II.
ESPANJAN KULTA.
Kaksoiset olivat seitsemän vuoden vanhat, kun donna Isabelin juonet kantoivat ensimmäisen katkeran hedelmänsä, ja tapaus sattui eräänä yönä, kun don Estevan melusi kotonaan espanjalaisine ystävineen. Pikku Rosa oli herännyt isänsä vieraiden nauruun ja huutoihin ja häntä pelotti, sillä äänissä oli jotakin vierasta ja outoa. Hiipien viereiseen huoneeseen hän herätti veljensä, ja yhdessä he sitten kuuntelivat.
Don Mario de Castaño esitti jonkun laulun, jonka sanoja ei kuulunut, mutta jota tervehdittiin myrskyisin huudoin. Äänistä sisarukset tunsivat don Pablo Pezan, jonka muhkeata, mustaa partaa he olivat usein ihmetelleet, ja eversti Mendoza y Linareksen, jolla oli epäilemättä loistava univormunsa yllään. Lapset tunsivat vieraat hyvin, mutta siitä huolimatta alkoi Rosa nyyhkyttää, ja kun Estevan koetti lohduttaa häntä, vapisi hänenkin äänensä pelosta.
Siinä värjötellessään he kuulivat jonkun itkevän. Sitten kuului käytävästä kiireisiä askeleita ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi Evangelina huoneeseen. Hän huomasi heti vuoteella istuvat kaksi pientä valkoista olentoa, sillä ulkona oli kirkas kuutamo.
"Oi, pieni herrani ja pieni valtijattareni!" nyyhkytti hän heittäytyen polvilleen. "Tahdottehan pelastaa minut? Mehän rakastamme toisiamme, eikö niin? Mikä hirveä rikos tämä onkaan? Sanokaa, että tahdotte pelastaa minut!" Hän oli aivan suunniltaan ja hänen äänensä oli käheä ja tuskan sortama. Käsiään väännellen hän heilutti ruumistaan puoleen ja toiseen, painautui suonen vedon tapaisesti sisaruksia vasten ja suuteli näiden vaatteita.
"Mitä on tapahtunut? Kuka on ollut sinulle paha?" sopertelivat lapset pelästyksestään huolimatta.
"Don Pablo Peza", itki tyttö. "Isänne on myynyt minut hänelle — menetti korttipelissä. Isäni, Sebastian, ei usko sitä. Hän rukoilee. Ja Asensio — oi, Jumalani! Eiväthän he voi millään minua auttaa! Vain te voitte pelastaa minut. Ettehän anna don Pablon viedä minua? Se tappaisi minut."
"Odotahan!" Estevan kiipesi vuoteestaan. "Älä itke enää; kerron isälle, ettet pidä don Pablosta."
"Minä tulen mukaasi", huusi Rosa seuraten veljensä esimerkkiä.
"Käskemme don Pablon mennä kotiinsa ja jättää Evangelinamme rauhaan."
"Te siunatut lapset! Mutta mahtanevatko he välittää sanoistanne?" valitti orja.
"Isä tekee kaikki, mitä pyydämme", vastasivat lapset luottavasti. "Jos hän suuttuu, niin tulemme heti takaisin ja kätkemme sinut tuohon suureen vaatesäiliöön, josta ei kukaan kuunaan sinua löydä." Ja käsi kädessä ja pitkiä yöpaitojaan kannattaen sisarukset menivät sitten käytävän läpi huoneeseen, josta nauru ja huudot kuuluivat.
Don Mario de Castaño, joka istui ovea vastapäätä, keskeytti vallattoman laulunsa ja huudahti: "Hyvä Jumala ja kaikki pyhimykset! Mitä näenkään?"
Toiset katsahtivat ovelle ja purskahtivat nauruun nähdessään tupakansavun keskeltä häämöttävän kaksi lapsukaista, jotka olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa. Valoisaan huoneeseen jouduttuaan räpyttelivät pienokaiset silmiään kuin kaksi pientä huuhkajaa, ja heidän ilmeinen hämminkinsä huvitti vieraita suuresti.
"Sanoinhan, että herätät koko talon", rähisi joku don Mariolle.
"Kaksi taivaan keruubia", huudahti toinen.
"Malja Estevanin suloisille lapsille", säesti kolmas.
Mutta isä nojautui eteenpäin kulmat rypyssä.
"Mitä nyt, rakkaani?" kysyi hän sameasti. "Kiiruhtakaa takaisin vuoteillenne. Täällä ette voi olla."
"Rakastamme Evangelinaa", sanoivat sisarukset, "etkä saa antaa don
Pablon viedä häntä."
"Evangelinaako?"
"Niin. Pidämme hänestä — hän leikkii joka päivä kanssamme — tahdomme pitää hänet täällä — hän on meidän."
He olivat tottuneet saamaan tahtonsa heti täytetyksi, ja sentähden he puhuivat ensin hyvin käskevästi, mutta nähdessään isän synkät kasvot heidän äänensä alkoivat väristä kiihtymyksestä ja pelostakin.
"Menkää vuoteillenne, rakkaani", sanoi don Estevan vihdoin lyhyesti.
"Me tahdomme Evangelinan. Hän on meidän", huusivat lapset itsepäisesti yhteen ääneen.
"Onko asian laita niin?" sanoi don Pablo nauraen täyttä kurkkua. "Sittenpä taidan menettää voittoni. Antakaa nyt molemmat minulle suukkonen, niin katsotaan, mitä voitaisiin tehdä."
Mutta lapset näkivät, että don Pablon kasvot olivat oudon punaiset ja hänen muhkea partansa viinin kostuttama, ja sentähden he siirtyivät epäröiden etemmäksi.
"Älkää välittäkö näiden lörpötyksistä!" ärjäisi don Estevan hänelle.
"Voititte pelin rehellisesti ja sillä hyvä."
"Evangelina on meidän", toistivat pienokaiset vielä kerran, mutta silloin isä julmistui.
"No perhana!" huusi hän nousten. "Uneksinko minä, vai ettekö te todellakaan aio totella? Vuoteillenne ja paikalla!" Kun lapset vieläkin epäröivät, meni hän ovelle ja sanoi: "Hoi! Isabel; tulehan tänne, rakkaani, ja vie nämä pikkupaholaiset nukkumaan. Vai täytyykö minun omin käsin opettaa heille kuuliaisuutta? Tämäpä on todellakin kaunista! Saavatko he harhailla öisin ympäri taloa ja hankkia siten kuumeen itselleen?"
Äitipuolen nimen mainitseminenkin oli kylliksi Rosalle ja Estevanille. He kiiruhtivat matkaansa, minkä jaloista pääsivät, ja kun donna Isabel tuli hetkistä myöhemmin heitä katsomaan, olivat he jo vuoteissaan ja nukkuvinaan. Evangelina kyyrötti eräässä nurkassa. Isabel oli kuullut vedonlyönnin ja hänen musta sydämensä riemuitsi. Ilkkuen hän riuhtaisi neekeritytön seisoalleen, ja läjähtävä korvapuusti lennätti tämän huoneesta. Sitten hän kääntyi jälleen sisarusten puoleen ja poistui. Hänen mentyään he itkivät kauan ja katkerasti sekä Evangelinan, jota he rakastivat, että itsensäkin tähden.
Sillä aikaa oli don Mario jälleen aloittanut laulunsa.
Aamu sarasti jo, kun don Estevan hyvästeli vieraitaan talonsa rappusilla. Tätä hetkeä oli Sebastian-parka, joka oli aivan suunniltaan surusta, odottanut monta pitkää tuntia, ja astuen esiin rappusten pimennosta hän heittäytyi nyt maahan herransa eteen ja rukoili liikuttavasti Evangelinan edestä.
"Caramba!" kiroili don Pablo, joka oli aikalailla päihtynyt. "Olenpa tainnut voittaa oikean aarteen. Tyttöhän voi olla enemmän kuin tuhannen peson arvoinen ja siinä tapauksessa voitte väittää, että olen tehnyt teille vääryyttä, don Estevan."
"Eikö mitä. Hän on vain tavallinen orja. Vaimoni ei pidä hänestä ja sentähden olin päättänyt toimittaa hänet pois talostani. Voititte pelin ja tyttö on nyt teidän", vastasi don Estevan kylmästi.
"Lähettäkää hänet sitten luokseni. Naitan hänet kuskilleni
Salvadorille, joka on vahvin mieheni."
Sebastian nousi huudahtaen seisoalleen. "Herra!" sanoi hän. "Älkää —"
"Vaiti!" ärjäisi don Estevan. Väkijuomat tekivät hänet aina rajuksi ja riidanhaluiseksi, mutta nyt oli niiden vaikutus tuntuvien pelihäviöiden tähden moninverroin ärsyttävämpi. "Mitä tämä merkitsee?" karjui hän. "Mene töihisi!"
Mutta ollen aivan suunniltaan mielikarvaudesta ei Sebastian totellut. "Hän on ainoa lapseni. Te lupasitte vapauttaa hänet. Minä varoitan teitä —."
"Mitä!" Don Estevan astahti eteenpäin ja tuijotti orjaan liekehtivin silmin. Hän tiesi kyllä tehneensä väärin, kun oli pannut tytön pelivoitoksi, ja hän tiesi myös, että hän katuisi tekoaan humalasta selvittyään, mutta nyt tämä tietoisuus saattoi hänet yhä suurempaan raivoon. "Varoitatko sinä minua? Ja mistä?" huusi hän.
Kukaan ei voi oikein tarkoin sanoa, mitä sitten tapahtui. Sebastian kohotti kätensä korkealle — liikkeellään hän ikäänkuin tahtoi kutsua taivaat todistamaan, miten kauan hän oli uskollisesti herraansa palvellut — mutta don Pablo ymmärsi hänet väärin ja iski ratsupiiskallaan vanhusta selkään huudahtaen:
"Alallasi!"
Sebastian värähti kiireestä kantapäähän. Pyörähtäen ympäri hän tarttui don Pablon ranteeseen, ja väänsi piiskan hänen kädestään, ja ote oli niin kiinteä, että tuo väkevä espanjalainen parahti tuskasta.
Tämä vieraan loukkaus sai don Estevanin silmittömään raivoon.
"Pancho!" huusi hän. "Tänne, Pancho!" Ja päällysmiehen kiiruhdettua paikalle selitti hän: "Tuo hullu on vaarallinen. Hän aikoi käydä don Pablon ja minun kimppuun." Sebastian koetti saada äänensä kuuluviin, mutta turhaan. "Sido hänet tuohon ikkunaa peittävään rautaristikkoon", käski don Estevan, joka oli vieläkin aivan mieletön raivosta, "ja anna ruoskasi vinkua. Kiiruhda, mies!"
Sebastianilla ei ollut aikaa tointua hämmästyksestään, ja sanottavampaa vastarintaa tekemättä hän antoi kahlehtia kätensä vanhanaikaisilla raskailla käsikahleilla korkealle ikkunan ristikkoon. Maailma pyöri hänen silmissään, ja hän luuli näkevänsä vain pahaa unta.
Cueton raskas ruoska heilui ja iskujen läjähdykset kaikuivat kautta koko talon kutsuen paikalle muiden muassa donna Isabelinkin, joka tyytyväisesti hymyillen katseli näytelmää ikkunaluukkujen raosta.
Sebastian ei valittanut. Hän kääntyi isäntäänsä päin ja hänen kasvoillaan kuvastui sanomaton suru ja hämmästys. Ruoska puri syvään iskien veren vuotamaan joka lyönnillä, mutta siitä huolimatta olivat uhrin sieluntuskat suuremmat kuin ruumiilliset kärsimykset. Hänen koko olemuksensa oli niin perinpohjin järkytetty, ettei hän voinut tuntea ruumiillista kipua. Evangelina, hänen lapsensa, oli myyty, hänen uskollisuutensa oli näin palkittu, don Estevan, hänen ylpeytensä, oli kääntynyt häntä vastaan — enempää ei hänen yksinkertainen mielensä voinut enää kestää. Vähitellen alkoi kuitenkin kaikki tämä huutava vääryys raivostuttaa häntä ja synkkä viha alkoi liekehtiä hänen sisimmässään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hänen koko ruumiinsa vavahteli alkuperäisten, villien vaistojen temmellyksessä.
"Riittää jo, Cueto!" huudahti don Estevan hetkisen kuluttua. "Jätä hänet siihen ja pitäkööt kärpäset lopusta huolen. Ne kyllä saavat hänet muistamaan hävyttömyytensä."
Vieraat lähtivät ja don Estevan hoiperteli sisään ja paneutui nukkumaan.
Sebastian seisoi koko aamun kädet ristikkoon kahlehdittuina. Aurinko paahtoi yhä tulisemmin hänen raadeltuun selkäänsä, veri kuivui ja maksoittui, ja Cueton ruoskan iskemille syville haavoille kokoontui kärpäsiä kuin pilveä.
Ennen lähtöään don Pablon luo tuli Evangelina heittämään isälleen tuskalliset jäähyväiset, ja vielä kauan hänen mentyään seisoi vanhus paikoillaan aivan liikkumattomana ja tunnottomana. Hän tuskin hengittikään. Muut orjat eivät tohtineet lähestyä häntä myötätuntoaan osoittaakseen. Kauhu sydämessä he kiiruhtivat ohitse ja käänsivät päänsä poispäin.
Kello yhdeksän don Estevan nousi, sillä hänen rasittuneet hermonsa, tahi ehkä se oli hänen omatuntonsa, eivät suoneet hänelle hetkenkään lepoa. Hän oli vielä juovuksissa ja yhtä raju kuin aamullakin ja sentähden hän ei ollut hevosensa selkään noustessaan lainkaan näkevinään ikkunaristikkoon kahlehdittua olentoa. Sebastian oli kiintynyt isäntäänsä koiran uskollisuudella ja oli kärsinyt rangaistuksen kuin koira ollen sen johdosta enemmän hämmästynyt kuin vihainen, mutta tämä tarkoituksellinen ja tunteeton välinpitämättömyys sytytti vanhuksen sydämessä palon, joka oli kuumempi ja tulisempi kuin hänen kärpästen peittämien haavojensa polte. Hänellä oli hirveä jano, mutta se oli kuitenkin lievin hänen tuskistaan.
Iltapäivällä neekeri kuuli jonkun puhuttelevan häntä ikkunasta, jonka ristikkoa vasten hän nojasi. Puhuja oli donna Isabel. Odotettuaan, kunnes hän tiesi neekerin olevan kärsimyksiinsä menehtymäisillään, hän oli hiipinyt ristikon takana olevaan huoneeseen, josta hän saattoi kenenkään huomaamatta uhria puhutella.
"Kärsitkö kovin, Sebastian?" kysyi hän lempeästi ja säälivästi.
"Kyllä, rouva". Puhujan kieli oli kuiva ja turvonnut.
"Mikä julma teko! Kuinka voi Kuban uskollisin orja joutua tämmöisen kohtelun alaiseksi?"
"Niin, rouva!"
"Voinko auttaa sinua?"
Neekeri kohotti päätään ja pudistaen ruumistaan hän koetti karkoittaa kärpäset, jotka kiduttivat häntä.
"Antakaa minulle vettä", sanoi hän käheästi.
"Varmasti. Saat suuren maljallisen ja juuri kaivosta noudettua, mutta sinun täytyy ensin kertoa minulle jotakin. On jo aika, että ymmärrämme toisiamme."
"Kulaus vettä, Kristuksen rakkauden tähden", huohotti vanhus, ja nähdessään tämän kuivat ja halkeilleet huulet donna Isabel huomasi, että mies oli menehtymäisillään.
"Enemmänkin", lupasi hän ja hänen äänensä oli hunajansuloinen. "Käsken Pancho Cueton irroittaa kahleesi, vaikka ärsyttäisinkin siten don Estevanin kimppuuni. Olet kärsinyt liiaksi, kunnon Sebastian. Voin auttaa sinua nyt ja tulevaisuudessakin, mutta — voin tehdä elämäsi milloin hyvänsä yhtä kurjaksi kuin se nytkin on. Tahdotko olla ystäväni? Tahdotko sanoa minulle jotakin?" Hänen silmänsä kiiluivat ja hänen kasvonsa aivan hehkuivat ahneudesta.
"Mitä voisin teille sanoa?"
"Oh, kyllähän sinä tiedät! Olen kysynyt sitä usein, mutta sinä olet aina valehdellut samoinkuin isäntäsikin. Hän on saituri, sydämetön saituri, joka ei välitä kenestäkään, kuten huomaat. Sinun täytyy vihata häntä nyt niinkuin minäkin häntä vihaan." Donna Isabel vaikeni hetkeksi ja katseli tutkivasti noita kidutusten jäykistämiä kasvoja koettaen saada selville, mitä neekerin mielessä mahtoi liikkua. "Tahdotko?" kysyi hän sitten.
"Ehkä."
"Sanopas siis minulle — onko tuo aarre todellakin olemassa, vai —?" Donna Isabel saattoi tuskin hengittää, niin kiihtynyt hän oli, ja kykeni vaivoin puhumaan pelosta, että hänen toiveensa raukeaisivat nytkin. "Sano minulle, Sebastian, miten asian laita oikein on. Olen kuullut niin paljon valheita, että olen alkanut epäillä." Tarttuen ristikkoon hän ravisti sitä kiihkeästi.
"Aarre on olemassa", vastasi vanhus nyökäyttäen päätään.
"Jumalani! Oletko nähnyt sen?" Donna Isabel vapisi kuin horkassa. "Minkä arvoinen se on? Hyvä Sebastian, saat vettä; vapautan sinut, jos kerrot minulle kaikki."
"Minkäkö arvoinen? Sitä en tiedä. Mutta nassakkoihin ja pieniin lippaisiin ladottuja espanjalaisia kulta- ja hopearahoja on paljon ja kulta- ja hopeaharkkojen ja pieniin nahkapusseihin pantujen jalokivien määrää en tiedäkään." Sebastian kuuli selvästi kuulijan huohotuksen ja tämän kädet puristivat lujasti rautaristikon tankoja hänen päänsä yläpuolella.
"Niin! Jatka."
"Kalliita koristeitakin on. Ne ovat luultavasti taivaasta kotoisin, niin kauniit ne ovat. Ja Caribbeanin helmiä, jotka ovat suuria kuin luumut."
"Puhutko totta?"
"Jokaista kolikkoa, jokaista harkkoa ja jokaista koristetta, jalokiveä ja helmeä olen pidellyt kädessäni. Minähän kätköpaikan valmistin. Señora, kalleudet, joista kerroin, ovat kaikki siellä. Tämän kartanon ja siihen kuuluvien sokeriviljelysten kiinnekirjatkin, jotka hallitus on vahvistanut, ovat myöskin siellä. Don Estevan pelkäsi ennen hallituksen viranomaisia, niin että hän kätki paperinsa varmaan talteen. Ilman niitä ei voi omistaa maata. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, kyllä! Mutta jalokivet — Jumalani, missä tuo kätkö sitten on?"
"Sitä ette voi milloinkaan arvata!" Sebastianin ääni lujeni. "Vaikka kymmenentuhatta miestä etsisi paikkaa kymmenentuhatta vuotta, niin he eivät sitä löytäisi. Salaisuutta ei tiedä kukaan muu kuin don Estevan ja minä."
"Uskon sanasi. Olen aina tiennyt, että aarre on olemassa. Sanopas nyt, mihin olet sen kätkenyt."
"Olen kuolemaisillani", kuiskasi Sebastian rukoilevasta.
Donna Isabel jaksoi tuskin hillitä itseänsä. "Annan sinulle vettä", sanoi hän, "mutta ensin sinun täytyy sanoa, missä aarre on. Missä — missä! Taivaan Jumala, etkö näe, että olen myös aivan menehtymäisilläni?"
"Vettä!"
"Kerro ensin!"
Sebastian nosti päätään ja kohdatessaan puhujan katseen hän purskahti käheään nauruun. Kuullessaan tämän luonnottoman iloisuuden donna Isabel kavahti takaisin kuin käärme olisi pistänyt häntä, ja tuijotti hämmästyksestä sanatonna orjan kasvoihin. Hämmästys muuttui pian raivoksi ja päätään pidellen hän änkytti:
"Sinä — sinä olet valehdellut!"
"En suinkaan! Aarre on olemassa ja se on Kuban suurin, mutta te ette saa milloinkaan tietää, missä se on. Siitä pidän kyllä huolen. Te myitte tyttäreni, te saatoitte minut tähän kurjuuteen ja teidän kätenne heilutti ruoskaa. Kerronpa don Estevanille, kuinka koetitte houkutella minulta hänen salaisuutensa. Mitä luulette hänen silloin tekevän, häh? Saatte tuntea ruoskan pian omassa valkoisessa selässänne —"
"Sinä hullu!" Donna Isabelin katsanto oli murhaava. "Tämän saat maksaa. Pakotan sinut puhumaan, vaikkapa minun täytyisi hieroa suolalla haavojasi."
Mutta Sebastian sulki silmänsä väsyneesti. "Ette voi tuottaa minulle suurempia kärsimyksiä kuin mitä olen jo kestänyt. Olkaa ikuisesti kirottu! Koitukoon tuo aarre kuolemaksenne! Olkoon koko jäljellä oleva elämänne samanlaista kidutusta kuin nyt kärsin! Muuttukoot kauniit kasvonne niin rumiksi, että miehet sylkevät teidät nähdessään! Älköön teillä olko tämän jälkeen yön lepoa eikä päivän rauhaa, kunnes vihdoin kuolette puutteeseen ja kurjuuteen —".
Mutta donna Isabel, joka oli hyvin taikauskoinen, pakeni huoneesta tukkien korvansa. Hän ei tohtinut myöskään toteuttaa raakaa uhkaustaan ymmärtäen hyvin, että sellainen menettely olisi vain ilmaissut hänen pyrkimyksensä ja tehnyt hänen miehensä entistä varovaisemmaksi. Sen sijaan hän sulkeutui huoneeseensa ja käveli rauhatonna edestakaisin miettien miettimästä päästyäänkin, missä kätkö mahtoi olla. Samalla hän koetti keksiä jonkun keinon, jolla hän saisi Sebastianin vaikenemaan. Varmuus aarteen olemassaolosta ja ajatus, että nuo molemmat, jotka tiesivät missä se oli, olivat koko ajan nauraneet hänelle ja hänen ahneudelleen, tuottivat hänelle tuskia, jotka olivat melkein Sebastianin kärsimysten veroiset.
Aurinko alkoi laskeutua Yumurin harjanteen taa ja laakson lehdot alkoivat jo tummeta, kun Estevan Varona ratsasti kotiinsa. Hän oli, jos mahdollista, rajumpi kuin konsanaan, sillä hän oli jälleen juonut ja koettanut etsiä unhoa viinisarkasta. Hänellä oli kuusi toveria mukanaan, jotka tulivat päivälliselle ja aikoivat viettää toisen remuisen yön hänen kustannuksellaan. Siinä oli Pablo Peza, Mario de Castaño, eversti Mendoza y Linares, vanha Pedro Miron, joka oli tuomari, ja pari muuta, jotka olivat liittyneet seuraan espanjalaisten klubista. Isäntä laskeutui satulasta ja katseli pihan yli Sebastiania.
"No, poikaseni", sanoi hän, "oletko jo saanut kylliksesi niskoittelusta?"
"Minkätähden ruoskititte häntä?" kysyi tuomari.
"Hän rohkeni kohottaa kätensä erästä vierastani vastaan", sanoi don
Estevan lyhyesti.
Sebastianin kasvot nytkähtelivät, kun hän kääntyi isäntäänsä päin ja sanoi: "En puhuisi totta, jos sanoisin, että kadun tekoani. Olette tehnyt minulle vääryyttä. Tämä rikos mustaa sielunne. Missä on tyttäreni?"
"Kuolema ja helvetti! Kun kuulee puheesi, niin voisi luulla, että olet vapaa mies." Don Estevanin silmät verestivät ja hän heilutti ratsupiiskaansa uhkaavasti. "Teen orjilleni, mitä ikinä tahdon, enkä kärsi julkeutta ja hävyttömyyttä. Tyttäresikö? Hän on nyt don Pablon kuskin, Salvadorin, luona, jolle hänet naitimme. Ole huoletta, tyttäresi kesytetään samoinkuin olen sinutkin kesyttänyt."
Kärsimysten kokonaan herpaisemana nojasi Sebastian ikkunaristikkoon, mutta nämä sanat kuullessaan hän kavahti äkkiä ylös. Oli kuin sähkövirta olisi jännittänyt hänen jäntereensä. Hän kiskoi kahleitaan ja ristikko ritisi hänen painostaan. Silmät alkoivat pyörähdellä ja hampaat paljastuivat, niin että sinertävät ikenet näkyivät. Tämä peloittava näky sai don Estevanin raivoihinsa ja hän iski ratsupiiskallaan Sebastianin raadeltuun selkään huudahtaen:
"Etkös ole vieläkään nöyrtynyt? Tahdot siis vielä toisen voitelun, häh?"
"Kirous sinulle ja suvullesi!" karjui raivostunut orja. "Kohdatkoon kaikki tämä kurjuus, jonka olet minulle aiheuttanut, omaa itseäsi. Mädätkööt luusi miljoonia vuosia helvetissä!" Iskut satelivat nyt tiheään, sillä don Estevan oli menettänyt malttinsa kokonaan. "Nähkööt lapsesi nälkää ja turmelkoot taudit heidän ruumiinsa! Joutukoot he —" Sebastian aivan ulvoi sanat, vaikka hänen äänensä olikin tuskasta käheä, ja hänen selästään räiskähti veri joka sivalluksella. Hän väänteli ja repi kahleitaan mielettömän hurjuudella.
"Pablo! Tikarinne, sukkelaan!" huohotti orjain omistaja. "Herran kuolema! Minä tapan kerta kaikkiaan tuon mustan pirun!"
Vieraat olivat katselleet näytelmää yhtä välinpitämättömästi kuin juonikkaan hevosen kuritusta, ja kun eläin näytti käyvän vaaralliseksi, oli heidän mielestään aivan luonnollista, että se otettiin hengiltä. Don Pablo Peza meni hevosensa luo ja kiskaisi puukon satulaan kiinnitetystä tupesta, mutta hän ei ehtinyt antaa sitä don Estevanille. Hän kuuli raivoisan karjahduksen ja heti kääntyen hän ehti paraiksi nähdä yhtä ihmeellisen kuin peloittavankin näyn.
Sebastian oli ponnistanut jalkansa seinää vasten ja jättiläisruumiinsa koko voimalla hän repi nyt ristikkoa, joka irtautui äkkiä ikkunanpuitteista yhtä helposti kuin pensas pehmeästä maasta. Tangot taipuivat ritisten ja putosivat helähtäen kivikolle. Sebastian kääntyi kiduttajaansa päin. Hän oli murtanut kahleensa, joiden raskaat renkaat olivat vielä hänen ranteissaan, mutta muutoin hän oli täysin vapaa. Hän oli hirveän näköinen ja hänen raivon vääristämät kasvonsa muistuttivat jotakin jättiläisapinaa. Suoristautuessaan täyteen pituuteensa isäntänsä edessä hän oli yhtä hurjan näköinen kuin jokin Afrikan viidakoissa elänyt villi esi-isänsä.
Hänen nyrkkinsä olivat jo hirveät aseet, mutta nyt ne olivat vielä
Pancho Cueton niihin lukitsemien kahlerengasten lujittamat. Kietaisten
jäljellä olevan ketjunpätkän kätensä ympärille orja syöksyi don
Estevanin kimppuun ja iski kerran. Kuului ilkeä rusahdus, ja don
Estevan kaatui maahan murskatuin päin ja ääntä päästämättä.
Toisilta valkoisilta miehiltä pääsi kauhun huuto, ja don Pablo Peza syöksähti karjahtaen Sebastianin kimppuun. Hän heilutti uhkaavasti pitkää puukkoaan, mutta ennenkuin hän kerkesi iskeä, oli neekeri käynyt häneen kiinni ja molemmat kaatuivat kivitykselle. Sebastian iski jälleen raudoitetulla nyrkillään ja on aivan paikallaan sanoa, että don Pablon pää oli joutunut moukarin ja alasimen väliin. Neekeri oli aina ollut suunnattoman vahva, mutta nyt olivat hänen voimansa kymmenkertaiset. Kun hän nousi, oli veitsi hänen kädessään, ja don Pablon aivot punasivat hänen rystysiään.
Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä eivätkä katselijat olleet vielä ehtineet tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, vaan haparoivat vielä aseitaan, kun Sebastian oli jo puukkoineen heidän kimpussaan. Tuomari Pedro Miron oli kolmas uhri. Hän koetti väistää hurjistunutta neekeriä, mutta ollen jo ikämies hän ei ollut enää kyllin ketterä ja kaatui parahtaen puukon lävistämänä.
Hevoset olivat myöskin tunteneet veren hajun ja kuopivat ja korskuivat levottomasti. Kavioiden kopina, jota ratsastajien kiroukset säestivät, ja Sebastianin eläimellinen karjunta tekivät metelin vieläkin hirveämmäksi.
Don Estevanin vieraat taistelivat sekä henkensä edestä että kostaakseen murhaajalle, sillä Sebastian oli kuin raivostunut gorilla. Hän näytti aikovan tappaa heidät kaikki. Hän kävi kaikkien kimppuun, jotka sattuivat hänen tielleen, hevostenkin, ja haavoittuneiden eläinten tuskalliset huudot sekaantuivat taistelun melskeeseen.
Ottelu oli todellakin kamala. Tuntuu aivan uskomattomalta, että yksi ainoa mies saattoi niin lyhyessä ajassa tehdä niin hirmuista jälkeä. Don Estevan ja kaksi hänen ystäväänsä olivat jo kaatuneet, kaksi oli pahasti haavoittunut ja yksi uljas ratsuhevonen makasi potkien maassa, kun eversti Mendoza y Linares vihdoin lävisti neekerin kallon hyvin tähdätyllä laukauksella.
Melu oli houkutellut paikalle lukuisasti väkeä, mutta nähtyään, mitä oli tapahtunut, poistuivat kaikki kauhun valtaamina. Pancho Cueto käski orjien tulla auttamaan häntä kuolleiden korjaamisessa, mutta he sulkeutuivat majoihinsa surun ja pelon lamauttamina.
Tieto verityöstä oli pian levinnyt kaupunkiin eivätkä itku ja valitukset vaienneet sinä yönä Varonan, kartanossa. Kuolleiden ja haavoittuneiden omaiset olivat saapuneet noutamaan ja hoitamaan omiansa, mutta donna Isabel oli kaikista surevista lohduttomin. Hän itki ja valitti tukkaansa raastaen ja voi sanoa, että hän sai täysin maistaa oman ahneutensa valmistaman maljan katkeruuden. Hän käsitti menneensä liian pitkälle, eikä erehdystä voinut enää korjata. Maailmassa oli ollut vain kaksi henkilöä, jotka olivat tienneet aarteen salaisuuden, ja nyt hän oli aiheuttanut kummankin kuoleman. Hän muisti myös Sebastianin sanat, että maatilan kiinnekirjatkin olivat tuossa kätkössä, jota kymmenentuhatta miestä ei löytäisi, vaikka he etsisivät kymmenentuhatta vuotta.
Tämä haikea ja lohduton suru sai don Estevan-vainajan ystävät arvelemaan, että leski oli varmaankin rakastanut puolisoaan hyvin hellästi. He sanoivat toisilleen, että he olivat väärin häntä tuominneet.