I.
ONNEN LAAKSO.
Yumurin laakson näette ensi kerran todennäköisesti Montserraten luostarista, johon oppaat, cocheros, vievät teidät mutkittelevaa polkua pitkin. Pieni kirkko on kapealla, korkealla harjanteella, jonka laelle kerran päästyänne näette maailman kauneimman näköalan. Merenlahti on takananne ja syvä rotko oikealla puolellanne, mutta edessänne on Yumuri — 'maailman ihanin kolkka', kuten Humboldt sanoo — todellinen onnen laakso, paratiisin palanen, joka kiehtoo silmät ja hurmaa mielen.
Laakso on suurempi kuin miltä se ensin näyttää, ja sen läpi virtaava, polveileva joki kätkeytyy siellä ja täällä tiheän viidakon helmaan ja katoaa viimein rotkoon, joka on kuin halkeama kauniisti väritetyn maljan laidassa. Tuntuu kuin paikka olisi aiottu satujen haltioiden ja hengetärten asunnoksi. Ympäröivien jyrkkien rinteiden väriloisto hivelee silmää ja tasainen pohja on kuin kauneimman viheriän kirjokankaan peittämä. Kaikkialla näkyy heleitä täpliä, ja siellä ja täällä pyrkii jokin alaston vuorenseinämä tahi suunnaton kallion kieleke turmelemaan paikan sopusointuisen kauneuden. Laajat viljelykset siintävät edempää ja jokin harmaantunut katto pilkottaa viidakon vehreydestä.
Mahtavia palmuja kasvaa kaikkialla, yksinään ja ryhmittäin. Niiden tuuheat lehvät muistuttavat suunnattomia strutsinsulkia ja niiden solakat rungot ovat sileät ja valkoiset kuin jättiläissorvissa muovaillut ja sitten posliinisavella sivellyt. Koko Kubassa, lumoavien näköalojen maassa, ei ole toista Yumuria, eikä luultavasti koko avarassa maailmassa ole laaksoa, jonka kauneus olisi niin vaihteleva ja hurmaava. Teidän pitäisi nähdä se illan rauhassa laskevan auringon punatessa sen rinteet, tahi varhain aamulla, kun yön sumut alkavat häipyä kuin unten häilyvät utukuvat — silloin ovat värit heleimmät — tahi myrskyn raivotessa, kun se peittyy sadekuuroihin ja palmut taipuvat melkein maahan vihurien rynnistyksessä. Mutta näettepä Yumurin mihin päivän- tahi vuodenaikaan hyvänsä, on sen näkeminen saava teidät onnesta sanattomaksi, ja te vannotte, että paikka on ihanin, minkä ihmissilmä on konsanaan nähnyt.
Solasta, josta joki laskee laaksoon, näette, Montserraten pyhäkön luona seisoen, korkean kukkulan, La Cumbren, jonka rinteiltä on melkein yhtä hurmaava näköala. Oppaanne voi kertoa teille monta tarinaa upeista kartanoista, jotka kaunistivat vuoren rinteitä siihen kultaiseen aikaan, jolloin Kuballakin oli oma ylimystönsä. Rakennukset olivat kauniita roomalaismallisia huviloita, sellaisia, jotka muinoin reunustivat Via Appian tietä, pieniä marmorista ja Euroopasta tuoduista jaloista puulajeista tehtyjä palatseja, jotka olivat täynnä mitä kalleimpia aarteita — sillä silloiset kubalaiset olivat rikkaita ja käyttelivät tuhlaten rahojaan. Tämän loiston surumielisiä muistoja on vieläkin olemassa. Siellä ja täällä tapaa raunioita, joiden katkenneet marmoripilarit ja aitauksien jäännöksiä koristavat posliinimaljakot kertovat muinaisesta mahtavuudesta. Oppaanne voi näyttää teille erään rehevän oranssilehdon, joka on nyt metsittynyt läpitunkemattomaksi viidakoksi, ja kertoa teille tarinan don Estevan Varonan kauniista kartanosta ja sen salaisesta aarteesta, pikku Estevanista ja Rosasta, jotka olivat kaksoissisarukset, ja Sebastianista, jättiläiskokoisesta orjasta, joka raivostuttuaan kosti kärsimänsä vääryydet ja kuoli kenellekään ilmaisematta, minne aarre oli kätketty.
Espanjalaisten hallussa olleilla alueilla, etenkin Antillien saarilla, on paljon tarinoita kätketyistä aarteista, sillä muinoin olivat ihmiset, varsinkin niillä seuduilla, pakotetut turvautumaan monenlaisiin merkillisiin keinoihin rikkauksiensa suojelemiseksi. Noilla tarinoilla on aina ollut merkillinen, kiihoittava viehätysvoima, ja monet ovat niiden lumoihin jouduttuaan poikenneet hirveimpienkin rikosten teille aarteita etsiessään. Oli kuin nuo kätketyt rikkaudet olisivat olleet kirotut, sillä melkeinpä jokaisen, joka niitä himosi, kävi onnettomasti. Sellainen oli Varonankin aarre. Don Estevan ei ollut parempi eikä huonompi kuin muutkaan hänen aikalaisensa, ja vaikka osa hänen kätkeneistään kalleuksista olikin ansaittu orjien hiellä ja verellä, niin oli suurin osa saatu rehellisin keinoin. Hänen teoillaan oli niin kauaskantava merkitys ja aarteella, jonka hän kätki, oli niin tärkeä osa hänen jälkeläistensä kohtaloissa, että lienee paikallaan hiukan selostaa noita tapahtumia.
* * * * *
Donna Rosa Varona eli tuskin niin kauan, että hän ehti kuulla synnyttäneensä kaksoiset. Don Estevan, joka oli ankara ja tarmokas mies, otti vastaan tuon musertavan iskun hänen kaltaiselleen henkilölle ominaisella tavalla. Jättäen polvistuneen papin ja lapsosia hoitelevan lääkärin, hän astui haikeasti itkevien orjanaisten ohi ilta-auringon valaisemalle kuistille. Edempää, neekerien majoista, kuului myös äänekästä valitusta, sillä donna Rosaa olivat kaikki rakastaneet ja tieto hänen kuolemastaan oli levinnyt nopeasti.
Don Estevan oli itsekäs luonne ja sentähden sekoittui nyt kiivas viha hänen suruunsa. Miksi oli näin käynyt? mietti hän. Millä oli hän tämmöisen iskun ansainnut? Eikö hän ollut antanut kirkolle runsaat lahjat? Eikö hän ollut käynyt jalkaisin Montserraten luostarissa ja antanut uhrilahjaksi korvarenkaat, kaulakoristeen ja ristin, jotka kaikki oli tehty kauneimmista ja puhtaimmista timanteista? Eikö hän ollut polvillaan rukoillut rakkaan puolisonsa edestä ja sitten luovuttanut lahjansa pyhän neitsyen kuvalle kuten Loyola aseensa? Don Estevan rypisti kulmiaan, sillä jalokivet olivat olleet hänen kallisarvoisimpansa ja olisivat varmaankin riittäneet korvaamaan pyhän neitsyen vaivat, jos tämä olisi suvainnut kuulla hänen rukouksensa. Ne olivat ainakin viidentuhannen peson arvoiset — siis viiden orjan hinta. Hänen parhaat viisi naimaiässä olevaa ja taloustoimiin opetettua neekerityttöänsä vastasivat juuri tuota summaa. Johan tämä oli vallan kohtuutonta! Don Estevan tunsi rahan yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja hän vannoi, ettei hän enää antaisi kirkolle mitään lahjoja.
Hän katsahti ylös synkistä mietteistään ja näki edessään jättiläismäisen paljasjalkaisen neekerin. Orja oli keski-ikäinen ja hänen villatukkansa alkoi harmaantua, mutta hänen vartalonsa oli ryhdikäs ja sopusuhtainen ja puuvillakankaasta tehdyn puvun verhoamat lihakset olivat sileät ja täyteläiset kuin nuorukaisen. Mustilla kasvoilla kuvastui sanomaton suru.
"Herra, onko totta, että donna Rosa —" alkoi hän.
"Niin, hän on kuollut, Sebastian", nyökkäsi don Estevan väsyneesti.
Sebastian seisoi liikkumattomana koettaen voittaa liikutuksensa ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Vihdoin hän sanoi: "Hän oli liian hyvä tähän maailmaan. Jumala oli kateellinen ja vei hänet paratiisiin."
"Paratiisiin!" huudahti don Estevan. "Eikö tämä ole paratiisi?" ja hän katsoi salamoivin silmin ympärilleen. "Katso Yumuria tuolla! Luuletko, että taivaassa saa nähdä sen kauniimpaa? Katso tuonne!" ja hän viittasi satamaan kaukana alhaalla, jossa laivojen purjeet kuvastuivat meren välkkyvään kalvoon. Lahden toisella puolen siinsi korkea vuoristo parinkymmenen penikulman päässä. [Tässä kirjassa puhutaan vain englanninpenikulmista.] Kääntyen etelään päin Don Estevan näki koko San Juanin laakson aina mahtavaan Pan Matanzan harjanteeseen saakka, mikä oli todellakin suurenmoinen näky. Hetkisen kuluttua hän suuntasi katseensa, kuten aina ennenkin, jälleen Yumuria, onnen laaksoa kohti.
"Todellakin paratiisi!" mutisi hän. "Minä annoin hänelle kaikki.
Kuolemallaan hän ei voittanut mitään."
"Aivan niin, herra", sanoi Sebastian vakavasti. "Hänellä oli kaikki, mitä naisen sydän voi konsanaan toivoa, ja lahjoittamalla teille lapset hän palkitsi hyvyytenne. Olette menettänyt hänet, mutta hän jätti teille perinnön, tytön, josta kasvaa toinen donna Rosa. Surin kerran, kuten te nyt surette, sillä vaimoni kuoli lapseni syntyessä. Muistatteko? Mutta tyttäreni elää ja hän on vanhuuteni ilo. Sitä vartenhan lapset syntyvätkin." Hän vaikeni ja tietämättä oikein, miten asiansa esittää, hän kohotteli jalkojaan ja kaiveli hiekkaa mustilla varpaillaan. "Herra", sanoi hän vihdoin hitaasti, "eräs seikka johtui mieleeni. Tahtoisin tietää —"
"Mitä sitten?" keskeytti Estevan lyhyesti.
"Puhuiko donna Rosa kenellekään salaisuudesta? Noille papeille tahi lääkäreille, tehän ymmärrätte?"
"Ei."
"Siis me olemme ainoat, jotka tietävät sen?"
"Niin, ellet ole lörpötellyt."
"Herra!" Sebastian suoristausi ja hänen mustilla kasvoillaan kiivastui todellinen arvokkuus.
"Ymmärrä, Sebastian, että koko omaisuuteni on tuossa kätkössä — kaikki, yksinpä asiakirjatkin, joilla voin todistaa omistusoikeuteni tiluksiini. Jos pelkäisin sinun pettävän minut, käskisin reväistä kielen suustasi ja puhkaista silmäsi."
"Tunnette minut, herra", vastasi musta mies koruttomasti. "Tiedätte, että olen uskollinen. Mutta tämä salaisuus painaa vanhoja hartioitani kovin, herra, ja minä olen ajatellut — ajat ovat levottomat ja kuolema tulee varoituksetta. Olette maakunnan rikkain mies, don Estevan, ja hallituksen virkamiehet ovat konnia. Ajatellaanpa, että kuolisitte? Entä sitten?"
"He ovat kansalaisiani", virkkoi don Estevan hetken tuumittuaan, "mutta siitä huolimatta kirottuja roistoja. Kun lapseni ovat päässeet siihen ikään, että he voivat säilyttää salaisuuden, niin kerrottakoon asia heille. Jos olen kuollut, niin jää tehtävä sinulle. Mene nyt; puhumme asiasta myöhemmin."
Sebastian poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Kotimatkalla hän poikkesi katsomaan lähellä olevaa kivilouhimoa, josta kaikki tarvittavat rakennuskivet oli murrettu. Siellä hän oli työskennellyt melkein koko ikänsä, ja kun rakennukset oli saatu valmiiksi, oli hän kaivanut louhimon pohjaan syvän kaivon, jonka jääkylmä ja kirkas vesi kumpuili jostakin maanalaisesta lähteestä. Ympäristön hän oli sitten omin käsin raivannut ja siistinyt, niin että vanha kivilouhimo oli nyt Varonan kartanon kaunein paikka. Kaivon suulla kasvoi palmuja, oranssi- ja tamarindipuita ja louhimon seinämillä rehoittivat villiviini ja muhkeat sananjalat. Sebastian oli aina huolehtinut paikan kauneudesta, ja vanhasta tottumuksesta hän suuntasi askeleensa nytkin sinne.
Hämärässä hän kohtasi päällysmies Pancho Cueton. Tämä oli nuorenpuoleinen kapeakasvoinen mies, jonka tummat ja pistävät silmät olivat hyvin lähellä toisiaan. Nähtyään Sebastianin sanoi hän:
"No, don Estevan on vihdoinkin saanut perillisen?"
Orja pyyhkäisi silmiään suurella, ruskealla kädellään ja vastasi kunnioittavasti:
"Niin on, don Pancho. Kaksi pientä enkeliä, pojan ja tytön." Rypistäen harmaita kulmakarvojaan tuskaisesti hän jatkoi: "Donna Rosa oli pyhimys. Taivaassa riemuitaan varmaankin suuresti hänen tulostaan. Vai mitä te luulette?"
"Eiköhän", vastasi Cueto. "Don Estevan suree häntä suuresti, mutta tohdinpa melkein vannoakin, että jonkun ajan kuluttua hän menee uusiin naimisiin. Ja miksi ei hän sitä tekisi? Jokainenhan tietää, kuinka rikas hän on. Kubassa ei ole naista, joka ei olisi kuullut hänen aarteestansa."
"Mistä aarteesta?" kysyi Sebastian.
Cueton tummat silmät välähtivät harmistuneesti.
"Kylläpä sinä olet olevinasi varovainen", sanoi hän sitten nauraen. "Eipä ihme, että hän luottaakin sinuun. Mutta luuletko sinä, ettei minulla ole silmiä eikä korvia? Hyvä Sebastian, sinä tunnet kyllä salaisuuden ja tiedät enemmän asioita kuin don Estevan haluaisikaan. Älä nyt teeskentele."
Sebastianin kasvot olivat kuin ebenpuusta veistetyt.
"Mitä tuohon aarteeseen mahtanee kuulua?" kysyi hän. "En ole milloinkaan kuullut siitä puhuttavan."
"Kultaa, jalokiviä, hopeaharkkoja ja kalliita koristeita", vastasi Cueto ojentaen päänsä eteenpäin. Hänen sieraimensa värisivät ja hampaat loistivat hämärässä. "Tiedät sen aivan hyvin. Älä koetakaan kieltää. Enhän ole hullu. Mihin joutuvat orjatytöistä saadut rahat? Entä sokerista ansaitut summat? Aseisiinko kapinallisille ehkä? Eikö mitä. Don Estevan kätkee rahat, ja sinä olet hänen apulaisensa. Hän lienee satumaisen rikas tätä nykyä. Etkö ole milloinkaan ajatellut, että yhdellä jalokivikoristeella tahi pienellä kultakasalla voisit ostaa vapautesi?"
"Don Estevan on luvannut vapauttaa minut ja tyttäreni", vastasi
Sebastian koetettuaan pari kertaa keskeyttää Cueton intohimoisen puheen.
"Niinkö?" Päällysmies oli ilmeisesti hämmästynyt. "Sitä en lainkaan tiennyt". Hetkisen kuluttua hän purskahti nauruun. "Ja sitten sinä vielä tahdot uskotella, ettet tiedä aarteesta mitään. Ha! Ha! Olet kunnon poika, Sebastian, ja niin olen minäkin. Minä vallan ihailen sinua. Olemme molemmat isännällemme uskolliset, eikö niin? Tyttäresi Evangelina on viehättävä tyttö", Cueton kasvojen ilme koveni, "ja täysikasvuiseksi tultuaan maksetaan hänestä enemmän kuin sinusta, hänen isästään. Älä millään muotoa unhota, että don Estevan on ennen kaikkea liikemies. Ole varuillasi, Sebastian. Eräänä kauniina päivänä voi joku tarjota hänestä niin suuren hinnan, että don Estevan unhottaa lupauksensa ja — myy hänet."
"Evangelinaa hän ei milloinkaan myy!" huudahti Sebastian käheästi, ja hänen silmänvalkuaisensa välähtivät hämärässä.
"Eipä tietenkään", nauroi Cueto. "Hän ei ehkä tohtisi? No niin, minähän vain kiusoittelen sinua. Mutta sinä olet ilmaissut itsesi, näetkös. Huomaan kaikesta, että tiedät aarteesta."
"Tiedän vain yhden asian", sanoi orja hitaasti suoristautuen, "ja se on, että olen uskollinen don Estevanille." Hän kääntyi ja poistui Pancho Cueton jäädessä tuijottamaan miettiväisesti hänen jälkeensä.
Vaimonsa kuoleman ja lastensa syntymisen jälkeen pysytteli don Estevan kuten ennenkin mahdollisimman erillään valtiollisesta elämästä. Hän ei tahtonut joutua selkkauksiin espanjalaisten viranomaisten kanssa, jotka hallitsivat saarta, eikä hän myöskään tahtonut täydellisesti erottautua naapureistaan, jotka kapinoivat hallituksen mielivaltaa ja häikäilemätöntä sortoa vastaan. Tämä ei ollut suinkaan helppoa, sillä hallituksen virkamiehet olivat kauttaaltaan turmeltunutta ja tunnotonta väkeä, ja maan syntyperäiset asukkaat olivat melkein kaikki joko julkisesti tahi salaisesti saaren itäosassa puhjenneen kapinan kannattajia. Don Estevan luovi varovasti molempien puolueiden välissä kartuttaen omaisuuttaan orjien kasvatuksella ja sokerin viljelyksellä. Orjien kysyntä lisääntyi päivä päivältä, kun neekerien maahantuonti oli käynyt mahdottomaksi, ja sokerin viljelys tuotti hyvin, joten Pancho Cueto saattoi täydellä syyllä ihmetellä, mihin rahat mahtoivat joutua.
Kaksoiset, Estevan ja Rosa, kasvoivat ja varttuivat vuosi vuodelta ja olivat Sebastianin ja Evangelinan, joiden hoitoon heidät oli uskottu, ylpeys ja ilo. Evangelina, tuo nuori neekerityttö, oli täysikasvuiseksi tultuaan seudun kaunein ja viehättävin orjatar, ja joka kerta kun Sebastian katseli häntä, kiitti hän Jumalaa onnestaan.
Eräänä päivänä meni don Estevan sitten uudelleen naimisiin ja donna Isabel, eräs Havannan kuuluisa kaunotar, muutti asumaan Varonan kartanoon. Tuo vaatimattomien vanhempien kunnianhimoinen tytär oli usein kuullut puhuttavan La Cumbren salaperäisestä aarteesta, ja hän oli lakkaamatta ajatellut sitä.
Suuria juhlallisuuksia pidettiin ja paikkakunnan espanjalaiset virkamiehet ja Matanzan ja seudun huomatuimmat kansalaiset kävivät toivottamassa tervetuloa don Estevanin kauniille puolisolle. Mutta kuherruskuukausien ensimmäisen hehkun jäähdyttyä alkoi onnellinen aviomies pelätä tehneensä suuren erehdyksen. Donna Isabel oli, hän huomasi, sekä turhamainen että itsekäs. Hän ei vaatinut ainoastaan suurinta ylellisyyttä ja loistoa, vaan vaati myös mitä itsepintaisimmin saada tietää miehensä kaikki raha-asiat.
Don Estevan ei ollut enää nuori. Hän oli ajan oloon kovettunut ja käynyt epäluuloiseksi ja huomattuaan joutuneensa omanvoitonpyyntöisen naisen pauloihin hän alkoi tuntea tätä kohtaan mitä suurinta katkeruutta. Donna Isabelin uteliaisuus harmitti häntä, ja hän sanoi aivan suoraan, ettei hänellä ollut mitään rikkauksia. Hän koetti todellakin aivan ärsyttävällä viattomuudella saada puolisonsa uskomaan, että hän oli aivan varaton. Mutta Isabelia ei petetty niin helposti. Huomattuaan, etteivät hänen metkunsa ja kiemailunsa hyödyttäneet mitään, hän joutui vihan vimmoihin ja myrskyisä kohtaus — sarjan ensimmäinen — seurasi. Hän ei voinut saada rauhaa, ennenkuin hän sai tietää, miten aarteen laita oli. Rajattomassa ahneudessaan hän aivan vapisi himosta saada tunnustella kultaa täynnä olevien pussien painoa ja nähdä jalokivien salamoivan povellaan. Hänen omanvoitonpyynnön vallitsema mielensä kuvitteli lopulta nuo salaperäiset rikkaudet moninkertaisiksi ja don Estevanin vastarinnan aiheuttama närkästys syveni vähitellen intohimoiseksi vihaksi.
Hän tutki kartanon joka sopen, milloin hänellä vain oli tilaisuutta, mutta ei löytänyt mitään, ja vihdoin salaisuus valtasi kaikki hänen ajatuksensakin. Hän etsi pimeimmätkin nurkat, kyseli orjilta ja öisin hän makasi valveilla kuunnellen don Estevanin hengitystä, toivossa, että tämä ilmaisisi salaisuuden unissaan. Tämmöinen elämä oli miehelle luonnollisesti hyvin tukalaa, mutta mitä kiihkeämmin donna Isabel ahdisti häntä, sitä lujemmin hän päätti olla ilmaisematta mitään. Sivullisten läsnäollessa he olivat aina mitä sopusointuisin aviopari, sillä he olivat ylpeitä, ja Varonan perhe oli seudun arvokkaimpia, mutta heidän yksityiselämänsä paheni pahenemistaan. Vihdoin oltiin niin pitkällä, että he olivat täydellisesti vihamielisellä kannalla toisiinsa nähden. Heillä ei ollut toisilleen ainoaakaan ystävällistä sanaa. Donna Isabel lateli vain soimauksia ja yltyi tämän tästä vihan vimmoihin, ja don Estevan ivasi häntä sillä, ettei hän ollut viekkaudestaan huolimatta päässyt toiveidensa perille.
Tarina Varonan aarteesta unhottui vähitellen kokonaan tahi joutui satujen joukkoon. Vain donna Isabel, joka puolisonsa vaitiolosta huolimatta oli saanut tietää yhtä ja toista, ja Pancho Cueto, joka teki omat johtopäätöksensä isäntänsä suurista tuloista, pitivät asian visusti muistissaan. Päällysmies oli kärsivällinen. Hän seurasi mielenkiinnolla isäntäväkensä eripuraisuuden kehitystä ja aikoi hyötyä siitä sopivan tilaisuuden sattuessa.
Oli aivan luonnollista sellaisten olosuhteiden vallitessa, että donna Isabel alkoi vihata lapsipuoliaan — don Estevan oli sanonut suoraan, että lapset perisivät hänen koko omaisuutensa. Ajatus, ettei hän lopultakaan saisi hituistakaan aarteesta, jonka tähden hän oli uhrannut nuoruutensa ja kauneutensa, sai donna Isabelin aivan hulluuden rajoille, ja kuten voidaan ajatellakin, kohdistui hänen raivonsa niin ollen pienokaisiin. Vanhaa Sebastianiakin ja hänen tytärtään hän alkoi vihata ja saipa Evangelinan sulhanenkin, eräs Asensio-niminen orja, tuntea hänen kyntensä.
Syy, miksi Sebastianilla oli niin paljon etuoikeuksia, oli pian selvennyt donna Isabelille, ja hän oli ensin koettanut kaikin mahdollisin keinoin voittaa vanhuksen luottamuksen. Mutta turhaan. Sebastian oli luja kuin tammi, joka kestää kesän helteet ja talven myrskyt, eivätkä donna Isabelin juonet ja imartelut hyödyttäneet mitään.
Orjan uskollisuus raivostutti häntä, ja hän päätti tehdä kaikkensa rikkoakseen tämän ja don Estevanin hyvät välit.
Donna Isabel oli tarmokas. Hän alkoi kaikin keinoin vainota Evangelinaa, mutta vasta kuukausien kuluttuahan uskalsi ehdottaa don Estevanille, että tämä myisi tytön. Don Estevan kieltäytyi tietysti jyrkästi. Hän sanoi pitävänsä Sebastianin tyttärestä niin paljon, ettei hän voinut sellaista ajatellakaan.
"Siinäpä se on", ivasi donna Isabel. "Tyttöhän onkin nuori ja kaunis.
Taidat olla aivan ra —"
Don Estevan kykeni vaivoin pidättämään kirouksen. "Erehdyt", sanoi hän jäykästi. "Sebastian on palvellut minua uskollisesti ja Evangelina on lasteni leikkitoveri. Hän on hyvä heitä kohtaan ja on ollut heille äidin asemassa enemmän kuin sinä konsanaan."
"Ja senkö tähden sinä puet hänet niin hienosti? Joutavaa puhetta", sanoi Isabel heilauttaen kaunista, tummaa päätänsä. "Näen kyllä, mitä ympärilläni tapahtuu. Enhän ole sokea. Tämäpä on vasta kaunis juttu, kun ystäväsi saavat kuulla sen. Tyttö, musta kuin sysi, ja sinä —"
"Vaimo!" karjaisi don Estevan. "Hillitse ajoissa myrkyllinen kielesi!"
"Tuota lutkaa en kärsi enää talossani!" kirkui donna Isabel.
"Sinunko talossasi?" huusi don Estevan suunniltaan raivosta, johon donna Isabelin mielettömät syytökset olivat hänet saattaneet. "Sinunko talossasi? Millä oikeudella sanot tätä taloa omaksesi?"
"Olenhan puolisosi."
"Kirous ja kuolema! Niin — puolisoni — uhriinsa imeytynyt iilimato sinä olet. Imet vereni kuiviin!"
"Veresi?" nauroi donna Isabel kimeästi. "Eihän sinussa ole tippaakaan verta. Suonissasi on vain sappea. Olet kurja saituri!"
"Saituri ja saituri! Tuota sanaa en kärsi enää kauemmin. Etkö keksi jo muuta, jolla voisit minua ärsyttää? Tunnusta suoraan, että otit minut vain rahojeni tähden!" ärjyi don Estevan.
"Tietysti. Sehän on selvää. Luuletko, että minun kaltaiseni kaunotar olisi muutoin sinusta huolinut? Erehdyin kuitenkin suuresti."
"Verenimijä!"
"Olin mikä hyvänsä, mutta tässä talossa aion hallita, enkä anna paksuhuulisen neekerin häväistä itseäni. Näkeehän sen jo päältäpäinkin, mikä hän on. Hän on julkea ja hävytön. Hän nauraa minulle, mutta naurakoon vain. Sittenpähän saavat ystäväsi nauraa sinulle ja oikein kyllikseen."
"Vaiti!" karjaisi don Estevan.
"Myy hänet."
"En."
"Myy hänet, taikka —"
Uhkauksen loppua odottamatta don Estevan syöksyi huoneesta, heittäytyi satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa Sateenkaari-kaupunkiin, jossa hän vietti yön juoden ja pelaten. Mutta hän ei myynyt Evangelinaa.
Seuraavina viikkoina sattui monta samanlaista kohtausta, ja mitä onnettomammaksi kotielämä kehittyi, sitä useammin don Estevan haki seuraa muualta. Hän joi ja pelasi ja tuoden usein ystävänsä mukanaan hän koetti unhottaa onnettoman kotielämänsä meluisissa juomingeissa.
Mutta hänen vaimollaan oli siitä huolimatta riittävästi tilaisuuksia ärsyttää häntä viittauksilla orjatyttöön ja katkeroittaa hänen mielensä ainaisilla syytöksillä ja soimauksilla.