Oberlén perhe

by René Bazin

III.

PERHE ENSI KERTAA KOOLLA.

Hitaasti kulki Jean kutsuvan kellon ääntä kohden. Kaikki oli hänelle pelkkää iloa tällä hetkellä. Hänellä oli jälleen kokonainen maailma, joka vuosien takaa oli hänelle uudelleen avautunut ja tarjonnut kodin, työtä, onnea. Nuo sanat soivat suloisesti hänen alakuloisessa mielessään; ne ajelehtivat aivoissa, toisiaan tavotellen kuin vedenpintaa uiskenteleva delfiiniparvi, ja toiset seurasivat niitä, kuten sanat: perhe-elämä, elämän mukavuus, yhteiskunnallinen asema, kodin kaunistaminen ja laajentaminen. Tuossahan oli kotitalo. Hän katseli sitä hellyydellä kulkiessaan lehtikäytävää virran reunalla; hän nousi kunnioituksella sen portaiden astuimia, muistellen, että iso-isä oli sen rakennuttanut, hän, jonka oma se yhä oli, kuten muutoin koko tilakin, paitsi sahaa ja lautatarhaa.

Käytyään eteisen läpi, joka ulottui talon halki toiselta puolelta toiselle, hän aukaisi viimeisen oven vasemmalla. — Ruokasali oli ainoa huone, joka oli «uudistettu» Joseph Oberlén määräysten ja aistin mukaan. Sen sijaan, että muualla, salissa, biljaardihuoneessa ja toisissa suojissa tapasi iso-isän hankkimia kaluja, keltaista ja vihreää Utrechtin samettia ja mahonkia, koetti «minun luomani», kuten Joseph Oberlén oli tapana sanoa, sulkeutua huomioon täydellisellä linjojen puutteellaan. — Väri hallitsi siellä tyylin asemesta. Seiniä peitti, puoliväliin saakka ulottuen, paikoin sinisen- tai sinipunervan-, paikoin punertavanharmaa tai tuhkanharmaa paneilinki juovikkaasta vaahterapuusta. Ylhäällä oli neljä katon maalattujen hirsien yli jännitettyä kangaskaistaa, joita koristi hienosta huovasta ommellut kuviot esittäin ruusuja, rautayrttejä ja kurjenmiekkoja. Kaikkialla, missä vain mahdollista, oli suorat viivat uhrattu. Ovikoristeet muodostuivat kiekuroista, jotka syyttä suotta mutkikkaasti kiemurtelivat kuin liaanien varret. Kaarevat olivat suuren ikkunankin puitteet. Tuolit olivat taivutettua pyökkipuuta, wieniläistä tekoa. Kokonaisuudessaan oli huone erikoisluonnetta vailla, mutta se miellytti himmeine valoineen ja etäisine pyrkimyksineen jäljitellä kasvikuntaa. Olisipa sitä luullut nuoren, onnellisen perheen ruokasaliksi.

Sen neljä tavallista asujainta, jotka Jean siellä tapasi, tuskin sopivat tähän iloiseen kuvaan, ja sopusointua puuttui heidän ja huoneen sisustuksen väliltä. He istuivat aina samoilla paikoilla neliskulmaisen pöydän ympärillä voimakkaan kiintymyksensä tai vastenmielisyytensä mukaisessa järjestyksessä.

Ensimmäisenä vasemmalla ikkunasta istui Monique Oberlé lähinnä lasiruutuja, joiden hiotut reunat heittivät hänen ylitseen valoheijastuksiaan. Kun hän esiintyi pitkänä ja hoikkana, kalpeine, ryppyisine, kokoonkurtistuneine kasvoineen, jotka ennen olivat olleet täyteläiset ja raikkaat, näytti hän olennolta, joka on tottunut kuulemaan ympärillään vain yhden sanan: »te olette väärässä!» Pikaisesti katsahti hän likinäköisillä lempeillä silmillään esitettyihin vieraisiin, hymyillen hymyä, joka aina oli valmis vetäytymään takaisin ja haihtumaan. Katse pysähtyi vasta harhailtuaan jonkun aikaa kohtaamatta kylmiä, halveksivia silmäyksiä. Silloin loisti siitä esiin terävä-älyinen, hyväsydäminen sielu, joka oli käynyt hiukan araksi ja alakuloiseksi, mutta yhä taisi unelmoida ja olla nuori.

Hänellä jos kellään oli ollut huoleton lapsuus, joka ei vähintäkään ollut omiaan valmistamaan häntä myöhempiin vaiheisiinsa. Hän oli silloin Monique Biehler, Biehlerien vanhasta perheestä Obernaista. Yläkerrasta kotitalossaan, jonka polvikas pääty kohosi tuon pikkukaupungin valleilla, hän näki aavan tasangon silmäänsä edessä. Vain ristikkoportti erotti julkisesta kävelypaikasta vanhalla muurilla hänen leikkipaikkansa, puutarhan lukuisine tasotettuine puksipuineen, päärynäpuineen ja orapihlajineen, ja niin painui Elsassin kuva joka päivä lapsukaisen sydämeen, samalla kuin rakkaus heräsi tuota silloin niin onnellista isänmaata kohtaan, rakkaus sen kauneuteen, rauhallisuuteen, vapauteen ja sen kyliin, joiden nimet hän tunsi, joiden laihojen keskeen sirotetut punaiset rypäletertut hän olisi osannut piirtää. Muusta maailmasta ei Monique Biehler tiennyt. Hän jätti omaisineen Obernain ainoastaan viettääkseen pari kesäkuukautta Heidenbruchissa Pyhän Odilian metsässä. Yhden ainoan kerran oli hän ollut Vogeesien tuolla puolen, vuotta ennen häitään, jolloin hän teki toivioretken Domrémyhin Lothringissa. Nepä olivat olleet innostuksen päiviä! Rouva Oberlé muisteli noita kolmea päivää elämänsä suurimpana ilona. Hänen oli tapana sanoa: »Ranskan-matkani.» Hän oli pysynyt teeskentelemättömänä ja säilyttänyt Alsheimin syrjäisessä elämässä, aran, mutta samalla syvän ja pohjalta urhoollisen vanhan rakkautensa maata ja sen kansaa kohtaan. Siten oli hän kärsinyt enemmän kuin toinen hänen sijassaan nähdessään miehensä lähenevän Elsassin saksalaisia puoluetta ja lopuksi siihen yhtyvän. Hän oli kärsinyt elsassilais-ylpeydessään ja vielä kovemmin äidinrakkaudessaan. Tuosta samasta syystä, joka, katkaisi henkisen yhteyden hänen ja puolisonsa välillä, vierotettiin lapsetkin hänestä. Jokainen ennenaikainen ryppy olisi voinut kantaa sen surun nimeä, joka, sen oli uurtanut; nimen olisi antanut hyljeksitty hyvyys, hyödytön myöntyväisyys, sorrettu elsassilainen isänmaa, ero Jeanista ja Luciennesta sekä hukkaan mennyt rakkausaarre, jota hän heitä varten oli koonnut pitkin koko elämäänsä aina nuoresta tytöstä täysi-ikäiseen naiseen.

Katkeruudentunne oli ollut sitäkin syvempi, kun puolison todelliset vaikuttimet eivät olleet rouva Oberlélle tuntemattomat. Mies sen kyllä aavisti. Häntä nöyryytti tämä todistaja, jota hän ei voinut pettää eikä, voinut olla kunnioittamatta. Vaimossa oli kuin olennoituna se asia, jonka hän oli hyljännyt. Hänen puoleensa mies kääntyi, kun hän tunsi tarvetta puolustaa itseään — ja sitä teki hän yhtämittaa —, vaimoa, hänen äänetöntä paheksumistaan vastaan hän kiivaili. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei hän kertaakaan ollut voinut houkutella vaimoltaan hyväksymisen sanaa Elsassin saksalaistumisesta. Arkana väistyi tämä voimakkaan tieltä, mutta ei antanut tunnustustaan. Hän seurasi miestään saksalaisiin piireihin; siellä esiintyi hän niin arvokkaana, ett'ei voinut erehtyä hänen kannastaan eikä häntä siitä moittia. Täten pelasti hän muutakin kuin jotain ulkonaista. Vaikka hän äitinä oli erotettu lapsistaan, ei hän eronnut miehestään. Heidän samantyyliset sänkynsä seisoivat yhä samassa huoneessa. Yhtämittaa oli heillä kohtauksia, jolloin joko toinen oli vaiti tai oltiin niin puolella kuin toisella teräviä ja kiivaita. Mutta rouva Oberlé käsitti, että mies oikeastaan kammosi hänessä vain hänen tarkkanäköisyyttään ja arvosteluaan. Ja hän toivoi, ett'ei aina olisi väärässä. Hän ajatteli, että nyt, kun lapset olivat suuret, tulisi tärkeitä päätöksiä ratkaistavaksi heidän suhteensa, ja että hän pitkällisellä kärsivällisyydellään ja lukuisilla myönnytyksillään oli ehkä ikäänkuin ostanut itselleen oikeuden silloin puhua ja saada äänensä kuuluviin.

Hänen vieressään oikealla oli aina istunut iso-isä Philippe Oberlé. Jo vuosia aukeni ruokasalin ovi viisi minuuttia ennen ateria-aikaa; vanhus astui sisään nojaten kamaripalvelijansa käsivarteen ja koettaen kulkea suorana, puettuna epämääräisen väriseen pukuun tummasta villakankaasta, punainen nauha napinlävessä, pää väsähtäneesti kumarruksissa, silmäluomet puoli-ummessa ja verettömät kasvot turvoksissa. Hänet sijoitettiin harmaalla vanusilkillä päällystettyyn nojatuoliin kaksine nuppineen; hänen kaulaansa pantiin lautasliina ja hän istui odottaen, nojaten ruumistaan tuolin selkämystää vasten, kädet pöydällä, nuo vahavalkeat kädet, joissa näkyivät kiertelevät, siniset suonet. Kun muut saapuivat kukin vuorostaan, niin puristi Joseph Oberlé hänen kättään, Lucienne heitti hänelle lentosuukon puhuen paljon ja iloisesti raikkaalla äänellään ja rouva Oberlé kumartui ja painoi vanhuksen otsalle uskolliset huulensa. Tämä kiitti, seuraten häntä katseellaan hänen istuutuessaan. Ei hän muita katsellutkaan. Sitten hän yksin rouva Oberlén kerällä teki ristinmerkin vanhan uskovaisen Elsassin lapsena. Ja lopuksi, hiljaisen ja hellän vierustoverinsa palvelemana, joka tunsi hänen makunsa, tiesi hänen häpeävän kömpelyyttään ja jo edeltäpäin täytti hänen toivonsa, hän alkoi hitaasti syödä, vaivalla liikuttaen höltyneitä lihaksiaan. Mietiskelevä pää nojasi koko ajan tuoliin. Se yksin valvoi tuossa melkein kuihtuneessa ruumiissa. Se oli kuin näyttämö, jolla liikkuivat, yhdelle ainoalle iloa tai tuskaa tuottaen, niiden esi-isät, joiden nimiä vanhuksen kuullen mainittiin. Hän ei puhunut, hän muisteli. Välistä otti hän taskustaan kivitaulun ja kynän ja kirjotti vapisevalla käsialalla pari, kolme sanaa, jotka hän antoi vieruskumppaninsa luettavaksi: jonkun oikaisun, unohtuneen päivämäärän, hyväksyvän sanan tai kieltäymisen yhtyä siihen, mitä toisessa päässä pöytää lausuttiin. Useimmiten huomattiin vain hänen raskaitten silmäluomiensa värähtelemisestä, että, hän oli huvitettu tai liikutettu. Sitä kesti ainoastaan hetken. Elämä, pakeni pian taas kauas vankilaansa, jonka, ristikkoa se oli yrittänyt järkyttää. Yö peitti jälleen turhaan ilmi pyrkivän ajatuksen. Ja huolimatta, tottumuksesta painosti tämä tuskan ja rappeutumisen näkö jokaista kokoontuneen perheen jäsentä. Se oli vähemmän vaivaksi vieraille, joita joskus oli Alsheimissa illallisella; sillä vanhus ei silloin koettanutkaan katkaista sitä varjojen ja kuoleman valtaa, joka sorti hänen sieluaan. Kuitenkin oli Joseph Oberlé viime vuosiin saakka säännöllisesti esittänyt vieraansa isälle, kunnes tämä eräänä päivänä kirjotti taululleen: »Älä esitä minulle enää ketään. Älä ainakaan saksalaisia. Tervehtikööt minua; siinä kyllin!» Mutta Joseph Oberlé säilytti tavan — ja se oli liikuttava puoli tuossa itsekkäässä miehessä — tavan tehdä joka ilta selkoa tehtaan asioista sen vanhalle johtajalle. Päivällisen jälkeen, ruokahuoneessa tupakoidessaan, kun talon molemmat naiset olivat lähteneet saliin, hän kertoi postin tuomista tiedoista, toimistaan ja metsäostoistaan. Vaikka Philippe Oberlé enää ainoastaan oli osakkaana perustamassaan liikkeessä, luuli hän yhä määräävänsä ja johtavansa. Hän kuunteli puhetta vaahterista, männyistä ja kuusista, tammista ja pyökeistä, joiden keskuudessa hän oli elänyt viisikymmentä vuotta. Hän piti kiinni »neuvottelusta», kuten hän sitä nimitti, kuin ainoasta hetkestä päivän kuluessa, jolloin hän omasta mielestään otti osaa muiden elämään. Kaikessa ulkopuolella sitä hän oli vain varjo, läsnäoleva, mutta äänetön olento, joka muodosti arvostelunsa talostaan, mutta harvoin päättelyjään lausui ilmi.

Hän ja poikansa olivat pääkysymyksessä eri mieltä. Istuen pöydässä juuri vastapäätä isäänsä, voi Joseph Oberlé koko aterian ajan olla puhuttelevinaan vain vaimoaan ja tytärtään; hän taisi mukavasti välttää katsoa sormia, jotka liikkuivat levottomasti tai kirjottelivat rouva Oberlélle; mutta hän ei osannut olla koskettelematta tuskallisia kysymyksiä. Kuten kaikki, joiden on täytynyt elämässään tehdä joku suuri päätös eivätkä ole sitä voineet menettelemättä aivan vastoin omaatuntoaan, niin hänkin umpimähkään palasi takaisin saksalaistuttamisasiaan. Kaikki antoi hänelle aihetta nostamaan sen vireille: kiitos ja moite, yksityiset toimet sekä valtiolliset tapahtumat, joista aamuinen lehti oli kertonut, kirjeenkantajan tuoma käyntikortti, Hannoverista ja Dresdenistä tullut lankkutilaus ja Luciennen lausuma toivo ottaa vastaan kutsumus tanssijaisiin. Hän tunsi tarvetta ylistää omia tekojaan, samoinkuin voitetut kenraalit tarvetta selittää taistelua ja miksi välttämättä piti menetellä niin ja niin. Hän oli tyhjentymätön puhumaan tästä omantunnonasiasta, jonka hän jo aikoja sitten oli julistanut loppuun selvitetyksi, ja vaikka siitä eivät enää väitelleet, ei sairas iso-isä eikä masentunut puoliso, joka oli päättänyt vaieta.

Lucienne yksin hyväksyi isänsä ja kannatti häntä.

Tässä esiintyi hän päättäväisenä, kuten nuoret ylipäänsä, jotka säälimättä, ymmärtämättä arvostelevat entisajan ihmisten kärsimyksiä, menneisyyttä muistoineen ja koko sen viehätystä, ikäänkuin kaikki tuo olisi vain kuolleita asioita, joita voi järjellä mitata. Hän oli kaksikymmenvuotias ja hyvin ylpeä, mutta samalla vilpitön, täynnä lapsellista itseluottamusta, rajuluontoinen ja kuulu kauneudestaan, jota mainetta hän vain puoliksi vastasi. Vaikkapa hän oli solakka, pitkä ja kaunisrakenteinen, kuten äiti, oli hänellä isänsä karheammat, enemmän tavallista elsassilais-tyyppiä muistuttavat piirteet sekä taipumus lihoamaan. Koko hänen ruumiinmuotonsa oli jo täysin kehittynyt. Lucienne Oherlé teki ensi katsannolta pikemmin nuoren naisen kuin nuoren tytön vaikutuksen. Hänen kasvonsa olivat tavattoman elävät ja avonaiset. Kun hän kuunteli, niin silmät, jotka olivat pienemmät ja helakamman vihreät kuin veljen, hymyillessä vetäytyivät suun mukana, seurasivat keskustelua ja lausuivat ajatuksensa. Hän ei usein uneksimaan vaipunut. Paitsi vilkkautta oli hänessä toinenkin tenho, joka selitti hänen suuren menestyksensä ulkona maailmassa: hänen verraton värinsä, punaiset huulensa ja suuri, aivan vaalea tukkansa, niin uhkea ja raskas, että se särki kilpikonnanluiset kammat, ei välittänyt hiusneuloista, ja painollaan pakottaen otsan kohoamaan, jonka se ympäröi kuin valokehällä, ja aaltoillen niskan kohdalla, jolle se heitti kultahohdetta, sai Luciennen kantamaan päätään kuin nuori, ylpeä ruhtinatar. Ulrich eno hänelle tavallisesti sanoi nauraen: »Kun syleilen sinua, luulen syleileväni kypsää viinimarjaa.» Hän oli oiva kävelijä; hän pelasi hyvin lawntennistä; hän ui taitavasti, ja useasti olivat Baden-Badenin lehdet julkaisseet hänen nimikirjaimensa kirjotuksissa, joissa kehuttiin »meidän parhaita luistelijoitamme».

Jo tämä ruumiin kehittäminen oli tehnyt hänet henkisesti vieraaksi äidille, joka ei ollut koskaan ollut muuta kuin keskinkertainen, vaikka rohkea kävelijä. Mutta muut seikat olivat heidät paljoa syvemmin ja korjaamattomammin erottaneet toisistaan. Epäilemättä oli siihen syynä Mündnerin pensioonin kokonaan saksalainen opetus, joka oli tieteellisempää, perusteellisempaa, tarkempaa, laajempaa ja vähemmän uskonnollista laadultaan kuin se, minkä äiti oli saanut, kasvatettuna osaksi Obernaissa, osaksi Pyhän-Äidin nunnain luona Mineur-kadun varrella Strassburgissa. Mutta varsinkin tuttavat ja ympäristö. Lucienne, joka oli kunnianhimoinen, kuten isänsä, ja samoinkuin hän, menestykseen luotu, Lucienne, joka seitsemän vuotta oli ollut, saksalaisten opettajattarien hallussa, kokonaan riistettynä äidin vaikutukselta, seurustellen saksalaisissa perheissä ja eläen suurimmaksi osaksi saksalaisten toverien keskuudessa, Lucienne, jota koko maailma hiukan imarteli, milloin hänen suloutensa vuoksi, milloin valtiollisista syistä tai tunnottomasta puoluekiihkosta, niin, Lucienne oli muodostanut itselleen aivan toisenlaisen ajatuskannan, kuin mikä oli vanhain elsassilaisten. Palattuaan hän ei enää ymmärtänyt heimoaan eikä kotiaan. Hänestä olivat ne, jotka puolustivat asiain entistä tilaa tai sitä kaipasivat, äiti, iso-isä, Ulrich eno, loppuun eletyn aikakauden, järjettömän ja lapsimaisen mielipiteen edustajia. Heti oli hän asettunut isän puolelle noita muita vastaan. Ja hän kärsi siitä. Häntä suretti nähdä niin lähellä itseään ihmisiä, joita Mündnerin pensiooni ja kaikki hänen strassburgilaiset ja baden-badenilaiset tuttavansa olisivat pitäneet vanhoillisina. Jo kaksi vuotta oli hän elänyt kuin ristiriitojen ilmakehässä. Hänen tunteensa kotia kohtaan olivat riitaiset; äitiä kohtaan hän esimerkiksi tunsi sekä todellista hellyyttä että suurta sääliä, tämä kun kuului ikäänkuin tuomionsa saaneeseen maailmaan ja kuin toiseen aikakauteen. Luciennelta puuttui uskottu. Voisiko Jean, hänen veljensä, sen paikan täyttää? Hän tuota tapaamista sekä pelkäsi että halusi, malttamaton kuin hän oli veljeä näkemään, miltei vieras hänelle, rakkautta kaipaava, perhekiistoihin väsynyt sekä täynnä toivoa, että Jean asettuisi hänen valitsemalleen puolelle ja hän siten hänestä saisi tukea ja uutta vahviketta. Isä oli juuri kertonut hänelle keskustelustaan Jeanin kanssa. Lucienne oli sanonut tai pikemmin huutanut: »Kiitos, että annoitte minulle veljen!»

He olivat kaikki neljä pöydässä, kun nuorukainen astui huoneeseen.

Molemmat naiset, jotka istuivat vastatusten ikkunan valossa, käänsivät päätään; toinen hymyili lempeästi kuin sanoen: »Kuinka olen ylpeä sinusta, lapsi!» toinen nojausi tuolin selkämystään huulet avoimina, silmissään hellä ilme, aivan kuin sisään olisi astunut sulhanen, sekä miellyttämishaluisena, varmana onnistumisestaan ja lausuen ääneen: »Tule tänne viereeni istumaan, tänne pöydän päähän. Olen laittanut itseni kauniiksi sinua varten, katsohan!» ja hiljaa lisäten, veljeä syleillessään: »Hyvä Jumala, kuinka sentään on suloista, että on joku nuori, jolle sanoa hyvää päivää!» Hän tiesi olevansa kaunis katsella malvanvärisessä röijyssään, joka oli surah-kankaasta ja välipitseillä koristettu. Hän oli myös todella iloinen tavatessaan veljensä, jonka hän edellisenä iltana ennen Strassburgiin lähtöään vain vilaukselta oli nähnyt. Jean kiitti häntä ystävällisellä, onnea sädehtivällä katseella ja istuutui pöydän päähän Luciennen ja äidin välille. Hän aukaisi lautasliinansa, ja kamaripalvelija Victor, elsassilaisen arentimiehen poika pyöreine naamoineen ja tyttömäisine silmineen, hän, joka aina vapisi pelosta tehdä nurinpäin, lähestyi Jeania retiisimaljakkoa kantaen, kun Joseph Oberlé, jotain muistiinpanokirjaansa kirjoitettuaan, silitti partaansa ja lausui:

— Tässä näette nyt Jean Oberlén, te isä, sinä Monique ja sinä Lucienne! Minulla on teille kerrottavana häntä koskeva uutinen. Olen sallinut hänen lopullisesti asettua Alsheimiin, tulla tehtailijaksi ja puukauppiaaksi.

Kolmen kasvoille levisi yht'aikaa puna. Victorkin, vavisten kuin haavanlehti, veti pois maljakkonsa.

— Onko se mahdollista! sanoi Lucienne, joka ei tahtonut näyttää äidilleen jo tietävänsä asiasta. Eikö hän suoritakaan loppuun referendaarien oppimäärää?

— Ei.

— Vapaaehtoisena oltuaan hän siis tulee ainiaaksi tänne?

— Niin, ainiaaksi meidän luoksemme.

Liikutuksen toinen aste on joskus vielä kiihkeämpi kuin ensimmäinen. Luciennen silmät räpyttivät nopeammin ja kostuivat. Hän nauroi ja itki yhtä aikaa; hänen punaisilla huulillaan väreili lukemattomia helliä sanoja.

— Voi, hän sanoi, kuinka hyvä! En tiedä, hyödytkö sinä tästä, Jean, mutta meille on parempi näin!

Hän oli tosiaankin soma tällä hetkellä, nojatessaan veljeensä vilpittömästä ilosta väristen.

— Kiitän sinua, sanoi rouva Oberlé katsellen vakavasti miestänsä ja koettaen arvata, mikä häneen oli vaikuttanut, kiitän sinua, Joseph. En olisi uskaltanut sitä sinulta pyytää.

— Mutta, kuten näet, rakkahani, vastasi tehtailija kumartaen, kun ehdotukset ovat järkevät, niin suostun niihin. Olen muutoin niin vähän tottunut kiitokseen, että näin kerrakseen se tuntuu hyvältä. No niin, meillä oli juuri äsken ratkaiseva keskustelu. Puunostajani tulee huomisesta aikain ottamaan Jeanin mukaansa muutamille metsänhakkuupaikoillemme. Kuten tiedät, en koskaan anna ajan hukkaan kulua.

Rouva Oberlé huomasi iso-isän ojentavan jäykkää kättään häntä kohden; hän otti taulun, jota se piteli ja luki seuraavat rivit:

— Se on elämäni viimeinen ilo.

Onnea ei kuitenkaan kuvastunut vanhuksen kasvoilla, jotka olivat käyneet ilmeettömiksi kuin naamari, joll'ei poikaan kiinnitetty terävä katse lie ollut sen ilmaisua: poikahan oli antanut Elsassille takaisin yhden sen lapsista ja perheen liikkeelle työn jatkajan. Hän oli hämmästynyt ja ihastuksissaan. Kaikki muut olivat samoin, ja syöminen unohtui. Palvelijakin unohti tarjoamisen ja ajatteli, miten tärkeänä hän esiintyisi, julistaessaan keittiössä ja kauppalassa: »Jean herra on päättänyt ottaa sahan johdon! Hän ei enää lähde maasta!» Hetkisen aikaa nuo neljä, jotka joka päivä kokoontuivat harmaasta vaahterasta tehtyyn ruokahuoneeseen, uneksivat siellä kukin omia unelmiaan, miettivät omia mietteitään. Toisille siitä kertomatta he näkivät hengessään, mitä seurauksia tämä tapahtuma oli mahdollisesti ja luultavasti tuova kullekin; jokaista kiusasi ajatus, että huominen tulisi olemaan aivan toista, kuin mitä he olivat otaksuneet. Oli kuin olisi jokin kukistunut: vanhat tottumukset, vanhat suunnitelmat, vuosia siedetty ylivalta, jolle oli alistuttu. Jotain sekasortoon ja hämminkiin joutunutta yhtyi iloon uutisesta.

Nuorin joukosta vapautui ensin. Lucienne virkkoi:

— Emmekö syö aamiaista siksi, että Jean on kanssamme? Rakkahin, tällä hetkellä näet meistä kuvan sellaisina, kuin olimme ennen tuloasi, emme tosin aina, mutta joskus: tuollaisia äänettömiä olentoja, jotka tuumailevat vain itsekseen. Tämähän on aivan jälleennäkemisen suloisuuden vastakohta. Emmehän huoli enää alottaa tuota vanhaa leikkiä, eikö totta?

Hän alkoi nauraa, ikäänkuin eivät vast'edes mitkään väärinkäsitykset voisikaan tulla kysymykseen. Hän laski sukkelaa pilaa heidän äänettömistä aterioistaan, Alsheimin iltakutsuista, jotka päättyivät yhdeksältä, sen harvoin nähdyistä vieraista ja Strassburgista tulleen kutsun suuresta merkityksestä. Ja kaikki muut salaisesti yllyttivät häntä moittimaan menneisyyttä; sen oli päätöksellään kuin poispyyhkäissyt tuo nuori mies, joka siinä nyt ylen onnellisena, omana herranaan istui ja hämmästyneellä ihailulla tutki ja tarkasti sisartaan.

— Ja nyt, päätti Lucienne puheensa, muuttuu kaikki. Tästä lokakuuhun on meitä täällä Alsheimin suojissa viisi neljän asemesta. Sitten menet tosin vapaaehtoiseksi, mutta sitähän ei kestä kuin vuoden ja sitä paitsi saat kai lomaa, eikö niin?

— Joka sunnuntaiksi.

— Tuletko kotiin yöksi, lapseni? kysyi rouva Oberlé.

— Luullakseni tulen lauvantai-iltaisin.

— Sinun sotilaspukusi on kaunis, sanoi Lucienne, sellainen ruiskukan-sininen Attila-nuttu keltaisine nyöreineen, mustat saappaat ja keihäs… mutta varsinkin pidän hylkeennahkaisesta husaarilakista mustankirjavine jouhitöyhtöineen ja valkoisesta päällysnutusta, jotka kuuluvat paraadipukuun… Se on armeijamme kauneimpia.

— Niin, Saksan armeijan kalleimpia, kiiruhti rouva Oberlé lisäämään, korjatakseen tyttären varomattomia sanoja, sillä iso-isä oli tehnyt kädellään liikkeen, ikäänkuin pyyhkien jotain pöytäliinalta.

Joseph Oberlé lisäsi nauraen:

— Niin, ja samoin sen kalleimpia. Olet saanut minulta suuren lahjan, Jean, kun annoin sinun valita yhdeksännen reiniläisen husaarirykmentin: siitä jutusta en pääse vähemmällä kuin kahdeksalla tuhannella markalla.

— Luuletteko todella, että se on niin kallista?

— Olen varma siitä. Eilen vielä salaneuvos von Boscherin luona mainitsin kahdelle upseerille summat, joita pidin oikeina, eikä kukaan vastustanut. Virallisesti tulisi jalkaväessä vapaaehtoisen menojen nousta kahteen tuhanteen kahteensataan markkaan, itse asiassa nousevat ne neljään tuhanteen; tykkiväessä kahteen tuhanteen seitsemäänsataan, itse asiassa viiteen tuhanteen, ja ratsuväessä on ero vielä suurempi, ja jos joku väittää koko jutusta pääsevän muka kolmella tuhannella kuudellasadalla, laskee hän pilaa; menot saa laskea seitsemäksi, kahdeksaksi tuhanneksi markaksi. Niin minä väitin ja siinä pysyn…

— Se tulee siitä, että rykmentissä on hienoa väkeä, isä, keskeytti
Lucienne.

— Niin, tosiaan — varakasta väkeä.

— Niin, ja myös ylhäistä, ja heidän joukossaan rikkaiden tehtailijain poikia Reinin varsilta.

Isä ja Lucienne hymyilivät toisilleen nopeaa ymmärtämisen hymyä. Jean yksin sen huomasi. Tytön terävät huulet olivatkin vain tuskin myhähtäneet. Hän jatkoi:

— Vapaaehtoiseksi pyrkijöitä on niin paljon, että tulee ajoissa pitää varansa.

— Jo kolme kuukautta sitten puhuin päällikkösi kanssa. Hän suosittaa sinua useammille muille.

Lucienne virkahti ajattelemattomasti:

— Sinäpä voisit juuri tuoda muutamia heistä tänne! Sepä olisi hauskaa!

Jean ei vastannut. Rouva Oberlé punastui, kuten usein muulloinkin, kun hänen läsnäollessaan tuli lausuttua sananen liikaa. Lucienne nauroi yhä vielä, kun iso-isä lakkasi syömästä ja vaivalloisesti käänsi tyttärentyttäreen päin valkohapsisen surullisen päänsä, joka tutisi niin, että se kelle tahansa olisi ollut tuskallista. Vanhan elsassilaisen silmät puhuivat varmaan selvää kieltä, sillä nuoren tytön hymy pakeni; hän liikahti hieman kärsimättömästi, ikäänkuin sanoen: »Oh, en huomannut teitä!» ja kumartui isänsä puoleen, tarjotakseen hänelle Wolxheimin viiniä, mutta itse asiassa päästäkseen nuhteista, joiden tunsi uhkaavan itseään. Juuri kuin yhteisestä sopimuksesta, olla pitkittämättä asiaa, alkoivat Joseph Oberlé, Jean ja äiti puhua vapaaehtoisesta sotapalveluksesta ja Pyhän Nikolain kasarmista Strassburgissa, mutta nopeasti, tuhlaten sanoja, innonosotuksia ja turhia liikkeitä. Ei kukaan uskaltanut kohottaa silmiään vanhukseen. Philippe Oberlén katse seurasi yhä, leppymättömänä kuin omantunnontuska, ajattelemattomaan, loukkaavaan puheeseen syypäätä Luciennea. Aamiainen loppui lyhyeen, sillä olo kävi aivan tukalaksi, kun iso-isä vastasi »ei» miniänsä pyyntöön unohtaa Luciennen sanat ja kieltäysi syömästä.

Hiukkasta myöhemmin otti Lucienne puutarhan käytävällä kiinni veljensä, joka oli lähtenyt edeltä ja poltteli sikaaria. Kuullessaan Luciennen tulevan takanaan, hän kääntyi. Tyttö ei enää nauranut. Hän ei ollut pannut hattua huolimatta tuulesta, joka pörrötti hänen tukkansa, vaan hän juoksi, valkea villahuivi hartioilla, enää ajattelematta miellyttää, ja häneen oli äkkiä tullut jotain intohimoista ja hallitsevaa.

— Näitkö? sanoi hän. Sehän on sietämätöntä!

Jean puhalsi muutaman kerran, kourillaan suojaten sytytettyä tulitikkua, ja virkahti sitten, heittäen pois hehkuvan tikunpään:

— Epäilemättä, pienokainen, mutta täytyy osata kärsiä…

— En ole mikään pienokainen, keskeytti Lucienne vilkkaasti, olen päinvastoin aika-ihminen, jonka täytyy päästä täysin selville kanssasi. Olemme olleet liian kauan erossa, rakkahin, meidän täytyy tuntea toisemme. Minähän tuskin tunnen sinua, sinä et lainkaan minua. Ole huoletta, minä autan sinua; sitä varten tulinkin.

Jean katsahti ihaillen tuohon kauniiseen, rajusti kiihtyneeseen olentoon, joka niin avonaisesti lähestyi häntä. Sitten, tyyneydestään luopumatta ja tuntien sekä oman osansa että miehenarvonsa vaativan pysymään arvokkaana, hän alkoi Luciennen rinnalla astua käytävää, jota toisella puolen reunusti pitkälti puutiheikkö, toisella nurmikenttä.

— Voit puhua, Lucienne, saat olla varma…

— Vaitiolostasiko? Kiitos, mutta tänään en sitä tarvitse. Haluan selittää sinulle suoraan, mitä ajattelen eräästä asiasta, enkä tee siitä mitään salaisuutta. Vieläkin kerran sanon, että se on sietämätöntä. Täällä ei voi mitään lausua Saksasta tai saksalaisista, ilman että sitä heti pidetään pahana. Sanoppa sanakaan kiitokseksi tai vaikka vain jotain oikeudenmukaista kotilaisten läsnäollessa, heti äiti puree huuliaan ja isoisä häpäisee minua julkisesti palvelijain kuullen, kuten äsken. Onko väärin sanoa vapaaehtoiselle: »Tuethan upseeritovereitasi kanssasi Alsheimiin?» Voimmeko estää sinua palvelemasta saksalaisessa rykmentissä saksalaisessa kaupungissa, missä päällikköinäsi on upseereja, jotka, jos kohta ovatkin saksalaisia, silti ovat täysin hienoja ihmisiä?

Hän käveli hermostuneesti ja kierteli oikealla kädellään kultaketjuja, jotka koristivat malvanväristä röijyä.

— Jospa tietäisit, Jean-rukka, miten olen kärsinyt vapaudenpuutteesta kodissamme ja vanhempain suuresta erimielisyydestä kasvatuksen suhteen, jonka ovat meille antaneet! Miksi he sitten ovat ollenkaan sitä minulle antaneet?

Nuori mies nosti huuliltaan sikaarin, jota hän poltteli.

— Isähän vain onkin tahtonut kasvatustamme tällaiseksi, Lucienne.

— Hän yksin käsittääkin asiat!

— Oh, kuinka voit noin puhua äidistäsi!

— Koeta ymmärtää minua, vastasi Lucienne hämilleen tulematta, en ole niitä, jotka lausuvat ilmi vain puolet ajatuksestaan ja toisen puolen niin kaunisteltuna, ett'ei sitä enää tunne. Rakastan äitiä paljon, enemmän kuin luuletkaan, mutta minä arvostelen häntä. Hän ymmärtää taloudenhoitoa, hän on hieno nainen, hän omaa hiukan kirjallista aistia, mutta yleisiä asioita hän ei käsitä. Hänen maailmansa ei ulotu Alsheimia kauemmaksi. Isä on paljoa paremmin ymmärtänyt asemamme Elsassissa; häntä ovat opastaneet kauppaetunsa ja kunnianhimoinen pyrkimyksensä…

Jean näytti ikäänkuin kysyvän:

— Mistä pyrkimyksestä puhut?

Lucienne jatkoi:

— Hämmästytän sinua; niin, pikku tytöksi, kuten minua nimitit, tunnunkin kai sinusta uskaliaalta, jopa röyhkeältä. Eikö totta?

— No, hiukan.

— Minä vain koetan ehtiä ennen omaa arvosteluasi, koetan estää sinua kuluttamasta hukkaan aikaa vertaileviin psykoloogisiin mietiskelyihin. Sinä olet juuri saapunut, minä olen tullut kasvatuslaitoksesta jo kaksi ja puoli vuotta sitten; saat siis käyttää hyödyksesi kokemustani. No niin, siitä ei ole epäilystäkään: isä on kunnianhimoinen. Hänellä on kaikki edellytykset menestykseen: rautainen tahto vallanalaisiaan vastassa ja paljon alistuvaisuutta muitten suhteen, varallisuutta ja terävä-älyisyyttä, joka tekee hänet etevämmäksi kaikkia täkäläisiä saksalaisia tehtailijoita ja virkamiehiä. Sanon sinulle edeltäpäin, että nyt kun hän on vallanpitäjäin suosiossa, sinä ennen pitkää saat nähdä hänet edustaja-ehdokkaana…

— Mahdotonta, Lucienne!

— Ehkä, mutta niin käy varmasti. En tahdo sanoa, että hän tulee edustamaan Obernaita, mutta jotain muuta Elsassin osaa; hänet nimitetään, koska hallitus häntä kannattaa, ja hän siihen kannatukseen panee arvoa. Sinä et ehkä ottanut tätä kohtaa mukaan laskuihisi, kun päätit palata Alsheimiin? Arvaan, että saatan sinut pahoillesi. Olet näkevä vielä paljon muuta. Sinun täytyy saada tietää, rakas Jean, — hän pani painoa sanalle »rakas», — että kodissamme ei ole leikin sijaa. Se on auttamattomasti särössä.

Jean ja Lucienne vaikenivat hetkeksi, sillä portinvartijan maja oli lähellä; sitten he kääntyivät ruohokentän päässä ja läksivät toista käytävää, joka johti talolle.

— Auttamattomastiko? Niinkö luulet?

— Lapsi vain voisi sitä epäillä. Ei isä muuta ajatustaan eikä rupea uudelleen ranskalaiseksi, koska se olisi samaa kuin luopua tulevaisuudentoivoista ja monista kauppaeduista; äiti ei liioin, koska hän on nainen ja hänelle saksalaistaminen merkitsisi samaa kuin kuolettaa tunne, jota hän pitää ylevänä; et suinkaan aikone käännyttää iso-isää? No niin?

Hän pysähtyi ja asettui Jeanin eteen.

— No niin, rakkahani, koska et voi palauttaa rauhaa lempeydellä, palauta se voiman avulla. Älä luule voivasi pysyä puolueettomana. Vaikkapa sitä haluaisitkin, eivät olosuhteet sitä salli, siitä olen varma. Yhdy minuun ja isään, jos kohta et kaikissa asioissa ajattelisikaan samoin kuin me. Olen koettanut tavata sinua, pyytääkseni sinua meidän puolellemme. Kun äiti huomaa, että hänen molemmat lapsensa arvelevat hänen olevan väärässä, ei hän enää pidä niin lujasti kiinni lapsuudenmuistoistaan; hän kehottaa isoisää välttämään moisia mielenosotuksia kuin tämänaamuinen, ja ateriamme muistuttavat silloin vähemmän turnajaistaisteluja. Me hallitsemme. Sehän on kaikki, mitä voimme toivoa. Suostuthan? Isä sanoi aamulla ohimennen, ettet juuri erittäin suosi saksalaisia. Mutta ethän heitä vihaakaan?

— En.

— Minä pyydänkin vain suvaitsevaisuutta ja huomaavaisuutta heitä, se on, meitä kohtaan, jotka olemme tekemisissä heidän kanssaan. Sinä olet ollut kymmenen vuotta Saksassa, menettelet vain täällä samoin kuin siellä: ethän esimerkiksi mene pois huoneesta, kun joku heikäläisistä tulee meille?

— Epäilemättä en. Mutta katsos, Lucienne, vaikka menettelen toisin kuin äiti, koska saamani kasvatuksen kautta voin sietää sellaista, mikä hänestä on inhottavaa, en kuitenkaan voi häntä soimata. Minusta hänellä on liikuttavia syitä olla sellainen, kuin hän on.

— Liikuttavia?

— Niin.

— Minusta ne ovat järjettömiä.

Jeanin vihreät ja Luciennen vielä helakamman vihreät silmät katsahtivat kysyvästi toisiinsa. Vakavina mittailivat molemmat nuoret toisiaan, kasvoissa hämmästynyt, uhkamielinen ilme ja ajattelivat: »Onko tuo sama tyttö, jonka äsken näin niin hymyilevänä ja hellänä? — Tuo velikö minua vastustaa, joka on saanut saman kasvatuksen ja jonka tulisi antaa minulle myöten, vaikkapa, vaan siksi, että minä olen nuori ja hän niin onnellinen minut jälleen tavatessaan.» Lucienne oli tyytymätön. Tässä ensi kohtaamisessa törmäsivät, vastakkain Luciennen isältä perimä kiihkeys ja Jeanin taipumaton tahto, joka oli äidin lahja pojalle. Lucienne keskeytti äänettömyyden. Hän kääntyi eteenpäin kulkemaan ja, sanoi päätään puistellen:

Kyllä minä ymmärrän, että sinä luulet löytäväsi äidissä uskotun, ystävän, jolle voi avata koko sydämensä. Hän ansaitsee kaikkea kunnioitusta, rakkahani. Mutta sittenkin erehdyt. Olen sitä koettanut. Hän on tai kuvittelee olevansa ylen onneton. Kaiken, mitä hänelle sanoo, hän heti vetää esiin todistuskappaleena omissa riidoissaan. Jos sinä esimerkiksi tahtoisit naida saksalaisen…

— Ei, voi ei!

— Otaksutaan niin… Silloin menisi äiti alituisesti isän luo, sanoen: »Tämä on kauheaa! Se on sinun syysi, sinun!» Ja jos tahtoisit naida elsassittaren, niin äiti käyttäisi sitä hyödykseen ja sanoisi: »Hän on minun puolellani, sinua vastaan, sinua, sinua!» Ei, rakkahin, oikea uskottusi Alsheimissa on Lucienne.

Hän tarttui Jeanin käteen ja käynnissään pysähtymättä kohotti häneen nuoruutta ja elämää hehkuvat kasvonsa.

— Usko sinä minua; olkaamme suorat toisillemme. Sinä et juuri tunne minua siitä saakka, kun olet ollut matkoilla; minä hämmästytän sinua. Sinä näet minussa suuria vikoja: olen ylpeä, uhrauksiin milt'ei kykenemätön olento, usein miellyttämishaluinen, mutta olen suora. Noina päivinä tuloasi odottaissani toivoin itselleni kestävää iloa, sitä iloa, että sinä, joka olet nuori, olet luonani ja ymmärrät minua. Minä kerron sinulle kaikesta, mikä elämässäni on tärkeätä, kaikesta, mitä olen päättänyt toimittaa… Minulla ei ole ketään täällä, jolle kokonaan uskoutua. Et voi aavistaa, miten olen siitä kärsinyt… Tahdotko?

— Voi, tahdon!

— Sinä kertoisit minulle ajatuksiasi, mutta varsinkin puhuisin minä sinulle. Enkä minä sitten enää tunne tukehtuvan! täällä kodissa, kuten usein ennen… Minulla on niin paljon sanottavaa sinulle… Ja täten voimme jälleen saavuttaa suhteeseemme hiukan sydämellisyyttä, jota siitä on puuttunut, ja hiukan verran myöhäistä siskoudentunnetta… Mitä mietit?

— Tätä koti-raukkaa.

Luciennen katse lensi yli liuskakivikaton, joka kohoasi hänen edessään. Hän olisi mielinyt sanoa: »Jospa tietäisit, miten surullinen se todella on!»

Sitten syleili hän veljeään ja virkkoi hänestä erotessaan:

— En ole niin paha, kuin voisit luulla, enkä niinkään kiittämätön äitiä kohtaan. Menen häntä tapaamaan puhuakseni hänen kanssaan kotiintulostasi. Hän varmaan kaipaa lausua onnensa jollekulle.

Lucienne erosi veljestänsä, kääntyi vielä kerran hymyilläkseen hänelle, ja kuin ruhtinatar huolettomasti ja tottuneesti astellen sekä toisella kädellään kiinnitellen neuloja, jotka tuskin pitivät koossa hänen kävelystä ja tuulesta pörrööntyneitä hiuksiaan, kulki hän viidenkymmenen askelen matkan, joka hänellä oli ulkoportaille, ja katosi.