XIII.
OBERNAIN VALLEILLA.
Toista viikkoa myöhemmin saapui Lucienne äitinsä kanssa Biehlerien perhetaloon, missä rouva Oberlé oli viettänyt koko lapsuutensa ajan. Kolmikerroksisena kohosi se vihreine, pieniruutuisine ikkunoineen ja pykälöityine päätylistoineen Obernain vanhoilla valleilla kahden muun aivan samankaltaisen talon välillä, jotka olivat nekin samalta vuosisadalta, kuudenneltatoista.
Rouva Oberlé oli noussut ylös portaita, sanoen talonvartijavaimolle:
— Piakkoin tulee eräs herra kysymään minua. Ottakaa hänet vastaan!
Hän oli astunut suureen huoneeseen ensi kerroksessa, yhteen niitä harvoja, jotka vielä olivat kalustettuja. Siellä olivat hänen vanhempansa eläneet ja kuolleet: pähkinäpuinen sänky, ruskea fajanssiuuni, tuolit samettipäällyksineen, jonka kukkakorimalli uudistui joka istuimella ja joka selkänojalla, krusifiksi kuperan lasinsa alla, kaksi itaalialaista maisemaa, matkamuistoja v:lta 1837, kaikki oli entisellä paikallaan ja entisessä järjestyksessä. Vaistomaisesti hän kynnyksen yli astuissaan etsi ovipieleen ripustettua vihkivesimaljaa, missä vanhukset olivat huoneeseen tullessaan kostuttaneet sormiaan, aivan kuin pyhän paikan kynnyksellä.
Molemmat naiset lähestyivät ikkunaa. Rouva Oberlélla oli sama musta puku kuin vastaanottaissaan Strassburgin prefektin. Ikäänkuin varjostaakseen monivivahteisia, vaaleita hiuksia oli Lucienne pannut päähänsä leveälierisen, harmaan olkihatun, jota samanväriset sulat koristivat. Äidin silmissä hän näytti kauniilta, mutta tämä ei puhunut siitä. Niin mielellään olisi hän siitä huomauttanut, ell'eivät he olisi odottaneet Luciennen sulhasta, ja ell'ei jo kodin ulkonäkökin ja haikeat muistot kunnon elsassilaisista, jotka siellä olivat asuneet, olisi vielä entisestään suurentaneet hänen tuskaansa.
Hän nojasi ruutuun ja katseli alas puutarhaan, missä lukuisat pyöreäksi leikatut puksipuut reunustivat kukkasarkoja, katseli sen mutkaisia, kapeita käytäviä, joiden suojissa hän oli leikkinyt, suureksi varttunut, unelmansa uneksinut. Puutarhan toisella puolen, kaupungin valleilla, oli kävelypaikka, ja sinne istutettujen kastanjapuiden väliltä näkyi sininen tasanko.
Lucienne oli ollut vaiti aina Obernaihin tulosta asti, aavistain, että hän puheellaan olisi häirinnyt äitiä, joka mietti itsekseen, kykenisikö saattamaan uhrauksensa loppuun. Nyt tuli hän aivan äidin viereen, ja äänessään tuo älykäs sointu, joka ensi kerralla niin viehätti, mutta toisella jo vähemmän, hän virkkoi:
— Te kärsitte varmaan kovin, äiti! Teidän kannaltanne onkin menettelynne miltei sankarillinen.
Äiti ei kohottanut katsettaan, mutta silmäluomet räpyttivät nopeammin.
— Te teette velvollisuutenne naisena ja siksi ihailen teitä. Luulenpa, etten kykenisi menettelemään teidän laillanne, siihen määrään kieltämään oman itseni.
Hän ei ajatellut olla julma.
— Ja sinä tahdot mennä naimisiin? kysyi äiti, äkkiä nostaen päätään.
— Tietysti. Ei nykyjään käsitetä avioliittoa aivan siten, kuin te sen käsitätte.
Äiti ymmärsi Luciennen hymyilystä törmänneensä tehtyä päätöstä vastaan ja tunsi, ett'ei hetki ollut väittelylle sopiva. Hän vaikeni.
— Olen teille kiitollinen, nuori tyttö sanoi.
Ja hetken epäröityään hän jatkoi:
— Mutta joku muu syy kuin halu noudattaa isän mieltä on saanut teidät suostumaan tänne tulemaan… tänne, tapaamaan herra von Farnowia, eikö totta?
Hänen katseensa kulki pitkin huonetta ja palasi naiseen sileine tukkanauhoineen, tuohon hintelään, kärsivään naiseen, joka oli hänen äitinsä. Tämä ei epäröinyt.
— Niin on, sanoi hän.
— Sitä ajattelinkin. Voitteko sen syyn minulle ilmaista?
— Kyllä, kohta.
— Herra von Farnowin läsnäollessako?
— Niin.
Luciennen kasvojen ilme muuttui äkkiä, siihen tuli jotain kovaa.
— Vaikkapa tuskin toinen toistamme ymmärrämme, ei liene mahdollista, että tahtoisitte vierottaa sulhaseni minusta?
Rouva Oberlén silmänurkkiin kohosi kyynel.
— Oi Lucienne!
— Ei… En sitä luullutkaan… Onko asia tärkeä?
— On.
— Ja koskee minua?
— Ei, ei sinua.
Nuoren tytön huulet avautuivat jatkaakseen, mutta sitten hän pysähtyi kuuntelemaen, kalpeni hiukan ja kääntyi suoraan oveen päin, jonne äitikin oli puolittain kääntynyt. Joku tuli ylös portaita. Talonvartija-vaimo asteli edellä ja saattoi eteiseen Wilhelm von Farnowin; avonaisesta ovesta näki tämä rouva Oberlén, ja oikaisten itseään aivan kuin sotilasparaatiin menossa, kulki nopeasti huoneen poikki sekä kumarsi ylpeää päätään ensin äidille, sitten nuorelle tytölle.
Hän oli hienoissa siviilivaatteissa. Kasvoilla väreili liikutus, kalventain hänet. Vakavana sanoi hän ranskaksi:
— Kiitän teitä, rouva.
Sitten katsoi hän Lucienneen, ja vaikk'ei hän hymyillyt, välähti ylpeää iloa hänen sinisissä silmissään.
Nuoren tytön kasvot olivat yhtenä hymyilynä.
Rouva Oberlé värähti harmista, jota hän koetti pidättää. Suoraan katseli hän Wilhelm von Farnowin teräksensinisiin silmiin, tämän pysyessä liikkumattomana, kuin olisi seisonut täysissä aseissa korkean päällikön edessä.
— Älkää minua kiittäkö, herra. Minulla ei ole mitään osaa tähän.
Mieheni ja tyttäreni ovat kaiken päättäneet.
Farnow kumarsi uudelleen.
— Minä katson itseni vapaaksi enkä tahdo mitään tietää syntyperästänne, uskonnostanne, armeijastanne, jotka eivät ole minun. Kuten näette, puhun suoraan. Sanon vielä kerran, että minulle ette ole missään kiitollisuuden velassa… mutta myös, etten kanna teitä kohtaan epäoikeutettua vihamielisyyttä. Vieläpä uskon, että olette kelpo sotilas ja kunnon mies. Uskon sen varmasti, sillä aion ilmaista teille huolen, joka minua kalvaa…
Hän epäröi hetkisen ja sanoi:
— Kodissamme Alsheimissa sattui kauhea kohtaus, kun kreivi von
Kassewitz oli luonamme…
— Kreivi von Kassewitz kertoi minulle siitä, rouva. Hän neuvoi minua luopumaan tyttärestänne. Mutta minä en tee sitä. Siihen tarvittaisiin…
Hän naurahti.
… tarvittaisiin keisarin käsky! Olen kunnon saksalainen, kuten sanoitte. En hevin luovu vallotuksistani. Ja herra von Kassewitz on vain enoni.
— Te että tiedä vielä, että vihansa vimmassa ja suunnattomassa surussaan appeni ensi kerran pitkäin vuosien perästä sai takaisin puheenlahjansa. »Mene! Mene!» huusi hän Jeanille. Minä kuulin nuo sanat. Juoksin paikalle. No niin, herra, enemmän kuin Philippe Oberlén näkeminen, kun hän tunnottomana makasi salin matolla, vaikutti mieleeni poikani ilme ja varmuus siitä, että silloin, juuri silloin hän oli päättänyt totella ja jättää Elsassin!
— Oh! sanoi Farnow, sepä olisi paha, se!
Hän vilkaisi sorjaan Lucienneen ja näki, että tämä kieltävästi pudisti vaaleaa päätään.
— Niin, pahahan se olisi, sanoi äiti ymmärtämättä Farnowin ajatusta. Miten surulliset olisivat vanhuuteni päivät säröisessä kodissa ilman tytärtäni, jonka te minulta ryöstätte, ilman poikaani, joka lähtisi pois!… Teitä ehkä hämmästyttää, että minä kerron teille tämänkaltaisesta huolesta?…
Farnow teki kieltävän liikkeen.
— Nähkääs, jatkoi äiti vilkkaammin, en voinut tässä asiassa toivoa keltään neuvoa, en apua. Ymmärrättekö? Kenen puoleen kääntyä? Miehenikö? Hän kiivastuisi; kohta ryhtyisi hän toimiin ja panisi voimat liikkeelle, ja viikon päästä saisimme kuulla, että Jean on sijoitettu johonkin keisarikunnan pohjoisista tai itäisistä rykmenteistä… Veljellenikö? Hän pikemmin yllyttäisi poikaani jättämään Elsassin… Kuten huomaatte, herra, olette te ainoa, joka jotain voitte vaikuttaa…
— Ja millä tavalla erittäin, rouva hyvä?
— Ah, monella… Jean lupasi minulle astua rykmenttiin. Te voitte säästää hänet vastaanotosta, jota hän yhä pelkää, voitte luvata hänelle suojelustanne, hankkia tuttavia, tovereita, voitte puhua hänelle. Tehän olette hänet tuntenut jo pitkän aikaa. Te voitte estää häntä vaipumasta synkkiin mietteisiinsä ja panemasta toimeen aikeitaan, jos hän uudelleen joutuisi kiusaukseen…
Luutnantti oli seisonut levottoman näköisenä, kulmakarvojaan rypistäen.
Viimeiset sanat kuultuaan muuttui hänen ilmeensä.
— Lokakuun ensi päivään on teillä poikanne lupaus. Sen jälkeen otan minä pitääkseni hänestä huolen.
Sitten juolahti hänelle äskeinen ajatuksensa uudelleen mieleen, ja sitä kokonaan ilmilausumatta hän mutisi itsekseen:
— Niin, se on kovin paha juttu… se ei saa tapahtua.
Lucienne kuuli.
— Sen pahempi, sanoi hän. Annan ilmi veljeni salaisuuden. Mutta hän suo minulle anteeksi, kun saa tietää, että äitiä tyynnyttääkseni petin hänen luottamuksensa… Olkaa rauhassa, äiti. Jean ei jätä Elsassia.
— Kuinka ei?
— Hänelläkin on rakkautensa.
— Missä?
— Alsheimissa.
— Ja ken?
— Odile Bastian.
— Onko se totta? rouva Oberlé kysyi liikutettuna.
— Niin totta kuin tässä seisomme. Hän kertoi minulle kaikki.
Äiti sulki silmänsä; häntä tukehdutti ja povi aaltoili.
— Jumalan kiitos!… Minulla on siis hiukkasen toivoa! Sallikaa minun itkeä. Kaipaan sitä todella.
Kädellään viittasi hän huonetta eteisen toisella puolen. Ovi sinnekin oli auki ja valoa tuli suuresta ikkunasta, jonka takaa näkyi puu.
Farnow taivutti kookasta vartaloaan ja antoi Luciennelle merkin, että seuraisi häntä. Ja nuori tyttö meni saman huoneen poikitse, missä hänen esi-isänsä olivat eläneet niin syvästi Elsassiansa rakastaen.
Rouva Oberlé kääntyi pois; aivan ikkunan ääressä istuen hän nojasi otsaansa samoja ruutuja vasten, joiden läpi hän lapsena oli katsellut raekuuroja ja jääkukkasia ja aurinkoa ja sadetta ja kesätunnelmasta väreilevää ilmaa, ja koko Elsassia. »Odile! Odile Bastian!» toisteli vaimo-raukka. Äidin mieleen kuvastui kirkas-ilmeinen nuori tyttö, hänen hymyilynsä, hänen pukunsa, hänen kotinsa tuolla Alsheimin laidassa, kokonainen runollisen kaunis kuva täynnä sydämen puhtautta, ja voimansa ponnistain hän tarrautui siihen kiihkeästi kiinni unohtaakseen tuon toisen rakkauden, jonka vuoksi hän oli tänne tullut. »Miksikähän ei Jean ole uskonut minulle aikeitansa?» hän ajatteli. »Tämähän sovittaa minut tuon toisen suhteen. Se antaa minulle varmuutta: Jean ei jätä meitä, koska siteistä vahvin kiinnittää hänet kotimaahan… Kenties meidän aikaa voittain onnistuu murtaa mieheni vastarinta… Olen saava hänet ymmärtämään, minkä uhrauksen Jean ja minä teemme suostuessamme tuohon saksalaiseen…»
Mutta viereisestä huoneesta, — sen ainoana kalustona olivat ne kaksi tuolia, joilla Farnow ja Lucienne istuivat: Lucienne nojasi kyynäspäätään avonaisen ikkunan laitaan, ja luutnantti istui hiukan kumarassa, katseli tyttöä ja puhui tavattoman kiihkeästi, — niin, viereisestä huoneesta kuului joskus naurua. Se koski rouva Oberléhen, mutta hän ei liikahtanut. Lohdullisena väikkyi yhä Luciennen esiinloihtima kuva hänen edessään Elsassin ketojen sammuvassa sinessä.
Wilhelm von Farnow jutteli sillä välin, käyttäen hyväkseen lyhyeksi arvaamaansa aikaa, jolloin hänen oli sallittu tutustuttaa Luciennea itseensä. Tyttö kuunteli, ja hänen katseensa kulki uneksivana ja kuin hajamielisenä kattoa, mutta itse asiassa oli hän tarkkaavainen ja täydensi vastauksiaan hymyilyllä tai merkitsevästi huuliaan nyrpistäen.
Saksalainen puheli: »Te olette loistava vallotus. Teistä tulee rykmentin upseeriston kuningatar. Onhan siellä jo eräs ranskalaissukuinen nainen, mutta hän on Itävallassa syntynyt ja ruma. Sitten on siellä eräs itaalialainen, ja onhan siellä myös saksalaisia ja englantilaisia. Teissä, neiti, on kaikki ne ominaisuudet, jotka on heidän kesken siroteltu ja jaettu: kauneutta, älykkyyttä, saksalainen sivistys ja ranskalainen alkuperä… Kun olemme naimisissa, esitän teidät Berliinin seurapiireissä… Miten olettekin saattanut kasvaa Alsheimissa!…»
* * * * *
Luciennen luonne oli enemmän ylpeä kuin hellä, ja moiset imartelut häntä miellyttivät.
Samoihin aikoihin, käyttäen hyväkseen Joseph Oberlén poissaoloa, tämän kun oli täytynyt lähteä Barrin seuduille, tuli Ulrich herra sisarenpoikansa Jeanin luo.
Päivät lähestyivät, jolloin nuoren miehen oli mentävä kasarmiin. Hänelle täytyi siis ilmottaa epäonnistuneesta käynnistä Odile Bastianin isän luona. Kauan epäröityään, tuntien, että helpompi olisi lähteä sotaan kuin särkeä nuoret rakkaudentoiveet, oli Ulrich eno tullut sisarenpojan luo ja sanonut hänelle kaikki. Tunnin verran he jo olivat jutelleet, tai pikemmin eno yksin oli puhunut ja koettanut lohduttaa Jeania, joka hänen nähtensä päästi surunsa valloilleen ja itki vapaasti.
— Itke, lapseni, sanoi eno. Nyt juuri äitisikin on läsnä Luciennen ja tuon toisen ensi kohtaamisessa. Tunnustanpa, etten häntä ymmärrä. Itke, mutta älä anna masentaa itseäsi. Huomenna tarvitset urheutta. Ajattele, että kolmen viikon päästä olet kasarmissa. Ei heidän pidä nähdä sinun itkevän. No niin, vuodet vierivät, sinä palaat luoksemme, ja kukapa tietää…
Jean pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi päättävästi:
— Ei, eno.
— Mitä, eikö?
He istuivat jälleen kumpikin sohvannurkkauksessaan, aivan kuin viime talvena, jolloin he tässä samassa paikassa olivat niin iloisesti puhuneet tulevaisuudesta. Ulkona teki päivä laskuaan, mutta oli vielä valoisaa ja lämmin. Äkkiä tapasi Ulrich herra Jeanin surullisilla kasvoilla tuon saman pontevan ilmeen, joka kerran oli niin elävästi ja miellyttäen häneen vaikuttanut. Noissa Vogeesien värisissä silmissä välähteli rypistyneitten kulmakarvain alla. Ja kuitenkin oli silmäterä liikkumaton.
— Ei, toisti Jean. Teidän täytyy saada tietää, teidän ja erään toisen, jolle aion sen sanoa: minä en suorita täällä sotapalvelustani.
— Missä sitten?
— Ranskassa.
— Millä äänellä sen sanot! Oletko tosissasi?
— Ei mikään voi olla sen todempaa.
— Ja sinä lähdet heti?
— En, sotaväkeen astuttuani.
Ulrich herra nosti kätensä ilmaan:
— Oletko hullu? Silloin kun se on vaikeinta ja vaarallisinta! Hullu olet!
Hän alkoi mittailla ikkunan ja peräseinän väliä. Kiihdyksissään hän teki rajuja liikkeitä, mutta muisti samalla puhua puoliääneen, peläten jonkun talonväestä kuulevan.
— Miksi vasta sitten? Sillä, totta tosiaan, sehän ensin mieleen juolahtaa moista kuullessa. Miksi?
— Olin aikonut lähteä ennen rykmenttiin astumistani, sanoi nuori mies vakavasti. Mutta äiti aavisti jotain sinne päin. Hän otti minulta lupauksen, että menisin kasarmiin. Siis menen. Älkää koettako saada minua muuttamaan mieltäni. Se on järjetöntä, mutta minä olen luvannut.
Ulrich herra kohautti olkapäitään:
— Niin, kysymys ajasta on tärkeä syrjäseikka, mutta ei muuta. Paljoa vakavampi on päätöksen tekeminen. Siksikö sinä aiot lähteä, että iso-isäsi huusi: »Mene! Mene!»
— En, hän vain ajatteli samoin kuin minä; siinä kaikki.
— Ystäväni Bastianin kieltoko vaikutti päätöksesi?
— Ei sekään. Jos hän olisi suostunut, olisi minun täytynyt tehdä hänelle sama tunnustus, minkä nyt tänä iltana teille: en aio elää Saksassa enkä Elsassissa.
— No, sisaresi naiminen kai sitten?
— Niin, se yksin; tuo isku olisi riittänyt karkottamaan minut. Mitä olisi elämäni nyt Alsheimissa? Oletteko sitä ajatellut?
— Huomaa, Jean: sinä jätät tehtäväsi elsassilaisena!
— En, sillä en voi mitään Elsassin hyväksi. En voisi enää saavuttaa elsassilaisten luottamusta, kun isäni on saksalaisiin yhtynyt ja sisareni naimisessa preussilaisen kanssa.
— Sinusta tullaan sanomaan, että olet karannut!
— Tulkootpa sitä minulle sanomaan, kun olen ranskalaisessa rykmentissä!
— Entä äitisi, jätätkö äitisi yksin tänne?
— Se onkin ainoa suurempi vastaväite, nähkääs, ainoa suurempi. Olen sen tehnyt itselleni… Mutta eihän äiti kuitenkaan voine vaatia, että uhraisin elämäni, kuten hän itse… Myöhemmin hän jo hyväksyy tekoni, kun tietää minut vapaaksi sietämättömästä ikeestä, joka häntä itseään on painanut… Niin, hän antaa anteeksi… Ja sitten…
Jean osotti vihreitä, huippuisia Vogeeseja.
— Ja sitten on tuolla armas Ranska, kuten itse sanotte. Se minua puoleensa vetää. Sen ääni ensimmäisenä minua kutsui.
— Lapsi! sanoi Ulrich herra.
Hän pysähtyi nuoren miehen eteen, joka istui paikoillaan ja milt'ei hymyili.
— Kyllä täytyy kansan olla jaloa, lapseni, jotta se kolmenkymmenen vuoden vierittyä voi herättää sellaista rakkautta kuin sinun! Missä on toinen kansa, jota noin kaivattaisiin? Oi tuo siunattu heimo, jonka ääni vielä sinussa puhuu!…
Hän vaikeni hetkiseksi.
— Mutta en voi jättää sinua tietämättömäksi niistä vaikeuksista ja pettymyksistä, jotka sinua odottavat. Velvollisuuteni on puhua… Jean, rakas Jean, kun nyt olet tullut rajan yli ja pyytänyt Ranskan kansalaisoikeutta lain nojalla, joka sinulle sen voi luvata, mihin aiot ryhtyä?
— Ainahan voi leipänsä ansaita.
— Älä luota siihen liiaksi. Älä luule, että ranskalaiset ottavat sinut avosylin vastaan siksi, että olet elsassilainen… Ehkä he ovat olleet unohtavaisempia kuin me… Joka tapauksessa he ovat kuin se, jolla on hyvin vanhoja korkoja suoritettavana: niitä vain vitkastellen ja pahantuulisina maksetaan. Älä luule, että sinua siellä autetaan enemmän kuin muita.
Sisarenpoika keskeytti:
— Olen tehnyt päätökseni, tuli mitä tuli. Älkää enää puhuko minulle siitä, eikö niin?
Silloin vaikeni Ulrich eno, joka silitteli harmaata suippopartaansa, ikäänkuin olisi siitä tahtonut kiskoa irti sanat, jotka niin vastahakoisesti puhuivat rakasta Ranskaa vastaan. Hän katsoi kauan Jeaniin; rikostoveruuden hymy levisi leviämistään hänen kasvoilleen.
Lopuksi virkkoi hän:
— Nyt kun olen täyttänyt velvollisuuteni, onnistumatta, olen oikeutettu tunnustamaan sinulle, Jean, että itse olen joskus ajatellut tuota samaa… Mitä sanoisit, jos seuraisin sinua Ranskaan?
— Tekö?
— En nyt heti. Minua ei täällä ole muu kiinnittänyt elämään kuin halu nähdä sinun varttuvan ja kulkevan vanhoja uria… Kaikki tuo särkyy… Tiedätkö, se olisi mitä parhain keino rohkaista sinua vähemmän lämmintä vastaanottoa kestämään.
Äskeiset vakavat päätökset pitivät liian suuresti Jeanin mieltä vireillä, jotta hänellä olisi ollut aikaa puhella tulevaisuuden suunnitteluista.
— Kuulkaapa, Ulrich eno, tarvitsen teitä muutaman päivän perästä…
Siksi juuri olen kertonut teille päätöksestäni, jotta auttaisitte minua.
Hän nousi, meni kirjakaapilleen, joka seisoi oven luona, otti esikuntakartan ja sitä auki kieritellen palasi sohvan luo.
— Istukaa viereeni, eno, niin tutkimme maantiedettä.
Hän levitti polvilleen kartan Ala-Elsassin rajasta.
— Olen ajatellut mennä tuosta, hän sanoi. Pitäisi vähän tutkia seutua.
Ulrich eno nyykäytti hyväksyvästi päätään, huvitettuna, aivan kuin olisi ollut kysymys metsästysretken tai lähestyvän taistelun suunnitelmasta.
— Grand-Fontaine Minières'issä on sopiva paikka. Näyttää siltä kuin olisi raja todellakin sillä kohtaa lähinnä Strassburgia. Kuka sinua neuvoi?
— François, toinen Ramspacherin talon pojista.
— Siihen voit luottaa. Lähdetkö junalla?
— Lähden.
— Minne asti?
— Schirmeckiin, ajattelisin, vai kuinka?
— Ei, se on liian lähellä rajaa ja liian huomattu asema. Sinun sijassasi astuisin junasta edellisellä asemalla, Russ-Hersbachissa.
— Hyvä. Sieltä lähden edeltäpäin tilatuilla vaunuilla aina
Grand-Fontaineen asti, sitten heittäydyn metsään.
— Me heittäydymme, tarkotat kai!
— Te tulette siis?
Miehet katsahtivat toisiinsa ylpeinä toinen toisestaan.
— Hitto vie! jatkoi Ulrich herra, se hämmästyttää sinua. Sehän kuuluu minun ammattiini. Maankiertäjä kuin olen, menen minä ensin tutkimaan aluetta; sitten kun tunnen metsän, niin että yölläkin osaan siellä kulkea, ilmotan sinulle, onko tuuma hyvä, ja sovittuun aikaan tapaat minut. Katso, että olet matkailijaksi varustettu: pehmoinen hattu, säärystimet eikä rahtustakaan tavaraa.
— Tietysti.
Ulrich herra silmäili vielä kerran sorjaa Jeania, joka oli ijäksi jättämäisillään Oberlén ja Biehlerin perheen kotiseudut ja esi-isiensä maan.
— Kuinka surullista se sentään on vaarojen viehätyksestä huolimatta!
— Joutavia! sanoi Jean, koettaen hymyillä, saanhan nähdä Reinin alku- sekä loppujuoksussaan, siellä, missä se vapaana virtaa.
Ulrich herra syleili häntä.
— Rohkeutta, lapseni, ja näkemiin asti! Älä anna aavistaa aikeitasi!
Kelle toiselle aiot ilmottaa niistä?
— Herra Bastianille.
Eno suostui siihen; ja seisoessaan jo kynnyksellä hän osotti viereistä huonetta, jota Philippe Oberlé ei enää koskaan jättänyt:
— Tuo raukka tuolla! Hän on sentään, niin puolinainen kuin onkin, enemmän kunnioituksen arvoinen, kuin muut kaikki yhteensä! Jää hyvästi, Jean!
* * * * *
Kului muutamia tunteja, ja Jean istui tapansa mukaan toimistossa. Mutta hän oli niin hajamielinen, että kaikki työ oli mahdoton. Kun käskynalaiset, joilla olisi ollut hänelle puhuttavaa, sen huomasivat, ei yksi päällysmiehistä voinut olla sanomatta kirjureille, jotka olivat saksalaisia, kuten hän itsekin:
— Saksalainen ratsuväki tekee täällä tuhojaan: herra on puolihullun näköinen.
He nauroivat kaikki hiljaa yhteisestä isänmaallisesta tunteesta.
Sitten soitettiin päivälliselle. Jean pelkäsi tavata äitiään ja Luciennea. Jälkimmäinen, joka juuri oli saliin astumaisillaan, pidätti Jeanin ja puolihämärässä syleili häntä hellästi, rintaansa vasten puristaen. Kuten kaikkien kihlattujen, tarkotti hänenkin syleilynsä hänen tietämättään hiukan erästä toista. Mutta ajatus kumminkin kohdistui Jeaniin. Lucienne kuiskasi:
— Sain tavata häntä kauan Obernaissa. Hän miellyttää minua suuresti, sillä hänessä on ylpeyttä, kuten minussa. Hän lupasi minulle suojella sinua rykmentissä. Mutta ei puhuta hänestä pöydässä, eikö niin? Se on parempi. Äidin käytös oli sopiva. Ihmisparka liikutti minua. Hän ei jaksa enää… Rakas Jean, minun täytyi häntä rauhottaa ilmaisemalla salaisuutesi, ja minä sanoin, ett'et jätä Elsassia, koska rakastat Odilea. Annatko anteeksi?
Hän pisti kätensä veljen kainaloon, ja lähtiessään eteisestä ruokasaliin, missä herra ja rouva Oberlé jo istuivat, hän sanoi hiljaa:
— Rakas ystävä-parka, tässä talossa on toisen ilo toisen suru.
Katsohan: minä yksin olen onnellinen!
Päivällinen oli lyhyt. Heti sen päätyttyä vei herra Oberlé tyttärensä biljaardisaliin kyselläkseen häneltä jotain. Äiti jäi hetkeksi pöytään poikansa viereen, joka oli nykyjään hänen vierustoverinsa. Niin pian kuin hän oli yksin hänen kanssaan, katosi pakotettu ilme kuin harso hänen kasvoiltaan. Äiti kääntyi lapseensa, katseli häntä ihaillen, hymyili hänelle ja sanoi luottavalla äänellä, joka oli hänelle niin omainen:
— Rakkahani, en jaksa enää! Olen murtunut ja minun täytyy vetäytyä syrjään. Mutta tahdon tunnustaa sinulle, että äskeisten kärsimysteni kesken tunsin iloa. Ajattelehan, että siihen asti, niin, aivan totta, luulin sinun jättävän meidät!
Jean hypähti pystyyn.
— Oi enhän enää sitä usko! älä pelkää!… Olen saanut varmuutta… Sisaresi kertoi salaisuutena, että kerran saan pienen elsassilaistytön miniäkseni… Se teki minulle niin hyvää!… Ymmärrän kyllä, että kesken tätä tapausten paljoutta et ole minulle mitään vielä ilmaissut… Ja onhan se vielä niin uutta, eikö niin? Miksi vapiset?… Sillä usko minua, Jean, en minä nyt sinulta mitään vaadi ja pelostani olen täysin päässyt… Rakastan sinua niin paljon!…
Hänkin syleili Jeania, hänkin puristi häntä rintaansa vasten. Mutta hänen sydämessään ei piillyt muuta rakkautta kuin se, minkä hän toi ilmi. Hän muisteli lastaan, kuinka se vielä makasi kätkyeessä, muisteli menneitä öitä ja kuluneita päiviä, huoliaan, unelmiaan, vaalintaansa, rukouksiaan lapsensa puolesta, ja hän ajatteli: »Kaikki tuo ei ole mitään sen rinnalla, mitä vielä ja aina tahtoisin hänen tähtensä tehdä.»
Kun äiti oli mennyt ja Jean oli kuullut hänen aukaisevan oven sairaan iso-isän luo, jolle äiti ei koskaan heittänyt sanomatta hyvää yötä, niin hän nousi ja läksi ulos. Hän kulki peltotietä Bastianin taloa ympäröivälle puistikolle ja sinne piiloutuneena jäi hetkeksi katselemaan valoa, joka tunkeutui suuren salin ikkunaluukkujen välitse.
Kuului vuorotellen puhuvia ääniä. Hän tunsi niiden soinnun, vaikk'ei sanoja erottanut. Säännöllisten väliaikain takaa äänet kaikuivat hitaina ja Jeanin mielestä surullisina. Hän joutui kiusaukseen kiertää muutamia metrejä talon etusivua ja astua sitten päättävästi saliin. Hän ajatteli: »Nyt kun olen päättänyt elää poissa Elsassista, nyt kun he ovat minut hyljänneet isäni valitseman aseman ja Luciennen avioliiton tähden, ei minulla enää ole oikeutta kysyä mitään Odilelta… Minä lähden saamatta tietää, kärsiikö hän, kuten minä… Mutta enkö voisi tavata häntä vielä viimeisen kerran hänen kodissaan, kun ilta on sulkenut heidät kaikki kolme sydämelliseen tunnelmaansa? En kirjottaisi hänelle, en koettaisi hänelle puhua; mutta saisin hänet nähdä, veisin hänestä muassani viimeisen muiston, ja hän aavistaisi, että olen ainakin säälin arvoinen.»
Mutta hän epäröi kuitenkin. Tänä iltana hän oli liian onneton, liian heikko. Ennen lokakuun ensimmäistä olisi hänellä kai aikaa vielä palata? Askeleita lähestyi puutarhan puolelta. Jean katsahti vielä kerran kapeaan valojuovaan, joka yön läpi loisti salista, missä Odile valvoi. Ja hän läksi pois.