VIII.
CAROLIS'IN LUONA.
Zürichinkadun kulmassa, Bateliersien sataman varrella, joka on jäännöksiä vanhasta Strassburgista, seisoo pieni, naapureitaan paljoa matalampi talo. Sillä on kaksinkertainen katto aivankuin kiinalaisessa temppelissä, ja etusivu, joka muinoin näytti niin iloiselta maalattuine hirsineen, on nyt saanut valkean kalkkipeitteen, jossa on luettavana: »Jean, liikanimeltä Carolis, Viinitupa». Tämä viinianniskelu, joka ulkoapäin ei mitenkään herätä ohikulkijan uteliaisuutta, ei kuitenkaan ole mikään tavallinen paikka eikä varsinainen kapakka. Sillä on historialliset muistonsa. Sen kohdalla laskivat v. 1576 zürichiläiset tai ainakin heidän paraimmat pyssymiehensä maihin, ottaakseen osaa suuriin ampumakilpailuihin, joihin strassburgilaiset olivat kutsuneet Saksan keisarikunnan sekä Schweitsin liittovaltiot. Muassaan toivat he padallisen hirssipuuroa. Tuskin olivat he astuneet venheistään, kun heti panivat strassburgilaiset todistamaan, että puuro vielä oli lämmintä. »Rakkaat ystävät,» he sanoivat, »helposti voimme siis lähettää teille apua; pitkin Rein- ja Illjokea käy matka nopeasti kaupunkiemme välillä.» V. 1576 annettu lupaus täytettiin v. 1870, kuten läheiseen Zürichinkaivoon piirretty kirjotus kertoo. Kun piiritetyssä Strassburgissa tila oli mitä tukalin, ryhtyivät zürichiläiset välittäjiksi ja saivat kenraali Werderiltä luvan kuljettaa pois kaupungista naiset, vanhukset ja lapset. Toisen kerran saattoi tämän talon kuuluisaksi eräs etelämaalainen, joka v. 1860:n paikkeilla avasi siinä Etelän viinien kaupan. Jean, liikanimeltä Carolis, oli kummasti Gambettan näköinen. Sen hän tiesi ja matki siksi tuon kansanpuhujan liikkeitä, pukua ja ääntä ja kantoi samanlaista partaa. Hänen kauppansa kukosti jo ennen sotaa, mutta sen jälkeisinä vuosina se kävi oikein edulliseksi, ja joukko saksalaisia upseereja otti tavakseen käydä siellä juomassa Narbonnen, Cetten ja Montpellierin tummaa viiniä.
Eräänä aamuna huhtikuun lopulla kulki Jean Oberlé pitkin Bateliersien satamaa menossa erään metsähallituksen virkamiehen luo, jota hän jo kauan sitten oli luvannut käydä tervehtimässä, kun noin neljänkymmenen ikäinen, mustapukuinen, nähtävästi elsassilainen nainen astui ulos kahvilasta, tuli kadun poikki ja sanoi anteeksi pyytäen:
— Anteeksi, herra… Tahtoisiko herra olla hyvä ja tulla… Eräs ystävistänne kysyy teitä.
— Kuka? kysyi Jean hämmästyneenä.
— Nuorin noista upseereista tuolla alhaalla.
Hän osotti sormellaan salia vierasryhmineen, jonka hämärässä, alaslaskettujen verhojen takana, oli sekavaa kuhinaa.
Hetken epäröityään seurasi Jean naista ja hämmästyi — sillä kun ei ollut strassburgilainen, ei hän tuntenut ravintolan mainetta eikä sen vieraita — hämmästyi tavatessaan siellä kuusi upseeria, joista kolme kuului husaarirykmenttiin, ääneen jutellen, tupakoiden ja Carolis'in viiniä juoden istumassa pöytien ääressä, jotka olivat täynnään punaisia ja sinisiä damipelinappuloita. Heti ensi katseella hän huomasi, päivän kirkkaudesta tänne puolihämärään tultuaan, että sali oli pieni — ainoastaan neljä pöytää — sekä kaunistettu vertauskuvallisilla maalauksilla saksalaiseen aistiin: siinä apina, siinä kissa, korttipeli ja paperossikimppu. Mutta paras koristus oli puoliympyriäinen kuvastin, joka sijaitsi syvennyksessä vasemmalla seinällä ympärillään talon entisten ja nykyisten kantavierasten valokuvia puitteisiin pantuina. Jeanin vielä tuumaillessa, kuka häntä oli mahtanut kutsua, nousi salin perällä, vasemmalla, nuori ratsu-upseeri istuimeltaan, ja tuossa ainoassa liikkeessä ilmeni mitä parhaimmassa valossa hänen kaunis kasvunsa, solakka kuin hän oli taivaansinisessä takissaan kultanyöreineen. Luutnantin vierus- ja pöytätoverit, eräs kapteeni ja kommendantti, jäivät istumaan. Nuo kolme upseeria olivat varmaan tulleet pitkältä matkalta; he olivat yltä päältä tomussa, otsa oli hiessä, kasvojen piirteet jännitetyt ja ohimosuonet kohollaan. Olipa nuorin heistä tältä retkeltä maalle tuonut orapihlajan oksan, jonka hän oli pistänyt vasemman litteän epolettinsa alle.
Elsassilainen tunsi nyt Wilhelm von Farnowin. Tämä oli preussiläinen, kolme vuotta Jeania vanhempi, ja Jean oli ennenvanhaan, ensi vuotta lakitiedettä opiskellessaan, tavannut hänet Münchenissä, missä Farnow silloin oli aliluutnanttina baijerilaisessa ulaanirykmentissä. Sittemmin ei hän ollut häntä nähnyt. Hän ei tiennyt muuta, kuin että baijerilaisten ja preussiläisten upseerien välillä oli upseerien kasinossa sattunut jupakka, jonka vuoksi muutamia siihen sekaantuneita upseereja oli erotettu, hänen entinen toverinsa niiden joukossa.
Ei, ei ollut epäilemistäkään. Tuo oli Farnow: sama hieno, ylhäinen tapa tarjota kättä, samat parrattomat, liian tyystin ajellut, liian silkoset, vaaleaveriset kasvot paksuine huulineen, pienine, hieman pystyine, julkeine nenineen ja viehättävine, kylmine, teräksensinisine silmineen, joissa kuvastui nuorta, käskeväistä, sotaisen, urhean mielen ylpeyttä. Ruumiinrakenne lupasi hänestä aikaa voittain varttuvan vankan ja lujatekoisen kyrassierin. Mutta nyt hän oli solakka ja niin sorjakasvuinen, niin notkea, niin kerrassaan sotilaallinen ja jäntevä, niin varma liikkeissään, että häntä, joskaan hänellä ei ollut kauniit piirteet, kuitenkin pidettiin kauniina, ja Münchenissä puhuttiin milloin »kauniista Farnowista», milloin »Kalma-Farnowista.» Hän olikin miltei pelottavan näköinen punaisine viiksineen ja tuuheine kulmakarvoineen, kun lakki vielä oli enentämässä hänen silmäinsä varjokkaisuutta. Mutta ollen tuskin kahdenkymmenenseitsemän ikäinen, teki hän sen vaikutuksen, että hän oli tuima, itseään hillitsevä sotilasluonne, kuriintottumuksen läpäisemä aina saavutettuun hienoon kohteliaisuuteensa saakka.
Jean Oberlé huomasi, että Farnow noustessaan puhui lähimmälle naapurilleen, kommendantille, vankalle sotilaalle, jolla oli tyynet, lujakatseiset silmät. Hän selitti jotain, johon toinen myöntyi, vielä silloin päätään nyykäyttäen, kun luutnantti esitti:
— Herra kommendantti, suvaitkaa minun esittää toverini Jean Oberlé, tuon alsheimilaisen tehtailijan poika.
— Tietysti, herra… Se on älykäs elsassilainen… hyvin tunnettu…
Kapteenin puolelta — hän oli vielä nuori mies veistettyine profiileineen, silminnähtävästi hienosti sivistynyt ja yhtä silminnähtävän ylpeä — aiheutti esittely samanlaisia imartelevia sanoja alsheimilaisesta tehtailijasta: »Niin, tosiaan, herra Oberlé on hyvin tunnettu… mitä valistuneimpia henkilöitä… minulla oli onni nähdä hänet… lausukaa tervehdykseni herra Oberlélle…»
Jeanista tuntui noiden molempain upseerien kohteliaisuus nöyryyttävältä. Hän tunsi olevansa erikoisen huomion esineenä, hän, siviilivirkamies, porvarissäätyinen, elsassilainen, hän, johon noiden ylhäisten herrain joka suhteessa täytyi katsoa alas. »Onko isäni menettely sitten niin suuriarvoinen,» ajatteli hän, »että sitä näin palkitaan?… Ei hänen varakkaisuutensa, ei hänen elämäntapansa, eivät hänen puheensa ole voineet luoda tätä huomaavaisuutta nuorta miestä kohtaan, joka on ilman virkaa eikä edes ole strassburgilainen…»
Kommendantin milt'ei heti antama viittaus päästi hänet tukalasta asemastaan ja vapautti molemmat nuoret miehet, jotka istuutuivat pöydän ääreen salin perälle, niin etäälle akkunasta kuin suinkin.
— Aivan sattumalta tapaatte minut täällä, sanoi Farnow sala-ivalla, jonka läpi kuulsi ylpeä preussilainen upseeri. Rykmenttini miehet eivät usein oleile täällä… Täällä on enimmäkseen jalkaväen-upseereita… Minä käyn tavallisesti »Germaniassa.» Mutta me olemme juuri palanneet sotilastarkastuksesta, kuten näette, ja kommendantillani oli kovin kuuma… Suottehan anteeksi, rakas Oberlé, että lähetin teitä hakemaan…
— Päinvastoin oli se hyvin ystävällistä. Teidänhän oli vaikea luopua päälliköittenne seurasta.
— Haluan uudistaa tuttavuutta kanssanne… Emmehän niin pitkiin aikoihin, emme sitten Münchenissä olon ole tavanneet toisiamme. Tuskin olitte sivuuttaneet talon kulman tuolla, kun sanoin palvelijattarelle: »Tuolla on eräs ystäväni! Juoskaapa hakemaan herra Oberléta.»
Iloitsen siitä vilpittömästi, Farnow.
Jutellessaan tarkastivat nuoret miehet toisiaan uteliaina, kuten kaksi ihmistä ainakin, jotka koettavat selvitellä heille tuntemattomien vuosien tulosta: Minkälaista on hänen elämänsä ollut? Mitä ajattelee hän minusta? Voinko häneen luottaa?
— Näyttää siltä, alkoi Farnow uudelleen, kuin olisitte äskettäin palannut kotiin?
— Niin, tulin helmikuun lopulla.
— Ihmiset ovat minulle vakuuttaneet, että lokakuun ensimmäisenä astutte vapaaehtoisena husaarirykmenttiin?
— He ovat oikeassa.
— Joko tiedätte, että minulla oli kunnia tavata isäänne seuroissa viime talvena? Esitytin itseni hänelle…
— Anteeksi, olen niin vasta tullut…
Keskustelu kävi tällä erää laimeasti Carolis'in salissa, ja Jean huomasi, että molemmat sinitakkiset sotilaat kääntyivät häneen päin: kapteeni ja kommendantti tutkivat tulevan vapaaehtoisen kasvoja. He lopettivat juuri viiniään, jota heille oli tuotu »bordeauxlaisen» tapaan korkatussa pullossa.
— Olisi hauska olla kanssanne kauemmin, sanoi Farnow alentaen ääntään.
Mutta minä toivon, että vielä voimme tavata toisemme.
— Tunnetteko Alsheimin?
— Kyllä, olemme siellä kulkeneet monta kertaa manööverien aikana…
Nähtävästi koetti luutnantti tulla selville, miten pitkälle hän saattoi mennä. — Hän oli vallotetussa maassa; sen olivat hänelle lukuisat jokapäiväisen elämän tapahtumat opettaneet. Hän ei huolinut uudistaa kokemuksiaan. Hän tunnusteli siis eteensä… Oliko mahdollista luvata käydä Jeanin luona? Sen perille hän ei vielä ollut päässyt. Ja epävarmuus, joka oli vastoin hänen tarmokasta luonnettaan, tämä hänen ylpeyttään loukkaava varovaisuus, pani hänet nostamaan päänsä pystyyn, aivan kuin olisi hänen äsken täytynyt ottaa vastaan taisteluvaatimus. Jean puolestaan tunsi hämmennystä. Tämä yksinkertainen asia, entisen toverin vastaanottaminen, näytti hänestä nyt vaikeasti ratkaistavalta pulmalta. Itse oli hän taipuvainen myöntymään. Mutta rouva Oberlé ja iso-isä eivät sallisi poikettavan tuosta tähän asti niin tarkoin noudatetusta säännöstä pitää vanhan vastustaja-edustajan taloa suljettuna saksalaisilta, paitsi pakollisilta, lyhyiltä liiketuttavuuksilta. He eivät suostuisi… Mutta Jeanille oli sentään vaikeaa näyttäytyä Strassburgissa vähemmän suvaitsevaisena kuin Münchenissä ja nyt, heidän ensi kertaa kohdatessaan elsassilaisella pohjalla, loukata nuorta upseeria, joka lähestyi häntä ja tarjosi hänelle kätensä. Hän koetti saada edes ääneensä hiukan kohteliasta sävyä vastatessaan:
— Iloitsen tavatessani teidät toistekin, rakas Farnow.
Saksalainen ymmärsi, rypisti kulmakarvojaan ja oli vaiti. Tietysti olisi joku toinen jopa kieltäynyt vastaanottamasta häntä. Mutta Oberlén perheessä ei tavannut tuota säännönmukaista, äärimmäistä vihamielisyyttä…
Hänen vihansa lauhtui tai ei ainakaan ilmennyt. Hän ojensi hienon kätensä — sen ranne oli kuin nahan peittämä teräslankakimppu — ja kosketti sormensa päällä nuppia miekassaan, jota hän ei ollut laskenut luotaan.
— Minäkin iloitsen siitä, sanoi hän lopuksi.
Hän antoi tuottaa pullollisen bourgognelaista, ja täytettyään Jeanin lasin sekä omansa, lausui:
— Kotiin palaamisenne muistoksi!
Juotuaan lasin pohjaan yhdellä siemauksella, laski hän sen pöydälle.
— Olen todella tyytyväinen, että lapasin teidät. Elän niin yksikseni, ja te tunnette mielihaluni. Jumaloimani ammatin rinnalla, jota korkeammalle en voi mitään asettaa, paitsi Jumalaa, joka on senkin suuri tuomari, rakastan erittäinkin metsästystä. Minusta on ihminen luotu avaroita maita kulkemaan, vahvistamaan valtaansa ja voimaansa eläinten yli, milloin hän ei ole tilaisuudessa sitä käyttämään vertaisiinsa nähden. Se tuottaa minulle verratonta huvia… Mutta mieleeni johtuu, että herra Oberlé menetti oikeutensa metsästykseen, vai mitä?
— Niin, sanoi Jean, hän on siitä luopunut milt'ei kokonaan.
— Haluttaisiko teitä käväistä luonani? Olen vuokrannut lähellä Hagenauta metsästysalueen, joka on osaksi metsämaata, osaksi tasankoa. Siellä on minulla metsäkauriita, joita saan Schwarzwaldin muinoisista pyhistä metsistä; minulla on siellä jäniksiä ja fasaaneja ja taivaanvuohiakin muuttoaikoina; ja jos pidätte kiiltokuoriaisista, niin lentää niitä männikössäni kimallellen kuin husaarien! peitset.
Hetken aikaa jatkui keskustelua tästä aineesta. Sitten Farnow ja Jean lopettivat Carolis'in bourgognelaisviinin, ja ottaen orapihlajan oksan, joka koristi hänen epolettiaan, ja antaen sen pudota maahan Farnow virkahti:
— Jos sallitte, Oberlé, saatan teitä vähän matkaa. Mihin päin menette?
— Yliopistolle päin.
— Sinnehän minäkin.
Molemmat nuoret miehet nousivat. He olivat melkein yhdenkokoiset ja samaa tarmokasta tyyppiä, joskin ilme oli erilainen. Oberlé koetti lieventää liikaa vakavuutta, joka aina vaiti-ollessa levisi hänen kasvoilleen, Farnow taas liiotteli luonteensa kovuutta. Nuori luutnantti suoristi rypyt takkinsa liepeistä, otti tuolilta litteän lakkinsa, jonka etupuolella koreili pieni kokardi Preussin väreineen, ja kulkien edellä teeskennellyn jäykkänä sekä puolittain kääntyneenä kapteenin ja kommendantin pöytään päin, hän tervehti, useaan kertaan tuskin huomattavasti kumartaen. Äskeinen kunnioittava toverillisuus ei enää ollut paikallaan. Tapansa mukaan tarkastivat molemmat päälliköt luutnanttia, joka oli lähdössä Carolis'in luota. Ollen itsekin gentlemanneja, arkoja rykmettinsä kunnian puolesta ja tuntien tarkoilleen, mitä hienolta upseerilta vaaditaan, huvitti heitä kaikki, mitä jonkun alempiarvoisen käytöksessä, ryhdissä tai puvussa kelpasi julkisesti arvosteltavaksi. Tarkastus päättyi varmaan Farnowin eduksi. Ystävällisellä ja suojelevalla kädenliikkeellä antoi kommendantti hänelle luvan poistua.
Tuskin olivat he päässeet kadulle, kun Farnow kysyi:
— No! Eivätkö ne olleet hienoja herroja?
— Olivat kyllä.
— Millä äänellä te sen sanotte! Eivätkö he teistä muka olleet kohteliaita? Kun saatte nähdä heidät virassaan…
— Päinvastoin olivat he liiankin ystävällisiä, keskeytti Jean. Päivä päivältä tunnen yhä enemmän, että isäni on täytynyt suuresti nöyrtyä saavuttaakseni ylhäisten kunnioitusta… Ja se loukkaa minua, Farnow!
Toinen katseli häntä vakavana ja vastasi:
— Ranskalaishulluutta! Mikä kumma kansa, joka ei voi tyytyä voitetun osaan, ja pitää itselleen alentavana, jos saksalainen osottaa sille kohteliaisuutta!
— Se on siksi, etteivät he tee sitä ilmaiseksi, vastasi Oberlé.
Tuo ei soinut pahalta Farnowin korvissa. Hänestä se oli kuin kiitos hänen jyrkkäluonteiselle, hyötyä tavoittelevalle kansalleen. Mutta nuori luutnantti ei tahtonut antautua väittelyyn, jossa tiesi ystävyyden helposti rikkoontuvan. Hän tervehti nuorta naista, joka tuli vastakkaiselta suunnalta, ja seurasi häntä katseellaan.
— Kapteeni Holzbergin rouva. Sievä, eikö totta?
Sitten viittasi hän vasemmalle, sillan toiselle puolen, missä vanha kaupunginosa välkkyi kevätaamun kosteassa valossa ja lisäsi, juurikuin olisivat nuo kaksi ajatusta aivan luontevasti yhtyneet hänen mielessään:
— Rakastan tuota vanhaa Strassburgia! Siinä on jotain ritarillista…
Virran reunalla, tehtaiden ja lokaviemärien samentaman veden varsilla, kohosi kattoja pitkine kylkineen ja pitkänomaisine ullakko-ikkunoineen, tiilien monipunainen, kalteva joukko, joissa keskiaikaisen Strassburgin paikattu ja särkeillyt, tahrattu ja huuhdeltu purppuraväri vilahteli paikoin sinipunervana, reunoissa miltei keltaisena, muutamilla katoilla ruusunpunaisena ja toisinaan oransiheijastuksin, mutta kuninkaallisena kaikkialla, leväten katedraalin ympärillä kuin ihmeellinen persialainen matto, jonka silkki on haalistunutta ja pehmoista.
Itse punakivinen katedraali oli ollut ja näytti täältä katsoen yhä olevan kuin esikuva, jonka mukaan kaikki muu oli saanut värinsä; se oli koko seudun koristus, kunnia, keskus. Haikara, vaakunalintu, peräsimenään vaakasuorat jalat, jotka pitensivät ruumista, ja nokka hieman pystyssä, ikäänkuin keulana, souti siivet levällään hitaasti ilmassa ja lenteli tuolla sinisessä avaruudessa, kuten koko vanha heimonsa uskollisena Strassburgille, missä sitä suojattiin ja pidettiin pyhänä, missä se aina löytää vanhat pesänsä samoilta savupiipuilta. Jean ja Farnow näkivät sen laskeutuvan kohti hallitsevan kirkon huippua; pienentyneenä näytti se selästä katsoen pikku lintuselta, joka kaarevin siivin lyö ilmaa; sitten se katosi.
— Kas siinä asukkaat, sanoi Farnow, joita ei tehtaittemme savu, eivät raitio- eivätkä rautatiet, eivät uudet palatsit eikä uusi hallitus ole voineet säikyttää!
— Ne ovatkin aina olleet saksalaisia, Jean sanoi hymyillen. Haikaroilla on aina ollut teidän värinne: valkoinen vatsa, punainen nokka, mustat siivet.
— Todellakin, nauroi upseeri.
Hän jatkoi kulkuaan pitkin rantasiltoja, mutta lakkasi miltei heti nauramasta.
Häntä vastaan tuli uudesta kaupunginosasta päin tykkisotamies taluttaen kahta hevosta, tai pikemmin antaen niiden taluttaa itseään. Mies oli juovuksissa. Kahden ruskean hevosen välillä, suitset kohotetuissa käsissään, hän kulki hoiperrellen ja kolhien olkapäätään milloin toiseen, milloin toiseen eläimistä, ja jott'ei kaatuisi, kiskoi hän toisinaan ohjaksista toista hevosta, joka teki vastarintaa ja hypähteli syrjään.
— Mitä tämä merkitsee? mutisi Farnow. Juopunut sotamies, ja tähän aikaan päivästä!
— Jyväviinaa tilkkanen liiaksi! sanoi Oberlé. Ei hän ole kovin humalassa.
Farnow ei vastannut. Kulmakarvat rypyssä tarkasti hän lähestyvän miehen ryhtiä; tämä oli enää vain kymmenkunnan askelen päässä upseerista. Tällöin olisi miehen tullut ohjesäännön mukaan pysähtyä ja kääntyä päällikkönsä puoleen. Mutta hän ei ainoastaan unohtanut kaikkia sääntöjä ja jatkanut vaivalloista kulkuaan hevostensa välillä, vaan vieläpä hän mennessään Farnowin ohi mutisi jotain, varmaankin sadatuksen.
Se oli liikaa. Luutnantti värähti vihasta: hän astui suoraan sotamiestä kohden, jonka hevoset pelästyneinä peräytyivät. Upseeri tunsi itsensä loukatuksi Saksan puolesta.
— Seis! huusi hän. Pysy suorana!
Sotamies katseli häntä ällistyneenä, yritteli ja onnistuikin seisomaan liikkumatonna, milt'ei suorana.
— Nimesi?
Sotamies sanoi nimensä.
— Kasarmissa saat rangaistuksesi, nauta! Ja parempaa odotellessasi, ota tämä, koska olet tällä tavoin häväissyt sotilaspukua!
Hän ojensi käsivartensa pitkin pituuttaan suoraksi ja löi hansikoidulla, teräksenkovalla kädellään miestä korvalle. Veri purskahti tämän suupielestä; olkapäät retkahtivat taaksepäin; käsivarret koukistuivat, kuin olisi hän aikonut nyrkkisille. Sotamiehellä oli kova halu kostaa. Jean näki, miten taaksepäin horjahtaneen juopuneen silmät hurjasti pyörivät vihasta ja tuskasta. Mutta sitten sai sekava, kauhistava muisto upseerin mahtavuudesta katseen painumaan alas katukivitykseen.
— Ja mene tiehesi nyt! huusi Farnow. Äläkä kompastu!
Hän seisoi auringonpaisteessa keskellä satamakatua, suoraksi ojentuneena, saappaat kurassa ja päätään pidempänä uhriaan; silmät leimusivat, ja luomien alla sekä suupielissä värähteli viha. Tuollaisena olivat varmaan hänet nähneet ne, jotka olivat nimittäneet häntä »Kalma-Farnowiksi.»
Töllistelijäin piiri, joka oli kerääntynyt katsomaan kohtausta, hajaantui luutnantin käskystä ja päästi sotamiehen kulkemaan, joka koetti olla vetämättä liian lujasti suitsista. Sitten kun vielä muutamia jäi ryhmissä seisomaan, joko äänettöminä tai tuskin kuuluvasti mietteitään mutisten, silmäili Farnow heitä kutakin erikseen, käännähti koroillaan ja laski käsivartensa ristiin. Pankin pikku konttoristi hiipi ensimmäisenä pois, silmälasejaan korjaillen; sitten lähti maitotyttö läkkikannu kupeilla, ollen ainoa, joka kohautti olkapäätään ja karsaasti katsahti Farnowiin; häntä seurasi viereisestä puodista juossut teurastaja; sitten kaksi soutajaa, jotka koettivat näyttää väliäpitämättömiltä, vaikka veri oli karahtanut molemmille poskipäihin; ja lopuksi katupojat, joita äsken oli itkettänyt, mutta jotka nyt töykkivät toisiaan kyynäspäähän ja nauraen luikkivat tiehensä. Silloin meni upseeri matkatoverinsa luo, joka oli jäänyt vasemmalle, kanavan reunalle.
— Te menitte minusta liian pitkälle, sanoi Oberlé. Äskeinen tekonne on kielletty keisarin nimenomaisissa säädöksissä. Te panette itsenne rettelöille alttiiksi…
— Ainoa tapa kohdella noita nautoja! vastasi Farnow silmät vielä säihkyen. Muutoin, uskokaa pois, on hän jo maksanut korvapuustin hevosilleen, ja huomenna on hän unohtanut koko asian.
Nuoret miehet kulkivat rinnakkain yliopiston puutarhoille asti enää mitään virkkamatta toisilleen, ajatellen vain äskeisiä tapahtumia. Farnow pani parin uusia hansikkaita käsiinsä toisten sijaan, jotka nähtävästi olivat tahraantuneet sotamiehen poskesta. Viimein kumartui hän Jeanin puoleen ja sanoi vakavasti, lujalla vakaumuksella:
— Te olitte hyvin nuori, kun kohtasimme toisemme, rakas ystävä. Meidän täytyy puhella keskenämme, ennenkuin tunnemme toistemme mielipiteet monista asioista. Mutta minua ihmetyttää, että te, joka olette matkustellut Saksan kaikissa osissa, ette ole huomannut, että me saksalaiset olemme syntyneet maailman vallottajiksi, ja vallottajat eivät koskaan ole lempeäluontoisia, eivät edes aivan oikeudentuntoisia.
Vähän matkaa kuljettuaan hän lisäsi:
— Olen pahoillani, etten ole ollut mieleenne, Oberlé; mutta en voi olla teille sanomatta, etten tekoani kadu. Tietäkää sentään, että vihani pohjana on armeijani kurin- ja arvojärjestyksenvaatimus, armeijani kunnia… Älkää kertoko tapahtumaa kotonanne sanomatta tätä puolustuksekseni… Se olisi ystävän pettämistä… Kas niin, jääkää hyvästi!
Hän ojensi kätensä. Sinisistä silmistä hetkeksi miltei katosi niiden ylhäinen väliäpitämättömyys.
— Hyvästi, Oberlé! Te olette mahtavan metsäherranne ovella.