III.
O'REILLY.
Ikä ja ylellinen elämä olivat vaikuttaneet, että sokerikauppias don Mario de Castañon paino oli arveluttavasti lisääntynyt. Hän oli todellakin niin lihava, että hän käveli kuin pingviini, ja kun hän ratsasti, olivat hevoset nääntyä. Tuo kunnon kauppias ei ollut mieleltään keveämpi kuin ruumiiltaankaan, sillä hän oli sekä rikas että vakava, ja kun rikas ja lihava mies ottaa rikkautensa ja lihavuutensa mitä vakavimmalta kannalta, on tulos aina sangen vaikuttava.
Luonteeltaan oli don Mario käytännöllinen ja arkipäiväinen ja hän kehuikin, etteivät hänen harrastuksensa olleet milloinkaan kohdistuneet muihin kuin liikeasioihin. Mutta nyt oli hän suuresta vatsastaan, paksusta niskastaan, helteestä ja hengenahdistuksesta huolimatta aivan hurmiotilassa. Don Mario oli rakastunut ja uskoi hellien tunteidensa saavuttaneen myös vastakaikua. Hänen palvontansa esine oli pieni Rosa Varona, hänen entisen ystävänsä tytär, ja ajatellessaankin tyttöä hän jo lämpeni — ainakin hän uskoi niin, vaikka tuo lämpö saattoi yhtä hyvin johtua kesän helteestä, joka rasitti häntä kovin. Hänen sydämensä aivan pompahteli riemusta, mikä oli sangen vaarallista hänen kaltaiselleen sydäntautiin taipuvaiselle henkilölle. Hän oli tavannut Rosan vain pari kertaa tämän kotiuduttua koulusta Pohjois-Amerikasta, mutta se oli ollut kylliksi; hän oli heti päättänyt naida tytön, mikä oli tälle suuri kunnia.
Don Marion kaltaisen mahtavan henkilön päätös oli ratkaiseva muillekin, ja koska hän tiesi donna Isabelin, Rosan äitipuolen, elävän tunnetusti niukoissa oloissa puolisonsa kuoltua, ei hänen mieleensäkään johtunut, ettei hänen kosintansa onnistuisi. Ja nyt hän oli matkalla vartavasten sopimaan asiasta donna Isabelin kanssa.
Hiki valui virtana jokaisesta huokosesta ja ratsun selkä taipui aivan kaareksi hänen painonsa alla, mutta siitä huolimatta hän tunsi ruumiissaan nuoruuden notkeutta ja mielessään poikamaista hilpeyttä. Hän oli mielestään kuin uljas prinssi, joka ratsastaa noutamaan lemmittyään tämän vaatimattomasta majasta.
Hänen tulonsa oli donna Isabelille täydellinen yllätys ja kiiruhtaessaan vierasta vastaan jaksoi hän tuskin hillitä uteliaisuuttansa, sillä don Mario ei juuri rasittanut itseään vieraskäynneillä. Kun ensimmäiset muodolliset tervehdykset oli vaihdettu, katseli vieras ympärilleen arkihuoneessa ja huomautti huoaten:
"Näen paljon muutoksia."
"Epäilemättä", myönsi leski. "Ajat ovat olleet kovat Estevan-raukan kuoltua."
"Se oli kamala tapaus, Värisen vieläkin, kun muistelen sitä", sanoi don Mario. "Olin edellisenä yönä täällä hänen luonaan ja muistan hyvin, kun hän pani peliin neekeritytön, sen Evangelinan, joka aiheutti koko murhenäytelmän. Niin, niin! Kuka olisi voinut uskoa, että tytön kohtalo teki hänen isänsä, tuon vanhan orjan, mielipuoleksi? Todellakin järkyttävä tapaus, joka ei mene milloinkaan mielestäni."
"Niin. Mutta mitä ajattelette siitä, kun Estevanin kaltainen rikas mies jättää perheensä puutteeseen? Miten hän saattoikin kuolla ilmaisematta, mihin hän oli aarteensa kätkenyt?"
Donna Isabel tunsi ilmeisesti kärsineensä veristä vääryyttä ja puhui kuin hänen puolisonsa olisi surmauttanut itsensä vain hänen uhallaan.
Don Castaño pudisti pyöreätä päätään ja sanoi hiukan kärsimättömästi:
"Tuo aarre kummittelee yhä mielessänne? Parahin Señora, Varona ei jättänyt muuta aarretta kuin kauniit lapsensa ja teidät." Hän katui heti sanojaan, sillä hän muisti, että aarretarina oli donna Isabelin arin kohta.
"Minä tiedän, että se on olemassa", vastasi leski närkästyneemmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan. "Mihin joutuivat Estevanin kaikki rahat, ellei hän kätkenyt niitä? Minulle hän ei antanut milloinkaan mitään, sillä hän oli saituri. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin hänen ansainneen suunnattomasti orja- ja sokerikaupoillaan, ja onhan aivan yleisesti tunnettua, että hän kätki joka peson vihollisiansa peläten. Mutta mihin? Mihin? Siitäpä onkin kysymys."
"Jos kenenkään, niin teidän pitäisi tietää se", huomautti kauppias. "Olettehan vuosikausia etsinyt sitä. Jumalani! Estevan oli tuskin haudattu kun aloititte. Kerrottiin, että aioitte jaoittaa maahan koko talon."
"Kaikesta huolimatta en ole löytänyt mitään. Ympäristössäkin olen toimittanut kaivauksia."
"Enkö ole sitä sanonut? Ei, señora, kaikkea muuta voi kätkeä, mutta ei rahaa. Kukaan ei voi piilottaa sitä niin, ettei toinen löytäisi."
Jo tämän lyhyen keskustelun aikana olivat donna Isabelin piirteet kovettuneet ja hänen kasvoilleen oli ilmestynyt ahne ilme. Hänen silmänsä kiiluivat ja hänen pitkäaikainen vakaumuksensa aarteen olemassaolosta oli lujempi kuin konsanaan.
"En pyydä ketään uskomaan tarinaa", sanoi hän happamesti. "Ja se on kuitenkin tosi. Sebastian kertoi minulle kaikki. Kätkössä on kulta- ja hopearahoja nassakkoihin ja lippaisiin ladottuina, jalokiviä, koristeita ja Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut."
"Luonnollisesti, luonnollisesti! Asiasta en tahdo suinkaan väitellä", myönteli don Mario heilauttaen lihavaa kättään. "Mutta, donna Isabel —"
"Niinkuin aarteen menettäminen ei olisi jo kylliksi", jatkoi leski kiihtyneesti, "vaan aikoopa hallitus vielä vapauttaa kaikki orjammekin. Vähemmästäkin voi raivostua, etenkin kun sokerinviljelys ei kannata enää. Istutukseni —"
"Eikö kannata? Mitä sanottekaan?" ihmetteli vieras.
"Oh, teidän laitanne on vallan toisin. Kaikki, mihin koskette, muuttuu kullaksi. Mutta te ette olekaan minkään tilanhoitajan armoilla."
"Aivan oikein. Hoidan itse asiani. Elleivät satonne ole tuottavat, pettää Pancho Cueto teitä. Siihen hän kyllä kykenee. Ajakaa hänet tiehensä. Mutta en tullut tänne keskustelemaan Estevanin kätketystä aarteesta, enkä hänen viljelyksistään ja Pancho Cuetosta, vaan tulin puhumaan tytärpuolestanne Rosasta."
"Niinkö?" Donna Isabel loi vieraaseensa nopean katseen.
"Tunnen häntä kohtaan suurta mielenkiintoa. Hän on kauniimpi kuin taivaan tähdet." Don Mario muljautti silmänsä korkeata kattoa kohti, joka oli maalattu vaaleansiniseksi. "Niin, hän on todellakin miellyttävä", ja maiskauttaen turpeita huuliaan hän näpsäytti peukalollaan ja etusormellaan lentosuukon ilmaan.
Donna Isabel oli aina kiihkeästi vihannut tyttöä ja sentähden hän ei voinut heti käsittää vieraansa innostusta.
"Hän on nyt kahdeksantoista", jatkoi lihava kosija hurmaantuneesti, "ja niin kauttaaltaan viehättävä — mutta miksi tuhlata aikaa kauniisiin puheisiin? Olen päättänyt naida hänet."
Don Castaño otti taskustaan vahvasti tuoksuavan silkkinenäliinan ja kuivasi otsaansa ja huuliaan. Hän hikoili aina kun hän teki jonkun poikkeuksen tavallisesta päiväjärjestyksestään.
"Rosa tekee, mitä hän itse tahtoo", lausui donna Isabel viivytellen.
"Tietysti, tietysti", puuttui don Mario puheeseen, "niinhän me jokainen teemme, mutta puhukaamme nyt peittelemättä. Tunnette minut ja tiedätte siis, että olen sangen huomattu henkilö. Olen kyllin rikas hankkiakseni itselleni kaikki mitä haluan ja minä maksan hyvin. Tehän ymmärrätte? Olette Rosan holhooja ja voitte taivuttaa hänet mielenne mukaan."
"Kunpa niin olisikin!" huudahti donna Isabel, "mutta Estevan ja Rosa eivät välitä minusta vähääkään. Ja mikä sisu heillä on — aivan kuin isällään! He eivät ole milloinkaan pitäneet minusta ja koettavat kaikin mahdollisin keinoin katkeroittaa elämäni. Kuten tiedätte he olivat isänsä ainoat perilliset ja hänen kuolemastaan, köyhyydestämme ja kaikista vastoinkäymisistämme he syyttävät vain minua. Olemme kuin kissat ja koirat."
Don Mario rummutti paksuilla sormillaan kärsimättömästi tuolin käsinojaan.
"Anteeksi, señora!" huudahti hän, "mutta en välitä hituistakaan kotioloistanne; ne eivät minua liikuta, ja mielipiteenne Rosaan nähden vain kiihoittavat minua, sillä minä inhoan uneliaita naisia. Sanokaas minulle nyt, onko hänellä — onko hänellä mitään lemmensuhteita?"
"E-ei, ellei oteta lukuun tuota joutavanpäiväistä hakkailua hänen ja Juan O'Reillyn, tuon nuoren amerikkalaisen välillä." Donna Isabel lausui espanjalaisten tavoin "O'Rail-ye."
"Juan O'Reilly! O'Reilly? Jaha, nyt tiedän. Mutta mitäpä hän voisi tarjota? Hänhän on vain vaatimaton kauppa-asiamies."
"Asia on kuten olen teille sanonut, mutta suhde ei ole vielä kehittynyt sen pidemmälle."
"No, hyvä!" Don Mario nousi lähteäkseen, sillä häntä janotti kovin ratsastuksen jälkeen. "Avustuksen korvauksen saatte itse määrätä ja minä maksan summan päivänä, jolloin minut ja Rosa vihitään. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ilmoittakaa hänelle aikeeni ja sanokaa, että tulen pian häntä tervehtimään."
* * * * *
Oli aivan totta, ettei Johnnie O'Reilly voinut ylvästellä maallisen tavaran paljoudella, ja juuri sentähden hän oli ottanutkin Kubassa tarjotun toimen vastaan, sillä siellä olivat hänen mielestään menestyksen mahdollisuudet paljon suuremmat kuin liikkeen New Yorkin konttorissa. Tullessaan Kubaan oli hän valmistautunut elämään maanpakolaisen yksinäistä elämää, jos nyt kukaan O'Reilly saattoi olla missään yksinään, ja lyhyen ajan hän oli ollut kylläkin alakuloinen ja masentunut.
Mutta O'Reillyt ovat olleet ylimuistoisista ajoista maailmanrannan kiertäjiä, ja Johnnie O'Reilly ei ollut suinkaan mikään poikkeus. He olivat synnynnäisiä seikkailijoita ja vieraiden, kaukaisten maiden näkeminen oli heille yhtä välttämätöntä kuin ruoka ja juoma. He olivat rohkeata ja kunnollista väkeä, rehtiä joukkoa, jolla oli ydintä luissa ja malttia mielessä. Ehkä he olivat hieman liian huimapäisiäkin ja samalla myös liian hyväsydämisiä, mutta ystäviä he saivat, minne he vain tulivat. Espanja, Ranska ja molemmat Amerikat ovat toivottaneet O'Reillyt tervetulleiksi ja Kubankin aikakirjoihin on tuo nimi lähtemättömästi kirjoitettu. Ja niin tapahtui, ettei Johnniemme ollut kubalaisten mielestä mikään muukalainen, vaikka hän tunsikin olevansa ensimmältä sangen yksinäinen tuossa vieraassa maassa.
Vilkkaat silmät puhuvat kaikkia kieliä ja laulava sydän saa aina kuulijoita. Ennenkuin tuo nuori irlantilais-amerikkalainen oli tuskin oppinut tavallisimmat espanjalaiset sanat ja lausetavat, oli hän jo tutustunut muutamiin Matanzan mitä erilaisimpiin asukkaisiin. Hän saattoi heidät ymmälle, sillä he eivät voineet käsittää, miksi hän oli aina niin pulppuavan iloinen, mutta he tahtoivat saada salaisuuden selville ja siten heistä tuli ystäviä. Heidän tyttärilleen oli asia selvempi ja moni ylhäinen señorita tunsi varmasti ymmärtävänsä tuon rotevan ja vaalean muukalaisen, jos tämä olisi suonut heille vähäisimmänkin kokeilun mahdollisuuden. Ja Johnnielle kävi samoin kuin toisillekin O'Reillyille oli muissa maissa käynyt, ettei hänen maanpakolaisuutensa ollutkaan mikään maanpakolaisuus. Hän suhtautui ympäristöönsä hyvin välinpitämättömästi, mutta kun Rosa Varona tuli kotiin, katosi hänen mielenrauhansa kokonaan. Kaikki hänen mielipiteensä ja toiveensakin muuttuivat.
Hän huomasi esimerkiksi, ettei Matanza ollut millään muotoa sellainen syrjäinen maailman kolkka, jona hän oli sitä ensin pitänyt. Kohdattuaan Rosan kerran sattumalta, kaksi kertaa tarkoituksella ja kolmesti keskinäisen sopimuksen perusteella hänelle oli selvinnyt, että se oli Kuban tärkein kaupunki, ellei suorastaan keskipiste, jonka ympäri koko maailma kieppui. Ainakin se oli maailman viehättävin kaupunki, koska siellä oli kaikki mitä ihmisen onneen saattoi kuulua. Mutta heräämisensä hurmasta huolimatta ei O'Reilly ollut oikein tyytyväinen itseensä, sillä asian laita oli siten, että kotona oli eräs toinen tyttö, jolle hän oli yksinäisyytensä ensimmäisinä vuosina kirjoitellut vapaammin ja ahkerammin kuin mihin hänen kaltaisellaan miehellä olisi ollut oikeus.
O'Reillyllä ei ollut mitään kirjallisia taipumuksia ja siitä huolimatta tuntui hänestä, kun hän muisteli kirjeitään, kuin hänen kynänsä olisi ollut taikakeinoin teroitettu ja kuutamossa loihdittu, sillä tyttö oli ilmaissut kiihkeän halunsa saada auttaa häntä hänen taloudellisten pulmainsa ratkaisussa ja odotti vain hetkeä, jolloin hän saisi siihen laillisen oikeuden. Hänen isänsä ja O'Reilly olivat liikekumppanit ja tämän seikan huomioonottaen selvennee, että Rosa Varonan kotiintulo saattoi asiat kaikinpuolin ja mitä vakavimmin sekaisin.
O'Reilly ratsasti mietteisiinsä vaipuneena La Cumbren rinnettä ylös Varonan kartanoa kohti saman päivän iltana, jolloin don Mario oli käynyt siellä vierailulla. Menemättä suoraan taloon, kuten kauppias oli tehnyt, O'Reilly poikkesi tieltä ja sidottuaan hevosensa tiheään guava-pensaikkoon hän jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän ei pitänyt donna Isabelista eikä donna Isabel pitänyt hänestä. Ja tänään hänellä oli erikoinen syy karttaa tätä.
Varonan alueen rajalla hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan näköalaa. Toisella puolen oli ihana Yumuri ja toisella kaupunki satamineen, eikä kukaan kaupunkilainen noussut milloinkaan kukkulalle ihailematta laaksoa, joka uinui kätkössään harjanteiden välissä. Sen näkeminen tuotti aina mieluisen yllätyksen, sillä katselija hämmästyi joka kerta nähdessään sen paikoillaan. Olemmehan tavallisesti tottuneet ajattelemaan, ettei täydellinen kauneus voi olla pysyväinen, mutta Yumuri ei muutu milloinkaan, ja siinäpä onkin sen suurin ja merkillisin ihme.
Metsistyneiden viljelysten halki, jotka olivat olleet muinoin hyvin hoidetut, O'Reilly suuntasi kulkunsa vanhaa rappeutunutta puutarhaa kohti, joka oli vieläkin viehättävän kaunis. Perille saavuttuaan hän istahti kivelle odottamaan Rosaa. Paikka oli vanha kivilouhimo, jonka seinämät olivat rehevän kasvullisuuden peitossa, ja tuuheat palmu-, oranssi- ja tamarindi-puut estivät muinaisen kaivannon näkymästä. Aukeaman keskellä oli vanha kaivo, jonka katos oli hajonnut vanhuuttaan.
Kun Rosa vihdoin ilmestyi, ei O'Reilly voinut olla sanomatta, vaikkakin hieman soperrellen, että hän oli epäilemättä Varonan kartanon suloisin kukkanen, ja koska tämä hieman kulunut kohteliaisuus oli rohkein tunnustus, mitä hän oli milloinkaan tohtinut tytölle lausua, katsahti tämä puhujaan kauniisti punastuen ja hymyili mielihyvästä ja hämmästyksestä.
"Mutta voitte olla varma, etten ole lainkaan suloisella päällä", sanoi
Rosa vakavasti. "Olen juuri nyt hirveän vihainen."
"Minkätähden?"
"Isabel — äitipuoleni — on aivan mahdoton."
"Ohoh! Oletteko taas riidelleet? Lienee maailman helpoin asia joutua riitaan hänen kanssaan. Hän on ehkä ainoa henkilö koko Matanzan piirikunnassa, joka ei näe minussa mitään hyvää. Oikein pelkään puhua hänen kanssaan, sillä jokainen tapaamisemme vain lujittaa hänen vakaumustaan, että olen todellakin täysin inhoittava."
Rosa nauroi näyttäen kauniit, säännölliset hampaansa ja O'Reilly ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt kauniimpia ja valkoisempia hampaita.
"Hänen kanssaan on hyvin vaikea tulla toimeen", sanoi Rosa. "Jospa hän vain aavistaisi, että tapaan teidät niin usein, niin —" Hän nosti kätensä korkealle ja loi toivottoman katseen taivaalla ajelehtiviin pilviin. "Juuri sentähden tämä onkin luullakseni niin hauskaa — ärsyttelen häntä, milloin vain voin."
"Kas niin!" O'Reilly nyökäytti päätään rypistäen kulmiaan. "Miksi ette ole siinä tapauksessa tahtonut nähdä minua useammin? Olisimme voineet tehdä hänen elämänsä kerta kaikkiaan aivan sietämättömäksi."
"Hölmö! Eihän hän tiedä tästä mitään." Ja teeskennellysti huoaten Rosa lisäsi: "Sehän se juuri turmeleekin koko huvin. Ja ellei menettelyni lopultakaan harmita häntä, niin luulen, etten salli teidän tullakaan enää."
Tuumittuaan hetken O'Reilly päätti olla myöntyvinään.
"Olette aivan oikeassa", sanoi hän, "sillä mitäpä semmoinen kosto hyödyttää, olipa se kuinka hirveä hyvänsä, josta vihollisenne ei tiedä eikä ehkä välitäkään. Mutta koska kerran olette päättänyt pitää äitipuolenne kuumana, niin ehkä häntä kiukuttaisi aivan sanomattomasti, jos minä muitta mutkitta kosisin häntä."
Rosa nauraa hihitti ja kysyi sitten kummastellen: "Osaisitteko kosia,
Señor?"
"Osaisinko? Se taito on O'Reillyillä jo veressään. Kuulkaas nyt kun koetan", ja astuen eteenpäin hän tarttui Rosan käteen. "Hiljaa!" huudahti hän, kun tyttö vastusteli. "Otaksukaa nyt olevanne rouva Varona, oma äitipuolenne, ja että minä puristan hänen lihavaa kättään."
Rosa purskahti nauruun, mutta ei vetänyt kättään pois. "Mutta Isabelin käsi ei ole lihava", sanoi hän, "vaan laiha ja luiseva. Poskeni tietävät sen kyllä."
"Älkää keskeyttäkö", sanoi O'Reilly.
"Isabel, pieni lemmittyni —"
"'Pieni'. Hi, hi, hi! Hänhän on iso ja ruma kuin kakluuni."
"Vaiti! En voi enää kauemmin vaieta ja minun täytyy sanoa teille, että olen aivan hullaantunut teihin. Näin teidät ensi kerran Espanjan klubin tanssiaisissa" — Rosa yritti vetää jälleen kättänsä pois, mutta O'Reilly tarttui toisellakin kädellään tytön käteen lisäten nopeasti: "teidät ja tytärpuolenne Rosan. Muistatteko ensimmäisen valssin? Nojatessanne käsivarteeni ja katsoessanne minuun loistavin silmin luulin olevani taivaassa, kuten teille sanoinkin."
"Puhutteko kaikille naisille noin kauniisti", sanoi tyttö nuhtelevasti.
"Isabel, sydänkäpyseni, voin tuskin hengittää ajatellessani sinua ja huuleni janoavat suuteloitasi —"
"'Isabel!'" huudahti eräs ääni ja rakastavaiset kavahtivat äkkiä kauemmaksi toisistaan. Kääntyessään he näkivät Estevanin, Rosan kaksoisveljen, joka tuijotti heihin ihmeissään. "'Isabel?'" toisti hän vielä kerran. "Mitä maailmassa tarkoitatte?"
"Keskeytitte näytöksen. Harjoitin parhaillaan tulista rakkaudentunnustusta, jonka aion tehdä rakastetulle äitipuolellenne", selitti O'Reilly teeskennellyn närkästyneesti.
"Niin, Señor O'Reilly uskoo voivansa raivostuttaa Isabelin kosimalla häntä. Hän on aina valmis kujeiluun —." Rosa punehtui yhä enemmän huomatessaan veljensä huvitetun katseen. "Hänen kosintansakin oli sangen ontuva."
"Eikö mitä", sanoi Estevan ojentaen kätensä O'Reillylle. "Se vähä, minkä kuulin, sujui mainiosti."
Estevan oli kaunis poika, solakka ja ryhdikäs ja käytökseltään miehekäs ja hänen yhdennäköisyytensä Rosan kanssa oli vallan hämmästyttävä.
"Rosa kertoi tapaavansa teidät täällä", sanoi hän miellyttävän suorasti, "ja minä tulen pyytämään anteeksi äitipuolemme epäkohteliaisuutta. Olen pahoillani, ettemme voi pyytää teitä käymään sisään, mutta — tehän ymmärrätte? Emme pidä hänestä. Olemme melkein amerikkalaisia, näettekös, ja tahdomme olla täysin vapaat."
"Ehkä häntä huvittaisi tietää, että minä puolestani kubalaistun niin nopeasti kuin ikinä voin?" ehätti O'Reilly sanomaan.
"Älkää uskoko. Hän vihaa myös kubalaisia, sillä hän on, nähkääs, espanjalainen", nauroi poika. "Olipa onni, ettette nähnyt häntä tänään. Pyysin häneltä rahaa, kuten tavallisesti ja siitäkös elämä syntyi. Sitä sisua! Rahaa en tietystikään saanut, kuten tavallisesti, mutta siitä saatte olla varma, että ensi yönä hän kävelee unissaan enemmän kuin milloinkaan ennen."
O'Reilly oli sanomaisillaan jotakin leikillistä, mutta huomatessaan
Rosan vakavan ilmeen, hän kysyi uteliaasti:
"Mitä oikein tarkoitatte?"
Sisarukset kiiruhtivat selittämään, että donna Isabel käyttäytyi usein hyvin omituisesti, erittäinkin vihastumisen tahi jonkun muun kiihtymyksen jälkeen. Hän oli hyvin rauhaton ja käveli usein unissaan.
"Hänen laitansa ei ole oikein", lopetti Estevan. "Luultavasti ei hänen paha omatuntonsa suo hänelle mitään rauhaa."
"Hänellä oli ennen tapana hiiviskellä öisin huoneesta toiseen ja ulkona puutarhassakin yllättääkseen isän tahi Sebastianin menossa aarteen kätköpaikalle tahi sieltä tulossa", jatkoi Rosa. "He saivat molemmat surmansa, kuten tiedätte, ja he olivat ainoat, jotka tiesivät, mihin aarre oli kätketty. Isabel on kertonut heidän ilmestyvän hänelle unessa ja hänen täytyy auttaa heitä aarteen etsinnässä, tahtoipa tahi ei. Se on hänen rangaistuksensa." Puhuja pudisti päätään ja värisi, mutta Estevan hymyili.
"Mitä joutavia!" huudahti hän. "Uskon aaveisiin vasta sitten kun näen semmoisen. Isabel toivoo yhä löytävänsä tuon aarteen", lisäsi hän ravistaen päätään. "Hän tahtoisi nähdä Rosan naimisissa ja minun sotivan kapinallisia vastaan, että hän voisi vapaasti toimittaa etsintöjään."
O'Reilly katseli puhujaa hetkisen ja sanoi sitten poikkeuksellisen vakavasti: "Mahtanetteko tietääkään, että teidän epäillään työskentelevän — kapinallisten hyväksi?"
"Aivanko totta? Sitä en lainkaan tiennyt."
"Niin on kuitenkin asian laita." O'Reilly kuuli Rosan huokaisevan heikosti. "Onko väitteessä perää?"
"Olen kubalainen."
"Kubalainenko? Mutta vanhempannehan olivat espanjalaisia."
"Aivan oikein. Mutta kukaan espanjalainen ei ole milloinkaan kasvattanut täällä espanjalaisia lapsia. Olemme kubalaisia, Rosa ja minä."
"Sh!" kuiskasi Rosa. "On vaarallista puhua noin, kun ajat ovat niin levottomat."
"Mutta O'Reillyhän on hyvä ystävämme", vastusteli Estevan.
"Niin olenkin", myönsi amerikkalainen, "ja senpätähden puhunkin näistä seikoista. Toivottavasti ette ole liian uhkarohkeasti sekaantunut kapinallisten hommiin."
"Siinä kuulet, Estevan!" Ja kääntyen O'Reillyn puoleen Rosa lisäsi rukoilevasti: "Koettakaa puhua hänelle järkeä. Hän on nuori ja hurjapäinen eikä hän välitä rahtuakaan minun puheistani."
Estevan synkistyi. "Nuoriko? Välistä ovat nuoret tehneet tekoja, joihin vanhemmilla ei olisi ollut uskallusta."
"Mitä esimerkiksi?" kysyi O'Reilly yhä katsellen poikaa. "Minulle voitte kyllä kertoa."
"Luulenpa voivani", myönsi toinen. "Tunnen kaikki Matanzassa, menen minne haluan, ja kuuntelen espanjalaisten upseerien keskusteluja. Jonkun täytyy olla eversti Lopezin silmänä ja korvana."
"Eversti Lopezin?" huudahti O'Reilly.
Estevan nyökäytti päätään.
Rosan kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja kotvan ajan olivat kaikki hiljaa. Vihdoin lausui amerikkalainen hitaasti: "Teidät ammutaan, jos joudutte kiinni."
"Niin, Jumalan tähden, Estevan, ajattele sitä", kuiskasi Rosa.
"Jonkun täytyy uskaltaa", sanoi nuorukainen lujasti. "Taistelemme sortoa vastaan ja koko Kuba on ilmiliekissä. Minun täytyy suorittaa oma osani."
"Mutta ennemmin tahi myöhemmin joudutte kiinni — entä sitten?" jatkoi
O'Reilly.
Estevan kohautti hartioitaan. "Kukapa sen tietää. Se olkoon sen ajan murhe."
"Entä miten Rosan silloin käy?"
Estevan liikahti levottomasti ja katsoi maahan. O'Reilly laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Teillä ei ole oikeutta saattaa hänen turvallisuuttaan näin vaaranalaiseksi", sanoi hän. "Jos teidän käy onnettomasti, niin keneen hän silloin turvautuu?" Tyttö loi ihailijaansa kiitollisen katseen.
"Te, señor, huolehtisitte varmaankin, ettei hänen —"
"Mutta olen juuri matkalle lähdössä." Seisoen melkein selin Rosaan O'Reilly pikemmin tunsi kuin näki tytön hätkähtävän. Hän kiinnitti katseensa aivan tarkoituksella Estevaniin, sillä hän ei tahtonut nähdä tytön vaalenevia poskia eikä silmissä kuvastuvaa syvää tuskaa. "Tulin hyvästelemään teitä molempia. Matkustan pois joksikin ajaksi, enkä — enkä tiedä milloin palaan."
"Lähtönne surettaa minua kovin", sanoi Estevan vilpittömän murheellisesti. "Olemme suuresti teihin kiintyneet, ja minä olen varma, että jätätte Matanzaan paljon ystäviä. Mutta tehän tulette pian takaisin, vai kuinka?"
"Kyllä, niin pian kuin suinkin. Nimittäin jos —" Hän ei lopettanut lausettaan.
"Mainiota. Olette meikäläisiä. Poissaolonne aikana muistelen, mitä olette sanonut, ja koetan parhaani mukaan olla varovainen." Estevan nousi ripeästi ja puristettuaan O'Reillyn kättä hän jätti rakastavaiset sanomaan toisilleen jäähyväiset miten heitä parhaiten miellytti.
Mutta kerran oli O'Reillynkin kerkeä kieli vaiti ja nauru oli hävinnyt hänen silmistään, kun hän kääntyi vierellään seisovan tytön puoleen.
"Sanoitte lähtevänne täältä?" kysyi Rosa henkeään pidättäen. "Mutta minkätähden?"
"Tämän sodan ja — eräiden muidenkin seikkojen tähden. Aioin sanoa sen teille eilen, mutta en voinut. Kun kapina alkoi, luuli jokainen, ettei se ollut vakavampaa laatua, ja samoin kirjoitin liikekumppanillenikin, mutta siunatkoon, sehän on levinnyt kuin kulovalkea ja nyt on saaren koko itäosa ilmitulessa."
"Estevan sanoo, etteivät kymmenvuotisen sodan kauhut ole mitään sen rinnalla, mitä on tulossa."
"Jumala varjelkoon! Niin, niin, kaikki vanhat urhothan ovat mukana jälleen. Kukaan ei uskonut, että Maximo Gomez on palannut, mutta se on kuitenkin totta. Ja Maceo Costa Ricasta on myöskin täällä. Antonio on jo vallannut melkein koko Santiagon maakunnan ja etenee taukoamatta länteen päin. Espanjalaiset koettavat luonnollisesti salata hänen menestystänsä, joten emme täällä tiedä, mitä oikein on tekeillä. Kauppa on kuitenkin lamassa ja minut on kutsuttu kotiin selostamaan, millä kannalla liikkeemme asiat täällä ovat. Siellä näyttävät kumppanini vaativan minut vastuuseen tästä kapinasta."
"Ja sanottuanne heille totuuden tulette takaisin, eikö niin?"
"Niin — ehkä."
"Sanoitte teillä olevan muitakin syitä —"
O'Reillyn hämmennys aiheutti painostavan vaitiolon, jonka hän koetti naurahtaen rikkoa.
"Niin onkin. Muutoin olisin jäänyt tänne ja ahnaat ystäväni olisivat saaneet viheltää pitkään voitto-osuudelleen. Näyttää aivan siltä kuin minua aina seuraisi kirotun hyvä onni. Ettekö tekin ole huomannut sitä? Ettekö? No niin, ehkäpä minä olen sitten erinomainen liikemies. Ainakin yhtiöni johtaja on siinä luulossa ja toivoo minua vävypojakseen."
"Teitäkö — sittenhän —!" huudahti Rosa, mutta O'Reilly kiiruhti selittämään:
"Tuommoisilla rikkailla äijillä on aina kaikenlaisia mielettömiä päähänpistoja. Otaksun —"
"Lemmitte siis —"
Nuorukainen nyökkäsi innostuneesti. "Niin teenkin. Lemmin todellakin — Kuban suloisinta tyttöä. Siinähän pulma juuri onkin. Sydämeni roihuaa jo kuin roviotuli ja minun täytyy kiiruhtaa täältä, etten kokonaan palaisi." Tahtomatta katsoa liian kauan tahi liian syvään Rosa Varonan tummiin silmiin, ennenkuin tämä oli ehtinyt ymmärtää koko totuuden, hän seisoi vaitiollen katsoen maahan. "Olen iloinen, että ratkaisun hetki tuli", lisäsi hän vihdoin, "voinhan puhua suuni puhtaaksi. Toivottavasti ei tyttö välitä minusta". Ja hetkisen kuluttua hän rohkeni jatkaa: "Vai välittääkö hän — välitätkö sinä, Rosa?"
"Minäkö? Teistäkö?" Rosa kohotti kulmiaan ollen suuresti hämmästyvinään. Sitten kallisti hän viehkeästi kaunista päätään niinkuin hän olisi tarkoin harkinnut kysymystä. "Olette luonnollisesti hyvin miellyttävä, mutta — mutta minä en ehdi teitä enää paljon ajatella, sillä menen pian naimisiin."
"Naimisiin? Mitä ihmettä?" O'Reilly hätkähti kovin ja tyttö huudahti osaaottavasti:
"Oi, Señor! Satutitte itsenne jälleen tuohon piikkiseen pensaaseen.
Tästä ei voi piakkoin enää kulkeakaan."
"Käsiäni en haavoittanut, mutta jokin pisti minua suoraan sydämeen. Naimisiin? Mitä joutavia?"
"Aivan totta. Vai olenko mielestänne niin ruma, ettei kukaan huoli minusta?"
"Hyvä Jumala! Te" — O'Reilly nielaisi tarmokkaasti. "En tahdo sanoa teille totuutta, jonka niin hyvin itse tunnette."
"Matanzan rikkain mies pyysi kättäni juuri tänä iltana."
"Kuka? Mario de Castañoko?"
"Niin."
O'Reilly nauroi helpotuksesta, ja vaikka Rosa koetti näyttää loukkaantuneelta, täytyi hänen pakostakin hymyillä. "Hän on tosin lihava", myönsi hän, "ja hengittää hassusti puuskuttaen, mutta hän on rikas kuin Kroisus ja minä jumaloin rikkaita miehiä."
"Ja minä vihaan", julisti O'Reilly. Tarttuen sitten Rosan pehmoiseen käteen hän sanoi hyvin vakavasti: "Olen aivan varma, että käsität nyt, armas, miksi en osaa kosia. Me irlantilaiset olemme semmoisia, näetkös. Tahdotko odottaa, kunnes tulen takaisin?"
"Viivytkö kauankin?"
O'Reilly katsoi syvälle noihin tummiin silmiin, joissa kuvastui nyt sanomaton hellyys äskeisen veitikkamaisuuden asemasta. Hän ojensi kätensä riemusta huudahtaen ja Rosa Varona painautui hänen povelleen kuiskaten:
"Odotan ikuisesti."