Oberlén perhe

by René Bazin

XII.

HUMALANKORJUU.

Pyhän Odilian juurelle, hiukan viinitarhojen alapuolelle, syvään hiekkamaahan, johon oli sekaantunut vuoristosta lentänyttä lehtiruhkaa, olivat herra Bastian sekä muut Alsheimin tilanomistajat ja arentimiehet pystyttäneet humalistonsa. Nyt oli se aika käsissä, jolloin kukissa on runsaimmin tuoksuavaa humalapölyä, tuo lyhyt aika, josta on niin vaikea pitää vaaria.

Siksi pistäysivätkin humalanviljelijät usein humalistoissansa. Kaupanhierojia kuljeskeli kylissä. Ostajain ja myyjäin kuultiin keskenään kiistelevän, vertaillen toisiinsa Würtembergin, Badenin suuriherttuakunnan, Böömin ja Elsassin humaloita. Sanomalehdet alkoivat levittää tietoja kuuluisimpain viljelyspaikkain, Hallertaun, Spaltin ja Woluzachin ensi hinnoista.

Eräs müncheniläinen juutalainen oli tullut herra Bastianin luo muutamana sunnuntaina, elokuun 26:ntena, ja sanonut:

— Würtembergissä näyttää lupaavalta ja Badenissa saadaan hyvä sato; meidän puolessamme, tuolla Spaltissa, Baijerissa, maksamme humaloista satakuusikymmentä frangia viidestäkymmenestä kilosta, koska humalat siellä ovat rikkaita lupuliinista kuin rypäle mehusta. Täälläpäin on kuivuus vahingottanut. Voin kuitenkin tarjota teille satakaksikymmentä frangia sillä ehdolla, että heti korjaatte humalanne. Ne ovat valmiit.

Herra Bastian oli myöntynyt ja kutsunut humalan noukkijattaria kokoon päiväpalkkalaisikseen elokuun 28:nneksi. Samana päivänä oli kreivi von Kassewitzin määrä tulla Joseph Oberlén luo.

Aamulla varhain, kun ilmassa jo tuntui lämmin henkäys, olivat naiset lähteneet kulkemaan kohti n.s. »Alsheimin ylänköjä», jonne humalatarhoja oli kaaren muotoon istutettu. Muutaman satasen metriä metsän reunasta seisoi korkeita salkoja kuin sotarintamassa, viheriöitä köynnöksiä kantaen. Ne näyttivät suipoilta lehtiteltoilta, tai ennemminkin tapuleilta, sillä aina äärimmäisestä kärjestä maahan saakka heiluili niissä miljoonittain pieniä käpysiä humalapölyn peittämine, harmaine suomuineen, aivan kuin tuulen soittelemia kelloja. Kaikki tiesivät päivän merkkitapahtuman: herra Bastianin luona on humalankorjuu. Isäntä, joka oli noussut ennen päivänkoittoa, oli jo tullut humalistoonsa; hän tutki joka vartta, laski hyötyään ja puristeli rikki sormiensa välissä yhden noista pienistä käpysistä, hienoista kuin mustiini, joiden tuoksu houkutteli mehiläisiä puoleensa. Taampana, sänkipellon vaolla, seisoi satoa odottamassa kahdet kapeat rattaat, joiden eteen oli hevonen valjastettu, ja niiden vieressä arentimies Ramspacher kahden poikansa, Augustinin ja François'in, sekä renkinsä kerällä. Tietä pitkin, joka johti suoraan tänne saakka, astelivat naiset ylöspäin epätasaisena jonona: kolme etupäässä, sitten viisi, jotka sulkivat koko tien, ja lopuksi yksi, ainoa ijäkkäämpi heidän joukossaan. Jokaisella oli yllään työhame ja -liivi ohuesta, haalistuneesta, kuluneesta kankaasta, paitsi kuitenkin leipurin tyttärellä, Idalla, jonka sininen, valkotäpläinen puku oli milt'ei uusi, ja eräällä toisella Alsheimin hienohelmoista, lukkarin tummalla Juliettella, jolla oli uusmuotinen röijy ja valko- ja punaruutuinen esiliina. Useimmat olivat ilman hattua, ihon ainoana suojana tukka, ja kaikki vaaleat hiusvärit olivat edustettuina. He astuivat tyynesti ja raskaasti. Olivat nuoria, raikkaita, ja nauroivat. Arentitalon pikkupojat, jotka istuivat työkonin selässä lähdössä pellolle, ja niittymiehet, joita oli asettunut niitynkulmaan, viikatteen levätessä työttömänä pehmeässä apilaassa, käänsivät päätään ja seurasivat katseellaan noita maatyössä harvoin nähtyjä työntekijöitä: pesijättäriä, ompelijattaria ja opissaolevia, jotka kuin juhlaan menossa kulkivat herra Bastianin humalistoa kohden. Sanojen sipinä, josta ei voi selkoa saada, kiiri miesten luokse kastehelmiä kuivaavan tuulen kerällä. Ilma oli kirkas. Jotkut vanhukset, jotka noukkivat pudonneita hedelmiä hajallaan kasvavien omena- ja pähkinäpuiden alta, oikaisivat hekin selkäänsä ja katsoa siristivät nähdessään metsätiellä tuon tyttöparven, joka asteli ilman koreja, jollaiset aina on mustikkain ja vadelmain poimijoilla.

He saapuivat humalistoon, jossa kahdeksassa rivissä kasvoi kahdeksansataa humalanvartta, ja katosivat sinne kuin jättiläismäiseen viinitarhaan. Herra Bastian jakoi tehtävät ja ilmotti, että oli alotettava tienpuolimmaisesta osasta. Silloin vanha arentimies, hänen kaksi poikaansa ja renkinsä tarttuivat kukin humaloiden painosta raskaaseen salkoonsa; kärhet, suomuskellot ja lehdet värähtivät, ja kun polvistuneet naiset olivat leikanneet varret poikki maan tasalta, pääsivät kohotetut riuvut irti, taivutettiin alas ja niiden kantamat köynnökset ryöstettiin. Varret, lehdet ja kukat putoilivat ja pantiin kasaan rattailla poisvietäväksi. Nyt eivät työntekijämme viivähtäneet poimiakseen humalakäpyjä, joita revittiin irti vasta iltapäivällä Alsheimissa, arentitalon pihalla; vaan miehet ja naiset, jo yltä päältä keltaisessa pölyssä ja lehtiruhkassa, hyörivät kaadettujen salkojen paljaiksi riisumisessa. Kitkerä, terveellinen lemu tuli yhä tuntuvammaksi; päivätyöläisten joukko sohisi, aivan kuin olisi ollut ennenaikaiset viininkorjuut, ja heidän melunsa kiiri yli aukean, viljavan Elsassin äärettömän lakeuden, yli niittyjen, peltojen ja apilamaiden, missä aurinko jo alkoi lämmittää.

Päivänpaiste, rauhaisuus äsken päättyneen yön jäljiltä, täysi vapaus, jota ei heille ollut joka päivä suotu, miesten läsnäolon synnyttämä vaistomainen veikistely, vieläpä halu olla iloluontoiseksi tunnetun herra Bastianin mieliksi, teki meluavan riemukkaiksi lapset ja nuoret tytöt, jotka humaloita korjasivat. Ja kun eräs arentitalon rengeistä, hevosen hiukan hengähtäessä, ääneen virkahti: »Eikös kukaan laula?» niin lukkarin Juliette, jolla oli säännölliset piirteet, niin kauniit, syvät silmät ja somasti sykerölle kammattu tukka, vastasi:

— Minäpä tiedän kauniin laulun!

Vastatessaan silmäili hän tilanomistajaa, joka istui tupakoimassa sänkipellon lähimmällä penkereellä ja katseli rakkaudella milloin humalistoaan, milloin Elsassia, joka hänellä aina oli mielessä.

Jos se on kaunis, niin laulahan, sanoi isäntä. Sietävätkö santarmien korvat sitä kuulla?

— Ei juuri.

— No, käänny sitten metsään päin; siellä eivät santarmit usein kulje, koska heillä ei siellä ole mitä juoda.

Työhönsä kumartuneet, ja toiset, jotka seisoivat suoraksi ojentuneina, nauroivat hiljaa, sillä he inhosivat santarmeja. Ja kaunis Juliette alotti, tietysti Elsassin murteella, yhden noita lauluja, joiden tekijät eivät välitä pistää puumerkkiään tekeleittensä alle, vaan runoilevat salassa.

Ääni oli jotenkin laaja ja erittäin puhdassointuinen:

»Elsassin humalaa olen leikannut, — se maasta kasvoi, jota raadamme, — vihreä humala on aivan omamme, — ja meidän myös punainen multa!»

— Hyvä! sanoi vakavana herra Bastianin arentimies.

Tämä otti piipun suustaan paremmin kuullakseen.

»Se kasvoi laaksossa, — ja läpi laakson on paljon kulkenut, — kansaa kirjavaa, monet tuulet, ahdistukset, — vaan meillä on ystävämme.

»Me juomme olvessa, kenen maljan tahdomme, — ja sanoja ei ole huulillamme, — mutta sanat on sydämessämme, — mistä mitään ei hävittää voi.»

Nuorten ja vanhain raskaat, jykeät päät jäivät hetkeksi liikkumattomiksi Julietten lopetettua. Odotettiin jatkoa. Laulu ja elämä oli nostanut hymyn tyttöjen huulille; herra Bastianin ja Ramspacherin silmät olivat menneisyyden muistot panneet loistamaan. Molemmat pojat olivat käyneet totisiksi. Juliette ei laulanut enää: jatkoa ei ollut.

— Luulenpa, että mylläri on laulun tekijä, sanoi herra Bastian. No, ystävät, kiirehtikääpä! Tuolla jo menee ensimmäinen rattaallinen Alsheimiin. Kaikki täytyy olla noukittuna ja kuivumaan pantuna ennen yötä.

Miehet ja naiset, paitsi nuori, pitkä François, jonka oli määrä marraskuussa lähteä sotapalvelukseen — hän näet oli ottanut rattaita kuljettaakseen — kaikki muut kumartuivat jälleen humalanvarsien ääreen. Mutta samassa vastasi lauluun miehen ääni tuolta viidakosta ison metsän laidassa, pensaitten ja villien viiniköynnösten seasta, jotka muodostivat kuin hetalereunuksen vuoriston korkeille puille.

Kuka kulki siellä? Ken oli kuullut? He luulivat tuntevansa äänen: se oli kova, epätasainen ja kulunut, mutta siinä oli nuoruuden-intoa. Ja syntyi kuiskailuja:

— Se on hän! Hän ei pelkää…

Ääni vastasi samalla karkealla murteella:

»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — on sydämeni solminut tuskaan, — on sydämeni solminut riemuun, — se rakkauden nauharuusu on!

»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu, — se on kuin lintu suurisiipi, — mi vuorten poikki voi lentää — ja katsella vuorten yli.

»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — se on kuin sururisti, jota kannamme — muistona heistä, — joiden sydän oli kuin meidän.»

Ääni tunnettiin. Kun laulu lakkasi, alkoivat humalan poimijat ja poimijattaret jutella Ulrich herrasta, joka, joskin hän vain armosta sai elää Elsassissa, kuitenkin oli puheissaan rohkeampi kuin muut Saksan elsassilaiset alamaiset. Kuta kauemmas isäntä eteni, sitä enemmän naurettiin ja puheltiin humalistossa.

Herra Bastian asteli tapansa mukaan raskain ja varmoin askelin metsän laitaan asti, josta ääni oli kuulunut, ja tunkeusi tammien suojaan. Laulaja oli nähnyt hänen tulevan ja odotti häntä. Ulrich Biehler istui sammaleisella kalliolohkareella, avopäin ja väsyneenä päivänpaisteessa kulkemisesta. Hän oli toivonut laulullaan saavansa vanhan ystävänsä Xavier Bastianin kiipeämään tänne hänen luokseen. Eikä hän ollut erehtynyt.

— Minulla on täällä paikka sinua varten, sinä humalan kerääjä! hän huusi jo kaukaa, osottaen suurta, vuoren juurelle kahden puun väliin vierinyttä hiekkakivilohkaretta, jolla hän istui.

Joskin olivat hyviä tuttuja, eivät Ulrich herra ja Alsheimin kylänvanhin usein toisiaan tavanneet. Heitä ei liittänyt toisiinsa mikään läheinen suhde, vaan enemmän yhteiset mielipiteet, yhteiset pyrinnöt ja muistot. He olivat ystävykset, ja vanha Elsass luki heidät uskollistensa joukkoon. Se riitti tekemään tapaamisen hauskaksi ja annetun merkin ymmärretyksi. Ulrich herra oli tuuminut itsekseen, ett'ei herra Bastian, annettuaan työväelleen tointa, mahtaisi olla pahoillaan pienestä vaihtelusta. Hän oli laulanut vastaukseksi Juliettelle, ja herra Bastian tuli. Heidenbruchin erakon kalpeilla, hienoilla kasvoilla kuvastui, hänen kohteliaasta tervehdyksestään huolimatta, liikutusta ja levottomuutta, jota hänen oli vaikea kätkeä.

— Vielähän sinä laulat, sanoi herra Bastian, puristaen Ulrich herran kättä, sinä metsästät ja sinä vaeltelet vuoristossa!

Hän istuutui huohottaen kivelle, jalat sananjalkoihin hautauneina, ja katseli alaspäin viettävälle rinteelle, joka kasvoi tammia, pyökkiä ja pensaita.

— Näennäisesti kyllä kaikkea tuota! Olen vaeltaja, metsänhoitaja, olen kulkuri; sinä sitä vastoin olet vähimmin liikkuva ihminen maailmassa. Minä käyn katselemassa, sinä viljelet; ne ovat itse asiassa kaksi uskollisuuden lajia. Kuule, Xavier, minun olisi sinulle puhuttava eräästä asiasta, joka on sydämelläni.

Herra Bastianin kankeat piirteet värähtivät, paksut huulet liikahtivat, ja kokonaan muuttunut ilme kertoi, että tämä mies oli hyvin tuntehikas. Mutta kun hän samalla oli harvasanainen, ei hän vastannut mitään. Hän odotti.

— Tahtoisin laskea sydämellesi erään asian, joka on kuin omani. Se, joka pyysi minua tulemaan luoksesi, on rakkain sukulaiseni… Xavier, sinulle puhun suoraan: oletko aavistanut, että sisarenpoikani Jean rakastaa tytärtäsi Odilea?

— Olen.

— No?

Katseet, jotka olivat tähystäneet kauas eteenpäin, kohtasivat äkkiä toisensa, ja miehet pelästyivät kumpikin, toinen kiellosta, jonka taisi lukea, toinen tuottamastaan tuskasta.

— Ei, sanoi herra Bastian, ja ääni kävi ankaraksi voittaakseen liikutuksen, joka pyrki sitä vapisuttamaan, minä en voi.

— Sitä odotin… Entä jos kerron sinulle, että he molemmat rakastavat toisiaan…

— Ehkä… Minä en voi!

— Sinulla lie sitten painava syy?

— Niin on.

— Mikä?

Herra Bastian osotti sormellaan vesakon välitse Oberlén talon etusivua.

— Se, että tuohon taloon tänäpäivänä menee Strassburgin prefekti vieraaksi!

— Minulla ei ollut lupaa kertoa sitä sinulle, ja ennenkuin sinulle puhuisin, piti minun odottaa, että tapaus olisi tunnettu.

— Tunnettuhan se on. Koko Alsheimin kauppala on saanut sen tietää palvelijain kautta. Vakuutetaanpa, että herra von Kassewitz tulee pyytämään Luciennen kättä sisarenpojalleen luutnantti von Farnowille.

— Tiedän sen.

— Ja sentään tahtoisit…

— Niin.

— Että antaisin tyttäreni Jean Oberlélle, jotta tyttö saisi appi-isäkseen hallituksen ehdokkaan tulevissa vaaleissa ja preussiläisen upseerin langokseen?

Ulrich herra kesti herra Bastianin harmistuneen katseen ja vastasi:

— Niinpä niin. Jean kärsii siitä kovin, mutta syy ei ole hänen. Mistä löydät toisen, joka olisi enemmän sinun ja tyttäresi arvoinen?

— Mitä tekee hän vastustaakseen sisarensa avioliittoa? Hän on täällä.
Vaitiolollaan hän myöntyy… Hän on raukka…

Ulrich herra keskeytti hänet kädenliikkeellä.

— Eipähän, hän on luja.

— Ei kuten sinä, joka ainakin olet osannut sulkea talosi.

— Se oli omani.

— Ja oikeuteni on sanoa: ei kuten minä. Kaikki nuoret sietävät liian paljoa, rakas ystävä. Minä en ryhdy politiikkaan. Minä vaikenen ja raadan Elsassini maata Talonpojat, jotka epäilemättä minua rakastavat, mutta alkavat otaksua minun hierovan sovintoa, ovat jo epäluuloisia minua kohtaan, ja saksalaiset taas, kaikenkarvaiset ja kaikenarvoiset, kammoksuvat minua. Mutta Jumala sen tietää, että se vain lujittaa minua, ja mieltäni en muuta. Minä kuolen, vanha, koskematon viha sydämessä, ymmärrätkö, koskematon…

Hänen silmissään välähti kuin salametsästäjän, joka varmoin, vapisemattomin käsin ojentaa pyssynsä vihollistaan kohden.

— Et suotta ole vanhan sukupolven miehiä, Xavier. Mutta ei saa tehdä vääryyttä. Tuossa pojassa, jonka olet hyljännyt, jott'et olisi meidän kaltaisemme on hänessäkin rohkeutta!

— Annas kuulla!

— Eikö juuri hän ole selittänyt, ett'ei rupea hallitusalalle?

— Koska maa miellytti häntä enemmän, ja tyttäreni myös!

— Ei, ensi sijassa siksi, että hän on elsassilainen.

— Ei kuten me, sen takaan.

— Uudella lailla. Heidän täytyy elää saksalaisten keskellä, he saavat opetuksensa saksalaisissa kymnaaseissa, ja heidän tapansa rakastaa Ranskaa edellyttää enemmän kuntoa ja lujaluontoisuutta, kuin mitä meidän aikoina vaadittiin. Ajattelehan, että kolmekymmentä vuotta on kulunut!

— Niin tosiaan!

— Ja etteivät he ole nähneet tuota aikaa, että heidän rakkautensa on vain traditsioonia, mielikuvitusta, tai jotain, joka on veressä, ja että esimerkkejä unhotuksesta on lukuisasti heidän ympärillään.

— Jeanilta ei tosiaankaan ole tuota esimerkkiä puuttunut!

— Siksi täytyy tehdä hänelle oikeutta. Ajattele, että tyttäresi hänelle jouduttuaan perustaisi rikkaan ja mahtavan kodin… Upseeri ei koskaan tulisi asumaan Alsheimissa, ei edes kauan Elsassissa… Pian olisi hänestä vain nimi jäljellä …

Herra Bastian laski raskaan kätensä Ulrich herran olalle ja äänellä, joka tuskin salli ruveta pitempiin puheisiin, sanoi:

— Kuulehan, ystävä, kun sanon sanasen: siitä ei tule mitään, sillä minä en tuota avioliittoa halua, ja kaikki minun sukulaiseni, sekä elävät että kuolleet, minua siitä soimaisivat. Ja lopuksi vaikka minä suostuisinkin, Ulrich, on rinnallani toinen, omaani voimakkaampi tahto, joka ei koskaan ole taipuva, näetkös, ei koskaan…

Herra Bastian liukui alaspäin sananjalkain seassa, ja olkapäitään kohauttaen ja päätään pudistellen, kuten se, joka ei enää mitään tahdo kuulla, hän laskeusi päiväpalkkalaistensa luo. Kun hän oli kulkenut kaadetun humalistonsa rivien välit ja torunut kutakin työskentelijöistä, lakkasi nauru, ja Alsheimin tytöt ja arentimiehen pojat ja arentimies itse, jotka seisoivat kumarruksissaan paahtavaksi käyneessä auringonpaisteessa, jatkoivat hiljaisina iloisesti alettua työtään.

Ulrich herra oli jo matkalla ylös erakkomajalleen Pyhällä Odilialla. Hän oli alla päin ja mietti, mitä vakavia seurauksia herra Bastianin kielto tulisi tuottamaan Jeanin kohtaloon nähden, ja häntä pelotti kertoa sanomaansa sisarenpojalleen. Toivomatta, uskomatta onnistuvansa, hän tuumi keinoa, miten taivuttaa Odilen isää, ja suunnitelmat surisivat hänen ympärillään kuin auringon huumaamat paarmat, jotka seurasivat vaeltajaamme hänen hitaasti ylös kavutessaan. Virrat lauloivat. Rastaita, noita kesän enteitä, lenteli, ilman sinessä kimpoellen, syvänteiden yli, lähemmä viinitarhoja ja tasangon hedelmiä. Mutta kaikki oli turhaa: Ulrich herra oli surusta menehtymäisillään. Hän ajatteli vain sisarenpoikaansa, joka oli saanut niin kehnon palkan Alsheimiin palaamisestaan. Ja puiden väliltä, mutkaisen polun käänteestä hän katseli Oberlén taloa.

Ken tällä hetkellä olisi sinne astunut, olisi huomannut sen tavattoman hiljaiseksi. Kaikki siellä kärsivät. Philippe Oberlé oli, kuten tavallisesti, syönyt aamiaisen omassa kamarissaan. Rouva Oberlé oli miehensä nimenomaisesta vaatimuksesta suostunut tulemaan huoneestaan alakertaan, sitten kun herra Kassewitzin tulosta ilmotettaisiin. »Mutta sanon sinulle edeltäpäin», oli hän lausunut, »ett'en sekaannu koko asiaan. Sinun tahdostasi olen läsnä, koska minut pakotetaan tuota henkilöä vastaanottamaan. Minä teen, mihin suorastaan olen velvotettu, mutta en enempää.» — »Olkoon niin!» oli herra Oberlé vastannut. »Lucienne, Jean ja minä juttelemme hänen kanssaan. Siinä on kyllin.» Heti aterian jälkeen oli tehtailija mennyt puiston toiseen päähän, omaan työhuoneeseensa. Jean, joka ei osottanut erittäin innostunutta mielialaa, oli puolestaan lähtenyt ulos, luvaten palata ennen kello kolmea. Lucienne oli siten yksin suuressa keltaisessa salissa. Kaunis, harmaa, yhtenäinen puku yllään, ainoana koristuksenaan kahdesta kultarahasta tehty, ruokasalin tyyliin muovailtu vyönsolki, hän asetteli ruusuja kristallimaljakkoihin ja vaasehin, joiden läpihohtoinen, väritön posliini muodosti vastakohdan samettipäällyksisen kaluston räikeänheleälle sävylle. Luciennen ajatukset olivat kuin pelaajan, joka näkee ulottamansa pelin lähestyvän loppuaan ja huomaa voittavansa. Hän itse oli kaksissa äskeisissä iltaseuroissa Strassburgissa välittänyt tuon asian, josta puuttui vain sopimuksen tekijäin allekirjotus: Joseph Oberlélle oli luvattu Elsassissa virallisen ehdokkaan paikka ensimmäisessä piirissä, missä sija tulisi avonaiseksi. Herra von Kassewitzin käynti merkitsi samaa kuin välipuheen allekirjoitus. Vastustus, kuten rouva Oberlén, vaikeni, tai hajosi kuulumattomiin ja supistui nureaan mielialaan, kuten iso-isän. Nuori tyttö läksi uunin luota kullatun pöydän ääreen, joka kannatti kuvastinta, peilaili itseään ja arveli, että huulet liikkuivat niin somasti, kun hän aivan hiljaa toisteli: »Herra prefekti.» Yksi seikka häntä häiritsi ja tunkihe hänen voiton-ylpeyteensä: täydellinen yksinäisyys, joka oli syntynyt hänen ympärilleen.

Palvelijatkin näyttivät sopineen olla poissa, kun heitä tarvittiin. Turhaan soi kello. Joseph Oberlén oli täytynyt aamiaisen jälkeen itse mennä toimistohuoneeseen tapaamaan isänsä kamaripalvelijaa, tuota vankkaa, kelpo elsassilaista, joka arveli olevansa kuin koko perheen palveluksessa. »Victor, pukeutukaa vastaanottamaan sitä henkilöä, joka tulee kello kolmen aikaan.» Victor oli punastunut ja vaivalloisesti saanut sanotuksi: »Kyllä, herra.» — »Teidän tulee pitää vaaria vaunujen tulosta ja seisoa ulkoportaitten luona.» — »Kyllä, herra.» Annettuaan tämän lupauksen, joka epäilemättä loukkasi hänen sisimpiä tunteitaan, Victor pujahti pois, pakeni ja tuli vasta kolmannella tai neljännellä soitolla aivan pelästyneenä ja väittäen, ett'ei ollut kuullut.

Strassburgin prefeksi tulee! Tuota samaa sanaa, jonka Lucienne oli lausunut, punnitsi rouva Oberlé omaan huoneeseensa sulkeutuneena. Kuin myrskypilvi laskeusi se vanhan elsassilaisen vastustaja-edustajan mieleen, ijäkkään metsäherran Philippe Oberlén, joka oli vaatinut olla itsekseen; hermostuttavasti kutkutti se Joseph Oberlén sormia hänen kirjottaessaan asiakirjeitä sahan toimistossa tai kuuntelemaan pysähtyessään; surullisesti, kuin jonkin ylevän kuolinkellot, kaikui se herra Bastianin hylkäämän Jeanin sydämessä; ja se se oli pääaihe, johon humalanriipijäin vuoroin vilkastuva, vuoroin haipuva keskustelu kymmenissä eri muodoissa palasi.

Sillä arentitalon vaimot ja tytöt sekä päiväpalkkalaiset, jotka aamulla olivat olleet työssä humalistossa, olivat aamiaisen jälkeen kokoontuneet Ramspacherin kapeaan, pitkään pihaan. Istuen tuoleilla tai jakkaroilla, oikealla puolellaan kaha ja vasemmallaan kasa humaloita, he repivät irti kukkia ja heittivät pois paljaaksi riivityt varret. He olivat kahdessa rivissä, toinen pitkin navetan, toinen pitkin asuinrakennuksen seinää. Siten syntyi kuin kuja vaaleahiuksisia päitä, ja vartaloita, jotka liikkuivat lehtipaljouden seassa, humalan köynnöksenä kulkiessa naisesta naiseen liittäen heidät toisiinsa. Ajoportin kautta, joka pihan toisessa päässä oli selkiselällään Alsheimin kauppalan kohdalla, näkyi useita vastapäätä sijaitsevia taloja päätyineen, puuparvekkeineen ja litteine kattotiileineen. Tätä tietä saapui joka puolitunti uusi kuormallinen humalaköynnöksiä arentitalon hevosen vetäminä. Arentimiehellä, vanhalla Ramspacherilla, oli oma paikkansa suuressa vajassa, joka oli asuinrakennuksen edessä, ja sen edustalla istuivat ensimmäiset humalakäpyjä irrottavista naisista. Tässä rakennuksessa, jonka suurta kattoa kannatti toisella puolella seinä ja toisella Vogeesien kuusten sydänpuusta veistetyt pylväät, suoritettiin suurin osa arentitalon töistä ja säilytettiin sen enimmät aarteet. Siellä puserrettiin viinirypäleet, siellä puitiin syksy- ja talvikuukausina viljaa, sinne ahdettiin nurkkiin työkojeita, rattaita, lankkuja, rakennustarpeita, tyhjiä tynnöreitä ja hiukan heiniä. Sinne myös oli sijoitettu rivi suuria, päällekkäisiä puulaareja, kerroksittaisia seulapohjia, joille humala joka vuosi pantiin kuivamaan. Arentimies ei koskaan luovuttanut muille tätä mieluisaa tointa. Hän oli siis nytkin paikallaan kuivauslaitoksen edessä, jonka ensi hyllyt jo olivat täynnä, ja tikapuilla seisoen hän tasaisiin kerroksiin levitti poimittuja humaloita, joita hänen molemmat vanhemmat poikansa toivat hänelle koreissa. Naisia hiukan huumasi päättyvän elokuun iltapäiväkuumuus ja tuoksu muserretuista lehdistä sekä kukista, joita he mykersivät käsissään kuin pieniä hajupusseja. Vielä enemmän kuin aamulla humalistossa kaikui naurua, ja kysymykset ja tuumailut synnyttivät kymmenittäin vastauksia. Välistä antoi oma työ aihetta tuohon vilkkaaseen sananvaihtoon; välistä myös naapuri, joka kulki pihan läpi, missä aurinko ja pöly teki kaiken aivan valkoiseksi; mutta varsinkin äskettäin tunnetuiksi tulleet tapahtumat: prefektin käynti ja Luciennen luultava avioliitto.

Lukkarin kaunis Juliette oli nostanut keskustelun vireille, sanoen:

— Uskokaa minua: Victor on kertonut muurarin pojalle, että prefekti tulee puolentunnin päästä! Luuletteko, että liikahdan paikaltanikaan, kun hän ajaa ohi!

— Hän näkisikin liian sorjan tytön, sanoi Augustin Ramspacher, viedessään kahta koria humalakukkia. Rumat vaan menevät näkyviin.

Ida, joka oli nostanut ylös sinisen, täplikkään hameensa, karjakko Octavie, joka piti palmikoitua tukkaansa niskaan käärittynä, missä se oli kuin kultainen sädekehä, ja Reine, räätälin köyhä tytär, ja muut vastasivat nauraen:

— No, en vaan minäkään! Enkä minä! Enkä minä!

Ja tuo ainoa vanha nainen, joka auttoi nuoria tyttöjä, mutisi:

— Olen kyllä köyhä kuin kirkonrotta, mutta mieluummin menköön hän muiden luo kuin minun, mokomakin prefekti!

— Aivan niin!

Kaikki puhelivat vapaasti. Sanat kimmahtelivat seinistä ja haipuivat yhdessä naurunpurskahdusten ja kahinan kerällä, jota lehdet niitä kuljetettaissa ja mykerrettäissä synnyttivät. Kuitenkin istui vajan puolihämärässä parrukasalla eräs, joka leukaansa kättä vasten nojaten kuunteli, ja tämä kuuntelija oli Jean Oberlé. Mutta Alsheimin asukkaat alkoivat jo tuntea tuon nuoren miehen, joka viisi kuukautta oli elänyt heidän keskuudessaan. He tiesivät hänet hyvin elsassilaismieliseksi. He aavistivat, että Jean par'aikaa oli paossa Bastianin arentimiehen luona, koska ei hyväksynyt isäänsä, joka kunnianhimolleen uhrasi niin paljon ja niin monta ihmistä. Hän oli tullut pihaan sen verukkeen nojalla, että tahtoi levätä ja istua kalveessa, mutta oikeastaan siksi, että voitonriemuisen Luciennen läsnäolo oli hänelle tuskaksi. Ja kuitenkaan ei hän vielä tiennyt herra Bastianin ja enonsa aamuisesta keskustelusta. Hänen onnettomaan mieleensä nousi jälleen ajatus Odilesta, mutta hän karkotti sen pois pysyäkseen lujana, sillä pian oli hän tarvitseva kaiken järkevyytensä ja kaiken voimansa; toisin kerroin katseli hän tylsästi humalan noukkijattaria ja koetti olla huvitettu heidän työstään ja heidän puheistaan; usein luuli hän kuulevansa vaunujen ratinaa ja kohottausi puoliksi, muistaen luvanneensa olla kotona herra von Kassewitzin tullessa.

Julietten ääni jatkoi tavattomalla innolla:

— Mitä tuon Strassburgin prefektin tarvitsee tulla Alsheimiin? Me tulemme vallan hyvin toimeen ilman saksalaisia!

— He ovat vannoneet tehdä itsensä kammotuiksi, lisäsi heti vanhempi arentimiehen pojista, jaellen humalavaroja naisille, joilta ne olivat lopussa. Niinpä näyttää siltä kuin kieltäisivät he, minkä voivat, ranskaa puhumasta.

— Esimerkiksi minun serkkuni François Joseph Steiger, sanoi räätälin
pikku Reine. Santarmi väitti kuulleensa hänen huutaneen majatalossa:
»Eläköön Ranska! »Luulenpa, että enempää ei serkkuni osaakaan ranskaa.
Siinä oli kyllin. Serkkuni sai kaksi kuukautta vankeutta.

— Serkkusi huusi sentään! Mutta Albertschweilerissä he ovat kieltäneet erästä lauluseuraa harjottelemasta ranskankielisiä lauluja!

— Entä ranskalainen silmänkääntäjä, joka tässä eräänä päivänä tuli Strassburgiin? Ettekö tienneet siitä? Sanomalehdethän siitä kertoivat. He antoivat hänen maksaa esiintymisoikeudesta, vuokrata salin, painattaa ilmotukset, ja sitten he sanoivat: »Kaiken pitää tapahtua saksaksi, rakas ystävä, tai menkää tiehenne!»

— Mutta pahin tapahtui herra Haasille, hänelle, joka maalaa rakennuksia.

— Mitä sitten?

— Hän tiesi vallan hyvin, ettei enää sovi maalata ranskalaista puotikylttiä. Herra Haas, jonka tunnen, ei olisi ruvennut siveltimellään lakia rikkomaan. Mutta hän luuli kumminkin voivansa vähän vernissata erästä ilmotustaulua, jossa jo ammoisista ajoista oli seisonut ranskaksi: »Paitakauppa.» He kutsuivat hänet eteensä ja uhkasivat oikeudenkäynnillä, koska hän vernissansa avulla säilytti tuon kirjotuksen… Nähkääs, se tapahtui viime lokakuussa.

— Ohho! Herra Hamm olisi kyllä mielissään, jos sade, tuuli ja ukkonen heittäisivät kumoon majatalomme kyltin, jossa yhä seisoo ranskaksi: »Valkoinen kyyhkynen», kuten jo tapahtui »Haikarassa.»

Vanha Josephine, mustikkain poimijatar, virkahti arentimiehen vaimolle, joka juuri ilmestyi talon kynnykselle:

— Surullinen Elsass! Kuinka iloinen se oli meidän nuoruudessamme! Eikö totta, rouva Ramspacher?

— Niin, karkotuksia, oikeusjuttuja, vankeutta turhista syistä, sellaista on nykyjään. Poliisi on kaikkialla!

— Parempi, kun pidät suusi kiinni! huusi Ramspacher moittivalla äänellä.

François, nuorempi pojista, puolusti äitiä ja vastasi:

— Ei täällä ole ketään petturia. Ja voiko siitä vaieta? He ovat liian tylyjä. Siksi niin paljon nuoria siirtyy maasta.

Hämärästä nurkastaan katseli Jean noita nuoria tyttöjä, jotka kuuntelivat hartain katsein: muutamat istuivat liikkumattomina ja työstään kohonneina, toiset yhä kumartuivat edestakaisin vihreitä köynnöksiä riipien.

— Tehkää toki työtä, älkääkä lörpötelkö! kuului uudelleen isännän ääni.

— Viime tammikuussa tuomitsi Savernen oikeus yhtenä päivänä sataseitsemänkymmentä hurjapäätä, sanoi Juliette ja tukka heilahteli hänen naurustaan, sataseitsemänkymmentä!

François, pitkä, luiseva, huolimaton poika, joka par'aikaa oli aivan lähellä Jean Oberléta, kaasi kuivaushyllylle korillisen humaloita ja kumartui sitten Jeanin puoleen:

— Grand-Fontainen luona on hyvä mennä rajan poikki, hän sanoi hiljaa. Paras ylimenopaikka, herra Oberlé, on Grand-Fontainen ja Minières'in välillä… Raja on aivan vastapäätä kuin ulospistävä kärki. Missään se ei ole niin lähellä; mutta täytyy varoa metsänvartijaa ja tullimiehiä. He pidättävät usein ihmisiä, kysyen, minne he menevät.

Jean säpsähti. Mitä tämä merkitsi? Hän alkoi:

— Miksi puhuttelette minua?…

Mutta nuori talonpoika oli kääntynyt pois ja jatkoi työtään. Varmaan hän oli kertonut itsestään. Hän oli uskonut omat aikeensa alakuloiselle ja hiljaiselle kansalaiselleen, jota hän tahtoi huvittaa, hämmästyttää, tai ehkäpä hänen myötätuntoaan herättää.

Mutta Jeania liikutti tämä luottamus.

Sointuva ääni huusi:

— Kas tuolla on vaunut kauppalaan tulossa! Ne ajavat kohta herra
Bastianin lehtikujan ohi!

Kaikki humalan noukkijat kohottivat päätään.

Pikku Franzele seisoi pylvään vieressä, joka kannatti avonaista porttia. Eteenpäin kumartuneena, ruumiin yläosa aidan ulkopuolella ja kutritukka tuulessa heiluen, hän katseli oikealle, mistä kuului pyörien ratinaa. Naiset pihalla keskeyttivät työnsä. He kuiskailivat: »Prefekti! Tuolla! Hän ajaa ohi!»

Arentimies, jonka naisten äkkinäinen vaikeneminen ja pienokaisen ääni houkutteli työstään ladossa, kääntyi pihaan päin, missä poimijattaret liikkumatta kuuntelivat pyöräin ratinaa ja lähestyväin hevosten kapsetta. Hän komensi:

— Sulje ajoportti, Franzele!

Ja mutisten lisäsi hän:

— En tahdo heidän näkevän, millaista minun talossani on!

Lapsi työnsi toisen puoliskon kiinni ja huudahti sitten uteliaana, pää vielä ulkona:

— Oi, kuinka se on hassua! Eipä hän vaan voi kehua monta ihmistä
nähneensä… Hänen tähtensä tuskin kukaan lie vaivannut itseään…
Saksalaiset siellä vain ovat, tietysti… He ovat kaikki tuolla
»Haikaran» luona…

— Panetko kiinni! tiuskasi arentimies vihaisena.

Tällä kertaa häntä toteltiin. Toinen puolisko läjähti toiseen. Toistakymmentä läsnäolijaa kuuli vaunujen vierivän läpi hiljaisen Alsheimin kauppalan. Jokaisessa hämärässä nurkassa oli silmiä ruutujen takana. Mutta kukaan ei tullut ovenkynnykselle, ja kukkasarkojen raivaajat puutarhoissa näyttivät siihen määrään työhönsä kiintyneiltä, etteivät mitään kuulleet.

Kun vaunut olivat puolen kilometrin päässä arentitalosta, siirtyivät kaikki mielikuvituksessaan Oberlén puistokäytävään, ja ottaen taas kouraansa humalanvarsia tytöt ja vaimot uteliaina tuumivat, mitähän herra Oberlén poika aikoi tehdä, ja katsahtivat salaa vajaan päin.

Jean ei ollut siellä.

Hän oli noussut, ett'ei pettäisi antamaansa lupausta, ja saapui juoksusta kalpeana kasvitarhan portille, juuri kun prefektin hevoset tilan toisessa päässä ajoivat puiston portista sisään.

Koko talo tiesi jo siitä. Lucienne ja rouva Oberlé istuivat uunin luona. He eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Tehtailija oli puolen tuntia sitten palannut toimistostaan ja pannut ylleen takin, jota hän käytti Strassburgin matkoillaan, sekä valkoiset pikeeliivit. Kädet levällään ruutujen takana, hän katseli vaunuja, jotka lähenivät kiertäen nurmikkoa.

Kaikki kävi, niinkuin hän oli suunnitellut. Tuo virallinen henkilö, joka juuri oli saapunut hänen tilalleen, toi herra Oberlélle vakuutuksen saksalaisten mielisuosiosta. Äkkinäinen ylpeydentunne värähdytti häntä, ja mielikuvituksessaan hän jo näki valtiopäiväpalatsin…

— Monique, sanoi hän kääntyen ja kuin pitkästä matkasta hengästyneenä, onko poikamme viimeinkin tullut?

Rouva Oberlé, joka näytti niin hennolta keltaisessa nojatuolissaan oven luona, vastasi, kasvot liikutuksen vallassa:

— Hän tulee, sillä hän on luvannut.

— Varmaa vaan on, ett'ei hän ole täällä. Ja kreivi von Kassewitz tulee… Entä Victor? Otaksun hänen olevan ulkoportailla antaakseen tietoa meille, kuten olen käskenyt?

— Niin luulen minäkin.

Raivoissaan vaimonsa pakollisesta alistuvaisuudesta ja moitteesta, joka häntä vielä tässä alistuvaisuudessakin kohtasi, kulki Joseph Oberlé huoneen poikki, veti rajusti vanhan kellon nyöristä, ja aukaisten eteisen oven, vakuutti itseään, ettei Victor ollut paikoillaan.

Hänen täytyi vetäytyä takaisin, sillä kellon viimeisiä kertoja helähdellessä kuului ulkoportailta askelia.

Joseph Oberlé asettui vaimonsa luo uunin viereen, vastapäätä ovea.
Hiekka narskui askelten alla graniittisilla ulkoportailla.

Joku oli sittenkin noudattanut kellon kutsua. Ovea survaistiin; ja hetkistä myöhemmin näki Oberlén perhe vanhan keittäjättärensä Salomén, joka kalmankalpeana, kiristetyin hampain aukaisi oven, ja herra von Kassewitz astui hänen ohitsensa sisään.

Tämä kookas, harteikas herrasmies oli puristettu pitkään, ahtaaseen takkiin. Hänen kasvoissaan ikäänkuin yhtyi kaksi ristiriitaista ainesta: otsa oli kupera, poskipäät pyöreät, nenä pyöreä, mutta ulkonevat kulmakarvat, viikset ja lyhyt parta, jotka karkeissa kierteissä törröttivät ihosta, suippenivat ulospäin. Tätä naamaa, suippoa kuin ratsumiehen nuolenkärki ja pyöreää kuin hänen kilpensä, elähytti kaksi läpitunkevaa, vilkasta silmää, jotka varmaan olivat siniset, sillä ripset olivat kellertävät, mutta ne jäivät kokonaan silmäkarvojen kätköön, kun herra von Kassewitzilla sitä paitsi oli tapana rypistää silmäluomiaan. Tukka oli harvaa ohimoilla ja kammattu takaraivosta korviin päin.

Joseph Oberlé lähestyi ja sanoi saksaksi:

— Herra prefekti, teette meille suuren kunnian… Että todellakin näitte sen vaivan…

Virkamies tarttui herra Oberlén ojennettuun käteen ja puristi sitä. Mutta hän ei vilkaissut häneen eikä seisahtunut. Hänen raskaat askelensa kajahtelivat salin hienolla villamatolla. Katse oli kohdistettu hentoon, surupukuiseen olentoon uunin luona. Ja hän tervehti, kumartaen useaan kertaan mahtavaa, jäykkää vartaloaan.

— Herra kreivi von Kassewitz, sanoi herra Oberlé; sillä prefektiä ei ollut ennen esitetty talon rouvalle.

Tämä nyykäytti hieman päätään eikä vastannut mitään. Herra von Kassewitz oikaisihe, odotti toista tervehdystä, mutta teki sitten päätöksensä ja tervehti punastunutta, hymyilevää Luciennea, teeskennellen hyvää tuulta, jota hän ehkä ei tuntenut.

— Muistan nähneeni neidin Hänen Ylhäisyytensä maaherran luona, sanoi hän. Strassburg ei tosiaan ole niinkään lähellä Alsheimia! Mutta minulle on kerrottu, että matka tänne maksaa vaivan, sillä täällä on suurempiakin ihmeitä nähtävänä kuin Vogeesien rauniot, herra Oberlé…

Hän nauroi tyytyväisenä ja istuutui keltaiselle sohvalle, selin valoon ja vastapäätä uunia. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen, joka oli asettunut hänen viereensä ja kysyi:

— Eikö poikanne ole kotona?

Herra Oberlé kuunteli hetkisen levottomana.

Hän saattoi vastata:

— Tuossa hän on, herra prefekti.

Nuori mies astuikin sisään. Ensimmäiseksi huomasi hän äitinsä. Se sai hänet epäröimään. Hänen nuoret, herkät silmänsä rävähtivät hermostuneesti, kuin olisi niitä haavotettu. Äkkinäisesti kääntyi hän sohvaan päin, puristi vieraan ojennettua kättä ja vakavasti, kylmäverisempänä ja vähemmän hämmentyneenä kuin isä, sanoi ranskaksi:

— Tulen kävelyltä, herra prefekti. Minun täytyi juosta, jott'en myöhästyisi; sillä olin luvannut isälleni olla täällä teidän tullessanne.

— Kovin ystävällistä, sanoi nauraen virkaherra. Me puhumme saksaa arvoisan isänne kanssa; mutta kyllä voin jutella toisellakin kielellä kuin omallamme.

Hän jatkoi ranskaksi, pannen painon sanojen ensi tavuulle.

— Puistonne, herra Oberlé, ja vieläpä itse pikku Alsheim on herättänyt mieltymystäni. Se on hyvin sievä… Ympäristönne väestö lienee vastahakoista ja ainakin melkein näkymätöntä, sillä äsken ajaessani kylän läpi näin tuskin ainoatakaan elävää sielua?

— He ovat pelloillaan, sanoi rouva Oberlé.

— Kuka on kylänvanhin?

— Herra Bastian.

— Niin oikein, minä muistan. Perhe on, siltä näyttää, aivan vanhoillinen.

Hän katsoi kysyvästi molempiin naisiin ja Jeaniin, kääntäen äkisti jykevää päätään heidän puoleensa. Hän saikin kolme vastausta.

— Vanhoillisia he kyllä ovat, sanoi Lucienne, mutta kelpo ihmisiä.

— Vanhan ajan ihmisiä, siinä se, sanoi rouva Oberlé.

— Ainakin hyvin kunnioitettavia.

— Ymmärrän, mitä tarkotatte…

Prefekti teki karttavan liikkeen.

— Jos vaan kulkee suoraa tietään…

Isä pelasti aseman.

— Meillä on teille niin vähän uutta näytettävänä, herra prefekti; mutta ehkä tehtaani teitä huvittaisi? Se on täpötäysi ja vilkkaassa liikkeessä, voin vakuuttaa. Siellä on sata työmiestä ja käyviä koneita, ja siellä leikataan lankuiksi tai katkaistaan parruiksi kuusia, joiden oksain alainen runko on kaksikymmentä metriä. Haluttaako teitä sitä nähdä?

— Kyllä, kernaasti.

Keskustelu, joka täten sai uuden käänteen, kävi heti vapaammaksi. Oberlén perheen tehdasliikkeen alkuperästä, Vogeesien puista, vertailuista saksalaisen ja ranskalaisen tavan välillä hakkauttaa metsiä, edellisillä kun hallitus sen suorittaa, jälkimäisillä metsäpalstojen ostajat itse ne hakkauttavat metsäherran valvonnan alla, siitä taisi jokainen sanoa sanansa. Lucienne innostui, rouva Oberlé vastasi puolisonsa kysymyksiin ja Jeankin puhui. Virkaherra oli mielissään tulostansa.

Isänsä viittauksesta Lucienne nousi soittaakseen kamaripalvelijaa tuomaan virvokkeita. Mutta hän ei ennättänyt ottaa askeltakaan.

Ovi aukeni, ja Victor, joka äsken ei ollut paikoillaan, tuli näkyviin punaisena, hämmentyneenä ja silmät maahan luotuina. Hänen vasempaan käsivarteensa nojausi, niin suorana kuin mahdollista pysytellen, iso-isä Philippe Oberlé.

Kaikki ne viisi, jotka olivat jutelleet keskenään, olivat seisaallaan. Palvelija pysähtyi ovella ja vetäytyi pois. Vanhus astui yksin sisään keppinsä varassa. Philippe Oberlélla oli yllään hieno puku terveytensä ajoilta. Avonaista takkia koristi kunnialegioonan nauha. Ankara liikutus oli hänet aivan muuttanut. Hän näytti kahtakymmentä vuotta nuoremmalta. Hän läheni hitaasti, hiukan etukumarassa; mutta päätään kantoi hän tanakasti pystyssä, ja katse oli kiinnitetty yhteen ainoaan henkilöön, saksalaiseen virkamieheen, joka seisoi sohvan luona. Hänen jykeä leukansa vapisi ja vääristyi, aivan kuin olisi hän äännellyt kuulumattomia sanoja.

Oliko Joseph Oberlé itse erehtynyt vai tahtoiko hän pettää muita? Hän kääntyi herra von Kassewitzin puoleen kummastuneena ja sanoi varoen:

— Herra prefekti, isäni hämmästyttää meitä tulemalla tänne alas; en luullut hänen yhtyvän meidän joukkoomme.

Vanhan edustajan jännittynyt katse kohdistui raskaitten silmäluomien alta yhäti saksalaiseen, joka pysyi tyynenä ja äänettömänä.

Kun Philippe Oberlé oli kolmen askelen päässä herra von Kassewitzista, hän pysähtyi. Vasemmalla, vapaalla kädellään otti hän takkinsa taskusta kivitaulun, jolle oli kirjotettu pari riviä, ja ojensi sen kreivi von Kassewitzille. Tämä kumartui, mutta oikaisihe sitten ylpeästi:

— Herra!

Joseph Oberlé oli jo tarttunut pieneen kivilaattaan ja luki seuraavat, harvinaisella päättäväisyydellä piirretyt sanat: »Tämä on minun kotini, herra!»

Vanhan elsassilaisen silmät lisäsivät: »Menkää pois täältä!» Eikä katse painunut lainkaan alas. Eikä se hellittänyt vihollisestaan.

— Tämä on liikaa! sanoi Joseph Oberlé. Mitä, te isä tulette tänne häväisemään vieraitani!… Anteeksi, herra, isäni on vanha, kiihtynyt, vanhuuttaan hiukan höperö…

— Jos olisitte nuorempi, herra, sanoi vuorostaan herra von Kassewitz, menisimme paljon pidemmälle… Ja tekisitte hyvin, jos muistaisitte, että te olette myös minun luonani, Saksassa, saksalaisella maalla, ja ett'ei edes teidän ikäisenänne ole viisasta siellä solvaista hallitusta…

— Isä kulta, sanoi rouva Oberlé kiiruhtaen tukemaan vanhusta, minä rukoilen… Tehän teette itsenne sairaaksi. Liikutus on liian ankara…

Tapahtuikin jotain tavatonta. Philippe Oberlélle oli raju viha, joka hänessä riehui, antanut voimaa ojentua milt'ei suoraksi. Hän näytti jättiläismäiseltä. Hän oli herra von Kassewitzin mittainen. Ohimosuonet pullistuivat, veri syöksi poskiin, silmät saivat loistetta. Mutta samalla hänen puolikuollut ruumiinsa vapisi, ja tahdottomat liikkeet veivät hänen heikot, keinotekoiset voimansa. Hän viittasi rouva Oberléta väistymään ja olemaan häntä tukematta.

Lucienne oli kalpea; hän kohautti olkapäitään ja lähestyi herra von
Kassewitzia:

— Tämä on vain yksi näytös perheemme murhenäytelmästä, herra. Älkää huoliko siitä, vaan tulkaa kanssamme tehtaaseen. Sallikaa minun mennä, iso-isä!

Tämä ei välittänyt hänestä. Uhkamielisen näköisenä meni Lucienne Philippe Oberlén ja herra von Kassewitzin välitse, joka vastasi ainoastaan:

— En syytä teitä, neiti, häväistyksestä, jota minulle on osotettu…
Ymmärrän aseman, ymmärrän.

Sanat lähtivät vaivoin puristuneesta kurkusta. Raivostuneena, päätään pidempänä kaikkia muita paitsi Philippe Oberléta, herra von Kassewitz käännähti koroillaan ja meni ovea kohden.

— Tulkaa, olkaa niin hyvä, sanoi Joseph Oberlé, väistyen prefektin tieltä.

Lucienne oli jo ulkona. Rouva Oberlé, yhtä sairaana liikutuksesta kuin vanhus, joka ei ollut huolinut hänen avustaan, juoksi eteiseen kyynelten tukahuttamana ja läksi huoneeseensa, missä hän purskahti itkuun.

Jean jäi yksin saliin vanhan talonherran kanssa, joka oli ajanut vieraan luotaan. Hän lähestyi:

— Iso-isä, mitä olette tehnyt!

Hän olisi tahtonut lisätä: »Se on hirveä loukkaus. Isä ei anna anteeksi sitä. Koti on täydelleen särjetty.» Hän olisikin niin sanonut. Mutta hän nosti silmänsä vanhaan taistelijaan, joka seisoi vielä pystyssä päin, mutta oli juuri uupumaisillaan. Hän huomasi iso-isän katselevan häntä ja näki, että vanhuksen viha nousi huippuunsa, rinta kohoili ja kasvot vääntyivät irvistykseen. Ja äkkiä kajahti keltaisessa salissa omituinen, karhea, voimakas, käheä ääni hermostuneina nykäyksinä:

— Mene! Mene! Mene! Mene!

Lopuksi muuttui se aivan kimeäksi. Sitten se katkesi. Ja suu auki vanhus horjahti, kaatuen lattialle.

Huuto oli kuulunut läpi talon. Rouva Oberlé tunsi tuon äänen, jota ei enää milloinkaan saatu kuulla, ja huoneensa avoimen oven kautta hän taisi erottaa sanat. Herra Oberlén korvissa sitä vastoin, jonka tuo hirveä ääni saavutti milt'ei puutarhan toisessa päässä, lähellä sahaa, ei se ollut muuta kuin raivon ja tuskan huuto; sanoja hän ei enää voinut kuulla eikä edes aavistaa. Hän kääntyi vielä kerran, kulmakarvojaan rypistäen, tehtaan saksalaisten päällys- ja työmiesten tervehtiessä herra von Kassewitzia eläköön-huudoilla. Sitten hän jatkoi matkaansa heitä kohden.

Rouva Oberlé juoksi ensimmäisenä saliin, hänen jäljessään Victor ja sitten Salomé, vallan kalpeana ja kädet levällään, huutaen: »Kuulinko todella Philippe herran äänen?»; sitten tulivat kuski ja puutarhuri, jotka epäilivät lähestyä, mutta olivat uteliaat näkemään tätä tuskallista kohtausta. He tapasivat Jeanin ja hänen äitinsä polvistuneina Philippe Oberlén viereen, joka hengitti vaivalloisesti ja makasi aivan hervottomana. Ponnistus, liikutus, suuttumus olivat vieneet sairaan voimat. Hänet nostettiin maasta, pantiin istumaan nojatuoliin, ja jokainen mietti keinoja, millä elvyttää häntä. Neljänneksen tuntia juostiin edestakaisin salin ja ensi kerroksen väliä. Noudettiin etikkaa, suoloja, eetteriä.

— Johan minä ajattelin, että herra saa kohtauksen, sanoi Victor; aamusta aikain oli hän kuin pois suunniltaan. Voi, kas nyt liikuttaa hän hiukan silmiään… Kädet ovat kylmät.

Puiston perältä kajahti voimakkaita huutoja:

— Eläköön herra prefekti!

Lauhkea tuuli kantoi ne saliin, missä ei ennen koskaan ollut moisia sanoja kaikunut. Philippe Oberlé ei näyttänyt kuulevan. Kuitenkin hän muutaman minuutin kuluttua antoi merkin, että hänet vietäisiin omaan huoneeseensa.

Joku nousi nopeasti ulkoportaita ja, ennenkuin edes sisään ennätti, kysyi:

— Mikä täällä taas on? Mitä tuollainen huutaminen merkitsee… Ah, isä!

Hän muutti ääntään ja sanoi:

— Luulin, että sinulle, Monique, oli sattunut hermokohtaus… Mutta kuka täällä sitten huusi?

— Hän!

— Hänkö? sanoi herra Oberlé, se on mahdotonta!

Hän ei uskaltanut uudistaa kysymystään. Isä kulki Jeanin ja kamaripalvelijan tukemana, vavisten ja rentona salin poikki.

— Jean, sanoi rouva Oberlé, pidä hyvä huoli kaikesta. Älä jätä iso-isää. Minä tulen kyllä jälleen ylös.

Puoliso oli pidättänyt hänet käytävässä. Rouva Oberlé halusi, että Jean poistuisi. Kun hän sitten oli yksin miehensä kanssa — katetuilta portailta, aivan ylhäältä, kuului vielä askelten kolinaa, vaatteen kahinaa ja kehotuksia: »Nostakaa! Pitäkää varanne käänteissä!» — kysyi tehtailija:

— Mitä hän sitten huusi?

— Hän huusi: »Mene! Mene!» Noita sanojahan hän usein käyttää, tiedäthän…

— Ainoita, jotka hän osaa lausua vihansa osotteeksi… Hän ei siis sanonut muuta?

— Ei; tulin kiireesti alas ja löysin hänen makaamasta pitkällään maassa; Jean seisoi vieressä.

— Onneksi ei herra Kassewitz ollut läsnä tässä toisessa näytöksessä. Ensimmäisessäkin oli kyllin. Totta tosiaan, on kuin koko talo olisi liittoutunut löytääkseen tästä meille niin kunnioittavasta käynnistä tilaisuutta häväistykseen ja loukkaukseen: isä, ja Victor, joka ei hävennyt ruveta hourailevan vanhuksen kumppaniksi, Jean, joka oli hävytön, ja sinä…

— Luulinpa, ett'ei sinulla olisi syytä moittia minua!

— Sinua ensi sijassa! Sinut, joka olet sieluna tässä vastarinnassa, sinut voitan… Minä sinut voitan, sen takaan!

— Ystävä-parka, sanoi vaimo pannen kätensä ristiin, sitäkö vielä ajattelet?

— Juuri sitä.

— Mutta et sinä voi kuitenkaan kaikkea voittaa!

— Sen saamme nähdä.

Rouva Oberlé ei vastannut, vaan kiiruhti ensi kerrokseen. Uusi huoli, toisella tavalla raskas kuin pelko miehen uhkauksista, kalvoi häntä. »Mitä tarkotti iso-isä?» mietti hän. »Vanhus ei houraile… Hänellä on muistinsa tallella, hän valvoo kotiaan, ajatuksensa ovat aina järkevät… Kunpa vaan Jean ei olisi häntä ymmärtänyt samoin kuin minä!»

Portaitten yläpäässä tapasi hän poikansa, joka tuli vanhuksen huoneesta.

— Mitä kuuluu?

— Toivon, ett'ei ole vaaraa; hän voi paremmin ja tahtoo olla yksin.

— Entä sinä? kysyi äiti tuskaisesti, tarttuen poikansa käteen ja vetäen häntä Jeanin omaan huoneeseen päin. Entä sinä?

— Mitä, minäkö?

Kun äiti oli sulkenut oven jälkeensä, asettui hän Jeanin eteen. Hän näytti aivan kalpealta ikkunain valossa, ja katse oli kiinnitetty pojan silmiin:

— Ymmärsithän, mitä iso-isä tarkotti?

— Ymmärsin.

Äiti koetti hymyillä, mutta se ei onnistunut tuo tuskaisen sielun ponnistus.

— Niin, eikö totta, hän huusi: »Mene!» Niinhän usein sanoo vieraille.
Hän tarkotti herra von Kassewitzia… Etkö luule?

Jean pudisti päätään.

— Mutta, rakkahani, eihän hän voinut muitakaan tarkottaa…

— Anteeksi, hän tarkotti minua.

— Oletko mieletön! Iso-isäsi ja sinä olette maailman parhaat ystävät!

— Niin olemmekin.

— Hän ei siis lie tahtonut ajaa sinua salista!

— Ei.

— Siis?

— Hän käski minun jättää kotini.

— Jean!

— Ja kuitenkin iloitsi tuo ihmisraukka kotiintulostasi!

Jean käänsi katseensa äidistä, sillä kyyneleet vierivät rouva Oberlén silmistä; hän oli tullut poikaansa lähelle ja tarttunut hänen käsiinsä.

— Ei, Jean, hän ei saattanut ajatella sitä… Vakuutan, että olet väärin ymmärtänyt… Joka tapauksessa, ethän tee sitä? Sano, ettet koskaan tee sitä!

Hän odotti hetkisen vastausta, mutta turhaan.

— Jean, sääli minua ja vastaa!… Lupaa, ett'et jätä meitä! Oi, mitä olisikaan koti nyt ilman poikaani? Minullahan ei ole muita… Enkä mielestäsi ole siis kyllin onneton? Jean, katso minuun!

Jean ei voinut kokonaan vastustaa. Äiti näki jälleen pojan silmät, jotka katsoivat häneen hellyydellä.

— Rakastan teitä koko sydämestäni, Jean sanoi.

— Tiedänhän sen. Mutta älä lähde!

— Säälin teitä, kunnioitan teitä.

— Älä lähde!

Ja kun ei Jean enää vastannut, kääntyi äiti pois.

— Sinä et tahdo mitään luvata! Sinäkin olet tyly! Olet kuin…

Hän oli sanomaisillaan »kuin isäsi.» Jean ajatteli: »Voin antaa hänelle muutamaksi viikoksi rauhaa, ja minä teen sen.» Ja koettaen vuorostaan hymyillä, hän sanoi:

— Lupaan teille, äiti, olla Pyhän Nikolain kasarmissa lokakuun ensimmäisenä… Lupaan sen teille… Oletteko tyytyväinen?

Äiti pudisti kieltävästi päätään. Mutta Jean, tahtomatta enempää sanoa, suuteli häntä otsalle ja kiiruhti pois.

* * * * *

Alsheimin kauppala puhui tapahtumista herra Oberlén luona. Illan kuivassa kuumuudessa ja pölyssä, joka leikatusta vehnästä, kukista ja kuivuneesta sammaleesta leviten hedelmällisenä lenteli kedolta toiselle, palasivat miehet jalkaisin kotiin; mutta lapset ja nuorukaiset ratsastivat, ja laskeva aurinko lähetti Vogeesien harjalta hehkuvaa valoaan, niin että hevosten hännät milloin kullalle, milloin hopealle hohtivat, milloin taas niiden musta karva oli kuin tulessa. Vaimot odottivat puolisoitaan ovien kynnyksellä ja heidän lähestyessään tulivat jo muutaman askelen vastaankin kiireessään levittää tuota suurta uutista: »Etpä tiedä, mitä tehtaalla on tapahtunut! Sitä kerrottiin vallan varmana, ja siitä on jo hyvän aikaa! Kuuluu siltä, kuin olisi Philippe herra vihansa vimmassa saanut puheenlahjansa ja ajanut preussilaisen ulos.» Useat talonpojista vastasivat: »Puhutaan kotona, vaimo, kun ovemme on suljettu.» Monet katselivat levottomina naapuriensa mieltenkuohua ja sanoivat: »Hyväksi lopuksi saamme santarmit niskoillemme.» Bastianin arentitilalla noukkivat vaimot ja nuoret tytöt loppuja humalia. He juttelivat vielä, joko nauraen tai huolestuneina, aina ijän mukaan. Arentimies oli kieltänyt avaamasta porttia, joka vei kauppalan tielle. Varovana, joskin näöltään hilpeänä, hän yhä kaateli täysiä korillisia kukkia, joista tuore humalapöly varisi. Härät ja hevoset, jotka kulkivat pihan läheltä, vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja kurottelivat kaulaansa.

Vähitellen nousivat työntekijättäret, pudistivat esiliinojaan, ja väsyneinä oikoen nuoria jäseniään, suu auki hengittäen raikasta tuoksua, joka lehahti kattojen yli, läksivät saamaan yösijaa ja ruokaa mikä lähempää, mikä kauempaa.

Oberlénkin luona soi ruokakello. Ateriahetki oli lyhyin ja surullisin, mikä koskaan oli valaissut huoneen heijastelevaa paneilinkia ja lempeitä värejä. Ei montakaan sanaa vaihdettu. Lucienne ajatteli uutta estettä, joka oli noussut hänen naimis-aikeittensa tielle, ja herra von Kassewitzin hirmuista kiihtymystä, Jean ajatteli kotia, joka oli muuttunut kuin helvetiksi, herra Oberlé kunnianhimoisia toiveitaan, jotka nähtävästi olivat rauenneet, ja Monique rouva poikansa mahdollista eroa kodista. Aterian loppupuolella, kun palvelija oli poistunut, alkoi herra Oberlé puhua, aivan kuin olisi jatkanut jotain keskustelua:

— Minulla ei ole tapana, kuten tiedät, rakkaani, alistua väkivallan edessä; se vaan suututtaa minua, siinä kaikki. Olen siis päättänyt kaksi asiaa: ensiksikin rakennuttaa itselleni toisen talon lautatarhani paikalle, missä saan olla yksikseni, ja toiseksi jouduttaa Luciennen avioliittoa luutnantti von Farnowin kanssa. Et sinä, ei isä, eikä kukaan voi minua siitä estää. Olen luutnantille itselleen juuri kirjottanut siihen suuntaan.

Herra Oberlé katsahti, kasvoissa sama uhkamielinen ilme, ensin poikaansa, sitten vaimoonsa. Hän lisäsi:

— Nuorten täytyy saada tavata toisiaan ja vapaasti puhella, kuten kihlattujen sopii…

— Oi! sanoi rouva Oberlé, asiat…

— Kuten kihlattujen, uudisti herra Oberlé. Niin he ovat minun tahdostani ja tästä illasta alkaen. Ei mikään voi sitä muuttaa… Vahinko kyllä, en voi antaa heidän tavata toisiaan täällä. Isä keittäisi kokoon uuden jupakan, tai sinä — hän osotti poikaansa, — tai sinä, — ja hän osotti vaimoaan.

— Erehdyt, sanoi rouva Oberlé. Kärsin julmasti tästä aikeesta, mutta en ole paneva toimeen häväistyksiä tehdäkseni tyhjäksi sinun päätöksiäsi.

— No niin, sanoi herra Oberlé, sinulla on tilaisuus näyttää sanasi toteen. Olin ajatellut olla sinun mieltäsi kysymättä ja itse saattaa Luciennen Strassburgiin erään kolmannen henkilön luo, jonka salissa kihlatut olisivat saaneet yhtyä.

— Sellaista kohtelua en olisi ikinä ansainnut!

— Suostutko siis seuraamaan tytärtäsi?

Hän mietti hetken, sulki silmänsä ja sanoi:

— Suostun.

Hämmästys kuvastui puolison, Jeanin ja Luciennen kasvoilla.

— Sepä hauskaa, sillä itse olisin mennyt vain puolimielelläni mukaan. On paljon luonnollisempaa, että sinä saatat tytärtämme. Mutta missä olet ajatellut yhtymisen tapahtuvan?

Monique rouva vastasi:

— Kotitalossani Obernaissa.

Kummastuneina nousivat isä ja poika yht'aikaa. Biehlerienkö talossa Obernaissa? Poika ainakin ymmärsi äidin suuren uhrauksen. Hän nousi ja suuteli häntä hellästi. Herra Oberlékin sanoi:

— Niin oikein, Monique. Se on oikein hyvä. Ja milloinka sinulle sopii?

— Niin pian kuin on ilmotettu herra von Farnowille. Itse saat määrätä päivän ja tunnin. Kirjota hänelle uudestaan, kun hänen vastauksensa on tullut.

Lucienne, joka muutoin osotti niin vähän hellyyttä äitiä kohtaan, lähestyi häntä tänä iltana. Pieneen saliin, missä äiti jo pari tuntia oli virkannut, istuutui Lucienne häntä vastapäätä ja seurasi tarkkaavin katsein tai ainakin koetti seurata ajatuksen kulkua noilla ryppyisillä, uurteisilla, yhä vieläkin vilkkailla ja ilmehikkäillä kasvoilla. Mutta usein emme näe toisen sieluun kuin puoliksi. Ei Lucienne eikä liioin Jean arvannut, mikä oli saanut rouva Oberlén niin äkkiä tekemään uhrauksensa.