IV.
KOTILIEDEN VARTIJAT.
Kun Lucienne oli jättänyt veljensä, kiersi Jean talon, kulki puoliympyräisen talli- ja vaunuvajapihan poikki, sitten suuren, aidatun kasvitarhan läpi, ja avattuaan syrjäportin, joka oli aivan sen äärimmäisessä kolkassa oikealla, oli hän tullut kedolle, Alsheimin kylän takalistoon. Hänen ensimmäinen ilontunteensa oli jo vähentynyt, laimentunut. Hän oli jälleen kuulevinaan sanat, jotka niin syvälle olivat painuneet hänen mieleensä ja nyt palasivat muistiin äänenpainoineen, lausujainsa kuvien ja liikkeitten kerällä. Hän ajatteli »surullista taloa» tuolla tiluksien raja-aituuksen luona, ja hän kärsi tuskaa muistellessaan, miten toisenlaiseksi hän kuluneina vuosina oli kuvaillut vastaanottoa Alsheimissa, miten hän tuolla kaukana, Euroopan ja Itämaiden teitä ja kaupunkeja vaeltaissaan, oli tuntenut miltei uskonnollista hartautta, kun hän ajatteli: »Äiti, isä! sisko! Voi, ensi päivääni kotona isän myönnyttyä!» Ensi päivä oli alkanut. Tähän saakka se tuskin oli vastannut muinoista unelmaa.
Ilmakin oli ruma. Jeanin edessä levisi metsäisten, huippenevien Vogeesien juurella Elsassin alaston tasanko harvoille puuriveineen. Mereltä puhaltava pohjatuuli, joka täytti laakson pitkillä valitusvirsillään, ajeli taivaalla tummia pilviä, särjettyjä ja taas kasattuja kuin kesantopellon vaot, sadetta ja rakeita uhkaavia pilviä, jotka alkoivat kerääntyä tiheiksi joukoiksi ja vieriä etelään päin Alppien rinteitä kohti. Oli kylmä.
Mutta katsahtaessaan vasemmalle, tuonne, missä maat hiukan alenivat, Jean huomasi puuryhmään päättyvän lehtikujan, jonka hän jo aamulla oli nähnyt, ja tunsi uudelleen, että nuoruuden ääni kutsui häntä sinne. Vakuutettuaan itseänsä siitä, ett'ei kukaan kotitalon ikkunasta vakoillut hänen askeliaan, hän painui polulle, joka kiersi kylän ympäri.
Oikeastaan ei tuo polku ollut muuta kuin työhönsä menevän tai työstä palaavan väen tallaamia jalanjälkiä. Se seurasi melkein vaunuvajain, sikoläättien, navettain, jyväaittain, matalan aituuksen ympäröimien tunkioiden, kanakoppelien, sanalla sanoen, Alsheimin talojen ulkohuoneiden mutkikasta riviä; talojen pääsivu oli toisella puolen, maantien varrella, tai ainakin oli siellä valkea muuri, ajoportti ja korkea silkkiäispuu sen pielessä. Nuori mies asteli nopeasti kovaksi poljetulla tiellä. Hän kulki kirkon ohi, joka kellonmuotoisine liuskakivikattoineen ja metallisina huippuineen neliskulmaisena kohosi melkein keskellä Alsheimia, ja saapui neljän mahtavan pähkinäpuun välille, jotka olivat kylän viimeisen arentitalon tunnusmerkki, kaunistus ja suoja. Siitä alkoivat Xavier Bastianin, Alsheimin kylänvanhimman, Joseph Oberlén entisen ystävän, vaikutusvoimaisen, rikkaan ja isänmaallisen miehen tilukset, jonka luo Jean oli menossa. Viereiseltä pihalta kuului varstojen kolketta. Siellä olivat varmaan työssä Ramspacherin, Bastianin vuokraajan, muhkeat, kauniit pojat; toinen oli jo suorittanut palveluksensa Saksan armeijassa ja toisen piti astua sotaväkeen marraskuussa. He puivat vajassa vanhaan tapaan. Joka syksy, joka talvi, kun viljavarat vähenivät myllärin luota ja ulkona oli paha ilma, levittivät he muutamia lyhteitä katoksen alle, ja varstat kolkkivat vilkkaasti ja hyppelivät kuin rehevään heinikkoon lasketut varsat. Ei mikään ollut murtanut vanhojen tapojen valtaa.
— Entiselläsikö olet, Alsheim! mutisi Jean.
Niin hartaasti kuin hän halusikin pysyä tuntemattomana, lähestyi hän kuitenkin veräjää, joka johti pelloille päin; ja vaikka riisutut kärryt estivätkin häntä näkemästä työskentelijöitä, katseli hän ystävällinen hymy huulillaan vanhan arentitalon pihaa. Se oli kuin kuja molemmilla sivuillaan rakennuksia, jotka olivat paljaita hökkeleitä, hiukan maata hirsien välillä, todistus kastanjapuun kestävyydestä, josta puulajista ovipielet, ristiparrut, parvekkeet ja ikkunain puitteet olivat tehdyt. Kukaan ei kuullut hänen tuloaan, kukaan ei häntä huomannut. Hän jatkoi kulkuaan ja hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Sillä heti Ramspacherin arentitilan takana katosi tie suoran kulman tehden kirsikkapuukäytävään, joka johti kauppalasta herra Bastianin asunnolle. Ei ollut luultavaa, että kylänvanhin tällä synkällä ilmalla olisi kaukana kodistaan. Hetkisen perästä Jean saisi puhutella häntä, hän tapaisi Odilen, hän keksisi kyllä keinon saadakseen tietää, oliko tyttö kihloissa.
Odile: koko Jeanin aikaisin lapsuus oli täynnä tuota nimeä. Herra Bastianin tytär oli ollut Luciennen ja Jeanin leikkitoveri ennen vanhaan, kun herra Oberlén luopumus ei ollut vielä varma eikä maassa tunnettu. Myöhemmin oli Odilen suloinen kuva väikkynyt Jeanin mielessä Münchenin kymnaasissa, kun hän Alsheimia ajatteli, kuva tuosta puolikasvuisesta tytöstä, jonka Jean loma-ajoillaan näki sunnuntaisin kirkossa, ja jota hän tervehti, joskaan ei lähestynyt herra tai rouva Oberlén läsnäollessa; mutta tyttö kuljeskeli viinitarhoissa viininkorjuuaikana tai asteli metsissä, ja aina oli hänellä varalla hymy tai sananen Luciennelle ja Jeanille, tavatessaan heidät tienkäänteessä. Mikä salainen tenho oli tuossa Alsheimin tytössä, joka oli milt'ei kokonaan kasvanut maaseutuelämässä, lukuunottamatta paria, kolmea vuotta Pyhän-Äidin nunnain luona Strassburgissa, tuossa Luciennen suhteen yksinkertaisessa, hiljaisessa ja totisessa tytössä, jossa ei ollut hiluistakaan maailmannaista? Se oli varmaan sama tenho kuin hänen synnyinmaallaan. Jean oli hänet jättänyt, kuten Elsassin, voimatta unohtaa. Hän oli pidättäytynyt näkemästä Odilea viimeisellä lyhyellä käynnillään Alsheimissa, koettaakseen ja huomatakseen, tokko muisto Odilesta kestäisi pitkää, lukuihin ja matkoihin kuluvaa eroaikaa. Hän oli ajatellut: »Jos hän tällä välin menee naimisiin, osottaa se, ett'ei hän koskaan ole minua ajatellut, enkä minä aio häntä surra.» Hän ei ollut naimisissa. Ei ollut syytä luulla, että hän olisi kihloissa. Ja varmaan Jean nyt saisi hänet nähdä.
Hän päätti olla kulkematta käytävää, jonka kauneudestaan kuulut tuomet vartioivat Bastianin tilaa. Kauppalan väki, hajalliset työmiehet läheisellä kedolla, niin vähän kuin heitä olikin, olisivat saattaneet tuntea tehtailijan pojan hänen mennessään Alsheimin kylänvanhimman luo. Hän seurasi lehtokujan viereistä pensasaitaa leikattuine paatsamineen, kulkien milloin punaisella peltomullalla, milloin kapealla ruohokaistaleella, jonka aura oli jättänyt koskemattomaksi ojan reunalle. Hänen jäljissään seurasi varstain kolke vajasta, hälveten välimatkan suuretessa ja haihtuen tuuleen. Jean tuumaili:
»Miten lähestyä herra Bastiania? Miten ottaa hän minut vastaan? Oh, minä tulen vain; he arvelevat, ett'en tiedä niin tarkoin kaikkia asioita!»
Parin sadan metrin päässä etelään arentitalosta päättyi tuomikäytävä, ja lehto, joka näkyi niin kauas, levisi kylvöpeltojen keskeen. Kauniit puut, tammet, plataanit ja jalavat, muodostivat tuon paraillaan lehdettömän metsikön, jonka suojissa ikivihannat kuuset, evonymus-pensaat ja laakerit kohottivat runkojaan. Jean seurasi aitaa sen mutkaillessa apilasniityn läpi aina karkeatekoiselle, maalinsa menettäneelle ja puoli-laholle portille, joka seisoi siinä pieliensä välillä. Ojaan heitetty hiekkakivilohkare oli siltana. Paatsama-aitaa korkeampia laakeripuita kohosi portinpylväitten kummallakin puolella ja ne estivät näkemästä kahta metriä kauemmaksi. Kun Jean läheni, pyrähti rastas kirkuen lentoon. Hän muisti, että tuli pistää kätensä aidan raosta nostaakseen rautahakaa. Hän aukaisi siis portin ja tunkihe rohkeudestaan hiukan levottomana ylen kapean ja harvoin käytetyn lehtikujan kautta, missä pahat oksat hankasivat häntä housuista sukkiin saakka, ulos hiekoitetulle aukiolle, kiersi lukuisain tiheäin pensaikkojen ohi, joita puksipuut reunustivat, ja saapui talon kohdalle Alsheimin vastaiselta puolelta. Siellä kas voi yli sadan vuoden vanhoja, puoliympyrään istutettuja plataaneja, jotka suojasivat pientä ruohokenttää ja levittivät oksiaan vanhan, matalan ja jykevän, kaksiparvekkeisen, leveäräystäisen talon tiilikaton ylitse. Ruokakellarit, viinikuurnahuoneet, vajat ja mehiläistarha olivat jatkona päärakennukselle, joka kertoi vanhan porvarillisen Elsassin hyvinvoinnista, iloluontoisuudesta ja yksinkertaisuudesta.
Nämä Jeanille muinoin tutut paikat pidättivät häntä vastustamattomalla vetovoimalla, ja hän tarkasteli vielä kerran plataaneja, kattoa ja parvekkeen ikkunaa, josta muratteja riippui alas; hän aikoi juuri astua ne muutamat askelet, jotka vielä erottivat hänet puoliavoimesta ovesta, kun kynnykselle ilmestyi kookas mies, joka vieraan huomatessaan teki hämmästyksen liikkeen. Mies oli Xavier Bastian. Koko Ersteinin kihlakunnassa ei löytynyt yhtäkään kuusikymmenvuotiasta, joka olisi ollut yhtä reipas ja yhtä nuori mieleltään. Hartiat olivat leveät, mahtava pää yhtä leveä niin ylhäältä kuin alhaalta, hiukset aivan valkeat ja pieniin päällekkäisiin tukkuihin jakaantuneet, parta ja viikset ajellut, nenä suuri, silmät kauniit ja harmaat, huulet kokoon puristetut, ja koko kasvoissa ylpeyden ilme, ominainen niille, jotka eivät koskaan ole mitään pelänneet. Hän oli puettu pitkään takkiin, jolle muutamat mainittavammat elsassilaiset ovat pysyneet uskollisina sellaisissakin kylissä kuin Alsheim, jossa asukkailla ei ole mitään erikoispukua, ei edes muistoa, että sellaista olisi käytettykään.
Nähdessään Jean Oberlén, jota hän oli polvellaan hypittänyt, hän siis hämmästyi.
— Sinäkö, lapseni? sanoi hän Elsassin murteella, jota hän puhui useammin ja sujuvammin kuin ranskaa; mikä sinut tänne tuo?
— Eipä juuri mikään, herra Bastian, joll'ei se, että olen palannut kotiin.
Hän ojensi kätensä vanhalle elsassilaiselle. Tämä tarttui siihen, puristi sitä, ja yhtäkkiä katosi hänestä iloisuus, jolla hän oli ottanut Jeania vastaan, sillä hänelle juolahti mieleen ajatus: »Kymmeneen vuoteen ei isäsi ole tullut tänne, kymmenen vuotta ovat perheemme olleet toistensa vihollisia.»
Ja vain kuin vastaukseksi itselleen ja vastaväitteet haihduttaakseen hän sanoi:
— Tule kuitenkin sisään, Jean, ei se mitään tee, näin yhden kerran…
Mutta ensi kohtaamisen mielihyvä oli kadonnut eikä palannut enää.
— Kuinka huomasitte, että olin tullut alueellenne? kysyi Jean, joka ei voinut käsittää. Kuulitteko tuloni?
— En, kuulin rastaan äänen. Luulin, että palvelijani, jonka olin lähettänyt Obernaihin korjauttamaan vaunulyhtyjäni, olisi tulossa. Käy saliin, lapseni…
Hän ajatteli kaipauksen ja moitteen sekaisella tunteella: »Niinkuin isäsi, kun hän vielä oli sen arvoinen.»
Käytävässä avasi hän oven vasemmalle ja molemmat astuivat »saliin». Se oli samalla tämän varakkaan porvarin sekä ruoka- että vierashuone, hänen, joka oli perinyt maat ja mannut sekä ikivanhat tavat sarjalta esi-isiä, jotka vasta Alsheimin hautausmaahan olivat vaihtaneet alsheimilaiset kotinsa. Miltei koko se pittoreski kalusto, jonkalaisia vielä tapaa vanhoissa elsassilaisissa maalaistaloissa, oli kadonnut herra Bastianin asunnosta. Ei siellä enää nähnyt leikkauksilla koristettuja kaappeja, ei enää jykeviä tuoleja sydämenmuotoisine selkänojineen, ei seinäkelloja maalattuine kaappeineen eikä ikkunaruuduissa kapeita lyijykehiä. Tuolit, joita oli kovin vähän tuossa avarassa, valoisassa, neliskulmaisessa salissa, pöytä, kaappi ja kohokantinen arkku, jolla seisoi arvoton jäljennös Pietà-veistoksesta, olivat vernissattua pähkinäpuuta. Vanhanaikuinen oli ainoastaan kuvilla kaunistettu fajanssiuuni, joka kantoi strassburgilaisen mestarin Hugelinin nimimerkkiä ja josta herra Bastian oli ylpeä kuin aarteesta. Kauempana huoneessa, uunin ja pöydän välillä, istui noin viidenkymmenen ikäinen nainen; hän oli mustiin puettu, lihavanpuoleinen, kasvojen piirteet säännölliset ja täyteläiset, pää harmaan tukan verhoama, otsa jalo ja miltei rypytön, kulmakarvat pitkät ja kauniit ja silmät etelämaisen tummat, tyyneyttä ja arvokkuutta katseessaan. Ensin loi hän ne Jeaniin ja sitten heti mieheensä, ikäänkuin kysyen: »Kenen luvalla tulee hän meille?»
Hän oli istunut päärmäämässä raitia valkaisemattomasta kankaasta, joka poimuillen valui hänen ympärillään. Nähdessään Jeanin tulevan, oli vaate vaipunut hänen kädestään. Hän jäi mykäksi hämmästyksestä eikä voinut käsittää, että mies toi luokseen isänmaansa hyljänneen isän Saksassa kasvatetun pojan. Kolme rouva Bastianin veljistä oli muinoin sodassa kaatunut ranskalaisten puolella.
— Tapasin hänet tulossa meille, sanoi herra Bastian puolustuksekseen, pyysin häntä astumaan sisään, Marie…
— Hyvää päivää, hyvä rouva, sanoi nuori mies, jota rouva Bastianin hämmästynyt ja kylmä katse oli loukannut, ja hän pysähtyi suuren salin keskelle… Vanhat muistot toivat minut tänne…
— Hyvää päivää, Jean.
Sanat kuolivat, ennenkuin saavuttivat seinän vanhanaikuisine pioonikukkatapetteineen. Niitä tuskin kuului. Sitä seuraava äänettömyys tuntui niin julmalta, että Jean kalpeni, ja herra Bastian, joka oli sulkenut oven ja päätään pudistamalla lähettänyt Jeanin takaa lempeän nuhteen vaimolleen, jonka kaunis, vakava katse ei painunut maahan, ehätti sanomaan:
— En ole kertonut sinulle, Marie, että tänä aamuna näin ystävämme Ulrichin viinimäellämme Pyhän-Odilian vuoristossa. Hän puhui minulle tämän nuorukaisen kotiintulosta Alsheimiin… Hän vakuutti meidän voivan iloita, että hänen sisarenpoikansa asettuu kotimaahan. Hän esitti hänet yhtenä meikäläisistä…
Elsassittaren äänettömille huulille ilmestyi hieno epäilyn hymy, joka kuoli pois, kuten sanatkin. Ja rouva Bastian alkoi ommella. Jean kääntyi ja sanoi kalpeana, enemmän suruissaan kuin suuttuneena, puoliääneen herra Bastianille:
— Tiesin, että perheemme ovat eronneet toisistaan, mutta en luullut sen tapahtuneen siinä määrässä, kuin nyt näen. Jätin Alsheimin niin kauan sitten… Annatte kai anteeksi, että tulin…
— Jää vain tänne, lapseni, jää vain… Minä selitän sinulle… Usko minua, emme kumpikaan kanna sinua kohtaan vihaa…
Vanhus laski ystävällisesti kätensä Jeanin käsivarrelle.
— En salli, että lähdet noin. Ei, koska olet tullut, niin en tahdo, että voisit sanoa minun lähettäneen sinut kunniattomasti pois… Muisto siitä painaisi minua… En saata…
— Ei, herra Bastian, olen täällä liikaa, en voi jäädä, en hetkeksikään.
Hän astui askelen lähteäkseen. Alsheimin ijäkkään kylänvanhimman vankka käsi puristi Jeanin rannetta, jota se piteli. Ääni koveni ja muuttui ankaraksi:
— Heti kohta! Mutta älä ainakaan estä minua osottamasta samaa kohteliaisuutta sinua kuin muita kohtaan, jotka astuvat kynnykseni yli… Se on maan ja talon tapa. Tyhjennä lasi kanssani, Jean Oberlé, tai pidän sinua vieraana tästä alkaen, ja me emme tervehdi enää toisiamme!
Jeanin mieleen johtui, ettei ainoakaan talo Obernain ja Barrin tienoilla, eivät edes vanhimmat ja rikkaimmat, ollut yhtä kuuluisa taidostaan valmistaa viinaa orapihlajan ja seljapuun marjoista ja kirsikoista sekä eloviiniä ja kevätjuomaa. Hän huomasi, että kielto loukkaisi ijäkästä kylänvanhinta, ja tehty tarjous oli keino osottaa sydämellisyyttä siltä sanoilla tai edes ajatuksissa paheksimatta tämän suuren kodin äidin, kuningattaren ja hallitsijattaren menettelyä, hänen, joka yhä ei ollut tietävinäänkään vieraasta, koska vieras oli Joseph Oberlén poika.
— Olkoon menneeksi! sanoi hän.
Heti huusi herra Bastian:
— Odile!
Kädet, jotka tuolla fajanssiuunin luona ompelusta pitelivät, vaipuivat mustan hameen helmaan, ja hetkinen kului, jolloin kolme ihmissielua mitä erilaisimmin tuntein odotti häntä, joka oli ilmestyvä tuolta oikealta, pähkinäpuisen arkun luota, salin perältä. Hän tuli, tuli valoon viereisen huoneen hämäryydestä, sillä välin kuin Jean taisteli liikutustaan vastaan, ajatellen: »Miten hyvä, että olen hänen muistonsa säilyttänyt!»
— Anna vanhinta viinaa, mitä meillä on, pyysi isä.
Odile Bastian oli ensin hymyillyt isälleen, jonka hän näki oven luona; sitten kohotti hän kulmakarvojaan ilmaisten ilonsekaista hämmästystä havaitessaan Jeanin hänen vieressään. Sitten oli hymy haihtunut, kun hän huomasi äidin istuvan työpöydän yli kumartuneena, äänettömänä ja kuin vieraana kaikelle, mitä sanottiin ja tehtiin hänen ympärillään. Silloin oli hänen povensa kohoillut, vastaus takertunut kurkkuun huulille ennättämättä, ja Odile Bastian, joka oli kyllin älykäs aavistaakseen loukkauksen suuruutta, kyllin nainen ollakseen lisäämättä muiden salaista tuskaa, oli vain hiljaa totellut. Hän oli etsinyt avaimen kaapin laatikosta, lähestynyt kohokantista arkkua, ja varpailleen nousten ja nojaten kättään tuon kaksiosaisen kalun kulmaan, hän pää kumarassa kaiveli sen syvissä kätköissä.
Hän oli yhä tuo sama, nyt kehittyneempi nuori tyttö, jonka kuva oli vuosia elänyt Jeanin muistossa ja seurannut häntä maailman läpi. Ei voinut sanoa, että hänen kauneutensa oli säännöllistä lajia. Ja kuitenkin oli hän kaunis: se oli voimakasta ja kirkasta kauneutta. Hän muistutti Elsassia esittäviä kuvia, joita näkee Ranskan muistoksi tehdyissä kuvapatsaissa ja tauluissa, noita kuumaverisen ja sotaisen veren synnyttämiä naisia, jotka harmia hehkuen asettuvat uljaaseen puolustukseen heikon Lothringin itkiessä heidän vierellään. Hänellä oli sama uljas ryhti, samat kasvot korkeine poskipäineen ja täyteläisine poskineen, jotka päättyivät voimakaspiirteiseen ruusuiseen leukaan; Hänellä tosin ei ollut mustaa nauharuusua, joka ympäröi päätä kuin kaksi siipeä; mutta siten näytti hänen kampauksensa vain alkuperäisemmältä ja tavallisesta poikkeavalta, kun tasaisen kellertävä, vaalea tukka oli keveästi vedetty ohimoille ja sitten sykeröksi päälaelle kierretty, Sama himmeä väri oli pitkillä, hienoilla kulmakarvoilla, silmäripsillä ja vieläpä noissa hiukan harittavissa silmissä, joiden pohjalla uinui voimakas- ja syvätunteinen sielu.
Hetken perästä seisoi herra Bastianin edessä pienellä yksijalkaisella pöydällä kaksi hiottua kristallilasia ja leveä, aivan musta pullo. Toisella kädellä tarttui hän pulloon ja toisella veti hiljaa ulos korkin, joka sitä mukaa kuin se irtaantui suulta, paisui, kosteana kuin heisipuu kevätmahlajasta. Samalla levisi tuleentuneitten hedelmäin tuoksua huoneeseen.
— Se on viidenkymmenen vuoden vanhaa, sanoi herra Bastian, kaataen tipan kumpaankin lasiin.
Vakavana hän lisäsi:
— Juon maljasi, Jean Oberlé, kotiintulosi maljan!
Mutta vastaamatta suorastaan hänelle, yleisen äänettömyyden vallitessa ja katse kiinnitettynä Odileen, joka oli peräytynyt arkun luo ja pystyssä päin, noja-asennossa seisten, hänkin puolestaan tutkistellen katseli synnyinmaahan palannutta lapsuudentoveria, Jean ääneen lausui:
— Ja minä, minä juon Elsassin maljan!
Oli eräs, joka äänen soinnusta ja käden liikkeestä, sen kohottaessa pientä, helmeilevää lasia, ymmärsi, että täällä oli Jeanille Elsass olennoituna ja läsnä. Odile Bastian, tuo kaunis, pitkä tyttö, seisoi liikkumatonna ja nojasi arkkuun, joka hänen ympärilleen loi vaalean varjonsa. Mutta hänen silmissään välähti nopeasti, niinkuin silloin välähtää, kun tuulenhenki päivänpaisteella tuudittaa viljaa. Hän ei kääntänyt päätään, katseli vain yhä suoraan eteensä, ja ainoastaan silmäluomet hitaasti painuivat alas ja sulkeutuivat kiittäen.
Ja siinä olikin kaikki.
Rouva Bastian ei ollut edes kohottautunut. Odile ei ollut sanonut sanaakaan. Jean kumarsi ja lähti.
Kylänvanhin saavutti hänet ulkona.
— Saatan sinut puutarhan toiseen päähän, hän sanoi; sillä on parempi meille, sinulle itsellesi ja isällesi, ettei sinun nähdä tulevan lehtikujasta. On kuin tulisit vain pelloilta.
— Mikä kumma maa on tästä sitten tullut! sanoi nuorukainen vihastuneella äänellä. Koska ette ole samaa mieltä kuin isäni, ette muka voi minua vastaan ottaa, ja jos lähden luotanne, tapahtuu se salaa — ja tämä kaikki siedettyäni loukkaavaa vaiti-oloa, joka oli minulle kyllä raskasta, sen takaan!
Hän puhui siksi ääneen, että hänen sanansa kyllä kuuluivat taloon, josta hän oli vain muutaman askelen päässä. Hän oli tavallista kalpeampi ja kasvoille oli levinnyt surullinen ilme, liikutuksen kuristaessa hänen kurkkuaan.
Herra Bastian veti häntä mukanaan.
— Minulla on toinenkin syy, miksi vien sinut sitä kautta, sanoi hän. Matka tulee siten pidemmäksi, kuin jos saattaisin sinua samaa tietä, jota tulit, ja minulla on sinulle puhuttavaa…
He läksivät hiekottamatonta käytävää, joka plataanien toisella puolen ensin seurasi kasvitarhan reunaa ja sitten kulki pienen metsikön läpi.
— Lapseni, sanoi herra Bastian äänellä, joka oli luja, mutta ilman ankaruutta, sinä et ymmärrä, koska et ole oikeastaan koskaan elänyt keskellämme. Ei tässä ole mitään muutosta tapahtunut. Jo kolmekymmentä vuotta on ollut sellaista, kuin näet…
Aukosta puiden välillä vilahti esiin palanen tasankoa; etäältä siinti
Barrin kellotapuli ja sen takaa sinertävät Vogeesit.
— Ennen muinoin, jatkoi herra Bastian, joka ohimennen osotti maisemaa, oli Elsassimme kuin yksi perhe. Ylhäiset ja alhaiset tunsivat toisensa ja elivät ystävyydessä. Minä olen kuulunut ja kuulun siihen aikakauteen. Ei missään maailmassa ollut toista maata, jossa ylimielisyydellä olisi ollut vähemmän ja hyväntahtoisuudella enemmän sijaa kuin täällä; tiedäthän kyllä, ett'en yhä vieläkään tee erotusta rikkaan ja köyhän, strassburgilaisen porvarin ja vuoristo-huijarin välillä… Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi: meidät on revitty vastoin tahtoamme irti Ranskasta ja meitä on kohdeltu raa'asti, koska emme ole alistuneet… Emme voi nousta kapinaan… Emme voi karkottaa vallanpitäjiä, jotka eivät käsitä elämäämme eivätkä sydäntämme… No niin, siis me emme huoli heitä ystäviksemme, ei heitä eikä niitä meikäläisistä, jotka ovat asettuneet voimakkaamman puolelle…
Hän pysähtyi hetkeksi, tahtomatta lausua ilmi koko ajatustaan, ja jatkoi, tarttuen Jeanin käteen:
— Olet varmaan suutuksissasi vaimolleni tavasta, jolla hän otti sinut vastaan… Mutta ette ole kumpikaan siihen syypäitä, et sinä eikä hän… Siihen asti kuin epäluulo, joka sinua painaa, on poistunut, siihen asti olet mies, joka on Saksassa kasvanut, ja nainen, jonka äsken näit, on isänmaasi… Ajattele sitä… Ei pidä sitä hänelle pahaksi panna… Me miehet emme ole kaikki olleet uskollisia Elsassille; parhaimmatkin meistä hierovat lopuksi sovintoa ja suuremmassa tai vähemmässä määrässä tunnustavat uuden hallituksen. Niin eivät naisemme… Voi Jean Oberlé, minulla ei ole rohkeutta soimata heitä, ei silloinkaan, kun sinä olet kysymyksessä, sinä, josta pidän niin paljon: meidän elsassilais-naistemme menettely, kun he eivät teitä ota vastaan, ei ole mikään tavallinen solvaus, he puolustavat isänmaata, he jatkavat sotaa…
Vanhuksen ryppyiset, punaisiksi käyneet silmät kyyneltyivät…
— Myöhemmin opitte minut tuntemaan, sanoi Jean.
He olivat saapuneet pienen puistikon rajalle, portille, joka oli yhtä lahonnut kuin toinenkin. Herra Bastian aukaisi sen, puristi nuoren miehen kättä ja jäi pitkäksi aikaa metsän laitaan katsomaan, kuinka Jean poistui ja hälveni tasangolle, astuen etukumarassa tuulen vuoksi, joka entistä rajumpana yhä puhalsi. Jean oli alakuloinen syvimpään sydämeensä saakka. Hän tunsi, että isä tulisi olemaan hänen ja jokaisen perheen välillä tässä vanhassa maassa. Hänelle tuotti tuskaa, että tuo talo, jota kohti hän kulki, oli hänen synnyinpaikkansa. Ainoana suloisena muistona tästä ensi päivästä väikkyi hänen mielessään kuva Odilesta, jonka silmät hitaasti, hitaasti sulkeutuivat.