VI.
RAJALLA.
Seuraavan päivän aamuna lähti Jean jalkaisin Oberlén perheen ostamalle metsänhakkuupaikalle, joka sijaitsi Stosswihrin metsässä, vasemmalla Schluchtin vuorensolasta, laaksoa ympäröivällä vuoriharjanteella. Matkaa kesti kauan, sillä äskeinen rankkasade oli tehnyt tien liukkaaksi; sitä paitsi menetti Jean useita tunteja kiertäessään kallioista, tiheää metsikköä, jonka toiselle puolen hänen oli määrä päästä. Iltapäivää oli jo pitkältä kulunut, kun hän saapui lautamajalle, joka seisoi tien päässä metsän äärimmäisessä laidassa. Jean puheli vähän aikaa saksalaisen päällysmiehen kanssa, joka metsähallituksen valvonnan alla johti hakkuutöitä ja kuusien kuljetusta; sitten jatkoi nuori mies kiipeämistään ja sivuutti työmiehet, jotka ennen päivän päättymistä laskeutuivat jälleen alas laaksoon. Aurinko paistoi yhä säteillen, mutta alkoi jo jättää varjoon Vogeesien toisen rinteen. Sydän sykkien ajatteli Jean rajaa, joka oli niin lähellä. Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut kysyä tietä tervehtiviltä ohimenijöiltä; sillä hänen ylpeytensä oli kätkeä tunteensa tuolta työstä väsyneeltä puunhakkaajajoukolta, jonka uteliaisuutta vastaantulija herätti, ja sanat olisivat ne voineet paljastaa.
Hän tuli hakkuupaikalle, jonka nuo toiset juuri olivat jättäneet. Karsittuja kuusia, joilta kuori oli riistetty, oli hänen ympärillään pitkin rinteitä ja ne hohtivat puitten valkoisista rungoista. Tukit olivat vierineet; sitten olivat ne jostain tuntemattomasta syystä pysähtyneet; toisin kerroin muodostivat ne salpauksen ja makasivat siinä sikin sokin päällekkäin, kuin leikkikentälle heitetyt mailat. Rinnemetsikössä oli enää vain vanha, tummapukuinen työmies, joka oli polvillaan ja solmi nenäliinansa nurkkia noukkimansa keltasieniko'on ympärille. Kun hän kömpelöillä sormillaan oli saanut punaisen vaatteen päät lujasti sidotuiksi, hän nousi, painoi syvemmälle päähänsä villaisen myssyn, ja pitkin askelin sammalikkoa harpaten alkoi kulkea alaspäin, suu auki hengittäen metsien tuoksua.
— Mies hoi! sanoi Jean.
Mies, joka oli kahden suunnattoman suuren kuusenrungon välillä ja itse näytti ruskealta varjolta, käänsi päätään.
— Mikä on lyhyin tie Schluchtin vuorensolalle?
— Laskeutukaa, kuten minä, vesiputoukselle asti ja sitten lähtekää jälleen ylöspäin, joll'ette halunne nousta tästä vielä noin pari sataa metriä ylemmäksi, jonka jälkeen laskeudutte alas Ranskan puolelle, ja sitten kyllä löydätte vuorensolalle johtavia polkuja. Hyvää yötä!
— Hyvää yötä!
Suuressa hiljaisuudessa kaikuivat nuo sanat heikkoina ja nopeaan haihtuvina. Mutta Jeanin sydämessä kertasi yhä joku ääni: »Laskeudutte alas Ranskan puolelle». Hän paloi halusta nähdä tuota salaperäistä Ranskaa, jolla oli niin suuri sija hänen unelmissaan ja elämässään, tuota maata, joka särki hänen kotinsa, koska vanhat, ainakin muutamat heistä, yhä uskollisesti ihailivat Ranskaa. Senhän puolesta niin moni elsassilainen oli kuollut, ja niin monet toiset sitä ikävöivät ja rakastivat tuolla hiljaisella rakkaudella, joka kasvattaa alakuloisuutta sydämeen. Nyt oli niin lähellä häntä tuo maa, josta ihmiset olivat hänet luulevaisina vierottaneet, sama, jonka puolesta Ulrich eno, herra Bastian, äiti, iso-isä ja miljoonat, miljoonat muut joka ilta rukoilivat!
Hetken perästä saavutti hän kukkulan ja alkoi laskeutua toista rinnettä. Mutta puut muodostivat kuin tiheän verhon hänen ympärilleen. Ja hän alkoi juosta löytääkseen tien ja avonaisen paikan, josta voisi nähdä Ranskan. Hän tunsi nautintoa antaessaan itsensä liukua ja ikäänkuin suinpäin pudota alaspäin, ulospääsyä etsien. Tällä puolen vuorta sattuivat auringonsäteet maahan, siellä täällä tuntui ilma vielä lauhkealta, mutta kuuset seisoivat yhä muurina edessä.
— Seis! huusi eräs mies, joka äkkiä tuli esiin puunrungon takaa.
Jean juoksi vielä muutaman askelen, vauhdin viemänä. Sitten palasi hän tullimiehen luo, joka oli häntä kutsunut. Nuori, jänterä päällysmies, jolla oli pienet, arkakatseiset silmät ja tanakkapiirteiset, kellertävän, kaksiosaisen parran ympäröimät kasvot, oikea vogeesilaistyyppi, katseli nuorta miestä ja sanoi:
— Mitä hullua te juoksitte? Luulin teitä salakuljettajaksi.
— Minä etsin paikkaa, josta voisin nähdä ranskalaisen maiseman…
— Huvittaisiko se teitä? Oletteko tuolta vuoren toiselta puolen?
— Olen.
— Ette liene ainakaan preussiläinen?
— En, olen elsassilainen.
Mies naurahti lyhyeen ja sanoi:
— Se on jo parempaa, se!
Mutta jatkamatta keskustelua ja aivan kuin olisi unohtanut kysymyksensä, tarkasteli Jean lakkaamatta köyhää ranskalaista tullintiestä, hänen kasvojaan, hänen pukuaan, painaakseen ne syvälle mieleensä. Tullimiestä näytti tämä uteliaisuus huvittavan, ja hän sanoi nauraen:
— Jos haluatte näköalaa, niin seuratkaa vaan minua. Minä tiedän yhden, jonka hallitus tarjoo minulle näytettäväksi palkkaani lisätäkseen!
Katsahtaen nopeasti toistensa silmiin alkoivat molemmat nauraa, mutta paljoa vähemmän tullimiehen sanoille kuin jonkunlaisesta myötätuntoisuudesta toisiaan kohtaan.
— Meillä ei ole aikaa hukattavana, sanoi päällysmies, aurinko menee mailleen.
He laskeusivat alaspäin kuusiholvin alla, kiersivät paljaan kalliojyrkänteen, jolle oli pystytetty kaksi tolppaa pienen matkan päähän toisistaan osottamaan Saksan ja Ranskan rajaa, ja äärimmäisessä päässä tätä kallionkärkeä, joka perustuksensa syvälle metsään ulottaen työnsihe vihreyden keskeen, he kapealla, tasaisella paikalla tapasivat paksuista kuusilaudoista kyhätyn vartijamajan hirsijalustoineen. Täältä näki yli äärettömän laajan maiseman, joka yhäti aleten levisi niin pitkälle kuin silmä kantoi. Nyt auringon laskiessa kylpivät pengermäinen maa, metsät, kylät, joet, Retournemerin ja Longemerin järvi vaaleassa valovirrassa, joka lievensi kaiken epätasaisuuden ja väritti kanervapeittoiset, viljelemättömät seudut viljankellerviksi. Jean seisoi kuvan kauneudesta hurmautuneena, äänetönnä. Liikutus valtasi hänet yhä enemmän. Hän tunsi nauttivansa koko sielullaan.
— Kuinka täällä on kaunista! sanoi hän.
Tullipäällysmies, joka katseli häntä syrjäsilmällä, tuli hyvilleen ympäristönsä puolesta ja vastasi:
— Se on yksitoikkoista; mutta kesäisin on terveellistä tehdä
kävelymatkoja, niiden, joilla siihen on aikaa. Aina Gérardmerista ja
Saint-Diéstä ja Remiremontista ja vielä kauempaakin tulee ihmisiä.
Tuleehan niitä paljon myös tuolta…
Hän osotti taaksepäin käännetyllä peukalollaan olkansa yli rajan vastaista seutua.
Jean antoi näyttää itselleen nuo kolme kylää, jotka tullimies oli maininnut. Mutta oikeastaan oli hänen huomionsa kääntynyt vain omiin ajatuksiinsa. Häntä hurmasi ilman kirkkaus, tunne elämän suloisuudesta ja äärettömyyden, hedelmällisyyden ajatus, joka valtasi hänen mielensä, kun hän näki nämä ranskalaiset maat; tai ehkäpä pikemmin kaikki se, mitä hän tiesi Ranskasta, mitä oli siitä lukenut, mitä oli kuullut äitinsä, iso-isänsä ja Ulrich enon kertovan, ja mitä hän siitä oli aavistanut, nuo monet, monet sieluun kätketyt muistot, jotka äkkiä heräsivät, kuin miljoonat viljanjyvät auringon kutsuessa.
Tullimies oli istuutunut penkille majan seinämällä ja vetänyt taskustaan piipun, jota poltteli.
Kun hän näki vieraan kääntyvän hänen puoleensa, silmät täynnä kyyneleitä, ja istuutuvan penkille, aavisti hän jotain siitä, mitä Jeanissa liikkui; sillä kauneuden ihailu oli yläpuolella hänen käsitystään, mutta kaipauksen kyyneleet tekivät hänet kohta yksitotiseksi. Nehän puhuivat sydämen kieltä, ja ylevä yhteisyydentunto liitti miehet toisiinsa. Mutta aivan kuin hän ei olisi uskaltanut mitään kysyä, alkoi tullimies, oikaistuaan kaulaansa, jonka lihakset pullistuivat, hiljaisena tarkastella taivaanrantaa edessään.
— Mistä osasta Ranskaa olette? Jean kysyi.
— Tuolta vuoristosta, viiden penikulman päästä.
— Oletteko jo päättänyt sotapalveluksenne?
Päällysmies otti piipun suustaan ja siirsi nopeasti kätensä rinnalleen, jolla riippui mitali.
— Kuusi vuotta, hän sanoi; loma-aikoja oli kaksi; lopetin kersantin arvolla ja sain tämän, jonka toin Tonkinista. Hauska aika, kun se on lopussa!
Hän lausui tämän kuin matkustaja, joka enemmän rakastaa muistoja, vaikk'ei itse matkakaan ole ollut vastenmielinen. Ja hän jatkoi:
— Teillä se lie paljon vaikeampi, niinkuin arvellaan?
— Kyllä.
— Olen aina kuullut sanottavan: Saksa on suuri maa, mutta upseeri ja sotamies eivät ole siellä tovereita, kuten Ranskassa.
Aurinko laski, ja laaja, vaaleavaloinen maisema sai paikoin kellertävän vivahduksen, ja mihin varjo sattui, siellä oli sinipunervaa. Ja tuo purppuraväri levisi nopeasti kuin kiitävät pilvet. Ah, te varjojen peittämät rinteet, te himmeät tasangot, kuinka mielellään olisi Jean Oberlé antanut teidän uudelleen loistaa valon kirkkaudessa! Hän kysyi:
— Näettekö joskus karkaavia sotamiehiä?
— Niitä, jotka kulkevat rajan yli ennen palvelukseen astumistaan, ei tietysti voi tuntea. Vain Elsassin tai Lothringin rykmenttien sotamiehet pakenevat sotilaspuvussa… Niin, olen nähnyt useampia noista poikaraukoista, joita on joko rangaistu liian kovasti tai joilla on ollut liian kiivas luonto… Kyllä niitä karkaa meidänkin rykmenteistä, sanotte te, ja tottahan se on: mutta ei niitä niin monta ole…
Pudistaen päätään ja heittäen hiljeneviin metsiin hellän katseen, hän sanoi:
— Katsokaas, kun on täältä päin kotoisin, niin voihan tosin tulla omaansakin moitittua, mutta emme me muuallakaan viihdy. Te olette vieras tässä maassa, herra, ja kuitenkin, nähdessään teidät, voisi väittää teidän tänne kuuluvan.
Jean tunsi punastuvansa. Hänen kurkkuaan kuristi. Hänen oli mahdoton vastata.
Mies, joka pelkäsi sanoneensa liikoja, virkkoi:
— Antakaa anteeksi, herra: eihän sitä tiedä, kenen kanssa on tekemisissä, ja parempi kai olisi vaieta noista asioista… Minun täytyy jatkaa kiertokulkuani ja mennä alas jälleen…
Hän aikoi tervehtiä sotilastapaan. Jean tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.
— Ette ole erehtynyt, ystäväni, hän sanoi.
Sitten, kaivellen taskuaan, haluten, että tuo mies muistaisi häntä hiukan kauemmin kuin jotain toista matkailijaa, hän ojensi sikaarikotelonsa:
— Tehkää niin hyvin, ottakaa sikaari!
Ja sitten, lapsellisen ilon valtaamana, hän pudisti kotelon koko sisällyksen tullimiehen ojennettuun käteen.
— Ottakaa kaikki! Teette siten minulle suuren ilon! Älkää kieltäkö!
Hänestä tuntui, kuin olisi hän antanut jotain Ranskalle.
Päällysmies epäröi hetkisen, vaan sulki sitten kouransa sanoen:
— Poltan niitä sunnuntaisin. Kiitos, herra! Näkemiin asti!
Hän hyvästeli nopeasti ja katosi melkein heti kuusikkoon, joka kattoi vuorta.
Jean kuuli hänen askeltensa häipyvän äänen. Mutta yli sen kuuli hän rinnassansa kaikuvan: »Te kuulutte tänne…», nuo sanat, jotka tuo tuntematon oli lausunut, ja se täytti hänen mielensä sanomattomalla liikutuksella. »Niin, minä kuulun tänne, sen tunnen, sen näen, ja se selvittää minulle monta kohtaa elämästäni!…»
Pimeys laskeutui.
Jean katseli, miten maa vaipui varjojen helmaan. Hän muisteli niitä suvustansa, jotka olivat taistelleet tuolla, yöhön peittyväin kyläin ympärillä, taistelleet Elsassin puolesta, jotta se olisi pysynyt yhdistettynä tähän avaraan seutuun, joka levisi hänen silmäinsä edessä. »Suloinen isänmaa! Minun isänmaani! Kaikki, jotka siitä puhuvat, puhuvat rakkauden sanoja! Ja minä itse, miksi olen tänne tullut? Miksi valtaa minut liikutus, aivan kuin tuo maa eläisi edessäni?»
Hetkisen perästä syttyi ensi tähti taivaan rannalle, sinne, missä alkoi sinertää. Se loisti siellä heikkovaloisena ja itsevaltiaana kuin yksinäinen ajatus.
Jean nousi, sillä yö kävi pimeäksi, ja läksi polulle, joka kulki pitkin harjannetta. Mutta hän ei voinut irrottaa katsettaan tähdestä. Ja astellessaan siinä ypö-yksin, suuren äänettömyyden keskellä, tuolla Vogeesien huipulla, hän puhutteli tähteä ja pimeyttä sen alla, sanoen:
»Minä kuulun teihin. Olen niin onnellinen, teidät nähtyäni. Minua aivan pelottaa suuri rakkauteni teitä kohtaan.»
Hän saapui pian rajalle ja palasi oivallista tietä Schluchtin vuorensolan läpi Saksan alueelle.
Seuraavana päivänä, pääsiäisviikon tiistaina, tuli hän Alsheimiin ja toi isälleen tiedonannot, jotka oli laatinut. Koko talo otti hänet vastaan silminnähtävällä ilolla, joka liikutti nuorta miestä. Illalla, vanhan iso-isän ja tehtailijan »neuvottelun» jälkeen, johon Jeankin otti osaa, koska hän palasi tarkastamasta metsänhakkuuta, kutsui Lucienne veljeään takkavalkealle, jonka ääressä hän lämmitteli suuressa keltaisessa salissa. Rouva Oberlé luki ikkunan luona. Hänen miehensä oli mennyt ulos, sillä kuski oli ilmottanut, että yksi hevosista ontui.
— No, sanoi Lucienne, mikä on kauneinta, mitä olet nähnyt?
— Sinä!
— Ei, älä nyt laske leikkiä: tarkotan tietysti matkaasi?
— Ranska.
— Millä paikoin?
— Schluchtissa. Et voi kuvailla mielessäsi, mikä liikutus minut valtasi. Se oli aivan kuin ilmestys… Sinä et näy minua ymmärtävän?
Lucienne vastasi väliäpitämättömällä äänellä:
— Ymmärrän toki. Olen iloinen, että se on sinulle tuottanut huvia. Matkat mahtavat todella ollakin suloisia tähän vuodenaikaan. Kevään ensi kukat, eikö totta? Ja metsän humina? Voi, rakkahani, tuossa kaikessa on niin paljon yhteistä ihmisille!
Jean ei jatkanut. Lucienne, hän se veljen puoleen kumartuneena puheli luottavaisella äänellä, johon mielensä mukaan sai vaihtelevaa sävyä ja sointua:
— Meilläpä oli hienoja vieraita… Oh, ne vieraat olivat aikaansaamaisillaan kohtauksen. Ajatteleppas, että kaksi saksalaista upseeria saapui viime keskiviikkona automobiililla portinvartijan majan luo ja pyysi saada lupaa käydä sahaa katsomassa. Onneksi olivat he siviilipuvussa. Alsheimilaiset eivät siten nähneet heissä muuta kuin kaksi tavallista herraa. Hyvin hienoja molemmat, tiedätkö: toinen vanha päällikkö, ja toinen nuori, komea ja uljaskäytöksinen maailmanmies. Jospa olisit nähnyt hänen tervehtivän isää! Minä satuin olemaan puistossa. He tervehtivät myös minua ja tarkastivat koko tehdasta isän johtamina ja opastamina. Mutta sillä välin, niin eikös vaan tuo tyhmä Victor mene ilmottamaan asiasta iso-isälle, joka meille mutisti suutaan niin että… kun tulimme sisään! Minun olisi nähtävästi pitänyt paeta… Koska nuo herrat eivät astuneet sisään »minun talooni», kuten iso-isä sanoi, ei kiihtymystä kestänyt kauan. Mutta siitä oli omat seurauksensa…
Lucienne naurahti hillitysti.
— Rakkahani, rouva Bastian ei minun käytöstäni hyväksynyt.
— Olitko sinä läsnä tehtaassa, kun nuo herrat…
— Olin.
— Kaikenko aikaa?
— Isä pidätti minua… Joka tapauksessa en voi ymmärtää, mistä kylänvanhimman rouva sen näki… Viime sunnuntaina, ystäväni, sain häneltä kylmän tervehdyksen kirkon ovella!… Välitätkö sinä Bastianin tervehdyksestä, mitä?
— Välitän, niinkuin kunnon ihmisten tervehdyksestä ainakin.
— Epäilemättä ovat he kunnon ihmisiä, mutta he eivät kuulu tähän maailmaan. Jos he minua paheksivat, on se minulle juuri yhtä yhdentekevää, kuin jos joku hetkeksi haudastaan noussut muumia sen tekisi. Minä vastaisin hänelle: »Te ette sitä ymmärrä. Kääriytykää vain uudelleen siteihinne.» Onpa se sukkelaa, ett'et sinä, joka olet veljeni, ajattele samoin kuin minä!
Jean hyväili kättä, joka liikkui hänen edessään ja suojasi häntä tulen loisteelta.
— Muumioillakin olisi kykyä arvostella muutamia nykyaikaisia asioita, rakkahani: niitä, jotka ovat ominaisia kaikille ajoille.
— Oh, kuinka sinä olet juhlallinen! Ajatellaanpa nyt, Jean: mikä on rikokseni? Sekö, että olin kävelemässä? Sekö, ett'en kääntänyt pois katsettani? Että vastasin minuun kohdistettuun tervehdykseen? Että tottelin isääni, joka käski minun tulla ja sitten viipyä?
— Ei suinkaan.
— Mitä pahaa olen sitten tehnyt?
— Et mitään. Minäkin olen tanssinut monen nuoren saksalaisen tytön kanssa: sinun sopii siis kyllä vastata upseerin tervehdykseen.
— Olen siis tehnyt oikein?
— Itse asiassa: olet. Mutta ympärillämme vallitsee oikeutettu, ylevä suru! Tulee ymmärtää, että se herää eloon sanasta tai käden liikkeestäkin.
— Siitä en aio koskaan välittää. Jos menettelyni ei ole väärä, ei kukaan voi asettua tielleni, ei ikinä, ymmärrätkö?
— Siinäpä me eroamme, Lucienne kulta, emme niinkään paljon mielipiteittemme suhteen… Mutta löytyy kokonainen sarja tunteita, joita saamasi kasvatus estää sinua omaamasta…
Hän syleili Luciennea, ja keskustelu kääntyi vähäpätöisiin asioihin.