VII.
PÄÄSIÄIS-AATTO.
Ilma oli muuttunut kauniiksi. Jean tapasi jälleen Elsassin tasangon täydessä kevät-tohinassa. Mutta tämä näytelmä, jota hän niin oli toivonut taas nähdä, tuotti hänelle ainoastaan sekotettua, heikkoa iloa. Hän oli palannut retkeltään alakuloisempana kuin uskalsi itselleen tunnustaa. Se oli hänelle paljastanut kahden kansan, tai oikeammin, kahden hengen vastakkaisuuden, muistojen kestävyyden monen alhaison lapsen povessa ja elämisen vaikeuden, jonka kansan varovatkin, peitellytkin mielipiteet synnyttivät. Selvemmin tunsi hän nyt, kuinka vaivalloinen tulisi olemaan hänen oma osansa perheessä, tehtaassa, kylässä, koko Elsassissa.
Mielihyvä, joka hänet täytti, kun isä kotiintulon jälkeisenä aamuna onnitteli häntä hänen kertomuksestaan Oberlén perheen metsäliikkeestä, karkotti vain hetkeksi ikävystymistunteen. Turhaan koetti Jean näyttää onnelliselta; hän petti siten vain niitä, jotka halusivat pettyä.
— Jean, sanoi äiti syleillen häntä ohimennen, kun Jean oli asettumaisillaan aamiaispöytään, minusta on sinulla niin säteilevä ilme! Elsassin raikas ilma tehnee sinulle hyvää? Ja myös vanhan äidin läheisyys?
— Kas vaan! vastasi Lucienne leikillisesti, ja minä pidin häntä niin synkännäköisenä!
— Toimet, selitti Joseph Oberlé, kumartaen sille puolen ikkunaa, missä Jean istui, liikehuolet! Hän on jättänyt minulle kertomuksen, josta tahdon häntä julkisesti onnitella, hyvin laaditun ja erittäin selvän! Ja siitä on seurauksena, että minun ainakin neljässä paikassa on ryhdyttävä vakaviin toimenpiteisiin puitteni kuljetukseen nähden. Kuuletteko, isä?
Vanhus nyykäytti myöntävästi päätään. Mutta hän lopetti kirjotuksensa kivitaululla ja näytti sitä miniälleen:
— Lieneekö hän jo kuullut isänmaan itkun?
Monique-rouva pyyhkäisi lauseen nopeasti sormiensa päillä. Muut pöydässä istujat katselivat häneen. Kaikki tulivat hämilleen, aivan kuin olisi heidän välillään jotain tuskallista tullut ilmi.
Jeania kohtasi siinä jälleen tuo syvä suru, jota vastaan ei ollut mitään parannuskeinoa. Koko iltapäivän hän työskenteli sahan toimistohuoneessa, mutta hajamielisenä ja miettivänä. Hän ajatteli, että jonakin päivänä lähtee Lucienne kodista, eikä mikään sen kautta muutu, että iso-isä voi poistua hänkin, ja särö on sittenkin olemassa. Kaikki suunnitelmat, jotka hänellä siellä kaukana oli ollut, toivo olla hupana, lohduttaa, saada aikaan sovintoa tai jotain sovinnon kaltaista, kaikki tuo tuntui hänestä lapselliselta. Hän huomasi, että Lucienne oli oikeassa, tehdessään pilkkaa hänen kuvitteluistaan. Ei, pahan juuri ei ollut etsittävä kodista, vaan koko Elsassista. Vaikkapa ei ketään muuta samaa nimeä kantavaa enää eläisi Alsheimissa, kohtaisi Jean Oberléta hänen oman ovensa kynnyksellä, omassa kylässään, työmiestensä, liiketuttavainsa ja ystäväinsä parissa tuo sama hämillä-olo joskus, tuo sama kysymys aina. Ei hänen oma tahtonsa eikä kenenkään muunkaan voinut vapauttaa hänen sukuaan, ei nyt eikä myöhemmin.
Tässä alakuloisuudessa tunkihe hänen mieleensä kahta, valtavampana ajatus tavata Odilea, voittaa hänen rakkautensa. Ken toinen kuin Odile Bastian saattoi tehdä elämän Alsheimissa siedettäväksi, ken toinen koota jälleen poiskarkottuneet tai epäluuloiset ystävät ja antaa Oberlén nimelle takaisin vanhan Elsassin kunnioituksen? Jean näki hänessä nyt jotain paljon enemmän kuin vain kauniin tytön, jolle hänen nuoren sydämensä sävelet soivat: Odile toi rauhaa, elämälle arvoa ja kaiken mahdollisen voiman siihen raskaaseen tulevaisuuteen, joka Jeania odotti. Hän oli se urhea, uskollinen olento, jota tämä koti tarvitsi.
Kuinka voisi Jean tämän sanoa hänelle? Missä saisi hän tilaisuutta puhella vapaasti Odilelle, ilman että heidät yllätettäisiin, ja saattamatta levottomaksi tytön ankaria, arkoja omaisia? Ei ainakaan Alsheimissa. Mutta missä sitten tavata häntä? Ja miten edes saada hänelle tietoa kohtaamisesta?
Jean mietti sitä koko illan.
Seuraava päivä oli kiristorstai, jolloin kaikissa katoolisissa kirkoissa Kristuksen hauta koristetaan kukilla, oksilla, kankailla ja kynttilöillä, jotka on asetettu toinen toistaan ylemmäksi, päivä, jolloin uskovaisten joukko tunkeilee hostiaa palvellen. Oli selkeä ilma, liiankin kirkas vuodenaikaan nähden, sumua tai sadetta ennustava. Puheltuaan iloisesti äitinsä ja Luciennen kanssa Philippe Oberlén huoneessa — ensi kerta, jolloin hän todella tunsi kodikkuutta omaistensa keskuudessa — suuntasi hän kulkunsa hedelmätarhoille Alsheimin kylän takana ja seurasi samaa tietä, jota hän muutamia viikkoja sitten oli vaeltanut Bastianin luo. Mutta vähän matkan päässä Ramspacherin arentitalosta hän kääntyi polun mukana, joka tähän asti oli kulkenut kohtisuoraan lehtikujaan päin, mutta nyt muuttui yhdensuuntaiseksi ja yhtyi, kuten lehtikujakin, kauppalan tiehen. Jean oli tullut epämääräiselle alueelle, jonka kautta useat kauppalan arentimiehistä kuljettivat kuormiaan. Läheisillä pelloilla oli autiota. Tie melkein peittyi pähkinäpuita kasvavan multavallin suojaan. Jean alkoi kulkea pitkin pensasaitaa, joka ympäröi Bastianin tilaa, lähestyi kylätietä ja palasi sitten taas takaisin. Hän odotti. Hän toivoi, että Odile pian astelisi lehtikujassa toisella puolen pensasaitaa, menossa Alsheimin kirkkoon rukoilemaan Kristuksen haudan äärellä.
Entiset tapaamiset tässä samassa paikassa, tänä samana päivänä, olivat muistuneet hänelle mieleen ja vaikuttaneet hänen päätöksensä. Kun hän kolmannen kerran alotti edestakaisin-kulkuaan, huomasi hän jotain, joka ei ensin ollut pistänyt hänelle silmään.
— Kuinka kaunista! sanoi hän puoli-ääneen. Tie on kuin pukeutunut häntä varten!
Lehtikujan toisessa päässä, enemmän kuin pari sataa metriä etäämpänä, esiintyivät ristikkoportti, lähimmät pensastot ja palanen Bastianin pitkää kattoa mitä ihmeellisimmissä kehyksissä. Vanhojen kirsikkapuiden kukat olivat kaikki auenneet samalla viikolla kuin manteli- ja päärynäpuiden. Siellä kukostivat päärynäpuiden huiskilot ja mantelikukkain tähtimäiset kimput, siellä tasangolle siirrettyjen metsäkirsikkapuiden sarjamaiset valkeat kukinnot. Paksujen, paisuneiden, punatäpläisten oksain ympärille oli ryhmistynyt miljoonittain lumivalkeita kukanteriä, jotka värähtelivät hentojen lapakkojensa päässä, kaikki niin lähetysten, ett'ei oksaa monelta puolelta enää näkynytkään. Joka puu ojenteli kaikkiin suuntiin kukkivia varpujaan. Kirsikkapuut olivat niin vanhat, että kukkaiset oksat käytävän molemmin puolin koskettivat ja sekaantuivat toisiinsa. Mehiläisparvi ympäröi niitä siipiä räpytellen. Hieno meden lemu liiteli pitkin lehtikujaa ja seurasi tasangon tuulta kesantopelloille ja miltei paljaille viljelysmaille, joita se kevätsanomallaan hämmästytti. Koko suuressa, avarassa laaksossa ei ollut sitä puuta, joka olisi tainnut kilpailla ihanuudessa tämän Eedenin käytävän kanssa. Ainoastaan tuossa aivan lähellä, oikealla puolen, alkoivat Ramspacherin neljä pähkinäpuuta kehittää lehtiä ja näyttivät raskaine muotoineen kuin arentitalon seinään kiinnitetyiltä emaljikuvilta.
Hetket kuluivat. Tuomien latvoista varisi kukanlehtiä sateena alas.
Nyt on tuolla nainen, joka kumartuu aukaisemaan ristikkoporttia! Hän se on! Hän oikasee itsensä suoraksi. Hän kulkee keskellä lehtikujaa, ruohoisten tienvarsien välillä, aivan hitaasti, sillä hän katselee ylöspäin. Hän katselee valkoisia kukkaryhmiä auenneine terineen. Hänen mielessään väikkyy nuorissa tytöissä tavallinen ajatus morsiuskruunusta. Odile ei hymyile, hänen kasvonsa vain elostuvat, kädet ojentuvat vaistomaisesti: siinä hänen kiitollinen vastauksensa riemuavan luonnon tervehdykseen! Hänen karvalakilleen, kohotetuille kasvoilleen, hänen siniselle puvulleen heittävät tuomet kukkiaan. Hän on totinen. Vasemmassa kädessä on hänellä rukouskirja, puoliksi hameen poimujen peitossa. Hän luulee olevansa yksin. Kulkee päivän kirkkaudessa, joka puhuu hänen sydämelleen. Mutta kaikki hempeämielisyys on hänelle vieras. Hän on uljas; hän on luotu elämän sankaruutta varten. Ilme noissa silmissä, jotka etsivät puitten latvoja, pysyy valppaana, ajatusten herrana eikä antaudu houkuttelevan unelman valtaan.
Hän tuli lähemmäksi; hän ei aavistanut Jeanin häntä odottavan. Kauppala kohisi, kuten tavallisesti Alsheimin ateria-ajan päätyttyä: rattaat vierivät, koirat haukkuivat, miehet ja lapset huutelivat; mutta kaiken tuon heikensi etäisyys, avaruus hajotti ja edestakaisin kulkeva tuuli haihdutti, niinkuin se haihduttaa irtautuvan, mereen vierivän maalohkareen jyminän.
Jean astui esiin Odilen ohikulkiessa ja kurottausi hiukan aidan toiselta puolen. Ja tyttö, joka asteli siellä kukkaseinien välillä, vaikka hän katselikin ylöspäin, käänsi päätänsä, katse vielä täynnä tuota kevättä, joka oli hänen mieltään värähyttänyt.
— Mitä, sanoi hän, tekö!
Ja heti tuli hän nurmikaistaleen poikki, jolla kirsikkapuut kasvoivat, aina sinne pensasaidan kohdalle, missä Jean seisoi.
— En enää voi tulla vapaasti luoksenne, kuten ennen, sanoi Jean. Siksi tulin teitä odottamaan… Pyytäisin teiltä suosionosotusta…
— Suosionosotusta? Miten totisesti te sen sanotte!…
Hän yritti hymyillä. Mutta huulet eivät totelleet. He kalpenivat molemmat.
— Minulla on aikomus, alkoi Jean, aivan kuin hän olisi puhunut
jostain vakavasta päätöksestä, minulla on aikomus ylihuomenna lähteä
Pyhän-Odilian vuorelle… Menen kuulemaan pääsiäiskellojen soittoa…
Ehkä tekin puolestanne pyytäisitte lupaa tulla sinne…
— Olette siis tehnyt jonkun pyhän lupauksen?
Jean vastasi:
— Melkeinpä niin, Odile: minun täytyy puhua teidän kanssanne, vain teidän…
Odile peräytyi askelen. Kauhunsekainen ilme katseessa hän koetti lukea Jeanin kasvoilta, puhuiko tämä totta, oliko hän oikein arvannut. Jeankin tarkasteli levottomuudella tyttöä. He seisoivat liikkumattomina, väristen, niin likekkäin ja samalla niin kaukana, että olisi luullut heidän uhkailevan toisiansa. Ja todella tunsivat molemmat, että heidän elämänrauhansa oli kysymyksessä. He eivät enää olleet lapsia; he olivat mies ja nainen, voimakkaita ja intohimoisia molemmat. Heidän koko olemuksensa paljastui, särkien tapojen arkipäiväisyyden; sillä noissa ainoissa sanoissa: »Minun täytyy puhua kanssanne» oli Odile kuullut huminaa siitä hengestä, joka antaa itsensä ja vaatii vastalahjaa.
Autiossa lehtikujassa nostivat vanhat kirsikkapuut valkoisia kukkasarjojaan, ja joka kupu tuuditti sylin täydeltä kevätaurinkoa.
— Ylihuomenna? sanoi Odile. Pyhällä-Odilialla? Kuulemaan kellojen soittoa?
Hän kertasi Jeanin sanat. Mutta sillä hän vain tahtoi voittaa aikaa katsoakseen vielä syvemmälle noihin silmiin, jotka olivat häneen kiinnitetyt ja olivat kuin metsän vihreä helma.
Tasangolla ja läheisessä kylässä kävi aivan hiljaiseksi. Tuuli herkesi hetkeksi. Odile kääntyi pois.
— Minä tulen, hän sanoi.
Ei kumpikaan antanut enempiä selityksiä. Rattaat vierivät tiellä lähellä heitä. Joku sulki Bastianin arentitalon ajoportin. Mutta sehän oli sanottu, mikä sanottava oli.
Noissa syvätunteisissa sieluissa saivat puhutut sanat loppumattoman kaiun. Niissä ei enää ollut autiota. Kumpikin sulki itseensä tapaamisen pyhän hetken ja kätki sen, niinkuin maa kätkee vaot, kun kylvö on tehty ja elämä alkaa versoa.
Odile poistui. Jean katseli ihaillen tuota raikkaan- ja voimakkaankaunista olentoa, joka vähitellen hälveni tielle. Sirosti hän kulki. Valkean niskan yläpuolelle Jeanin mielikuvitus kiinnitti suuren, mustan nauharuusun, jota elsassilais-naiset Strassburgin tuolla puolen käyttävät. Odile ei enää kohottanut katsettaan kirsikkapuihin. Kädet sallivat hameen laahata maata. Sen helma notkisti ruohonkorret, lennätti hiukan tomua ja kukanlehtiä, jotka kiisivät hetken ilmassa, ennenkuin vaipuivat.
* * * * *
Ylihuomista päivää kävi pitkäksi odottaa. Jean oli sanonut isälleen:
— Muutamia pyhiinvaeltajia nousee vuoristoon pääsiäislauantaina kuulemaan kellojen soittoa… En ole ennen ollut siellä tähän vuodenaikaan… Jos te ette näe mitään estettä olevan, niin huvittaisi minua sellainen matka.
Ei ollut mitään esteitä.
Lauantaina Jean herättyään avasi akkunan. Oli paksulta sumua. Pelloille näki vain sadan metrin päähän talosta.
— Et suinkaan sinä tällaisella ilmalla lähde? Lucienne kysyi, kun hän näki veljen astuvan ruokasaliin, missä hän itse joi suklaata.
— Lähden kyllä.
— Et näe mitään.
— Kuulen sen sijaan.
— Onko siellä sitten jotain niin erinomaista?
— On.
— No, ota minut mukaasi!
Ei hänellä ollut mitään halua kiivetä Pyhälle-Odilialle. Siinä kun hän istui vaaleassa, pitsikoristeisessa aamupuvussaan, hitaasti juoden suklaataan, ei hän muuta halunnut kuin ohimennen pysäyttää veljensä ja syleillä häntä.
— Vakavasti puhuen, sinä teet eräänlaisen pyhiinvaelluksen tuonne ylös?
— Niin, eräänlaisen…
Istuen juuri kumartuneena kuppinsa yli, ei Lucienne nähnyt nopeaa hymyä, joka seurasi sanoja. Hän vastasi hiukan katkerasti:
— Sinä tiedät, ett'en ole mikään innokas katoolilainen; töin tuskin täytän sen, mitä täytyy, eivätkä hartaudenharjotukset minua houkuttele… Mutta sinulla on enemmän uskoa; minä sanon, mitä sinun tulee rukoilla… Usko minua, sen vuoksi maksaa kyllä vaivaa lähteä pyhiinvaellusretkelle…
Hänen äänensä muuttui; se kävi äkkiä intohimoiseksi; kulmakarvat kohosivat, ja silmissä oli jotain samalla itsepintaista ja hellää. Hän jatkoi:
— Sinun tulee rukoilla sitä löytämätöntä naista, jota tarvitset voidaksesi elää täällä… Kun minä menen naimisiin, muuttuu elämä julmaksi kodissa… Sinä kannat yksin surua perheen säröisyydestä ja kansalaistesi epäluulosta. Sinulla ei ole ketään, kelle valittaa huoliasi… Siinä olisi elämäntehtävä jollekulle. Rukoile siksi itsellesi häntä, joka olisi kyllin voimakas, kyllin iloinen, kyllin puhdastuntoinen täyttääkseen tuon tehtävän, koska nyt kerran tahdot asua Alsheimissa. Kuten näet, on tämä ystävän ajatus…
— Lämminsydämisen ystävän!
He syleilivät.
— Hyvästi, pyhiinvaeltaja! Onnea matkalle!
— Hyvästi!
— Jean riistäytyi irti. Pian oli hän puistossa, kääntyi tultuaan ristikkoportin läpi, meni ylöspäin pitkin humalistoja ja viinimäkiä ja tuli metsään.
Sekin oli täynnä sumua. Tiheät kuusiryhmät, jotka kohosivat viettävillä rinteillä, paistoivat harmailta virtojen vastakkaiselle rannalle, ja välimatkan suuretessa, katosivat kuin auringottomaan ja varjottomaan pilveen. Jean ei seurannut viitotettua tietä. Hän kapusi reippaasti metsikössä, koska maa ei ollut kovin äkkijyrkkää, ja pysähtyi aina hetkiseksi hengähtääkseen ja kuunnellakseen, tokko hänen korviinsa ennättäisi joltakin suunnalta tässä vuoriston silmän-läpitunkemattomassa salaperäisyydessä, ylhäältä tai alhaalta, Odilen tai jonkun pyhiinvaeltajaparven ääntä. Turhaa! Hän kuuli vain vesivirtojen lorinaa tai joskus huutoa: joku tuntematon kutsui koiraansa tai huhuili siellä arasti joku Obernain köyhistä asukkaista, joka lapsineen oli tullut noukkimaan risuja vastoin säädöstä, joka ei salli kerätä puita muuta kuin torstaisin. Eikö kattilan pitänyt saada kiehua pääsiäispäivänä? Ja eikö itse taivas ollut lähettänyt tätä kaikkipeittävää sumua suojaksi vartijoita vastaan? Jean nautti rajusta kiipeämisestä ja yksinäisyydestä. Kuta korkeammalle hän kohosi, sitä enemmän laajeni hänessä Odile-ajatus, sitä suuremmaksi tuli ilontunne siitä, että hän, viimeinkin tyttöä tavatakseen, oli valinnut juuri tämän elsassilaisten pyhän paikan ja tämän kaksinkertaisesti valtavan päivän. Kaikkialla hänen ympärillään aukeni hiirenporras, tuo kaunis saniaiskasvi, joka verhoaa kivikkorinteitä, samettimaisesta koukerostaan; kuusamien vuoden vanhoissa oksissa oli lehtiä joka puolenjalan päässä; ensimmäiset mansikat ja ensimmäiset kielot kukkivat; kurjenpolvet, jotka ovat niin kauniit Pyhän-Odilian seudussa, kohottivat karvaisia varsiaan; mustikat ja vadelmat, koko metsäkasvisto, nuo laajat kentät, alkoivat sekottaa tuuleen nesteittensä lemua. Sumu pidätti, säilytti nuo tuoksut, kuin yli Vogeesien rinteiden levitetty verkko.
Jean kulki Heidenbruchin kohdalta, katsahti sen vihreisiin ikkunaluukkuihin ja jatkoi matkaansa. »Ulrich eno», hän kuiskasi, »tepä vasta olisitte iloinen nähdessänne ja kuullessanne, minne olen menossa ja kenen ehkä kohta saan tavata!» Fidèle haukahti puoliunissaan, mutta ei tullut esiin. Vuoristossa oli yhä autiota. Hiirihaukka kirkui sumuverhojen yläpuolella. Jean, joka ei ollut tätä matkaa kulkenut kuin pikkupoikana, nautti yksinäisyydestä ja rauhallisuudesta ympärillään. Hän saapui harjulle, jonka Strassburgin piispanistuin omistaa, ja seurasi kauan, kouluaikaisia muistojaan elvyttääkseen, n.s. »pakana-aikuista muuria», joka kymmenen kilometrin pituisena ympäröi kukkulaa.
Puolenpäivän aikaan, kuljettuaan ensin Männelsteinin kallioitten yli, Jean saapui aivan vuoren huipulle rakennetun luostarin pihalle, vuoren, joka kuin vanha kivikruunu lepää korkeitten kuusimetsäin harjalla; ja siellä hän tapasi, joskaan ei kaikkia niin kuitenkin useita pyhiinvaeltajajoukkoja sekä riisuttuja ajoneuvoja ja ijänikuisten lehmusten runkoon sidottuja hevosia. Miten nuo vanhat puut, jotka oksillaan peittävät miltei koko muurien välisen alan, ovat tänne ylös joutuneet, ei kenkään tiedä. Jean muisti tien vanhastaan. Hän suuntasi kulkunsa oikealla sijaitsevia kappeleita kohti. Ensimmäisessä, joka on maalattu, kävi hän vain pikimältään, mutta toisessa, litteäholvisessa, hän pysähtyi arkun eteen, jossa näkyy lepäävässä asennossa Elsassin suojeluspyhän, abbedissa Odilian vahainen veistokuva, niin lempeänä rusottavine poskineen, huntuineen, kultaisine sauvoineen, kärpännahalla vuorattuine, orvokinvärisine viittoineen. Jean polvistui; uskonsa koko voimalla hän rukoili säröisen ja surullisen kotinsa puolesta, josta hän jonkunlaisella ilolla tunsi olevansa niin kaukana; hän rukoili, että Odile Bastian tulisi tähän rakkaudenyhtymään, jonka hetki läheni. Hurskasluonteisena hän lisäsi: »Osota meille polkumme! Salli meidän yhdessä sitä vaeltaa! Salli meidän nähdä esteitten poistuvan!» Tässä samassa paikassa oli vuosisatojen läpi kaikilla elsassilaisilla ollut tapana polvistua.
Sitten lähti Jean ulos ja meni luostarin yhteiseen ateriahuoneeseen, jossa nunnat olivat alottaneet tarjoilla ensimmäisille vieraille. Odilea ei ollut siellä. Pitkän aamiaisen jälkeen, jota yhäti uusien pyhiinvaeltajain tulo hidastutti, lähti Jean nopeasti pois, laskeusi luostaria kantavan kallion juurelle, ja löydettyään tien, joka tulee Saint-Naborista päin ja kulkee pyhän Odilian lähteen sivuitse, hän asettui tiheään metsikköön, josta näki osan tiestä. Hänen jalkainsa juuressa kulki kovaksi poljettu, ruohoton, kuusenneulasten peittämä nauhamainen polku, joka näytti kuin ilmassa riippuvalta. Sillä toisella puolen kohosi vuorenseinä niin jyrkkänä, ett'ei sen loppua enää näkynyt. Kirkkaalla ilmalla taisi erottaa kaksi metsäistä syrjäharjannetta, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Nyt rajotti näköä valkoinen sumuverho, joka peitti kaikki, syvänteen, rinteet, puut. Mutta tuuli puhalsi ja liikutteli noita usvakerroksia, joiden tiheys tuntui lakkaamatta vaihtelevan.
Kello oli kaksi. Tunnin perästä alkaisivat pääsiäiskellot soida. Ne, joita uteliaisuus houkutteli kuulemaan, eivät suinkaan olleet enää kaukana kukkulasta.
Ja tosiaankin, suuren hiljaisuuden keskeltä kuuli Jean alhaalta päin toisiinsa sekaantuneita, katkonaisia ääniä, joiden sointu ohimennen saapui metsän käänteeseen. Sitten vihelsi joku marseljeesin alkua, ja Jean tiesi nyt, että tulijat olivat elsassilaisia ylioppilaita. Kaksi nuorta miestä, se, joka oli vihellellyt, ja toinen, joka oli saavuttanut edellisen, tuli vähitellen esiin sumusta ja poistui luostariin päin.
Sitten tuli nuori pariskunta: vaimo mustissaan, kaartokaulaisine röijyineen, joka jätti valkoisen paidan näkyviin, kypäränmuotoinen pitsikoriste päässä; mies, puettuna liiveihin kukitetusta sametista, yhdellä vaskinappirivillä koristettuun takkiin sekä karvalakkiin.
— Wissemburgilaista talonpoikaisväkeä, ajatteli Jean.
Hiukan jälempänä asteli jutellen reippaita alsheimilaisia ja heiligsteiniläisiä naisia; mutta heidän vaatetuksessaan ei ollut jälkeäkään elsassilaisesta kansallispuvusta. Heidän joukossaan oli vaimo Münsterin laaksosta, helposti tunnettava myssystään, joka oli tummasta vaatteesta, tiiviistä kuin etelämaalainen pilardikangas, ja jota etupuolella koristi punainen rusetti.
Kului taas pari minuuttia.
Sumun seasta kuului askelia, vanha kumaraselkäinen pappi tuli näkyviin, kulkiessansa pyyhkien kasvojaan. Hänen jäljessään tepasteli kaksi hilpeännäköistä lasta, epäilemättä jonkun vaimon poikia niiden joukosta, jotka äsken poistuivat; he tervehtivät molemmat yhtaikaa Elsassin murteella:
— Ylistetty olkoon Jesus Kristus, herra kirkkoherra!
— Ijankaikkisesta ijankaikkiseen! vastasi pappi.
Hän ei tuntenut lapsia eikä hän heille muuta sanonut paitsi vastauksensa heidän ikivanhaan, kauniiseen tervehdykseensä. Jean, joka istui puolipiilossa kuusen vieressä, kuuli vielä erään vanhan miehen, joka sivuutti papin tien käänteen takana, lausuvan:
— Ylistetty olkoon Jesus Kristus!
Kuinka tuo tervehdys tällä kertaa kajahti metsän holvikossa!
Jean tuijotti eteensä, niinkuin syviin mietteisiin vaipunut, joka näkee edessään vain jotain epämääräistä, ajatustaan siihen kiinnittämättä.
Näin istui hän hetken. Silloin kantoivat sumupilvet ylöspäin tuskin kuuluvan kuiskauksen, niin heikon, että linnunkin laulu on voimakkaampi: »Terve, Maria, sinä armorikas, sinä siunattu vaimojen joukossa…» Toinen kuiskaus seurasi ensimmäistä ja kertoi »Ave Marian» loppusanat: »Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile puolestamme…» Vaistomainen levottomuus, salaperäinen varmuus valmisti ylöspäin kiipeäväin naisten tuloa.
He olivat pitkiä molemmat. Vanhempi oli vanhan Elsassin tyttäriä, harmaa-ihoinen, ja eli, vähäistä veroa maksaen, kirkon turvissa, jonka hän koristi juhlapäiviksi. Hän näytti väsyneeltä, mutta hymyili, kerratessaan helminauhansa rukouksia. Nuorempi asteli polun oikeaa viertä pitkin vuorenseinämää; ja hänen hiukan kohotettu, ylpeä päänsä, hänen hiuksensa, himmeän vaaleat kuin kaunis männynkuori, koko hänen sopusuhtainen, voimakas ruumiinsa erottui kalvakkaa sumuverhoa vasten, joka täytti tienmutkauksen. Jean ei edes liikahtanutkaan, ja kuitenkin näki nuorempi naisista hänet ja käänsi päätään. Odile hymyili ja keskeyttämättä rukoustaan vastasi katseellaan, joka suuntausi kukkulaa kohden:
— Odotan teitä tuolla ylhäällä!
Naiset eivät hiljentäneet kulkuaan. Tasaisesti, ryhdikkäinä he nousivat ylöspäin, ja ruumistaan hieman huojuttaen, siirtelivät rukousnauhansa helmiä, ja vanha metsikkö kätki heidät peittoonsa.
Jean antoi muutaman minuutin vierähtää ja seurasi sitten samaa tietä. Käänteessä, josta aikain tie muuttuu suoraksi ja kulkee harjanteen poikki päättyen luostarin luona, näki hän taas molemmat matkailijat. He astuivat nyt nopeammin, tyytyväisinä matkan loppumisesta; päivävarjo oli auki, sillä sumu tuntui nyt lämpimän-kostealta ja puiden juurelle muodostui jotain varjontapaista. Aurinko varmaan painui päin Vogeesien huippuja ja niiden takaisia Ranskan tasankoja.
Toivioretkeläiset, jotka jo olivat tehneet vaelluksensa pyhän Odilian arkulle, kiiruhtivat uskonnollisen tai maallisen traditsioonin pyhittämille paikoille, kuten pyhän Odilian tai pyhän Johanneksen lähteille, tai kulkivat pakanuuden aikuisen muurin viertä vuohipolkua pitkin Männelsteinin kallioille, josta tavallisesti on niin kaunis näköala läheisille vuorille, Blossin ja Elsbergin kukkuloille ja Andlaun, Spessburgin ja Landsbergin linnanraunioille, jotka kuusimetsän helmasta kohottavat vanhoja tornejaan. Jean näki molempain naisten astuvan pihan poikitse ja suuntautuvan kappelia kohden. Silloin palasi hän tuulen lakaiseman kujan alkupäähän pitkin luostarin suurta rakennusta, joka muistuttaa linnotusten esivarustusta. Sen lävitse kulkee paikka paikoin holvikatos, joka on sisäänkäytävänä.
Pari minuuttia myöhemmin tuli Odile yksinään kappelista ja lähti metsään johtavaa tietä, arvaten, että Jean häntä odotti jossain muualla kuin luostarin pihalla, missä oli liiaksi silmiä ja korvia. Hän oli samoin puettu kuin kiristorstaina; sama tumma puku, mutta päässä oli aivan yksinkertainen, uusi kävelyhattu, joka sopi hänelle ihastuttavasti: leveälierinen olkihattu, toinen laide ylöspäin taivutettu ja tylliä koristeena; käsivarrellaan kantoi hän päivä varjoaan ja kesätakkia. Odile astui nopeasti, pää hiukan kumarassa, kuten se, jota tie ei kiinnitä, vaan jonka sielu yhä viipyy rukouksessa tai mietiskelyssä. Kun hän tuli Jeanin luo, joka seisoi oikealla katoksesta, kohotti hän katseensa ja sanoi ohi mennessään:
— Seuralaiseni on lepäämässä. Tässä olen nyt…
— Kuinka hyvä, että luotitte minuun, sanoi Jean. Tulkaa, Odile!
Hän alkoi kulkea tytön rinnalla kujaa, jonka vaivaiset, talvimyrskyjen vääristämät puut muodostivat. Toteunut unelma valtasi hänet kokonaan, niin että hänellä oli vain yksi ainoa ajatus, yksi ainoa puheen aihe: kiitollisuus Odilea kohtaan, joka siinä asteli äänetönnä, vain kuunnellen sanoja, joita Jean ei lausunut, ja yhtä liikutetuin mielin kuin Jean.
Siinä, missä tie alkaa viedä alaspäin, he erosivat siitä ja lähtivät polulle, joka korkean, tiheän kuusikon varjossa kiertää luostaria. Nyt ei ollut enää näkijöitä, ja Jean huomasi, että Odilen viljan väriset, syvät, totiset silmät kohosivat häneen. Metsä oli hiljainen: ainoastaan lehtien päistä putoili sumupisaroita. Nuoret kulkivat aivan lähetysten.
— Olen pyytänyt teitä tulemaan, virkkoi Jean, että ratkaisisitte elämästäni. Olette ollut ystäväni lapsuudessani… Olkaa sitä ainaisesti…
Odile, jonka katse harhaili etäisyydessä, vapisi hieman vastatessaan:
— Oletteko ajatellut?…
— Kaikkea!
— Sitäkin, joka voi meidät erottaa?
— Mitä sillä tarkotatte? Mitä pelkäätte? Sitäkö, että joutuisitte epäsopuiseen kotiin?
— En sitä.
— Olen varma, että te sen haavat parantaisitte; te olisitte sen ilo ja rauha. Mitä sitten pelkäätte? Minun isäni vai teidänkö isänne vastarintaa, koska heistä on tullut toistensa viholliset?
— Sen esteen voi voittaa, nuori tyttö sanoi.
— Sitten pelkäätte kai sitä, että äitinne vihaa minua, sanoi Jean tuimasti. Hän vihaa minua, eikö totta? Muutama päivä sitten oli hän niin ankara, niin loukkaava minua kohtaan…
Vaalea pää teki kieltävän liikkeen.
— Hän ei usko teihin niin herkästi kuin isä, ei niin herkästi kuin minä itse. Mutta kun hän tulee näkemään, ettei kasvatuksenne ole tukehuttanut teissä elsassilaista henkeä, haihtuvat hänen ennakkoluulonsa.
Hetken vaiettuaan lisäsi Odile:
— En luule erehtyväni: nykyiset esteet voi poistaa, joko te sen teette, tai minä, tai molemmat yhdessä. Minä pelkään vain jotain tuntematonta, pelkään pienintäkin sattumaa, joka jo huomenna voi pahentaa tämän niin vaikean aseman…
— Ymmärrän teidät, sanoi Jean, te pelkäätte isäni kunnianhimoisia pyyteitä…
— Ehkä!
— Ne ovat jo paljon kärsimystä meille tuottaneet. Mutta onhan hän isäni; hän pitää minut halusta täällä, sen hän sanoo minulle joka päivä. Kun hän kuulee minun valinneen teidät, Odile, niin vaikkapa hänen omat suunnitelmansa saattaisivat rikkoa liittomme, suostuu hän ainakin siirtämään niiden toimeenpanon… Älkää sitäkään siis pelätkö! Me voitamme!
— Me voitamme! toisti tyttö.
— Aivan varmaan, Odile. Te sulostutatte elämäni, joka ilman teitä olisi vaikea, ehkäpä mahdoton. Teidän vuoksenne palasin kotimaahan… Kertoisinko teille, miten olen vaeltanut halki maailman löytämättä naista, joka olisi minusta yhtä suloinen kuin te, jossa olisi, samoinkuin teissä, jotain, — kuinka teille sen sanoisinkaan? — jotain kuin syvä ja raikas vuoristolähde! Aina kun minussa heräsi ajatus oman kodin perustamisesta, sukelsi teidän kuvanne esiin. Minä rakastan teitä, Odile!
Hän tarttui Odilen käteen. Tämä vastasi katse kohotettuna valoa päin, jota levisi metsän aukosta heidän edessään:
— Jumala tietää, että minä myös teitä rakastan!
Ilo värähytti Odilen olentoa; vapiseva käsi siitä kertoi Jeanille.
— Niin, sanoi Jean, joka etsi noiden yhä kaukaisuuteen suunnattujen silmäin katsetta, me olemme voittajat! Me voitamme moninkertaiset esteet, jotka tuo yksi kauhea kysymys nostaa tiellemme. Meitä ei ole muu erottamassa kuin se…
— Niin, täällä ei meitä erota muu kuin se.
— Mutta se myrkyttääkin kaiken!
Odile pysähtyi ja käänsi Jeaniin rakkautta säteilevät kasvonsa, tuota ihanaa, ylpeää rakkautta, jota Jean oli toivonut oppia tuntemaan, herättää!
— Sanokaa pikemmin, että se laajentaa kaiken! Meidän kiistamme eivät ole vain kyläkiistoja. Me olemme joko isänmaan puolesta tai sitä vastaan. Meiltä vaaditaan joka päivä rohkeutta, meitä vaaditaan joka päivä hankkimaan itsellemme vihamiehiä, joka päivä hylkäämään entiset ystävät, jotka kernaasti olisivat meille uskolliset, mutta eivät niin enää ole Elsassia kohtaan. Meidän elämässämme tuskin on varsinaista tekoa, joka olisi yhdentekevä, joka ei merkitsisi kantamme vahvistamista. Uskokaa minua, Jean, siinä on jotain ylevää!
— Niin, Odile, lemmittyni.
He pysähtyivät molemmat nauttiakseen tuosta suloisesta sanasta.
He katsoivat silmäin peilissä toinen toisensa värähtelevän sielun pohjaan. Ja hiljaisella äänellä, vaikka kuulijoina olivat vain kuusien tuulessa liekkuvat latvat, he puhuivat tulevaisuudesta kuin jo alkaneesta vallotusretkestä.
— Luciennen saan puolelleni, Jean sanoi. Hänelle uskon salaisuuteni hyvän tilaisuuden sattuessa. Hän kannattaa minua osanottavaisuudesta ja rakkaudesta, ja minä luotan paljon häneen.
— Minä luotan isääni, vastasi Odile; sillä hän on jo suosiollinen teitä kohtaan… Mutta varokaa, ettette varomattomuudella ärsytä häntä… Älkää pyrkikö kohtaamaan minua kodissanne, älkää kiirehtikö ratkaisevaa hetkeä…
— Suloinen hetki, kun saan teidät!
Ensi kerran he hymyilivät toisilleen.
— Rakastan teitä niin syvästi, jatkoi Jean, ett'en tahdo pyytää suudelmaa, jonka varmaan minulle soisitte… Minulla ei ole siihen oikeutta; emme ole kokonaan vain itsestämme riippuvaiset, Odile… Ja sitä paitsi tuntuu minusta hyvältä näyttää teille, että olette minulle jotain pyhää… Sanokaa minulle kuitenkin, että vien jotain teistä kanssani?
Läheiset huulet kuiskasivat: »Viette.» Ja melkein heti jäljestä:
— Kuuletteko jotain tuolta alhaalta? Onko se ensimmäisen pääsiäiskellon ääni?
Yhdessä he kumartuivat rinnemetsän puoleen.
— Ei, tuuli kai vaan puiden latvoissa kulkee.
— Tulkaa, sanoi tyttö. Kellot rupeavat soimaan… Ja, joll'ei minua näkyisi tuolla ylhäällä, kun ne kaikuvat, niin seuralaiseni, vanha Rose, kertoisi siitä…
Melkein äänetönnä veti hän Jeanin kanssaan kallion juurelle asti. Siinä he erosivat noustakseen luostariin kahta eri tietä.
— Tapaan teidät jälleen penkereellä, nuori tyttö sanoi.
Ilma syvänteiden helmassa sinertyi. Oli tullut hetki, jolloin yön odotus ei enää tunnu pitkältä, jolloin huomispäivä jo kajastaa uneksijan mielessä.
Muutamissa minuuteissa oli Jean kulkenut jälleen pihan poikki, seurannut luostarin käytäviä ja aukaissut portin, joka johtaa teräväkulmaiseen puutarhaan rakennusten itäpuolella. Sinne kokoontuvat Pyhän-Odilian toivioretkeläiset Elsassia katsomaan, jos ilma on kirkas. Käsivarren nojan korkuinen muuri kulkee pitkin suunnattoman suuren kalliolohkareen harjaa, joka työntää terävän kärkensä metsän yli. Se kohoaa kuusien yllä, jotka joka puolella peittävät rinteitä. Sen ympäröimän alan äärimmäisestä kärjestä näkee, kuin majakan tornista, oikealla kokonaisen vuoritiheikön ja edessään ja vasemmalla Elsassin tasangon. Nyt oli sumu jakaantunut kahtia, sillä aurinko oli vaipunut Vogeesien harjannetta alemmaksi. Kaikki pilvet, jotka olivat kukkuloiden aaltoviivan alapuolella, olivat himmeät ja harmaat, mutta heti yläreunaan sattuivat säteet miltei vaakasuorasti, tunkien sumun läpi ja värittäen sen. Toinen puoli maisemaa näytti silloin keveältä: oli kuin hohtavaa vaahtoa. Muutoin osotti tuo jakautuminen, miten nopeasti pilvi kohosi Elsassin laaksosta kohti pakenevaa aurinkoa. Hämmentyneet sumuhöytäleet joutuivat valaistulle alueelle ja sädehtivät siinä, ja näkyi, miten ne lakkaamatta pienenivät ja kohosivat, kuin olisi valo kutsunut niiden joukot ylös korkeuteen.
Ahtaassa, pyhiinvaeltajille ja katselijoille varatussa suojapaikassa seisoi portin luona vanha mies, puettuna kuten vanhat elsassilaiset Strassburgin pohjoispuolella; hänen vieressään oli pappi harmaine, käherrettyine hiuksineen, sama, jota lapset olivat tervehtineet Pyhän-Odilian rinteellä, parin askelen päässä wissemburgilainen talonpoikaisperhe, ja kapeimmassa kolkassa istuivat muurilla, toisiaan vasten likistettyinä molemmat ylioppilaat, joita olisi voinut sanoa veljeksiksi, sillä kummallakin oli ulkonevat huulet ja hienokarvainen, kaksiosainen parta, toisella vaalea, toisella punertava. Kaikki he olivat elsassilaisia. Puhelu liikkui kankeasti jokapäiväisissä asioissa, kuten tuntemattomain välillä ainakin. Nähdessään Jean Oberlén lähestyvän, kääntyivät monet, ja kaikki tunsivat itsensä äkkiä kuin solmituiksi toinen toiseensa heimositeillä, joita yhteinen epäluulo vielä vahvisti.
— Onko hän saksalainen? virkkoi joku.
Vanhus, joka seisoi papin vieressä, heitti silmäyksen puutarhaan päin ja vastasi:
— Ei, hänellä' on ranskalaisen viikset, ja hän on meikäläisten näköinen.
— Olen nähnyt hänen neiti Odile Bastianin seurassa, neiti Bastianin
Alsheimista, sanoi nuori vaimo.
Joukko rauhottui, erittäinkin kun Jean tervehti kirkkoherraa Elsassin murteella ja kysyi:
— Onko Elsassin kellojen soitto viivästynyt?
Kaikki hymyilivät, mutta ei Jeanin sanoille, vaan siksi, että he tunsivat olevansa vain keskenään, ilman häiritseviä katseita. Odile tuli myös ja nojautui muuria vasten ensimmäisen ryhmän oikealla puolen. Jean seisoi vastakkaisella puolella. He kärsivät siitä, että niin suuresti rakastivat toisiaan, olivat sen toisilleen ilmaisseet eivätkä kuitenkaan olleet varmat kuin omasta itsestään.
Kellojen soitto ei ollut viivästynyt. Nouseva usva vain sulki syleilyynsä niiden äänet. Äkkiä ne pääsivät siitä irti, ja tuntui, kuin olisi jokainen sumupallo kuplan lailla särkynyt muuria vasten ja vuodattanut pyhän vuoren kukkulalle oman kellotorninsa sulosoinnut. »Pääsiäinen! Pääsiäinen! Herra on ylösnoussut! Hän on uudistanut maailman ja ihmiset vapahtanut! Taivaat ovat avoinna!» Näin lauloivat Elsassin kellot. Ne kajahtivat vuoren juurelta; niitä kaikui kaukaa ja etäisyyksien etäisyydestä; pieniä kelloja ja suuria katedraalikelloja; kelloja, jotka lakkaamatta soivat, toisen heilahduksen kumisten yhtyessä toiseen; kelloja, joiden vieno ääni keveästi, ajottaisin kulki kuin sukkula kuteen läpi; mahtavia kuoroja, joiden laulajat olivat toisiltaan peitossa; kirkkokansan ilohuutoja; ikuisen kevään lauluja, jotka syöksähtivät pilvipeittoisen tasangon pohjasta ja kohosivat ylöspäin sulautuakseen kaikki toisiinsa Pyhän Odilian huipulla. Kellojen suurenmoinen yhteissoitto oli tuonut hiljaisuutta kerääntyneeseen ihmisparveen. Ilma oli täynnä rukousta. Sielujen ajatus kohdistui ylösnousseeseen Kristukseen. Monet muistelivat Elsassia.
— Näkyy sinistä taivasta, kuului ääni.
— Sinistä, tuolla ylhäällä, toisti uneksiva naisen ääni.
Sanoja tuskin kuului sävelten kohinassa, joka nousi laaksosta. Mutta kaikkien katseet kohosivat kuitenkin yht'aikaa. Kaikki näkivät, miten taivaalle, auringon ryntäyksiä pakenevan sumujoukon keskeen, avautui sinisiä syvyyksiä, jotka huimaavan nopeasti lisääntyivät. Ja jälleen alas katsahtaessaan huomasivat he, että pilvi alkoi myös rinteiltä hajota. Ilma seestyi. Metsä vilahti kerran näkyviin liikkuvan usvan halkeamista, ja sitten taas uudelleen, sitten tummia rotkoja, viidakkoja, kallioita. Lopuksi kohosivat äkkiä viimeiset pitkät, vääntyneet, surkeat sumusiekaleet pyörteissä ilmaan, hiipuisivat penkerettä ja jättivät sen. Ja Elsassin tasanko tuli esiin sinisenä ja kultahohteisena.
Joku katselijoista huudahti:
— Kuinka kaunista!
Kaikki kumartuivat eteenpäin nähdäkseen vuoren reunalta loppumattoman laajan tasangon. Liikutus valtasi jokaisen elsassilaissydämen. Tuolla jalkain juuressa lepäsi kolmesataa synnyinmaan kylää, siroteltuina viljelysmaiden nuoreen vehreyteen. Ne uinuivat kellojen kajahdellessa. Kukin niistä näytti vaan punertavalta pisteeltä. Melkein taivaanrannan kohdalla muodosti joki kuin kirkkaan hopeasulun. Ja sen toisella puolen oli maata, joka oli korkeampaa ja peittyi nopeasti Reinin yllä vielä leijaavaan usvaan. Lähellä sitävastoin näki» Pyhän-Odilian metsän pienimpiä yksityispiirteitään myöten, kun antoi katseensa liukua pitkin kuusikkorinteitä. Se lähetti laaksoon lukuisia tummanvihreitä niemekkeitä, joiden väliin hennonvihreät kevätniityt pistäytyivät. Koko maisemaa valaisivat enää ainoastaan ylt'yleensä sädehtivän taivaan heijastukset. Ei ollut mitään loistavaa kohtaa, joka olisi katsetta puoleensa houkutellut. Maan eri vivahdukset sulautuivat sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, kuten kellojenkin äänet. Vanha elsassilainen, joka pysytteli papin vieressä, levitti käsivartensa ja sanoi:
— Minä kuulen katedraalin kellot!
Hän osotti lakean maan etäisyydessä siintävää Strassburgin kuulua tornia, joka näytti kynnenkorkuiselta ametistilta. Nähdessään näin kylät punertavassa hohteessa, luulivat he tuntevansa kellojen äänen.
— Minä, sanoi joku ääni, tunnen Marmoutierin munkkiluostarin kellot.
Miten kaunis kaiku niillä on!
— Minä, virkkoi toinen, kuulen Obernain kellon.
— Ja minä Heilingsteinin.
Talonpoika, joka oli tullut Wissemburgin tienoilta, lausui hänkin:
— Me olemme liian kaukana kuullaksemme soittoa Pyhän-Yrjön kellotapulista Hagenausta. Mutta kuulkaa… hiljaa… nyt!
Vanha elsassilainen toisti totisena:
— Minä kuulen katedraalin kellot.
Mutta hän lisäsi:
— Katsokaahan ylös vielä kerran!
Silloin huomasivat he kaikki, että pilvi oli kohonnut hyvin korkealle, aina niihin ilmapiireihin, minne vielä auringonsäteet ennättivät. Pilvi, joka oli levännyt muodotonna vuoren rinteellä, oli levinnyt poikittain taivaalle ja muodosti kuin sarjan kurjenmiekkakimppuja, joita oli heitelty tuonne Vogeesien ja tasangon yläpuolelle. Toiset olivat veripunaisia, toiset vaaleampia, toiset kuin sulatettua kultaa. Ja ne, jotka vuorelta syvänteiden välillä katselivat, antoivat silmänsä seurata tuota loistavaa juovaa ja näkivät, miten sen heijastus valaisi maan ja miten pääkaupungin etäiset talot sekä katedraalin torni vaaleanvaloisina paistoivat laajenevan pimeyden keskestä.
— Tämä muistuttaa elokuun 25:ttä päivää 1870, sanoi vanha elsassilainen. Olin silloinkin täällä…
Nuorimmatkin läsnäolijoista olivat kuulleet monta kertaa tuota päivää mainittavan. Katseet kohdistuivat kahta hellempinä pieneen torniin, joka lähetti heille vielä hiukan valoa ja ylösnousemuskellojen kaikua.
— Olin täällä vaimojen ja tyttöjen kerällä, jotka olivat tuolta alhaalta kylästä; he olivat nousseet tänne, sillä kanuunain pauke koveni. Me kuulimme niiden äänen niinkuin nyt kellojen. Naisemme itkivät tässä, missä te nyt seisotte. Sinä yönä syttyi kirjasto tuleen, uusi kirkko syttyi tuleen ja taulumuseo ja kymmenen Broglien taloa. Silloin kohosi kellertävää ja punaista savua, ja pilvet näyttivät samanlaisilta kuin nuo, joita katselette. Strassburg paloi. He heittivät sitä vastaan sata yhdeksänkymmentäkolme tuhatta pommia.
Toinen ylioppilaista pudisti nuoruuden-innossaan nyrkkiä.
— Alas saksalaiset! murisi toinen.
Talonpoika otti karvalakin päästään ja pisti sen äänetönnä kainaloonsa.
Kellot eivät enää soineet niin lukuisina.
Eivät enää kuuluneet Obernain, eivät Saint-Naborin kellot, eivätkä muutkaan, joiden äänen he olivat luulleet tuntevansa. Ne olivat kuin sammuvia valoja. Tuli yö.
Jean huomasi, että molemmat naiset olivat itkuun purskahtamaisillaan ja että kaikki olivat vaiti.
— Herra apotti, sanoi hän, rukoilkaa Elsassin puolesta, niin kauan kuin kellot vielä soivat ylösnousemusta!
— Niin oikein, lapseni, lausui talonpoika apotin vieressä; niin oikein, sinä olet tämän maan lapsia!
Samassa elpyivät papin jäykät, väsähtäneet piirteet. Hänen värisevässä äänessään tuntui särkynyt sointu, ikivanha, aina uusi kärsimys puhui hänen suunsa kautta, ja katse, kuten kaikkien muidenkin, suunnattuna yöhön peittyvää Strassburgia kohti, hän lausui:
— Jumalani, täältä Pyhältä Odilialtasi näemme milt'ei koko rakastetun isänmaamme: kaupunkimme, kylämme, kotomme. Mutta se ei ole kokonainen; vuorten tuolla puolen on myös kotimaatamme. Sinä olet sallinut meidän tulla erotetuiksi. Sydämeni pakahtuu sitä ajatellessa; sillä kansaa, vuorten takana, jota me rakastamme, Sinäkin yhä rakastat. Se on vanhin kristitty kansa; sille on enin jumalallista suloa annettu. Sillä on paljon enkeleitä taivaassa, koska sillä on niin monta kirkkoa ja kappelia, niin monta pyhäin hautaa puolustettavanaan, niin paljon pyhää tomua kesannoissaan, nurmikoissaan ja vesissään, jotka sen halki elvyttävinä virtaavat. Jumalani, ruumiimme ja omaisuutemme puolesta olemme kärsineet, muistoissamme kärsimme yhä. Salli meidän kuitenkin säilyttää nuo muistomme; salli, ett'ei Ranska meitä unohda! Tee hänet arvokkaaksi kansoja johtamaan! Anna hänelle jälleen kadotettu sisar, joka voi sekin vielä palata takaisin…
— Amen!
— … niinkuin pääsiäiskellojen sointu palajaa! — Amen! lausui kaksi mies-ääntä, Amen! Amen! Muut läsnäolijat itkivät hiljaa. Kylmän ilman halki, joka nousi kuilusta, kaikui enää vain yhden ainoan kellon ääni. Soittajat varmaan laskeutuivat alas tapuleistaan, jotka hävisivät tasangon pimeyteen. Ylhäisen puutarhalakeuden päällä leijaileva pilvi oli synkistynyt ja painui länttä kohti, mutta puki yhä vielä Vogeesien harjanteen purppuraiseen orvokinsineen. Yön suureen pimeyteen aukesi tähtisilmiä, samoinkuin esikoita juuri tällä hetkellä puhkesi kuusikon helmaan.
Pian ei penkereellä ollut jäljellä kuin kolme henkeä. Muut olivat lähteneet saatuaan purkaa elsassilaissydämensä salaisuuden.
Nähdessään edessänsä molemmat nuoret vieretysten ja Odilen pään aivan lähellä Jeanin olkaa, vanha pappi kysäsi:
— Kihlatutko?
— No niin, vastasi Jean, toivokaa, että siitä totta tulisi!
— Minä toivon sitä. Te puhuitte äsken hyvin. Jumala teille onnea antakoon! Toivon, että te, jotka olette nuoret, saatte jälleen nähdä ranskalaisen Elsassin.
Hän poistui.
— Hyvästi, sanoi Odile nopeasti. Jää hyvästi, Jean!
Tyttö ojensi kätensä ja lähti taakseen katsahtamatta. Jean jäi penkereen muurin luo.
Yölintuja: huuhkaajia, merikotkia ja pöllöjä laskeusi metsiköstä metsikköön, yhteen ääneen kirkuen. Neljännestunnin ajan, jolloin ne pitkin lentovälein suorittivat matkansa, kajahtelivat vuorenrinteet niiden huhuiluista. Sitten tuli syvä hiljaisuus. Rauha levisi viimeinkin, täynnä uinuvain metsäin tuoksua.