauan hartaasti halutut hymyilyt, lupaukset, suosionosotukset. Joseph Oberlén kauppa-asiat alkoivat edistyä Reinin seuduissa, jopa edempänäkin; häntä itseään tai hänen asiamiehiään vastaan lainrikkomuksen sattuessa nostetut oikeusjutut vähenivät; pikkuvirkamiehet, nuo ennen kaikkein kopeimmat, tuhlasivat hänelle suosiotaan; helppoudella taisi hän järjestää riidanalaisia kysymyksiä, saada suostumuksia ja kiertää asetuksia erikoiskohdissa. Näistä merkeistä ja paljosta muusta hän ymmärsi, että hallituksen mieliala, joka tuntui kaikkialla, ilmeten lukuisain, kaikenarvoisten ihmisten muodossa, ei ollut enää häntä kohtaan vihamielinen. Häntä oli lähestytty mitä luottavimmin. Edellisenä talvena, sillä välin kuin Lucienne, joka oli palannut Mündnerin pensionaatista, sorja, älykäs, miellyttävä tyttö, tanssi Strassburgin saksalaisten salongeissa, puheli isä valtakunnan edustajain kanssa. Eräs heistä, Strassburgin prefekti, kreivi von Kassewitz, joka arvattavasti toimi korkeampain määräysten mukaan, oli hienosti huomauttanut, että hallitus ilman vastenmielisyyttä näki Joseph Oberlén pyrkivän jonkun Elsassilaisen piirikunnan edustaja-ehdokkaaksi, ja että hallituksen tukea ei tulisi puuttumaan entisen vastustaja-edustajan pojalta.
Tämä tulevaisuudenkuva oli saanut herra Oberlén ilonhurmauksiin. Se kiihotti kunnianhimoa tuossa miehessä, joka tähän saakka oli tuntenut saaneensa niukan palkkion siitä, että hänen oli täytynyt uhrata itserakkautensa, ystävänsä, muistonsa. Se lisäsi voimia, se kasvatti vaatimuksia, se antoi taas varman päämäärän tälle olosuhteiden masentamalle virkamiesluonteelle. Voimatta kellekään ajatustaan ilmaista, näki herra Oberlé siinä ikäänkuin puolustuksen menettelylleen. Hän vakuutti itselleen, että hän pontevuudellaan, turhia unelmia halveksumalla ja tarkkanäköisenä sen suhteen, mikä oli mahdollista, mikä ei, nyt saattoi toivoa itselleen tulevaisuutta, osallisuutta julkiseen elämään, osaa, jonka hän luuli säilyttävänsä pojalleen. Ja tästä lähin oli tämä oleva hänen vastauksensa itselleen, jos epäilys joskus nousisi hänen mieleensä, hänen korvauksensa sanattomasta solvauksesta, kun jotkut vanhoilliset talonpojat eivät olleet häntä tuntevinaan tiellä, kun muutamat Strassburgin tai Alsheimin porvareista häntä tuskin tervehtivät tai olivat kokonaan tervehtimättä.
Siksi oli hänen mielialansa poikaansa vastaanottaessaan ihan toisenlainen kuin ennen. Nyt kun hän tiesi olevansa Elsass-Lothringin hallituksen persoonallisessa suosiossa, välitti hän paljoa vähemmän siitä, noudattiko poika tarkalleen suunnitelmaa, jonka hän alkujaan oli laatinut. Jean oli jo ollut isälle hyödyksi, kuten Lucienne. Jean oli ollut kuin todistuskappaleena; hän oli myötävaikuttavana syynä saksalaisen hallituksen kauan odotettuun mielenmuutokseen. Hänen apunsa olisi olisi epäilemättä edelleen hyödyllinen, mutta se ei ollut enää välttämätön, eikä isä, ymmärtäen asian muutamista viittauksista ja katkonaisista lauseista pojan viimeisissä Berliinin-kirjeissä, tuntenut enää niin suurta suuttumusta ajatellessaan, että Jean ehkä ei seuraisikaan huolellisesti valmistettua saksalaista virkamiesuraa, vaan heittäisi sikseen viimeiset kolme harjoitusvuotta sekä hallitustutkintonsa.
Näin mietti tämä mies, jonka elämää mitä suurin itsekkäisyys oli ohjannut, nyt kun hän valmistausi vastaanottamaan poikaansa; sillä hän oli huomannut Jeanin tulevan ja katsellut häntä hänen kulkeissaan puiston läpi. Herra Oberlé oli rakennuttanut itselleen sahan toiseen päähän jonkunlaisen häkin- tai laivahytin tapaisen, josta hän voi valvoa kaikkea yhdellä kertaa. Yksi ikkunoista oli lautatarhalle päin ja tarjosi tilaisuuden seurata puukuormia laittavien tai niitä kuljettavien miesten liikuntoja; toinen, kaksinkertaisilla laseilla varustettu, salli isännän pitää silmällä kirjahyllyjä, joita oli asetettu riviin pitkin seinää samanlaisessa huoneessa kuin hänen omansa; ja kolmannen kautta, joka oikeastaan oli isännän kamaria ja tehdasta erottava lasinen väliseinä, hän näki pitkin suunnattoman suuren salin pituutta, missä kaikenlaiset koneet, hihnasahat sekä poraavat ja höyläävät hammasrattaat katkoivat, lävistivät ja silittivät tukkeja, joita kuljetettiin vuoristosta. Hänen ympäristönsä: merenvihreä, matala paneilinki, orvokinmuotoiset sähkölamput, sähkönappulat vaskilevyllä, joka oli työhuoneen ovikoristeena, puhelin, kirjotuskone, valkeaksi maalatut, sirot tuolit, kaikki todisti hänen mieltymystään kirkkaisiin väreihin, mukavuutta edistäviin uudistuksiin ja keveämuotoisiin esineihin.
Nähdessään Jeanin astuvan sisään, kääntyi hän puistonpuoleiseen ikkunaan. Jalkansa oli hän pannut ristiin ja nojasi oikeata kyynäspäätään työpöytään. Uteliaasti tarkasteli hän pitkää, sorjaa, solakkaa poikaansa, joka istuutui vastapäätä häntä, ja hän hymyili. Kun näki Joseph Oberlén näin loikovan nojatuolissaan ja hymyilevän omaan kokonaan aistilliseen, julkeaan tapaansa, ja kun kiinnitti huomionsa vain hänen täysinäisiin kasvoihinsa harmaine poskipartoineen ja kohotetun oikean käden liikkeeseen sen sormiellessa lonjetin päätä ja leikkiessä sen nyörillä, oli helppo ymmärtää, miten ihmiset olivat saattaneet erehtyä ja luulla häntä virkamieheksi. Mutta silmät, joita hän hiukan siristi kirkkaan valon vuoksi, olivat liian eloisat, liian ankarat ollakseen kenenkään muun kuin käytännön miehen. Ne panivat vastalauseensa huulten koneelliselle hymylle. Eikä niiden ilmeessä ollut tiedemiehen, ei isän eikä maailman ihmisten uteliaisuutta: ne ainoastaan etsivät tietä, mistä kulkea, kuten laivapäällikön silmät. Tuskin oli herra Oberlé kysynyt: »Mitä sinulla on sanottavaa?» kun jo lisäsi:
— Oletko tänä aamuna puhellut äitisi kanssa?
— En.
— Entä Luciennen?
— En hänenkään; tulen huoneestani.
— Se on hyvä. On parempi, että teemme suunnitelmamme kahden, kenenkään siihen sekaantumatta… Olen sallinut sinun tulla kotiin ja oleskella täällä juuri voidaksemme ajatella tulevaisuuttasi. Ensiksikin, mitä tulee sotapalvelukseesi lokakuussa, on vakaa halusi — eikö niin? — hän pani painoa sanoilleen — tulla reserviupseeriksi?
Jean seisoi liikkumattomana, suorana, avonaisin katsein ja miellyttävän arvokkaana, kuten ainakin nuori mies, joka puhuu tulevaisuudestaan ja koettaa vastata jonkunlaisella maltillisuudella ja huolellisuudella, mikä ei ole oikein hänen luonteensa mukaista, ja lausui:
— Niin, isä, se on aikomukseni.
— Ensimmäinen kohta on siis selvä. Entä sitten? Olet nähnyt maailmaa. Sinä tunnet ihmiset, joiden keskuudessa sinun tulee elää. Tietänet, että mahdollisuus sinun menestyä saksalaisena virkamiehenä on viime aikoina suurentunut, koska oma asemani Elsassissa on melkoisesti parantunut?
— Tiedän sen.
— Tiedät myös, ett'en koskaan ole lakannut halajamasta nähdä sinun kulkevan uraa, joka olisi ollut omani, joll'eivät olosuhteet olisi olleet tahtoani väkevämmät.
Ja ikäänkuin nuo sanat olisivat äkkiä nostaneet hänen tahdonvoimaansa, iski Joseph Oberlé mahtipontisen, hallitsevan katseensa poikansa silmiin, niinkuin kynnen, joka ei enää hellitä. Hän lakkasi leikittelemästä lonjetillaan ja sanoi jyrkästi:
— Viime kirjeesi ilmaisevat kuitenkin epäröimistä. Vastaa minulle!
Tuleeko sinusta virkamies?
Jean kalpeni hiukan ja vastasi:
— Ei.
Isä kumartui eteenpäin, kuin olisi aikonut nousta, ja irrottamatta katsettaan hänestä, jonka luonteenlujuutta hän tällä hetkellä punnitsi ja mittaili, sanoi:
— Hallitusmieskö?
— Ei sitäkään. Ei mitään julkista.
— Entä oikeusopintosi?
— Hyödyttömät.
— Miksi?
— Siksi, sanoi nuori mies, koettaen lujentaa ääntään, ett'ei minussa ole saksalaista henkeä.
Herra Oberlé ei odottanut tätä vastausta. Sehän sisälsi peruutuksen. Hän hypähti pystyyn ja vaistomaisesti silmäsi tehtaaseen, ollakseen varma, ett'ei kukaan ollut kuullut näitä sanoja tai aavistanut niiden sisältöä. Useat työmiehet kohottivat katseensa häneen, luullen hänen tarkastavan työtä, ja kääntyivät sitten heti pois. Herra Oberlé palasi poikansa luo. Raju suuttumus oli hänet vallannut. Mutta hän käsitti, ett'ei sitä sopinut näyttää. Pelosta, että kädet ilmaisisivat hänen mielenliikutustaan, oli hän tarttunut nojatuolinsa kädensijoihin, ja istui kumarassa niinkuin äskenkin, mutta tarkastellen pojan asentoa, pukua, ilmettä, kiireestä kantapäähän koko nuorukaista, joka vakavasti lausui ajatuksia, mitkä selvästi hylkäsivät isän johdon. Hetken vaitiolon jälkeen hän kysyi tukehtuneella äänellä:
— Kuka on sinut yllyttänyt minua vastaan? Äitisikö?
— Ei kukaan! sanoi Jean Oberlé nopeasti. Minulla ei ole mitään teitä vastaan, ei mitään. Miksi otatte asian siltä kannalta? Sanoin vain, ett'ei minussa ole saksalaista henkeä. Se on pitkän vertailun tulos: ei muuta.
— Joseph Oberlé huomasi, että oli liiaksi paljastanut itsensä. Hän tuli entiselleen ja lausui turvautuen kylmän-ivalliseen ilmeeseen, jolla hän peitti todellisia tunteitaan:
— No niin, koska kieltäydyt kulkemasta uraa, jonka minä sinulle määräsin, olet varmaan valinnut toisen?
— Tietysti, jos saan siihen suostumuksenne.
— Ja minkä olet valinnut?
— Teidän omanne. Älkää ymmärtäkö väärin sanojani. Vastaanpanematta olen kymmenen vuotta elänyt kokonaan saksalaisessa ympäristössä. Itse tiedän, mitä se minulle on maksanut. Te kysytte kokemusteni tulosta: no hyvä! minä luulen, ett'ei minulla ole kyllin taipuisaa, tai jos niin haluatte, kyllin onnellista luonnetta, tehdäkseni enää enemmän ja tullakseni saksalaiseksi virkamieheksi. Olen varma siitä, ett'en aina ymmärtäisi, ja että joskus olisin tottelematta. Päätökseni on peruuttamaton. Ja liikkeenne sitä vastoin miellyttää minua.
— Kuvitteletko mielessäsi, että tehtailija on riippumaton?
— En, mutta luulen, että hän on sitä enemmän kuin muut. Tutkin lakitiedettä, jott'en harkitsematta, koettamatta kieltäytyisi seuraamasta uraa, jonka te minulle määräsitte. Mutta olen käyttänyt hyväkseni matkoja, joita joka vuosi… ehdotitte minulle.
— Voithan sanoa: joihin pakotin sinut. Se on totta, ja pian selitän sinulle syyt siihen.
— Käytin niitä tutkiakseni puuteollisuuden harjotusta kaikkialla, missä voin: Saksassa, Itävallassa, Kaukaasiassa. En ole niinkään outo niissä asioissa, kuin luulette. Ja tahdon elää Alsheimissa. Sallitteko sen?
Isä ei heti vastannut. Hän laski poikansa saman kokeen alaiseksi, jota hän kernaasti käytti ihmisten suhteen juuri keskusteltuaan heidän kanssaan jostain tärkeästä asiasta. Hän vaikeni silloin, kun häneltä vaadittiin ratkaisevaa vastausta. Jos toinen hämmentyneenä kääntyi pois välttääkseen tuota katsetta, jonka painoa ihmiset näkyivät tuntevan, tai jos hän uudisti jo tehdyn selityksen, piti Joseph Oberlé häntä heikkoluonteisena, itseään alhaisempana. Jean kesti isänsä katseen ja pysyi vaiti. Herra Oberlé tunsi salaista mielihyvää. Hän käsitti, että hänen edessään oli täysi mies, päättäväinen ja nähtävästi taipumaton luonne. Hän tunsi ympäristössään muita samanlaisia. Hän kunnioitti salaisesti heidän itsenäistä mielenlaatuaan ja pelkäsi sitä. Nopea yhteensovitus- ja järjestämistaito, joka oli hänelle ominainen, auttoi häntä selvästi näkemään edessään Alsheimin tehtaan Jeanin johtamana, ja Jeanin isän, Joseph Oberlén, valtiopäivämiehenä, saksalaisen maailman pankkiirien, hallitus- ja mahtimiesten joukkoon päässeenä. Hän oli niitä, jotka osaavat hyötyä pettymyksistäänkin, niinkuin tehtaan jätteistäkin vielä voi hyötyä. Tämä uusi kuva hellytti häntä. Kaukana siitä, että olisi suuttunut, hän päinvastoin antoi hälvetä tuon ivallisen ilmeen, johon hän oli turvautunut ajatellessaan puhua pojan aikeista. Hän osotti kädellään suurta tehdasta, missä teräslevyt suristen, ikkunain heikosti täristessä syöpyivät Vogeesien vanhojen puiden sydämeen, ja sanoi hellästi nuhtelevalla äänellä:
Olkoon niin, lapseni! Se tuottaa iloa isällesi, äidillesi ja, Ulrichille. Minä alistun siihen, että katsot minun olevan väärässä tässä kohdassa ja heidän oikeassa, mutta vain tässä yhdessä kohdassa. Muutamia vuosia sitten en olisi sallinut sinun heittää uraa, joka minusta näytti sinulle sopivimmalta, päästäen meidät monista vaikeuksista, joiden suuruutta sinä et ymmärtäisi. Silloin et itse voinut arvostella asioita. Ja sitä paitsi oli liikkeeni, asemani liian epävakainen ja liian vaarallinen siirtääkseni sen sinulle. Tuo kaikki on tasottunut. Liikkeeni on laajentunut. Elämä on käynyt minulle ja teille mahdolliseksi ponnistusten! ja ehkäpä uhrausteni kautta, joista ympäristöni ei osaa olla kyllin kiitollinen minulle. Nykyjään otaksun toimellani olevan jonkunlaista tulevaisuutta. Tahdotko tulla seuraajakseni? Aukaisen heti tien sinulle. Kuudessa kuukaudessa, jotka sinulla on jäljellä ennen sotaväkeen astumistasi, perehdyt kyllä asioiden käytännölliseen puoleen. Niin, minä suostun, mutta yhdellä ehdolla.
— Ja se ehto on?
— Ettet sekaannu valtiollisiin asioihin.
— Ei minulla siihen ole haluakaan.
— Ah, anteeksi, jatkoi herra Oberlé kiihottuen, meidän tulee ymmärtää toisiamme, eikö totta? En luule, että sinussa on valtiollista kunnianhimoa; et ole vielä siinä ijässä ja ehkäpä ei sinussa ole siihen taipumustakaan. Ja siitä en sinua kielläkkään… Kiellän sinua esiintymästä elsassilaisena kiihkoilijana, kulkemasta jankuttaen kuten toiset yhtämittaa: »Ranska! Ranska!», kiellän kantamasta tricolori-nauhaa povessasi ja matkimasta Strassburgin elsassilaisia ylioppilaita, jotka toisensa tunteakseen ja koossa pysyäkseen viheltävät poliisin korvaan marseljeesin ensi säveleitä: »Formez vos bataillons!» En tahdo tuota pikkumaista käytöstä, pikkumaista uhkamielisyyttä, josta on vain suuria vaurioita, rakkaani! Meidän teollisuudenharjoittajain, jotka työskentelemme saksalaisella alueella, ei pidä sellaisiin ryhtyä. Se on ristiriidassa pyrkimystemme ja etujemme kanssa, sillä ei Ranska meiltä mitään osta. Ranska on hyvin kaukana, rakkahani; se on täältä enemmän kuin kahdensadan penikulman päässä; ainakin niin voisi otaksua, niin vähän sieltä kuuluu, niin pieni on liike, niin niukasti rahaa sieltä tulee. Älä unohda sitä. Sinä olet, kuten itse olet halunnut, saksalainen tehtailija; jos käännät selkäsi saksalaisille, olet hukassa. Ajattele, mitä haluat, maasi historiasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä. En tiedä mielipiteitäsi siinä kohden. En tahdo koettaa arvata niiden laatua, elämmehän niin syrjässä täällä Alsheimissa; mutta mitä, tahansa ajatelletkin, tiedä pysyä vaiti, tai hae onnesi muualta.
Hieno hymy värähdytti Jeanin viiksiä, sillävälin kuin kasvojen yläosassa säilyi luja, vakava ilme:
— Te varmaan tuumitte, mitä minä ajattelen Ranskasta?
— No niin?
— Minä rakastan sitä.
— Sinä et sitä tunne!
Olen tarkasti lukenut historiaa ja kirjallisuutta, olen tehnyt vertailuja, siinä kaikki. Se auttaa sitä, joka itse on samaa heimoa, aavistamaan paljon. En tunne Ranskaa muuten, se on totta: te olette pitänyt varanne…
— Olet oikeassa, vaikkapa sanojesi takana oli ehkä loukkaava tarkotus.
— Ei mitenkään.
— Niin, minä pidin varani, jotta sinä ja sisaresi vapautuisitte turmiollisesta vastustushengestä; se olisi alusta aikain tehnyt elämänne turhaksi, tehnyt teistä tyytymättömiä, voimattomia raukkoja, ihmisiä, jollaisia on liiankin paljon Elsassissa ja jotka eivät tuota hyötyä Ranskalle, Elsassille eivätkä itselleen, samalla kuin he alituisesti antavat Saksalle suuttumuksen aihetta. En ole pahoillani, että saatat minut selittämään suunnitelmaani kasvatuksen suhteen, jonka olen teille tahtonut antaa; ja minä yksinhän olen sitä tahtonutkin. Olen mielinyt säästää teitä omasta koettelemuksestani, tuosta, josta äsken puhuin: hukkaan menneestä elämästä. Oli toinenkin syy menettelyyni. Oi, minä tiedän kyllä, etten siinä kohden saa tunnustusta. Minun täytyy itse kiittää itseäni omassa kodissani. Lapseni, on mahdotonta, että se, joka on kasvanut Ranskassa, se, jonka juuret ovat syvällä siinä maassa, ei rakastaisi ranskalaista sivistystä…
Hän vaikeni hetkiseksi nähdäkseen, minkä vaikutuksen tuo lause sai aikaan, mutta ei huomannut mitään, ei värähdystäkään poikansa liikkumattomilla kasvoilla. Jean oli varmaan hyvin karaistu nuori mies. Hellittämätön itsepuolustuksen tarve, joka vallitsi herra Oberléssa, sai hänet jatkamaan:
— Sinä tiedät, rakas Jean, ettei Ranskan kieltä täällä juuri suvaita. Baijerissa sait enemmän kirjallista ja historiallista sivistystä, kuin mitä tässä suhteessa olisit saanut Strassburgissa. Minä saatoin vahingoittamatta sinua opettajaisi silmissä ehdottaa, että sinulle annettaisiin lukuisia ylimääräisiä ranskantunteja. Elsassissa olisimme molemmat siitä kärsineet. Siinä syyt, jotka minua ovat johtaneet. Kokemus on osottava, olenko erehtynyt. Olen kaikessa tapauksessa toiminut rehellisessä tarkoituksessa ja sinun parhaaksesi.
— Rakas isä, sanoi Jean, eihän minulla ole oikeutta arvostella tekojanne. Voin vain teille sanoa, että saamani kasvatuksen kautta olen tottunut elämään saksalaisten joukossa, joskaan saksalainen sivistys ei minua miellytä enkä sitä rajattomasti ihaile. Olen varma, että tulen toimeen heidän suhteensa Elsassissakin.
Isä kohautti kulmakarvojaan ikäänkuin lausuen: »Sitä en voi tietää.»
— Ajatuskantani ei tähän saakka ole tuottanut minulle ainoatakaan vihamiestä Saksassa, ja minusta tuntuu, kuin kävisi kyllä laatuun johtaa sahalaitosta toiseen liitetyssä maassa, vaikka onkin sellaiset mielipiteet, kuin mitä äsken selitin teille.
— Toivotaan, sanoi herra Oberlé vain.
— Siis, te otatte minut vastaan? Asetunko luoksenne?
— Vastaukseksi tehtailija ainoastaan painoi sormellaan sähkönappulaa.
Joku nousi ylös portaita, jotka veivät konehallista tarkastushuoneeseen, minkä herra Oberlé oli rakennuttanut itselleen, aukaisi porstuan oven, ja sen raosta pilkisti nyt esiin neliskulmainen vaalea parta, pitkät hiukset ja kaksi silmää kuin kaksi sinistä gemmaa.
— Guillaume, sanoi isäntä saksaksi, teidän tulee tutustuttaa poikani tehtaan töihin ja tehdä hänelle selkoa ostoista, joita on tehty kuuden viime kuukauden kuluessa. Huomisesta aikain hän seuraa teitä, kun menette tarkastamaan meidän laskuumme tehtyä metsänhakkuuta.
Ovi sulkeutui.
Nuori, hieno Jean Oberlé seisoi innostuneena isänsä edessä. Hän ojensi tälle kätensä, ja sanoi kalpeana ilosta:
Nyt minusta on tullut Elsassilainen! Kuinka kiitollinen olen teille!
Isä puristi poikansa kättä hiukan teeskennellyn lämpimästi. Hän ajatteli: »Äitinsä ilmikuva! Moniquen mielenlaatu, lausetavat, innostus!» Ääneen sanoi hän:
— Kuten näet, lapseni, ei minulla ole kuin yksi päämäärä: tehdä teidät onnellisiksi. Sitä olen aina halunnut. Minä suostun siihen, että käyt aivan toista uraa, kuin mitä minä olin sinulle uneksinut. Koeta nyt siis ymmärtää asemaamme, kuten sisaresikin.
Jean läksi, ja samoin isä hiukkasta myöhemmin. Mutta sillä välin kuin herra Oberlé suuntasi kulkunsa taloa kohti, kiirehtien tapaamaan tytärtään, ainoaa, jolle hän uskoi ajatuksiaan, ja kertomaan hänelle äskeisestä keskustelustaan Jeanin kanssa, meni Jean lautatarhan poikitse, tehden mutkan vasemmalle, sitten portinvartijan asunnon ohi ja siitä metsäpolulle. Mutta hän ei kulkenut kauas lähestyvän aamiaishetken vuoksi. Ylöspäin vievää tietä hän saapui Alsheimin viinitarha-alueelle, humalistojen toiselle puolen, jotka vielä lepäsivät alastomina ketoina, missä siellä täällä seisoi kimppu riukuja vastatusten. Hänen mielessään tuntui juhlalliselta. Kun hän oli tullut hänelle lapsuudesta saakka tutun viinitarhan luo, missä hän aikoja sitten oli ollut mukana marjain korjuussa, nousi hän mäen luisulle. Sieltä näki tien ja pitkin rinnettä riveihin istutetun viiniköynnössarjan yli. Alakuloisesta valaistuksesta huolimatta, huolimatta pilvistä ja tuulesta, oli Elsass hänestä kaunis, jumalallisen kaunis siinä loivasti laskeutuessaan hänen edessään, pian muuttuen yhtenäiseksi tasangoksi niitty- ja viljelysmaakaistaleineen, joiden keskeltä sieltä täältä vilkkuivat kylien tiilikatot ja tapulinhuiput. Pyöreät, yksinäiset, talven harventamat puut näyttivät kuin kuivilta ohdakkeilta. Muutamia variksia lenteli pohjatuulen keralla etsien nuoria oraita. Jean kohotti kätensä ja levitti ne, ikäänkuin syleilläkseen lakeutta Obernaista asti, joka näkyi etäisimmässä notkelmassa vasemmalla, aina Barriin saakka, joka oikealla kädellä puoliksi hautautui vuorten rinteillä kasvavain kuusien peittoon. Hän silmäili Alsheimin kylää ja omaa punakivistä taloaan tuolla hiukan sen alapuolella; sitten loi hän katseensa metsäniemekkeeseen, joka työmies- ja talonpoikais-asuntojoukkojen takaa pistihe aukealle tasangolle. Sen muodosti lehtokuja, jonka päässä oli suuri, lehdetön, harmaa puuryhmä. Puiden keskeltä paistoi katonkylki. Jean antoi silmänsä kauan viivähtää tuossa puolipiiloutuneessa talossa ja virkkoi: »Terve, Elsassin tyttö! Kenties voin sinulle rakkauteni lahjottaa! Olisi niin onnellista elää täällä sinun rinnallasi!»
Oberlén perheen aamiaiskello kutsui häntä. Sen ääni kuului heikkona ja kimeänä, niin ääretön oli aukea tasanko, minne kaikki hälinä haihtui, niin voimakas edestakaisin kulkeva tuuli, joka sen sointua kantoi yli Elsassin maiden.