XIV.
VIIMEINEN ILTA.
Viimeinen ilta oli käsissä. Yöjunalla oli Jeanin määrä lähteä Obernaista Strassburgiin ollakseen seuraavana aamuna säädettyyn aikaan, kello seitsemältä, Pyhän Nikolain kasarmissa. Huoneessa, jonka rouva Oberlé kuukausi sitten oli vuokrannut vastapäätä Pyhän Nikolain kasarmia, milt'ei Balayeurs-kadun keskustassa, odotti Jeania, kahdelle tuolille kokoonpantuna, sinikeltainen sotilaspuku, joka vapaaehtoisten tapaan oli tilattu strassburgilaiselta räätäliltä.
Päivällisen jälkeen oli Jean sanonut äidilleen:
— Sallinette minun lähteä yksin kävelemään? Jättäisin jäähyväiset
Alsheimin maille, joita en nyt niin pitkiin aikoihin saa nähdä.
Äiti oli hymyillyt. Ja Joseph Oberlé oli vastannut:
— Minua et sitten enää tapaa, ystäväni. Huomenna, lokakuun ensimmäisenä, on maksupäivä, ja minun on työskenneltävä toimistossani. Ja sitä paitsi en rakasta turhia helliä kohtauksia. Hitto vie, kahteen kuukauteen et niinkään helposti saa lomaa, myönnänhän sen, mutta sitä tyytyväisempi olet sitten päästössäsi kotiin. No, syleilehän minua!
Sydämellisemmin kuin itsekään olisi uskonut oli Jean häntä syleillyt ja lähtenyt Luciennen huutaessa raikkaalla äänellään hänen jälkeensä: »Näkemiin asti!»
Yö oli omituisen kostea. Ei pilvenhattaraakaan. Oli uusikuu, tähtiä miljoonittain; vaan taivaan ja maan välillä levisi usvaharso, joka tosin ei ollut valon tiellä, mutta se hajotti sen, niin ett'ei missään ollut syvää varjoa, ei missään täysin kirkasta. Perlamohohteinen utukehä ympäröi esineet. Ilma tuntui lämpimältä hengittää. »Kuinka on Elsassini suloinen!» kuiskasi Jean aukaistuaan kasvitarhan portin ja seisoessaan kylän takalistossa, missä hänen edessään tasanko lepäsi kuun uneksivassa hohteessa, jonka silloin tällöin omena- tai pähkinäpuun pyöreä varjo katkaisi. Ääretön kaipaus nousi maasta, jonka syksyn ensi sateet olivat läpitunkeneet. Viljelysmaiden tuoksua sekaantui sänkipeltohajuihin ja huippuunsa kehittyneen kasvikunnan voimakkaisiin lemuihin. Vuoristosta puhalteli lempeä tuuli kantaen laaksoon siemenpölytuoksua männyistä, lakastuvista mintuista ja vadelmapensaista ja mustikanvarsista ja katajoista, jotka olivat polkeutuneet kulkijain ja karjan jalkoihin. Jean hengitti Elsassinsa lemuja ja hän luuli tuntevansa suloista tuoksua pien että Florimont-vuorelta Colmarin läheisyydessä, missä »yönsoihtu» kukostaa. Ja hän ajatteli: »Viimeisen kerran! Ei koskaan, koskaan enää!»
Säkeniä ei noussut katoilta, jotka kohosivat vasemmalla puolen nuorukaisen kulkemaa polkua. Ne olivat kuin kirkon ympärille veljellisesti yhteenliittyneitä käsiä, ja Jean taisi mielessään kuvitella kunkin suojissa jonkun tutun tai ystävän asustavan. Näitä hän vaeltaissansa hetken mietti. Mutta nähtyään peltojen keskellä harmaan, suuren lehdon, johon Xavier Bastianin talo kätkeysi, haihtuivat kaikki muut ajatukset. Saavuttuaan ylös arentitalolle, missä vanhempi Ramspacherin pojista oli hänelle sanonut: »Grand-Fontainen luona on paras mennä rajan yli», hän kääntyi kirsikkapuukujaan. Ja hän muisti kaikki vielä ja löysi valkoisen ristikkoportin. Ei ollut ketään näkyvissä. Mutta mitäpä siitä! Jean aukaisi veräjän, hiipi ruohoista tienreunaa, tiheästi kasvavien puiden vieritse, aina suuren, valaistun salin ikkunan alle ja saapui sitten talon kierrettyään Alsheimin kylän puoleiselle ovelle.
Hän odotti hetkisen, astui sitten eteiseen ja aukaisi oven isoon huoneeseen, missä Bastianin perhe joka ilta oli koolla.
Siellä he istuivat kaikki kolme lampun valossa, aivan niinkuin Jean oli mielessään kuvaillut. Isä luki sanomalehteä; toisella puolen ruskeaa pöytää, joka oli täyteen läjätty valkoista, auki levitettyä palttinaa, istuivat molemmat naiset, ommellen nimikirjaimia lautasliinoihin, joiden oli määrä kadota rouva Bastianin liinavaatekaappiin. Ovi oli auennut hiljaisesti; ainoastaan kankainen ovilista hankasi parkettilattiaa vasten. Mutta sekä talon ympäristössä että sisällä huoneissa oli niin rauhallista, että kaikki käänsivät päätään ja silmiään siristäen katselivat, ken sisään astui.
Herra Bastian näytti hetken epävarmalta ja Jeankin epäröi. Ensi katseensa sattui Odilen kasvoihin. Hän huomasi, että tyttö oli kärsinyt, kuten hän itse, että Odile ensimmäisenä ja hän yksin oli tuntenut tulijan, huomasi, miten hän kalpeni, miten tuska pysähdytti kohonneen käden, tukahutti hengityksen, jäykisti katseen.
Kangas, jota Odile ompeli, solui kädestä, ilman että hän edes liikahti sitä nostaakseen.
Ehkäpä herra Bastian siitä tunsi vieraan. Liikutus hänet heti kokonaan valtasi.
— Mitä? kysyi hän lempeästi, sinäkö, Jean? Eikö kukaan saattanut sinua sisään?… Mitä haluat?
Hän laski hitaasti lehden pöydälle yhäti tarkastellen läpi huoneen hämärän nuorukaista, joka seisoi vielä samalla paikalla, parin askelen päässä ovesta.
— Tulin jättämään jäähyväiseni, sanoi Jean.
Mutta ääni oli niin tuskaa täynnä, että herra Bastian ymmärsi hänelle jotain outoa ja surullista tapahtuneen. Hän nousi, sanoen:
— Niin, tosiaankin, huomenna on lokakuun ensimmäinen… Sinä lähdet kasarmiin, poika-parkani… Sinulla on varmaan jotain puhuttavaa minulle?
Herra Bastian oli jo tulossa raskain, nopein askelin ja ojensi kätensä. Nuorukainen veti häntä muassaan, peräytyi hänen kanssaan huoneen hämärimpään nurkkaan ja puheli hiljaa, Odilen isää suoraan silmiin katsoen. Rouva Bastianin katse oli suunnattu pimentoon päin, missä miehet muodostivat epäselvän ryhmän.
— Minä lähden, kuiskasi Jean, enkä palaa koskaan enää, herra Bastian.
Siksi rohkenin tulla.
Hän tunsi elsassilaisen karkean käden vapisevan. Salaperäinen puhelu vaihteli nopeana heidän välillään; naiset kohottautuivat levottomina istuimiltaan ja eteenpäin kumartuneina nojasivat käsiään pöytään.
— Mitä tarkotat? Sinähän palaat vuoden päästä?
— En; astun rykmenttiin, koska olen niin luvannut. Mutta sitten jätän sen.
— Jätät sen?
— Niin, ylihuomenna.
— Minne lähdet?
— Ranskaan.
— Ainiaaksi?
— Ainiaaksi.
Vanha elsassilainen käännähti hiukan:
— Jutelkaa, naiset, jutelkaa; meillä on pieni asia suoritettavana.
Nämä nousivat seisomaan. Kuin juoksusta hengästyneenä herra Bastian huohotti:
— Katso, mitä teet!… Ole varovainen!… Älä anna itseäsi kiinni!
Hän laski molemmat kätensä Jeanin olkapäille:
— Minä, näetkös, minä jään tänne. Se on minun tapani rakastaa Elsassia. Ei löydy maata sitä kalliimpaa. Siellä elän, siellä kuolen. Sinun on toista, lapsiparka… ymmärrän sinut… Älä salli naisten mitään aavistaa. Asia on liian totista laatua… Kotonasi ei kai tiedetä mitään?
— Ei.
— Niin säilytäkin salaisuutesi.
Hiljemmin lisäsi hän:
— Tahdoit häntä nähdä: en sinua siitä soimaa. Ettehän enää koskaan näe toisianne…
Jean nyykäytti päätään ikäänkuin sanoen: »Niin, halusin nähdä häntä.»
— Katsele häntä hetkinen ja sitten mene!… Seiso tuossa olkani takana…
Herra Bastian siirtyi puoliksi syrjään, ja hänen olkansa yli näki Jean Odilen. Tytön levoton ilme oli muuttunut pelästyneeksi. Hän ei kainostunut Jeanin katseesta. Kaikki hänen ajatuksensa olivat yksinomaan tuossa keskustelussa, jota hän ei kuullut, tuossa salaperäisessä, jossa hän tunsi itsellään olevan oman osansa, ja kasvoilla kuvastui hänen nuoren sielunsa ääretön kärsimys. Mitä he sanovat toisilleen? Vieläkö on pahempaa tulossa? Vai parempaako? Ei, ei parempaa: he eivät yhdessä käänny minuun päin!
Äiti oli tytärtäkin kalpeampi.
— Hyvästi, lapseni, herra Bastian sanoi aivan hiljaa. Rakastin sinua… En kuitenkaan voinut tehdä toisin, kuin olen tehnyt… Mutta kunnioitan sinua, olen sinua muistava…
Kyynelsilmin puristi vanha elsassilainen ääneti Jeanin kättä ja antoi sen sitten vaipua. Jean kulki ovelle, jonne oli vain pari askelta. Häntä värisytti ja huumasi… Viimeisen kerran hän vielä kääntyi: nytkö hän siis lähtisi… hetken päästä hän olisi poissa… eikä enää palaisi Alsheimiin.
— Hyvästi, hyvä rouva! hän sanoi.
Hän olisi mielinyt sanoa hyvästi Odilellekin, mutta nyyhkytys esti häntä puhumasta. Jean syöksyi pimeään käytävään… Sieltä kuuluivat hänen nopeat askelensa.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi rouva Bastian. Xavier, sinä salaat meiltä jotain!
Vanha elsassilainen nyyhkytti. Vaimo aavisti. Kaikki hänen epäilyksensä haihtuivat.
— Odile, hän sanoi, juokse sanomaan hyvästi!
Odile oli jo juoksussa salin poikki ja saavutti Jeanin talon nurkkauksessa.
— Mikä onnettomuus on teitä kohdannut, kertokaa! sanoi hän.
Jean kääntyi, lujana päätöksessään olla vaiti ja pitää lupauksensa. Tyttö oli aivan lähellä häntä. Hän levitti sylinsä. Odile heittäysi siihen.
— Voi, hyvä Jumala! sanoi hän ääneen, te lähdette, minä tunnen sen, te lähdette!
Jean suuteli hellästi hänen hiuksiaan, viimeisen kerran elämässä, ja pakeni, kadoten seinämän taa.