V.
ERÄMAAN ÄÄNI.
New York tuntui Johnnie O'Reillystä sangen oudolta, kun hän saapumisensa jälkeisenä aamuna lähti kaupungille. Oli kylmää ja kolkkoa ja Baffinlahdelta puhaltava pohjatuuli oli niin pureva, että hän oli kiitollinen päästessään suojaan taloon, jossa Carterin tuontiyhtiön konttorit olivat. Lämpöinen ilmanala oli ohentanut O'Reillyn veren, sillä Kuban tuulet ovat hyväilevän pehmoiset, ja sentähden hän pysähtyi hetkeksi porraskäytävään lämmitelläkseen hiukan, joutuen siten toimiinsa kiiruhtavien miesten ja naisten tyrkittäväksi. Oikeastaan ei O'Reillyllä ollut ainoastaan kylmä; hän oli peloissaankin.
Hän ei ollut suinkaan mikään pelkuri. O'Reillyt eivät olleet sitä lajia, ja Johnnien itseluottamus oli niin suuri, että sitä olisi voinut pitää pöyhkeytenä, ellei hänen miellyttävä hymyilynsä olisi todistanut toista. Koko kotimatkan oli hän hengessään nähnyt vanhan Sam Carterin istuvan kumarassa lavean pöytänsä takana, ja tuo kuva oli monta kertaa saanut hänet unohtamaan huolellisesti valmistetun puheensa, jolla hän aikoi esittää luopuvansa liikkeen palveluksesta ja toiveista päästä vanhuksen vävypojaksi.
Herra Carterin pöydällä vallitsi aina moitteeton järjestys, ikäänkuin taisteluun valmiin laivan kannella, ja se olikin saanut kestää monet tuimat ottelut, sillä sen takana istuva mies ei arkaillut lausua julki mielipiteitänsä. Hän oli tarmokas luonne, voimakas ja kiivas kuin vanhanaikaisesta hitaasti syttyvästä mustasta ruudista ja nykyajan nitroglyseriinistä tehty seos, jossa piilevä voima on purkautuessaan aavistamattoman tuhoisa. Välistä hän ei räjähtänyt ilmivalkeastakaan, ja toisinaan kun liikkeen henkilökunta hiipi hiirenhiljaa hänen ovensa ohi, ettei hän häiriytyisi, saattoi pieninkin risaus aiheuttaa onnettomuuden. Räjähdys oli aina vakavinta laatua ja siitä selviydyttiin harvoin vaurioitta. O'Reilly tiesi jo edeltäpäin, ettei sitä voitu välttää, olipa herra Carter kuinka hyvällä päällä hyvänsä heidän keskustelunsa alussa, sillä hänen tuomat uutisensa vaikuttaisivat ehdottomasti kuin parhaimmat nallit. Tilinteko liikkeen toiminnasta Kubassa ei häntä lainkaan peloittanut, sillä Samuel Carter saattoi kuunnella aivan tyynesti selostuksia suuristakin tappioista, mutta vanhuksen ylpeydelle oli kova isku saada kuulla, että jokin toinen tyttö saattoi syrjäyttää hänen tyttärensä. Johnnie pudisteli hartioitaan ja kopisteli jalkojaan, mutta vilu ei lähtenyt hänen ruumiistaan.
Hänen rohkeutensa palasi kuitenkin, kun hän ajatteli Rosa Varonaa. Hän muisteli eron hetkeä, jolloin tyttö oli seisonut hänen edessään tuskaisesti ojennetuin käsin, silmät kyynelissä ja vavahtelevin huulin, ja tuo kuva lämmitti häntä ihmeellisesti. Se terästytti hänen tahtonsa, ja päättäen selvittää tilanteen mitään salaamatta hän astui urheasti hissiin.
Carterin tuontiyhtiön henkilökunta katsahti ylös, kun liikkeen Kuban edustaja astui sisään, mutta koska henkilökunta oli melkein kokonaan muuttunut sisäkonttorissa raivonneiden myrskyjen tähden, ei häntä tunnettu, ennenkuin hän esitti itsensä herra Slackille, Samuel Carterin luotetulle yksityissihteerille.
Herra Slack hymyili riutuneesti ja ojensi tulijalle luisevan ja kylmän kätensä, joka oli jäykkä kuin kuollut kala.
"Teitä on odotettu", sanoi hän. "Herra Carter tahtoo tavata teitä ennen lähtöään Californiaan."
"Kohtaamiseni ei ole omiaan sulostuttamaan hänen matkaansa", vastasi
O'Reilly synkästi.
"Pelkäsimme, ettette pääsisikään lähtemään Kubasta; ajattelimme jo kääntyä Amerikan konsulin puoleen."
"Todellakin! En tiennyt olevani niin tärkeä henkilö."
"Oh, olettehan isäntämme lemmikki, niinkuin hyvin tiedätte." Herra Slackin kohteliaisuudessa oli huonosti salattua kateutta, sillä hänestä ei O'Reilly ollut muita merkillisempi. "Huonot markkinat, vai?"
"Niin. Tavaraa ei ole", vastasi toinen. "Liike-elämä on seisauksissa. Espanjalaiset eivät pidä meistä, ja syystä kylläkin, tohdin sanoa, kun otetaan huomioon kaikki huhut ja puheet sekaantumisestamme Kuban asioihin ja salaisesta kapinallisten avustamisesta. Minut pidätettiin Havannassa, vakoojaksi epäilivät, ja kun erehdys huomattiin, olivat viranomaiset aivan raivoissaan pettymyksestä. Juonikasta joukkoa, nuo espanjalaiset."
"Ilmoitan herra Carterille, että olette täällä." Sihteeri hiipi hiljaa yksityiskonttorin ovelle, katosi, ilmestyi jälleen yhtä hiljaa ja liikutti etusormeaan kutsuvasti. O'Reilly lähti kohtaamaan isäntäänsä kuin vanki, jota viedään mestauslavalle.
Sisälle päästyään hän masentui yhä enemmän, sillä herra Carter toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vanhus syleili häntä, taputti häntä selkään ja kysyi ainakin kolmesti, miten hänen terveytensä laita oli. O'Reillyllä ei ollut enää kylmä, hiki virtasi joka huokosesta ja hän tunsi kauluksensa kostuvan. Särkeä tuon vanhuksen toiveet ja suunnitelmat oli samaa kuin potkaista lasta kasvoihin. Carter ei ollut milloinkaan ollut niin innokas ja sydämellinen; hänen koko tervehdyksensäkin oli melkein teatraalinen. O'Reillyn sydäntä oikein vihlaisi, kun hän huomasi, miten suuresti hänen isäntänsä oli kiintynyt häneen. Herra Carter, joka oli muuten kuuluisa itsensähillitsemistaidostaan, käyttäytyi nyt kuin hän olisi ollut aivan suunniltaan ilosta, mikä tuntui kuitenkin hyvin teeskennellyltä eikä oikein sopinut tilanteeseen, ja kun hän neljännen kerran tiedusteli Johnnien vointia, muuttui tämän pelko vilpittömäksi hämmästykseksi. Vihdoin huomautti herra Carter totisen leikillisesti: "No, poikaseni, sinähän onnistuit erinomaisen hyvin, eikö niin?" Äänensävy oli melkein imarteleva.
"Kyllä, herra, tein minkä voin", myönsi O'Reilly toivehikkaasti.
"Älä sano minulle 'kyllä, herra'. Olemmehan ystävät, eikö totta?
Käsitän kaikki vallan hyvin enkä syytä sinua mistään — tuo järjetön
vallankumoushan markkinat turmeli. En voi ymmärtää noita ihmisiä.
Toimit olosuhteisiin nähden loistavasti."
"Kapinaan on kyllä syytä — sorto käy sietämättömäksi." O'Reilly mutisi tuon tutun lauseen melkein tietämättään vastaukseksi herra Carterin tuttavalliseen ystävällisyyteen.
"Kaikissa Espanjan maissa on asian laita sama", murahti vanhus, "on aina ollut ja tulee aina olemaan. Niitä hallitaan sorrolla ja politiikka on vain keinottelua. Muuten tohdin sanoa, ettei tuo kapina kauan kestä."
Keskustelun käänne oli O'Reillylle sangen mieluinen, sillä hänestä ei ollut mikään niin joutavaa kuin aiheeton ylistely, ja näistä asioista puheleminen viivyttäisi sitäpaitsi tulevaa räjähdystä. Oli muuten hyvin omituista, että Samuel Carterilla oli aikaa jutella näin ylimalkaisista seikoista. Johnnie ihmetteli, miksi vanhus ei syventynyt heti liikettä koskeviin yksityiskohtiin.
"Kapina on kehittynyt hyvin uhkaavaksi", sanoi hän. "Saaren itäosa on jo kapinallisten huostassa ja lähtiessäni etenivät Maceo ja Gomez parhaillaan länttä kohti."
"Mitä joutavia. Sodankäyntiin tarvitaan rahaa."
"Rahaa on", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Marti sai käytettäväkseen toista miljoonaa dollaria, ja jokainen kubalainen sikaarinvalmistaja Yhdysvalloissa luovuttaa tarkoitukseen osan viikkopalkastaan. Kuban väestön parhaimmat ovat mukana taistelussa. Kapinalliset ovat tosin huonosti aseistetut, mutta osaavat tapella. Espanja on melkein voitettu, eikä jaksa enää kauan liikettä vastustaa."
"Voin melkein varmaan sanoa, että kubalaiset lopettavat hulluttelunsa, kun nälkä alkaa heitä ahdistella. Hallitus antaa heidän nääntyä nälkään. Oli miten oli, sota on tehnyt liiketoimintamme siellä mahdottomaksi ja" — herra Carter siirsi varovasti mustepullon hiukan edemmäksi ja pisti paperiveitsen kalenterin väliin — "lienee paikallaan, että hiukan neuvottelemme keskinäisistä asioistamme." Vanhus rykäisi kuivasti: "Muistathan sopimuksemme? Annoin sinulle tilaisuuden koettaa luoda itsellesi vakavan yhteiskunnallisen aseman ennenkuin — ennenkuin suunnitelmasi tyttäreeni nähden saattoivat tulla kysymykseenkään."
"Niin." O'Reilly tunsi, että hänen olisi ollut nyt alettava huolellisesti valmistettu puheensa, mutta onnettomuudeksi hänen oli aivan mahdotonta muistaa, miten tuo hänen joutsenlaulunsa alkoi. Hän vaivasi päätään ja mietti ja muisteli, mutta ei saanut sanoista kiinni.
Herra Carter oli myöskin vaiti. Hän aukaisi kyllä pari kertaa suunsa, mutta ei sanonut mitään. Painostavan hiljaisuuden jälkeen karaisivat molemmat miehet sitten yhtäaikaa kurkkuaan ja katsahtivat toisiinsa odottavasti. Kului vielä hetkinen ja sitten alkoivat molemmat yhtäaikaa:
"Ikävä —"
Molemmat vaikenivat.
"Sanoitko jotakin?" kysyi herra Carter.
"En — en mitään. Luulin teidän sanoneen —"
"Ajattelin vain, mikä onni oli, että sinä ja Elsa odotitte hiukan. Hm-m!" Herra Carter siirteli jälleen esineitä pöydällään. "Todellakin onni! Elsa on tunteellinen tyttö ja hänellä on herkkä omatunto ja nainen, jolla on herkkä omatunto, on sangen harvinainen kapine. Mielipiteemme eroavat kylläkin välistä, mutta jos hän on saanut päähänsä jotakin, niin hän ajaa tahtonsa perille, teinpä mitä hyvänsä. Mitäs iloa lapsesta olisi, ellei heitä hemmoteltaisi?" Hän katsahti ylös närkästyneen vetoavasti, ja kun kuulija näytti olevan samaa mieltä, huokaisi hän tyytyväisesti. "Varhaisia avioliittoja en hyväksy, mutta hän näyttää olevan toista mieltä, ja ehkä hän on oikeassakin. Vastustukseni hän on murtanut, joten olen pois pelistä, ja hän tahtoo mennä heti naimisiin, ennenkuin lähdemme länteen. Sentähden odotin sinua. Olet järkevä mies, Johnnie, etkä mikään pöhkö. Eihän sinulla ole mitään vastaan väittämistä, vai kuinka? Meidän miesten on tyhjennettävä kalkkimme miehuullisesti."
"Eipä — eipä tietenkään", änkytti onneton O'Reilly.
"No, no, minä tiedän, että sinulla on kyllä sisua, mutta —" Sytytin oli alkanut sähistä ja Johnnie oli näkevinään, kuinka hänet raastettiin vastoin tahtoaan alttarin eteen. "Elsa pitää kyllä puolensa, ellen erehdy, ja jos olet järkevä, niin autan sinua kuin oma isäsi ja teen sinusta liikemiehen. Tulen vanhaksi, eikä Ethelbert kykene siihen milloinkaan. Muutoin —" vanhus vaikeni ja hänen silmänsä alkoivat hehkua vihaisesti.
"Kuka on — Ethelbert?" kysyi O'Reilly heikosti.
"Miten niin, hitto vie? Hänestähän juuri puhun. Kiltti poika ja paljon parempi kuin maineensa."
"Onko Elsa rakastunut johonkin toiseen? Sitäkö tarkoitatte?"
"Hyvä Jumala, no, sitä juuri! Etkö ymmärrä enää englannin kieltä? En luullut, että se koskisi sinuun niin kovasti — aion antaa sinulle paikan täällä liikkeessäni, mutta luonnollisesti, jos — mitä? Mitä perhanaa sinä oikein tarkoitat?"
Samuel Carter tuijotti eteensä sanatonna hämmästyksestä, sillä hänen tyttärensä huikentelevaisuuden surkuteltava uhri oli hypähtänyt ylös ja ravisti voimakkaasti hänen kättään lausuillen käsittämättömiä sanoja, jotka tuntuivat ilmaisevan helpotusta, iloa, onnea ja kaikkea muuta paitsi sitä, mitä vanhus oli odottanut.
"Oletko sinä hullu, vai olenko minä?" kysyi hän.
"Täydellisesti päästäni vialla. Kas asian laita on siten, että minäkin olen muuttanut mieltäni."
"Mi-mitä ihmettä? Oletko?"
"Olen kohdannut kauneimman, suloisimman" — O'Reilly hengähti ja alkoi sitten uudestaan, "kauneimman, suloisimman —"
"Älä siinä viserrä — olen kuullut tuota kylliksi jo kotonakin. Ethän suinkaan tahtone väittää, että hän on kauniimpi ja suloisempi kuin Elsa? Olet rakastunut johonkin toiseen tyttöön. No hyvä! Nuori mies, minä sanon sinulle, että olet totisesti hullu."
"Niin olen."
Näin altis myöntyväisyys näytti hieman tyynnyttävän herra Carteria, joka huokaisi helpotuksesta ja murahti äkäisesti: "Hm! Tämähän kävi paremmin kuin olin toivonutkaan. Minä en totisesti tiennyt, mitä oikein sanoisin, kun astuit sisään. Ja ajatella, ettet ollut lainkaan säälin tarpeessa!"
"Olenpa niinkin. Ilman sitä en voi mennä naimisiin."
"Mitä joutavia! On parempi odottaa. En oikein luota noihin varhaisiin avioliittoihin."
"Luottakaa pois vain!"
"Saadaanhan sitten nähdä. Mutta oletpa sinä oikein aika poika! Ensin hylkäät tyttäreni ja samassa hengenvedossa jo kiristät minulta työtä. Pysy alallasi, sanon minä, äläkä potki rikki hienoa mattoani. Minun pitäisi totisesti suuttua oikein hirmuisesti, ja sen minä vielä teenkin — mutta menehän nyt, niin soitan asiasta Elsalle, että hänkin saa vuorostaan tanssia."
O'Reilly kirjoitti sinä iltana pitkän kirjeen Rosa Varonalle. Seuraavina päivinä pantiin hänen hyvä tuulensa kovalle koetukselle ja hän suorastaan uhmasi herra Slackia, joka oli herra Carterin lähdettyä ottanut ylleen synkän arvokkaan ilmeen, joka sopi mainiosti hänen nykyisen asemansa raskaaseen vastuunalaisuuteen.
Kirje seurasi kirjettä ja oli aivan varmaa, että O'Reillyn kynä oli nyt noitakeinoin teroitettu. Hän luki itsekin suurella nautinnolla kirjeitään. Hän pyysi Rosaa valmistautumaan hänen paluunsa ja sitä välittömästi seuraavan avioliiton varalle; tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveilut omasta kodista, jonka he laittaisivat New Yorkiin, nielivät sivuja lukemattomat määrät. Hän kuvaili haltioituneesti huonekalustoa, jonka hän oli päättänyt ostaa, ja tuhlasi sanoja tuhansittain kertoessaan näkemästään kiinalaisesta pöytäkalustosta. Huoneistojakin hän oli jo ollut katsomassa, ja ensimmäisen sellaisen retken selostus täytti kolme kokonaista arkkia. On todellakin merkillistä, millä runollisella hartaudella ja välittömällä lämmöllä rakastunut sulhasmies osaa kuvata viiden huoneen huoneiston; pienellä palkallaan hän sisustaa sen satumaisella loistolla ja sittenkin jää niin paljon jäljelle, että voidaan elää huolettomasti ja ylellisestikin.
Mutta O'Reillyn kirjeet eivät sisältäneet ainoastaan käytännöllisten ja aineellisten seikkojen selvittelyjä, niissä oli myöskin paljon lemmen runollisuutta. Kuten kaikki lempivät kirjoitteli hänkin sivuittain hehkuvia lemmenvaloja ja iäisiä uskollisuuden, kunnioituksen ja rajattoman rakkauden lupauksia, lauseita, jotka hämmästyttivät häntä itseäänkin, kun hän luki ne. Mutta hän ei epäillytkään niiden vaikutusta Rosaan, ja oli varma, että Rosa olisi milloin hyvänsä valmis seuraamaan häntä ja jättämään synnyinmaansa. O'Reillyn rakkaus oli rajaton ja hänen luottamuksensa tyttöön ehdoton. Hän tunsi ja tiesi myöskin, että tyttökin rakasti häntä ja luotti häneen. Tämä olikin hänen mielestään varsin ihmeellistä — harvinainen tapaus, jota hän ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä. Hän ei uneksinutkaan, että kaikki miehet ovat ihmetelleet samaa.
Ja niin kuluivat päivät nopeasti. Oli kyllä omituista, ettei hänen kirjeisiinsä vastattu. O'Reilly alkoi hermostua, hän kirosi vallankumousliikkeen, joka oli tehnyt postiyhteyden kovin epävarmaksi, ja vihdoin hän sähkötti, mutta mitään ei kuulunut. Hänen kärsimättömyytensä muuttui vähitellen peloksi ja kaikenlaiset arvelut ja luulot veivät hänen mielenrauhansa kokonaan.
Suuri oli siis hänen helpotuksensa, kun eräänä päivänä oli hänen pöydälleen pantu kulunut ja ryvettynyt kirje, jonka osoite oli kirjoitettu Rosan käsialalla. Amerikan postileima ja Key Westin postimerkki näyttivät sangen oudoilta, mutta — olihan kuoressa Rosan käsiala. Rosan ensimmäinen kirje! O'Reilly ihmetteli, olikohan hänen ensimmäinen kirjeensä mahtanut liikuttaa Rosaa niin syvästi kuin tämän ensimmäinen kirje liikutti häntä. Hän suuteli kuorta kohtaan, jota Rosan huulet olivat koskettaneet kirjettä kiinniliimatessa, ja avasi sitten kirjeen innosta vavahtelevin sormin.
Kirje oli pitkä ja tiheään kirjoitettu, mutta luettuaan vähän matkaa muuttui hänen ilonsa viiltäväksi tuskaksi ja viimeiselle ohuelle sivulle ehdittyään oli hän aivan suunniltaan. Hän luuli näkevänsä unta. Hänen päätänsä huimasi ja vapautuakseen painajaisestaan hän katsoi ympärilleen kuin apua etsivä, mutta kirjoituskoneiden kylmä rätinä ja läheltä kuuluva ääni, joka saneli kahvitilausta Brasiliaan, todistivat hänen olevan auttamattomasti valveilla. Arkki, jota hän piteli kädessään, oli todella olemassa, ja oli kirjoitettu täyteen Rosan käsialalla. Hän oli varmaankin lukenut väärin. Hän alkoi lukea toistamiseen, mutta hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän voinut pidellä kirjettä kädessään, vaan hänen täytyi levittää se pöydälle.
Kirjeen kyhääminen oli varmaankin pannut Rosa-paran kovalle koetukselle, mutta ensimmäisten lauseiden vanhanaikainen muodollinen jäykkyys oli vain omiaan antamaan sitä suuremman painon hänen tuskalliselle ja epätoivoiselle avunhuudolleen, joka oli kirjeen lopussa.
"Rakkaani!
"Tartun kynään arkaillen ja epäröiden, sillä pelkään, että sinä pidät käytöstäni sopimattomana, kun kirjoitan sinulle näin vain ilman muuta. Mielestäni on sivistyneen nuoren naisen oltava aina mahdollisimman varovainen myöskin kirjevaihdossaan miehen kanssa, joka on kunnioittanut häntä kosinnallaan, mutta nyt ovat olosuhteet sellaiset, että nämä seurustelusäännöt saavat luvan väistyä.
"Jumalani! Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua lähdettyäsi Matanzasta ja mihin kurjuuteen minä ja Estevan olemmekaan joutuneet! Miten voi ilo niin äkkiä murheeksi muuttua, yltäkylläisyys puutteeksi ja turvallinen olo alituisten vaarojen uhkaamaksi? Tiedän tuskin mistä aloittaisin ja mitä sinulle kertoisin; käteni vapisee ja kyyneleet himmentävät näköni enkä myöskään tohdi uskoa tämän kirjeen milloinkaan joutuvan käsiisi, sillä minä ja Estevan olemme kodittomia karkulaisia, henkipattoja, ja asumme nyt vuoristossa Asension ja Evangelinan, isämme entisten orjain, luona. Köyhyytemme on sanoin kuvaamaton. Mutta he olivat ainoat ystävämme ja me rakastamme heitä, sillä he ottivat meidät hoiviinsa, kun jouduimme kodittomiksi.
"Näen sinun tuijottavan näihin sanoihin ja kuulen sinun sanovan: 'Rosa on varmaankin tullut hulluksi niinkuin hänen äitipuolensakin!' Ja totisesti luulen itsekin välistä samoin. Mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt. Kaikki, mitä kerron, on totta. Oikein helpottaa, kun saa puhella sinulle kaikesta, vaikka et kirjettäni milloinkaan saisikaan. Asensio toimittaa kirjeen kapinallisten leiriin, joka on monen penikulman päässä täältä, ja ystävämme eversti Lopez on luvannut jollakin salaperäisellä tavalla toimittaa sen edelleen sinulle vihollistemme nenien editse. Niin, meillä on vihollisia! Meillä, jotka emme ole kenellekään pahaa tehneet! Odotahan kun kerron sinulle.
"Mutta jospa tämä kirje saapuukin perille — luen rukouksen lähettäessäni sen matkalle — niin mitä sitten? En tohdi ajatella sitä kovin paljon, sillä miehen sydän on erilainen kuin naisen. Mitä mahdatkaan ajatella, kun kuulet, että ihailemasi Rosa Varona ei olekaan enää sama Rosa kuin silloin? Kuulen sinun mutisevan: 'Tyttö unhottaa itsensä!' Mutta olosuhteet ovat kokonaan muuttuneet ja minun on myöskin täytynyt luopua kaikesta, mihin olin tottunut. Olen nyt turvaton kuin ahdistettu metsän eläin."
O'Reilly tunsi suurta tuskaa ajatellessaan, että Rosa oli voinut hetkisenkään epäillä häntä. Mutta oikeastaan ei Rosa epäillyt; lausutut arvelut olivat vain satunnaisia ja kokonaan ohimenevää laatua. Kirjeen sävystäkin hän jo huomasi, että hän uskoi sisimmässään järkkymättömästi O'Reillyn rakkauteen.
Hän kertoi tarkkaan donna Isabelin kuoleman ja kaikki sitä seuranneet tapahtumat, ja O'Reilly luki kuin lumouksen vallassa. Kaikki tuntui aivan mahdottomalta.
"Siten jouduimme Asension ja hänen vaimonsa luo", jatkui kirje. "Kuvittelehan! Majamme on kaukana Yumurin tiheikössä ja mahdollisimman vähäpätöinen, ettei kukaan sitä keksisi. Piilottelemme kuin arat villieläimet, vaikka luonto ei ole meille suonut yhtä suurta taitoa vaaroja välttääksemme. Emme ole enää mitään huomattuja henkilöitä; turvallisuutemme on vain sen varassa, miten näkymättömät voimme olla. En rakasta erämaata, se täyttää mieleni pelolla, öisin kuulen katto-olkien risahtelevan yläpuolellani ja aamuisin lasken jalkani paljaalle maalle. Elämme hedelmillä ja Evangelinan tarhan kasviksilla, ja kun Asensio on kotosalla, saamme välistä vaihteeksi jonkun linnun tahi muun eläimen. Estevan näyttää viihtyvän hyvin, mutta minä en voi tottua uuteen ympäristööni. Välistä minun täytyy aivan purra kieleeni pidättääkseni valitukseni, etten pahoittaisi hänen mieltään.
"Koko maassa on kauhea sekasorto. Työtä ei tehdä missään, vain epäluulot, viha ja väkivalta rehoittavat. Oi, minkä hävityksen tämä sota on saanut aikaan! Estevanista on jo tullut partiolainen eli guerillero. Hän on varastanut jostakin lehmän, niin että meillä on maitoa kahviimme, mutta kahvia on vain hiukkanen jäljellä ja enemmästä ei ole juuri toivoakaan. Rosvoilevia espanjalais-joukkueita retkeilee kaikkialla ja niistä on liikkeellä pöyristyttäviä juttuja. Miten tämä kaikki päättynee? Kuinka kauan kuluu, ennenkuin meidät löydetään ja viimeinen tuho tulee?
"Heti tänne saavuttuamme lähti Estevan eversti Lopezin leiriin sopimaan meidän liittymisestämme tämän armeijaan, mutta hän palasi masentunein mielin. Se näyttää olleen mahdotonta juuri minun tähteni. Kapinallisilla on vielä huonommat olot kuin meillä ja eversti Lopez oli sanonut suoraan, ettei hän tahdo leiriinsä naisia, joista on vain vastusta ja huolta. Estevan on siis toistaiseksi luopunut taisteluhaaveistaan ja tekee nyt kaikkensa suojellakseen minua. Minulla ei ole muuta turvaa kuin hänen kätensä voima. Kaupungit ovat espanjalaisten hallussa ja maaseudulla vilisee roistoja ja pahantekijöitä, niin että on hyvin vaikea pysyä piilossa pitempää aikaa. Tunnen olevani taakka toisille. Estevan suunnittelee omaa partiojoukkoa ja minä olen aivan tyrmistynyt pelosta. Kaikki hänen vihansa on nyt kohdistunut Cuetoon, petolliseen palvelijaamme, jonka konnamaisuus lopultakin saattoi meidät tähän kurjuuteen. Estevan on niin nuori ja huimapäinen. Jospa vain olisit täällä häntä ohjaamassa.
"Jospa vain olisit täällä — oi, kallehin Juanini! Jospa vain olisit täällä — niin ottaisit minut syliisi ja karkoittaisit tämän alituisen kauhun sydämestäni. Olisitpa täällä kertomassa minulle, että rakastat minua vieläkin kaikista onnettomuuksista huolimatta. Katso! Kyyneleeni tipahtelevat kirjoittaessani. Silmäni ovat himmeät, käteni vapisee ja voin vain kirjoittaa kun muistelen, että lupasit palata luokseni. Tulethan? En osaisi näin kirjoittaa, ellen olisi varma, ettet milloinkaan lue näitä rivejä, öisin rukoillessani — mutta en tahdo kertoa sinulle rukouksistani; saat kirjeen, jos niin on sallittu. Kun epäilykset ahdistavat minua, toistelen mielessäni yhä uudestaan, että sinä tulet varmasti minua noutamaan.
"Välistä leikin Evangelinan kanssa — ainoata leikkiämme. Kokoilemme villejä kukkia. Sitten minä puen ylleni parhaimman leninkini, jonka onnistuin sieppaamaan mukaani, ja koristelen kukkasilla itseni. Hymyilen ja nauran sitten hetkisen ja Evangelina selittää, että olen kyllin kaunis sinua miellyttääkseni. Mutta kukat kuihtuvat ja näissä oloissa lakastuu kauneuskin. Miten sitten käy? kysyn itseltäni.
"Kun palaat Kubaan — katso, uskoni on vahva jälleen — niin vältä menemästä Matanzaan meidän kummankin tähden. Don Mario tahtoi mennä kanssani naimisiin pelastaakseen minut tästä pakolaisuudesta, mutta minä kieltäydyin. Kerroin olevani sinun kihlattusi ja hän raivostui. Hän on vaikutusvaltainen henkilö, hän nujertaisi sinut ja San Severinossa on aina yhdelle tilaa. Pancho Cuetokin, joka elää nyt loisteliaasti rikostensa hedelmillä, pitäisi sinua turvallisuudelleen vaarallisena. Näetkös? miten viekkaaksi rakkaus on tehnyt minut?
"Tulisin luoksesi, jos voisin. Mutta kun olen jo henkipatto, niin en voi päästä täältä. Jos siis vielä haluat minut omaksesi, niin sinun on tultava minua noutamaan. Tahdothan? Luotan siihen yhtä lujasti kuin ristiinnaulittuun. Epäilysten valtaan antautuminen olisi sama kuin tuhoutuminen. Jos meidän täytyisi muuttaa toiseen piilopaikkaan, mikä on sangen todennäköistä, niin saat tietää olinpaikkamme eversti Lopezilta.
"Oi, jos olisit pyytänyt minua tulemaan mukaasi tuona päivänä! Olisin ollut heti valmis, sillä sydämeni sykki jo silloin yhtä kiivaasti kuin nytkin vain sinulle.
"Kynttilä loppuu pian ja kohta alkaa aamukin sarastaa, ja silloin on tämän kirjeen lähdettävä pitkälle ja vaaralliselle matkalleen. Hiivin nyt vuoteelleni rukoilemaan ja uneksimaan. Majassa on kylmä näin ennen auringon nousua ja katto-oljet risahtelevat yläpuolellani. Olen sangen masentunut, alakuloinen ja orpo, O'Reilly, mutta vielä ovat poskeni pyöreät ja heleät, huuleni voisivat oppia hymyilemään jälleen, eikä sinun tarvitsisi hävetä minua.
"Asensio nousee. Hän menee hevostaan hakemaan ja minun on lopetettava. Suokoon Jumala, että tämä joutuisi käsiisi jolloinkin ja jotenkuten. Toivon, etteivät nämä monet tahrat anna sinulle aivan väärää käsitystä kirjoitustaidostani. Käsialani on hyvin sievä ja säännöllinen, mutta nyt on muste niin kehnoa ja sitä on niin vähänkin. Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti paitsi kyyneleitä. Mutta miehethän eivät pidä kyyneleistä ja sentähden koetan hymyillä nyt kun piirrän nimeni:
"Sinun rakastava ja uskollinen Rosasi.
"Oi, Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!"