V.
MATKATOVERIT.
Talvi esti tarkoilleen noudattamasta herra Oberlén alkuajatusta Jeanin ammattiinsa kehittämisen suhteen. Lumi, joka yhä peitti Vogeesien huiput, joskaan sitä ei ollut paksulta, teki matkat vaivalloisiksi. Jean kävikin siksi vain pari, kolme kertaa päällysmies Guillaumen keralla metsänhakkuupaikoilla Alsheimin lähiseuduissa sekä Vogeesien äärimmäisissä notkelmissa. Retket kaukaisempiin seutuihin siirrettiin siksi, kunnes ilma lauhtuisi. Mutta Jean oppi kuutioimaan erehtymättä kuusia ja tammia, arvostelemaan niitä kasvupaikan, oksain alaisen rungon korkeuden ja kuoren laadun mukaan, josta voi päättää, onko puu terve, sekä muittenkin seikkojen mukaan, joihin liittyy suuremmassa tai vähemmässä määrässä jonkunlainen arvaamistaito, jota ei voi missään oppia, mutta joka tekee mestarin. Hänen isänsä tutustutti hänet tehdastoimintaan, koneitten johtoon, perheen laillista omistusoikeutta koskeviin asiakirjoihin sekä niihin traditsiooneihin, joita Oberlét viidenkymmenen vuoden ajalla olivat ylläpitäneet kauppa- ja kuljetussopimuksissaan. Sitä paitsi saattoi hän Jeanin kahden strassburgilaisen metsähallitus-virkamiehen yhteyteen. Nämä osottautuivat avuliaiksi ja tarjoutuivat suullisesti selittämään Jeanille uutta metsälakia, josta hän tiesi vielä jotenkin vähän. »Tulkaa minun luokseni toimistoon», sanoi nuorempi heistä, »niin juttelemme; minulta saatte paljon hyödyllisiä tietoja, joita ette opi kirjoista. Sillä laki on laki, mutta hallitus, kas, se on jotain toista!»
Jean lupasi käyttää hyväkseen tarjottua tilaisuutta. Mutta useita viikkoja vieri, ennenkuin hän sai aikaa lähteä kaupunkiin. Sitten maaliskuussa muuttui ilma äkkiä lauhkeaksi, ja lumi suli. Yhdessä viikossa, tavallista paljoa nopeammin, paisuivat joet suunnattomasti, ja Pyhän Odilian takaa kohoavain Vogeesien korkeat huiput, jotka näkyivät Alsheimiin, pukeutuivat tumman- ja vaaleanvihreisiin kesäpukuihinsa, jos kohta rinteiden aukioilla ja teillä oli lunta valkoisenaan. Kävelyretket Alsheimin ympäristössä alkoivat siten tuntua hauskoilta ja rupesivat vastaamaan nuorukaisen lapsuudenmuistoja niistä. Kodissa, vaikka se ei tarjonnutkaan mitään ihannekuvaa perhe-elämästä, ei Jeanin kotiintulon jälkeisen päivän perästä sattunut uudelleen tuskallisia kohtauksia. Jokainen puolue kyllä otti huomioon ja pani merkille sanoja ja tekoja, joita jonakin päivänä saattoi käyttää todistuksina ja kiistan sekä moitteen aiheina; mutta nyt pitivät kaikki jonkunlaista aselepoa, johon eri syyt kutakin pakottivat: herra Oberlé, koska hän ei tahtonut olla väärässä poikansa silmissä, joka pian alkoi olla hänelle hyödyllinen, eikä halunnut tulla syytetyksi ärsyttämisestä; Lucienne taas vaihtelun vuoksi, jonka veljen läsnäolo oli tuonut hänen elämäänsä, sekä vielä laimentumattomassa innossaan kuulla matkajuttuja ja ylioppilasmuistoja; ja rouva Oberlé pelosta tuottaa kärsimystä lapselleen sekä karkottaa hänet, jos antaisi hänen nähdä kotoisen epäsovun. Pohjalta oli kaikki ennallaan. Iloisuutta oli vain pinnalla, rauha näennäistä, aselepoa. Mutta niin kestämättömän kuin Jean tunsikin tuon mielten ja sydänten yhteissoinnun olevan, nautti hän siitä, sillä hän oli vasta viettänyt pitkiä vuosia henkisessä yksinäisyydessä.
Ikävyydet, loukkaukset tulivat toiselta taholta.
Melkein joka päivä oli Jeanilla kävellessään tilaisuus kulkea Alsheimin kylän läpi, joka oli rakennettu molemmin puolin kolmea tietä. Nämä muodostivat kuin hangon, jonka varsi oli vuoristoon ja molemmat piikit tasangolle päin. Teiden risteyksissä oli »Haikaran» majatalo, joka oli kirkon läheisyydessä. Hiukan kauempana, vasemmanpuolisen tien varrella, joka johti Bernhardsweileriin, asuivat Joseph Oberlén saksalaiset työmiehet pienissä taloissa, aivan samantyylisissä, kunkin edustalla pienoinen kasvitarha. No niin, missä osassa Alsheimia Jean näyttäytyikin, täytyi hänen tapaamainsa ihmisten kasvoista ja heidän liikkeistään lukea erilaisia ja aina milt' ei yhtä tuskallisia arvosteluja. Saksalaiset ja heidän vaimonsa, nuo kuriin tottuneemmat ja elsassilaisia taipuvammat työmiehet, jotka pelkäsivät kaikkia ylempiään heitä silti kunnioittamatta, ihmiset, jotka väestön viha oli sulkenut yhteen Alsheimin kolkkaan, ja jotka toivoivat voivansa kerran kostaa, kun heitä olisi enemmistö, — sillä eihän heitä yhdistänyt muihin asukkaihin yhteinen alkuperä, ei sukulaisuussiteet, ei yhteiset tavat eikä yhteinen uskonto — tietysti he eivät tunteneet eivätkä voineet tuntea isäntäänsä kohtaan muuta kuin väliäpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä, joka huonosti kätkeysi miesten tervehdykseen ja vaimojen salavihkaiseen hymyilyyn. Mutta useat elsassilaiset olivat vielä suorempia. Ei muuta tarvittu, kuin että Jean oli ryhtynyt sahan asioihin ja että hänet yhtämittaa nähtiin isänsä seurassa, kun jo sama halveksuminen seurasi häntäkin. Hän huomasi ympärillään tuota varovaa ylenkatsetta, jota alhaiso osaa osottaa mahtaville naapureilleen. Eivät metsätyöntekijät, maamiehet, naiset eivätkä lapsetkaan olleet häntä näkevinään, kun hän kulki ohi; toiset menivät sisään taloihinsa; toiset, varsinkin vanhemmat ihmiset, antoivat rikkaan miehen mennä, tulla ja poistua, aivan kuin hän olisi ollut muukalainen. Enimmän kunnioitusta osottivat tavaranhankkijat tai talon palveluksessa olevat ja näiden sukulaiset. Jean tuskin jaksoi sietää haavaa, joka aina uudelleen aukeni joka kerta, kun hän meni puistoa ulommaksi.
Sunnuntaina odotti hän valkoiseksi kalkitussa kirkossa Odile Bastianin tuloa. Saapuakseen penkkiin, joka jo vuosia seisoi varattuna hänen omaisiaan varten ja oli ensimmäinen n.s. »epistolan» puolella, täytyi Odilen kulkea aivan Jeanin sivuitse. Hän kulkikin siitä äitinsä ja isänsä seurassa, mutta ei yksikään heistä kolmesta näyttänyt ajattelevan, että Jean, rouva Oberlé ja Lucienne olivat läsnä. Odile hymyili vasta messun päätyttyä, kun hän astui alas käytävää; mutta hän hymyili ystäväinsä täysille riveille, naisille ja vanhuksille sekä nuorukaisille, jotka olisivat vaikka kuolleet hänen puolestaan, ja »Concordian» laulukuoron lapsille, joita kiirehti tunkeumaan sakariston ovesta, kirkon ovella tervehtiäkseen, ympäröidäkseen ja kunnioittaakseen Bastianin tytärtä, elsassitarta, kylän köyhien ystävää ja lempilasta. Eivät hänen antimensa suinkaan olleet suuremmat kuin rouva Oberlén; mutta hänen kodistaan tiedettiin, ett'ei siinä ollut epäsopua, ei petosta, ja ett'ei se eronnut muista laakson ja vuoriston kodeista, kuin vaan suuremman varallisuuden kautta.
Mitä ajatteli hän Jeanista? Hän, jonka silmät eivät milloinkaan turhaan olleet puhuneet, ei Jeania katsellut. Hän, joka ennen aina tiellä tavattaessa jutteli, ei sanonut enää sanaakaan.
Täten kului ensimmäinen kuukausi Jeanin uudesta elämästä Alsheimissa. Silloin heräsi kevät. Herra Oberlé odotti vielä pari päivää; sitten kolmantena, kun hän näki koivun silmukoiden kiiltelevän auringonpaisteessa, hän sanoi pojalleen:
— Olet jo kyllin taitava tarkastaaksesi omin neuvoin lauta varastojamme Vogeeseilla. Saat lähteä matkaan. Olen tehnyt tänä vuonna erikoisostoja; minulla on hakkuupaikkoja Schluchtissa asti, ja täten saat tarkastusmatkallasi nähdä tai oikeammin jälleen nähdä melkein koko Vogeesien seudun. En anna sinulle muita ohjeita, kuin että pidät silmäsi auki ja laadit minua varten kertomuksen, jossa on muistiin pantuna huomiosi kultakin metsänhakkuupaikalta.
— Milloin voin lähteä?
— Huomenna, jos haluat: talvi on mennyt.
Näin lausui herra Oberlé varmuudella, kuin mies, jonka täytyy, kuten talonpojan, tietää ottaa ajasta vaari ja joka sen myös osaa. Ennenkuin ryhtyi puheisiin, hän oli laadittanut kaikista talon metsistä, joita oli ostettu joko Saksan valtiolta, kunnilta tai yksityisiltä, luettelon erikoistietoineen metsäin asemasta vuoristossa, ja tämän luettelon antoi hän Jeanille. Hakkuupaikkoja oli tusinan verran hajallaan pitkin Vogeeseja aina Bruchen laaksosta pohjoisessa Schluchtiin saakka.
Seuraavana aamuna pani Jean laukkuunsa hiukan liinavaatteita ja varakengät. Kenellekään aikomustaan ilmottamatta kiiruhti hän vuoristoon ja kulki Heidenbruchiin.
Neliskulmainen talo vihreine ikkunaluukkuineen, niitty ja metsä, joka ympäröi aukiota joka puolelta, savusivat, kuin jos olisi tulipalo vasta raivonnut yli kanervikkojen ja ruohon, jättäen vain kuuset ja tammet koskematta. Maasta näytti kohoavan pitkiä sumuvöitä; ne venyivät ja itse haihtuen yhtyivät matalaan pilveen, joka laaksosta päin leijaili rinnettä ylös kohti Pyhän Odilian näkymätöntä luostaria. Kosteus tunkeusi aina metsän sydämeen saakka. Sitä oli kaikkialla. Vesipisaroita helmeili kuusenneulasten kärjissä; ne vierivät kierteissä tammien paljasta runkoa myöten, kiillottivat piikiviä, turvuttivat sammalta ja maan läpi kulkien tai pitkin kuivuneita lehtiä valuen riensivät paisuttamaan puroja, joiden heleä lorina lauleli kaikkialla, kuin talven vaikenematon sirkka.
Jean kulki vihreäksi maalatun lankkuaidan puoliväliin, joka ympäröi Heidenbruchia, meni sisään ristikkoportista ja huusi iloisesti päin rakennusta ja sumun vuoksi suljettuja ikkunoita:
Ulrich eno!
Ikkunaruutujen taa ilmestyi leuan alle kiinnitetty myssy, jollaisia elsassilais-naiset pitävät säästääkseen suuria mustia nauhojaan, ja myssyn alta hymyilivät vanhan ystävän kasvot.
— Lise, menkää ilmottamaan enolle!
Tällä kertaa aukeni viimeinen ikkuna vasemmalla, ja luukkujen väliltä, jotka oli heitetty valkoista seinää vasten, näkyi Ulrich Biehlerin hienot kasvot tähystäjäsilmineen ja suippopartoineen.
— Eno, minun tulee käydä kahtatoista hakkuupaikkaa tarkastamassa. Tänä aamuna alkaa retkeni, ja tulen pyytämään teitä toverikseni täksi päiväksi, huomiseksi, koko ajaksi.
— Kaksitoista matkaa metsissä, vastasi eno, joka ristissä käsivarsin nojasi ikkunalautaan, sepä sopiva loppu paastonajalle! Toivotan sinulle onnea toimeesi!
Hän tarkasteli matkapukuista sisarenpoikaa, jonka voimakaspiirteiset, miehekkäät kasvot näkyivät sumun keskeltä; ja hän muisteli ranskalaisia upseereja: olisipa voinut väittää, että Jean oli yksi heistä! Ja mielikuvitus hänet heti niin anasti, että hän unohti vastata, seuraisiko hän vai eikö aamuista vierastaan.
— No, eno, sanoi Jean, tulkaa mukaan! Älkää kieltäykö! Yöt nukumme majataloissa, ja te näytätte minulle Elsassin!
— Kuljin eilen seitsemän penikulmaa, ystävä kulta! [Ranskalainen penikulma on vähää enemmän kuin 3 kilometriä.]
— Emme me kulkisi tänään kuin kuusi.
— Oikeinko todella tahdot minua mukaasi?
— Kolme vuotta olen ollut poissa, eno, ajatelkaa toki! Ja minun täytyy niin paljon oppia!
— No hyvä! minä suostun, rakas Jean. Olen hyvin iloinen, että muistit minua. — Minulla on tosiaankin syy ottaa vastaan matkatarjouksesi ja kiittää sinua siitä. Sanon sen sinulle kohta.
Hän sulki ikkunan. Metsien hiljaisuudessa saattoi Jean kuulla hänen huutelevan vanhaa kamaripalvelijaa, joka oli kuin Heidenbruchin toinen isäntä:
— Pierre? Pierre?… Vai niin, siinäkö olet! Me lähdemme pariksi viikoksi vuoristoon. Otan sinut mukaan. Laita matkasäkkini kuntoon, sälytä se ja sisarenpoikani laukku selkääsi, ota rauta-anturaiset kenkäsi ja keppisi, ja sitten kulje edeltä majataloon, sillä välin kuin Jean ja minä menemme metsiä tarkastamaan… Älä unhota gummitakkiani… äläkä apteekkilaatikkoani…
Mennessään taloon sisään näki Jean Ulrich enon kulkevan ohitse toimessaan ja säteilevänä. Eno aukaisi salin oven, lähestyi ulkoseinää, nosti ilmaan pitkähkön vaski-esineen, joka oli asetettu kahdelle naulalle, ja nousi jälleen nopeasti ylös portaita.
— Mitä teillä siinä on, eno?
— Silmälasini.
— Noin vanhat!
— Minä pidän niistä, ystäväni: ne olivat isäni sedän, kenraali
Biehlerin, omat ja ovat nähneet preussiläisten selän Jenan luona!
Puolta tuntia myöhemmin jutteli kolme ihmistä rinneniityllä talon edustalla: Ulrich herra, jolla oli säärystimet jalassa, kuten Jeanilla, päässä pehmoinen hattu, silmälasit kokoonpantuina ja koira hyppimässä ympärillään; vanha Pierre, vakavan ja arvokkaan näköisenä, vuoristolais-olkapäillään suuri kankaalla päällystetty, hihnoilla kiinnitetty käärö; ja lopuksi Jean Oberlé esikuntakartan yli kumartuneena, jonka toiset osasivat ulkoa; ja he keskustelivat, mitä tietä tuli tavaroiden, mitä taas matkailijoiden kulkea. Neuvottelu päättyi lyhyeen. Palvelija lähti heti, painuen vasemmalle ennättääkseen kylään, jossa yö oli vietettävä, sillä välin kuin eno ja sisarenpoika suuntasivat kulkunsa luoteista kohden pitkin polkua keskivuoristossa.
— Sen hauskempi, että tie on pitkä, sanoi Ulrich herra, kun hän pääsi metsän varjoon, sen hauskempi… tahtoisin, että sitä kestäisi koko elämän ajan… Kaksi ihmisolentoa, jotka ymmärtävät toisiaan, kulkemassa metsiä; mikä ihana unelma!…
Hän sulki silmänsä puoliksi, kuten maalaajat, ja hengitti nautinnolla sumua keuhkoihinsa.
Tiedätkö sinä, lisäsi hän ja oli sen näköinen kuin olisi uskonut hauskan salaisuuden, tiedätkö sinä, Jean, että kolmen päivän päästä on kevät? Siinä toinen syyni!
Metsäherra toisti innostuksella samat sanat, jotka tehtailija kylmästi oli lausunut. Samoista seikoista oli hänkin huomannut, että uusi vuodenaika oli tullut. Keppinsä päällä hän osotti Jeanille kuusten silmikkoja, punaisia kuin kypsät vesimeluunit, tammenrunkojen halkeillutta kuorta, metsämansikkain vesoja ja irtaantuneita kiviä. Lumisilla poluilla puhalteli vielä pohjatuuli, mutta syvänteissä, rotkoissa ja suojatummilla paikoilla saattoi sumusta huolimatta tuntea auringon ensi lämpöä, tuota lämpöä, joka tunkee sydämeen saakka, värähdyttää ihmisiä, koskettaa kasvien oraita.
Sen päivän ja seuraavankin viettivät matkatoverit, eno ja sisarenpoika, metsässä. He sopivat mainiosti yhteen, puhelivat he sitten paljon ja kaiken maailman asioista tai kulkivat vaiti. Ulrich herralla oli syvät tiedot metsistä ja vuoristosta. Hän nautti tarjoutuneesta tilaisuudesta selittää Vogeeseja ja oppia tuntemaan sisarenpoikaansa. Jeanin nuoruudeninto häntä usein huvitti ja johti hänelle mieleen menneitä aikoja. Metsänhoitajan ja metsästäjän vaistot, jotka uinuivat nuorukaisen sydämessä, heräsivät ja vahvistuivat. Mutta syntyipä hänessä myös vihaa ja kapinallisia mietteitä, hänen huulilleen nuoruuden uhkaavia sanoja, joita eno vain heikosti vastusti, koska hän itse asiassa yhtyi niihin.
Elsassin valitus ennätti ensi kerran Jeanin korviin, tuo valitus, jota vieras ei kuule ja voittajakin vain osaksi sitä kuitenkaan ymmärtämättä.
Sillä Jean ei huomannut yksinomaan metsää, hän näki myös metsien kansan kauppiaista ja virkamiehistä, noista »läänitysherroista» alkain, joista riippuu miltei lukemattomain kohtalo, aina puunhakkaajiin, yrittelijöihin ja huijareihin, kuormankuljettajiin ja sysimiehiin, vieläpä kulkureihin, lammaspaimeniin ja sikojen kaitsijoihin, risujen keräilijöihin ja salametsästäjiin sekä mustikkain noukkijoihin asti, jotka myös kokoilevat keltasieniä, metsämansikoita ja metsävattuja.
Ulrich Biehlerin esittämänä tai hänen suojissaan kulkien ei Jean herättänyt epäluuloa. Hän puheli vapaasti alhaisemman kansan kanssa; hän hengitti heimonsa henkeä heidän sanoistaan ja heidän äänettömyydestään, koko siitä ilmasta, joka häntä öin, päivin ympäröi. Monet nuorista eivät Ranskaa tunteneet eivätkä olisi voineet sanoa, rakastivatko sitä. Mutta heilläkin oli Ranska veressään. Eivät he sopineet saksalaisten kanssa. Liikkeissä, viittauksissa, katseissa ilmeni elsassilaisen talonpojan ylenkatse voittajaansa kohtaan. Ikeen painoa tunnettiin kaikkialla, kaikkialla vastenmielisyyttä valtiasta kohtaan, joka ei tietänyt muuta hallintokeinoa kuin pelon. Oli toisia nuoria, piintyneempien perheitten lapsia, jotka vanhemmiltaan olivat kuulleet menneisyydestä ja varmaa toivoakin vailla olivat uskollisia Ranskalle; nämä valittivat vääryyttä ja kiusaa, jota vuoriston ja tasangon köyhälistö sai kärsiä kaipaamisen rikoksesta epäiltynä. He kertoivat, onnistuneista kepposista kiusaksi tullimiehille, santarmeille ja metsänvartijoille, jotka ylpeilivät vihreästä puvustaan ja tyroolilaishatustaan; he tarinoivat salakuljetus- ja karkaamisjuttuja sekä marseljeesin laulamisesta kapakoissa suljettujen ovien takana, juhlista Ranskan puolella, tiedusteluista ja takaa-ajoista, ja lopuksi tuosta hyödyttömästä ja kiihkeästä, vuoroin naurettavasta, vuoroin traagillisesta taistelusta, jota suuri kansa voimallaan kävi pienen kansan älykkäisyyttä vastaan. He olivat niitä, joiden ajatus, kärsimyksen tullessa, tottumuksesta ja isiltä peritystä rakkaudesta enti vuorten tuolle puolen. Oli myös vanhuksia, ja Ulrich herran ilo oli saada heidät puhumaan. Kun hän teillä tai kylissä tapasi jonkun viisikymmenvuotiaan tai sitä vanhemman, jonka hän tunsi elsassilaiseksi, sattui harvoin, ett'ei häntä itseään olisi tunnettu ja ettei salaperäinen hymyily valmistellut Heidenbruchin herran kysymystä: »Kas vaan, eikö tämä ole vielä yksi ystävä, yksi meikäläisistä?» Jos Ulrich herra kasvojen ilmeestä, räpyttävistä silmäluomista ja joskus toisen pikkuisesta pelästyksestä huomasi oikein arvanneensa, lisäsi hän puoliääneen: »Kuules sinä, sinäpä olet kuin ranskalainen sotilas!» Silloin saattoi tapahtua, että syntyi hymyilyä tai kyyneliä, muuttuneita kasvojen ilmeitä, kun näin sydäntä vastaan äkkiä rynnättiin, punastumisia ja kalpenemisia, ja että piippu lensi suupielestä, ja usein, hyvin usein käsi kohosi, kämmenpuoli ulospäin koskettaen huopahatun reunaa, ja teki kunniaa niin kauan kuin molemmat matkailijat olivat näkyvissä.
— Näetkö tuota? sanoi Ulrich eno hiljaa. Jos hänellä olisi torvi, soittaisi hän »la Casquette»-laulua.
Ranska! Lakkaamatta puhui Jean Oberlé siitä. Kiivettyään vuorenhuipulle hän kysyi: »Olemmeko kaukanakin rajalta?» Hän antoi enon kertoa itselleen, millainen Elsass oli »lempeän hallituksen aikana», kuten hän sanoi. Millainen oli yksilön vapaus? Miten hallittiin kaupunkeja? Mikä ero oli ranskalaisten santarmien, joita Ulrich eno ystävällisesti hymyillen mainitsi kunnon ihmisiksi ja lempeänlaisiksi köyhiä kohtaan, ja saksalaisten raakojen ilmiantaja-santarmien välillä, joita ei koskaan tunnustettu, vaan joita koko Elsass sadatteli? Minkä niminen oli se ensimmäisen keisarikunnan aikuinen prefekti, joka antoi asettaa Ala-Elsassin teiden varsille kaksikerroksisia kivipenkkejä, jotta vaimot kaupalla kulkiessaan voisivat levähtää ja asettaa samalla taakkansa yläpuolelleen? — Markiisi Lezay-Marnésia, lapseni. — Kertokaahan minulle jotain maalaajiemme, entisten edusmiestemme ja piispojemme elämästä? Sanokaa, millainen oli Strassburg teidän nuoruudessanne, ja millaista oli, kun sotilassoittokunta soitti Contades'in muistoksi.
Ulrich herra muisteli ja puheli, tuntien sitä elpymisen iloa, joka aina liittyy muisteloihin. Vogeesien mutkikkaita polkuja ylös tai alas kulkiessa hän kertoi ranskalaisen Elsassin tarinan. Hänen tarvitsi vain antaa oman hehkuvan sydämensä puhua. Saattoi tapahtua, että hän itki. Joskus hän myös lauloi iloisena kuin lapsi Nadaudin ja Bérangerin lauluja, marseljeesia tai vanhoja jouluhyräilyjä, joita hän lähetti metsän oksaholvia kohden.
Jean oli niin rajattoman innostunut näihin vanhan Elsassin kuvauksiin, hän omaksui niin luontevasti nykyhetken kaiken vastenmielisyyden ja kapinallisuuden, että eno, jota se ensin oli ilahuttanut hyvän rodun osotteena, kävi lopulta levottomaksi. Eräänä iltana he olivat antaneet almun eräälle opettajattarelle, joka, kun häneltä oli riistetty oikeus opettaa ranskaa, oli joutunut kurjuuteen, koska hän oli liian vanha saadakseen saksalaista valtakirjaa, ja kun Jean siitä oli kiivastunut, sanoi eno:
— Rakas Jean, tulee varoa menemästä liian pitkälle: sinun täytyy elää saksalaisten keskuudessa.
Siitä lähtein vältti Ulrich herra palaamasta yhtä usein yhteensulattamiskysymykseen. Turhaa! koko Elsass, maisemat, jyrkät polut, puotien kyltit, naisten puku, ihmistyypit, sotilaitten näkeminen, linnoitukset mäkien kukkuloilla, kilometritolpat, monet jutut lehdessä, joka ostettiin elsassilaisessa majatalossa, missä he söivät illallista, jokainen hetki päivästä johti ajatukset Elsassin voitetun, mutta yhteensulamattoman kansan tilaan. Turhaan vastaili Ulrich herra huolimattomammin ja hätäisemmin, ei hän silti voinut estää Jeanin ajatusta kulkemasta kohti tuntematonta. Ja kun he yhdessä kapusivat rotkotietä Vogeeseilla, näki vanhus sekä ilolla että pelolla hänen silmäinsä etsivän läntistä taivaanrantaa ja siihen kiinnittävän katseensa kuin rakastetun kasvoihin. Ei Jean niin pitkään katsellut itään eikä etelään.
Kaksi viikkoa käytettiin näin Vogeesien metsän tarkastukseen, ja tämän ajan kuluessa palasi Ulrich herra vain pari kertaa Heidenbruchiin ja silloinkin ainoastaan muutamiksi tunneiksi. Eroaminen tapahtui vasta palmusunnuntaina eräässä kylässä Münsterin laaksossa.
Oli ilta, ja hetki, jolloin Saksan-puoleisten rinteiden laaksot ovat aivan sinervät ja vain yksi ainoa valojuova viivähtää viimeisillä kuusilla varjoon vajonneen metsän laidassa. Ulrich Biehler oli jo jättänyt jäähyväiset sisarenpojalleen, josta parissa viikossa oli tullut hänen parhain ystävänsä. Kamaripalvelija oli samana aamuna mennyt junalla Obernaihin. Ulrich herra, jonka päällysvaatteen kaulus oli pystyssä purevan kylmän takia, oli juuri viheltänyt luokseen Fidèlen ja poistui majatalosta, kun Jean sinisessä metsästyspuvussaan, ilman lakkia, harppasi alas ulkoportaitten neljä astuinta.
— Hyvästi vielä kerran! hän huusi.
Ja kun eno surullisena, vaikk'ei tahtonut siltä näyttää, ainoastaan kädellään viittasi välttääkseen sanoja, jotka olisivat värähdelleet, lisäsi Jean:
— Saatan teitä kauppalan viimeiselle talolle asti.
— Miksi niin, lapsi? Onhan hyödytöntä pidentää…
Kasvot enoon kohotettuina, joka tuijotti tietä edessään, lähti Jean astumaan. Hän jatkoi puhettansa, ja ääni oli nuori ja hellä:
— Tulen kaipaamaan teitä äärettömästi, eno, ja kerronpa mistä syystä. Siksi, että te ymmärrätte jo muutamasta sanasta. Te ette väitä jyrkästi vastaan: jos ette ole samaa mieltä, huomaa sen huultenne värähdyksestä, jolloin valkoisen partanne kärki nousee, ja siinä kaikki. Te olette lempeä, ette kiivastu, ja tunnen, että teillä on sangen luja luonne. Muiden ajatukset näyttävät olevan kuin vanhoja tuttuja teille, niin helppo teidän on vastata. Te panette arvoa vähäväkisiinkin… Sellaiseen en ollut tottunut Reinin tuolla puolen.
— Mitä turhia!
— Kunnioitan yksin teidän pelkoannekin minun tähteni!
— Minun pelkoani?
— Niin, ettekö luule minun huomanneen, että on eräs kysymys, joka minua innostaa, mutta josta te ette ole minulle enää puhunut kuuteen päivään!
— Sen olen tehnyt tahallani, lapsi, sanoi Ulrich herra. Sinä kyselit, ja minä kerroin siitä, mitä olimme ja mitä nyt olemme. Mutta sitten huomasin, ett'ei sopinut jatkaa, sillä suru sinut valtasi. Katsos, minulle on suru hyvä. Mutta sinun, joka olet nuori, on parempi lähteä ulos elämään, kuin kevytkuormainen hevonen, joka ei ole ennen juoksua koettanut.
Oli tultu viimeisen talon ohi. He seisoivat vainiolla, toisella puolellaan kivinen virta, toisella lohkeillut kallioseinä, jonka huipun takana oli metsä.
— Myöhäistä! sanoi Jean Oberlé ojentaen kätensä ja pysähtyen. Myöhäistä, olette liian paljon puhunut, Ulrich eno! Tunnen yhtä hyvin kuin te kuuluvani menneeseen aikaan. Ja paha kyllä, sillä koska minun huomenna on mentävä Schluchtiin, lähden Ranskaa katsomaan: lähden lausumaan Ranskalle tervehdykseni!
Hän nauroi lennähyttäessään nuo sanat. Ulrich herra pudisti pari, kolme kertaa nuhtelevasti päätään, mutta ei vastannut mitään, ja katosi sumuun.