VI.
ETSINTÄ ALKAA.
Kun O'Reilly oli lukenut kirjeen toistamiseen, oli tuhraantuneelle arkille ilmestynyt yhä uusia tahroja. "Käsialani on hyvin sievä —" "Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti —" "Majassa on kylmä —" … Pieni Rosa-parka! Hän oli aina pitänyt tätä ylpeänä rohkeana ja vilkkaana tyttönä, mutta Rosa, joka oli tämän kirjeen kirjoittanut, oli aivan toinen henkilö. Tytön avunhuuto pani hänen koko sydämensä väräjämään ja hänen irlantilaisen luonteensa kaikki ritarilliset vaistot heräsivät. Tyttö epäili häntä ja pelkäsi, ettei hän täyttäisikään lupausta. No, ne epäluulot hän pian poistaisi. "Oi, Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" O'Reilly hypähti tuolistaan ja pyyhkäisi kyyneleet silmistään.
Herra Slack katsahti hämmästyneesti mieheen, joka oli syöksynyt hänen eteensä. Hän oli tosin tottunut O'Reillyn aina täydellä höyryllä käypään olemukseen eikä suinkaan hyväksynyt sitä, mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt häntä näin kiihdyksissä — mieshän aivan hypähteli; ääni oli terävä; kädet vapisivat ja silmät olivat siniset, kirkkaat ja kylmät.
"Palkkani ja paikalla", alkoi Johnnie.
Herra Slack vihasi kaikkea kiihtymystä ja inhosi kiirettä; hän ihaili vain käytöstä, jolla oli kauttaaltaan kylmän ja kiihkottoman liikeneuvottelun luonne.
"Hyvä O'Reilly", sanoi hän. "Neuvon teitä —."
"En tarvitse neuvoja, vaan rahaa", tiuskaisi toinen. "Jätän toimeni."
"Todellakin? Milloin sitten aiotte lähteä?"
"Heti, ja ellette liiku nyt kuin rasvattu salama, niin koskee eroni teitä pian henkilökohtaisesti."
"Herra Carter ei olisi milloinkaan —"
"Hiiteen herra Carter! Kirjoittakaa heti maksuosoitus. Ettekö aio —" O'Reilly puristi huulensa yhteen ja tuhauttaen nenäänsä omituisesti hän tarttui raskaalla kädellä sihteerin olkapäähän. "Koetapas nyt joutua, vanha hyytelökala!"
O'Reillyn katse oli omituisen hurja ja kerrankin herra Slack näki parhaaksi noudattaa erään alaisensa määräystä. Hän koetti joutua.
Johnnien muut valmistukset suoritettiin yhtä kiivaalla tarmolla, ja kahden tunnin kuluttua olivat matkavarustukset valmiit. Mutta hän ajatteli koko ajan kylmästi ja selvästi kaikesta kiireestä huolimatta. Rosan varoitus, että hänen täytyi kaikin mokomin välttää joutumasta Matanzaan, oli epäilemättä paikallaan ja hänen omat kokemuksensa, miten Havannan viranomaiset amerikkalaista kohtelevat, olivat vielä tuoreessa muistissa. Espanjalaiset epäilivät kaikkia amerikkalaisia, etenkin maahan pyrkiviä, ja tämän tietäen hän päätti välttää kaikkia suurempia kaupunkeja ja livahtaa sisämaahan ikäänkuin jostakin takaovesta viranomaisten huomaamatta. Hän tunsi saaren tarkoin. Itäosa oli kapinallisten hallussa ja sinne kerran päästyään hän kyllä keksisi jonkun keinon pettää paikalliset virkamiehet ja yhtyä eversti Lopezin joukkoihin.
O'Reilly mietti näitä seikkoja hetkisen ja kiiruhti sitten Kuban avustamisyhdistyksen toimistoon.
Siihen aikaan kiinnitti Yhdysvaltojen sanomalehdistö suurta huomiota Kuban kapinaliikkeeseen. Espanjalaisten julmuuksien selostukset, joihin vähitellen totuttiin, herättivät ensin kaikissa piireissä suuttumusta ja inhoa ja ne olivat harvat lukijat, jotka eivät tienneet aina jotakin Kuban isänmaanystävien yhdistyksen päämajan toiminnasta. Toimisto oli sijoitettu New Streetin varrelle numeroon 56 ja sanomalehdet väittivät, että kaikki kapinaliikkeeseen tarvitut rahat oli tuo toimisto hankkinut. Sen sanottiin myös huolehtineen aseiden ja ampuma varojen kuljetuksesta kapinallisille.
Toimiston huoneisto ei tehnyt lainkaan sotaista vaikutusta; seinillä ei ollut sotakarttoja, eikä asevarastoja eikä sotilashenkilöltä ollut missään huomattavissa — sotaisesta vehkeilystä ei sanalla sanoen näkynyt jälkeäkään. Huoneiden sisustus oli melkein vaatimaton ja pettymystä tuottavan jokapäiväinen. Eräs kohtelias nuori mies tuli kysymään, mitä asiaa O'Reillyllä oli.
Johnnie sanoi niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja pyysi sitten saada tavata jotakin toimiston johtohenkilöä. Hänen irlantilainen hymynsä oli ehkä niin miellyttävä tahi hänen taivutuskykynsä niin vastustamaton, että hänet ennen pitkää kutsuttiin herra Enriquezin, erään keski-ikäisen ja arvokkaan näköisen kubalaisen puheille.
"Sanoitte teillä olevan minulle tärkeää asiaa?" kysyi tämä hienostuneella äänenpainolla.
O'Reilly selitti asiansa mutkittelematta, ja kun hän oli lopettanut, kysyi herra Enriquez:
"Miten siis toivotte minun auttavan teitä?"
"Tarvitsen neuvojanne enemmän kuin apuanne. Voittehan sanoa minulle, missä eversti Lopez tätä nykyä majailee."
Enriquez silmäili puhujaa terävästi. "Tuo tieto mahtaisi todellakin olla hyvin arvokas", sanoi hän. "Mutta, kuten ymmärrätte, emme tiedä täällä juuri mitään Kuban tapahtumista — ainakin paljon vähemmän kuin espanjalaiset itse. Pelkään, etten voi auttaa teitä."
"Epäilette minua vakoojaksi, eikö niin?" lausui Johnnie hymyillen valoisinta hymyään.
"Ette ole sen näköinen, mutta me emme voi milloinkaan heti tietää, kehen voi luottaa. Kuka on tuo nuori nainen, josta olette niin huolissanne?"
"Hänen nimensä on Varona; neiti Rosa Varona."
"Niinkö?" Enriquez kohautti kulmiaan. "Ei suinkaan tuon kuuluisan
Varonan aarteen perijätär?"
"Juuri sama, jos vain aarre on olemassa." Sitten oli hetkisen hiljaista, jonka kuluessa kubalainen naputteli miettiväisesti pöytänsä reunaan. "Hänen veljensä Estevan kertoi minulle, että hän työskenteli asianne hyväksi. Pyysin häntä olemaan varuillaan, mutta —" O'Reillyn ääni sortui. "Kas tässä. Lukekaa. Tahdon, että luotatte minuun." Ja hän pani Rosan kirjeen kunnioittavasti tämän maanmiehen eteen. "Tapani ei ole näytellä kirjeitäni vieraille, mutta minä luulen tämän saavan teidät uskomaan, etten ole vakooja."
Hän odotti vaitiollen, kunnes kirje oli luettu, eikä hän pettynytkään tuloksesta. Herra Enriquezin tummissa silmissä kuvastui lämmin osanotto, kun hän katsahti nuoreen mieheen sanoen:
"Kirje on hyvin liikuttava ja minä kiitän teitä, että sallitte minun lukea sen. En epäile teitä enää. Poloinen Kuba! Poikiesi täytyy olla urhoolliset ja tyttäriesi kärsivälliset."
"No niin! Nyt siis ymmärrätte, miksi minulla on niin kiire ja miksi en tohdi viivytysten pelosta mennä Matanzaan tai Havannaan. Tahdon nousta maihin kauempana idässä ja toivon, että autatte minua pääsemään eversti Lopezin luo."
Herra Enriquez rypisti miettivästi kulmiaan. "Mitä äsken teille sanoin, on aivan totta", sanoi hän vihdoin.
"Emme tiedä joukkojemme olinpaikkoja ja epäilemme myös kaikkia muukalaisia, mihin meillä on kyllä pätevät syyt. Mutta — nytpä tiedän." Hän poistui anteeksi pyytäen. Kun hän palasi, huudahti hän: "En muistanut sanoakaan teille, että meitä pidetään aina silmällä, joten julkinen avunantomme varmasti turmelisi tehtävänne onnistumisen. Mutta olen juuri keskustellut puhelimessa erään ystäväni kanssa, johon voin luottaa, ja kerroin hänelle tarinanne. Hänellä on sukulaisia Kubassa ja hän lupasi auttaa teitä, jos hän suinkin voi. Hänen nimensä on Alvarado." Hän kirjoitti osoitteen käyntikortille, jonka hän antoi O'Reillylle. "Menkää hänen luokseen, kertokaa hänelle sama kuin minullekin ja toimikaa hänen neuvojensa mukaan. Älkää myöskään käykö enää täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä; noustuanne maihin Kubassa saisitte ehkä katua sitä." Herra Enriquez ojensi hänelle kätensä, mutta kun O'Reilly kiitti häntä, pudisti hän päätään. "Älkää minua kiittäkö. Toivotan teille onnea ja menestystä, mutta — pelkään teidän ryhtyneen kovin vaaralliseen yritykseen."
Tohtori Alvarado, joka oli joka suhteessa tyypillinen kubalainen, odotti häntä ja kuunteli kärsivällisesti vieraansa hiukan hätiköityä asian esitystä.
"Teette oikein kun vältätte kaupunkeja, joissa teidät tunnetaan", myönsi hän. "Näin ollen olisi Matanzassa näyttäytyminen sulaa hulluutta; teidät karkoitettaisiin heti — nuo ystäväinne viholliset pitäisivät siitä kyllä huolen. Siinäpä juuri pulma onkin, miten päästä kapinallisten luo —"
"Jos antaisitte minulle kirjeen, että olen ystävä —"
Tohtori hylkäsi ehdotuksen heti. "Ettehän suinkaan luule, että tämä käy kuin leikitellen vain? Ensinnäkin teidät tutkitaan ja ehkä tarkastetaankin, nousittepa maihin missä hyvänsä. Jos teiltä löydettäisiin tuommoinen kirje, niin teillä ei olisi enää mitään onnistumisen mahdollisuuksia ja henkilöt, joille kirje olisi osoitettu, joutuisivat kärsimään. Minulla ei ole mitään oikeutta saattaa vaaraan ystäviä, joita rakastan. Nyt uhkaa vaara kaikkia kunnon kubalaisia, herra O'Reilly. Enriquez kertoi minulle tuosta tyttö-poloisesta. Hänellä on tunnettu nimi ja minä tahdon auttaa teitä." Hän otti silmälasit nenältään ja kuivasi ne huolellisesti. "Meitä Alvaradoja on vielä kolme elossa. Veljeni Tomas ja Ignacio asuvat Kubassa ja me työskentelemme jokainen suunnallamme maamme itsenäisyyden puolesta. Minä elän täällä täysin turvassa, mutta he ovat vaarojen ympäröimät. Olkaa siis äärimmäisen varovainen pyrkiessänne heidän yhteyteensä, sillä minä uskon heidän henkensä teidän käteenne ja minä — rakastan heitä suuresti."
"Teen kuten sanotte."
"Hyvä on sitten! Veljeni Tomas asuu Nuevitaksessa, johon täältä lähtee eräs höyrylaiva kolmen, neljän päivän kuluttua. Voin järjestää teille paikan laivassa ja perille päästyänne te menette sopivan tilaisuuden sattuessa veljeni puheille, joka on hammaslääkäri, ja sanotte näin: 'Terveisiä Felipeltä. Hän kertoi minulle kerran, että löitte häntä piiskalla estääksenne häntä lähtemästä kymmenvuotiseen sotaan!' Muuta ei tarvita; hän kysyy teiltä heti, kuka olette ja mitä tahdotte."
"Ymmärrän. Lause on jonkinlainen tunnussana."
"Ei, ei suinkaan. Minun ei ole vielä kertaakaan tarvinnut sitä käyttää", ja tohtori Alvarado hymyili hilpeästi nähdessään O'Reillyn kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen. "Teidän ei tarvitse sanoa enempää. Ei kukaan, paitsi Tomas ja minä, tiedä, että hän löi minua kerran, mutta se on kuitenkin totta. Olin nuori ja tahdoin lähteä sotaan, mutta hän jäähdytti intoni bamburuo'olla. Sovimme myöhemmin, ettei asiasta mainittaisi kenellekään halaistua sanaa. Kuullessaan lauseen hän tietää, että luotan teihin, ja hän auttaa teitä pääsemään kapinallisten luo, jos se vain käy päinsä. Mutta sanokaahan minulle, mitä aiotte sitten tehdä, kun olette löytänyt neiti Varonan?"
"Lähdemme heti tiehemme."
"Miten? Luuletteko voivanne noin vain ilman muuta mennä johonkin satamaan ja astua laivaan? Joudutte heti maahan tultuanne tarkan valvonnan alaiseksi ja sisämaahan häivyttyänne olette merkitty mies."
"Mitäpä siitä; menen jo siellä tytön kanssa naimisiin. Olenhan Amerikan kansalainen —"
"Älkää luottako liian paljon siihen seikkaan", varoitti tohtori. "Espanjalaiset vankilat ovat vahvat ja maanne ei ole milloinkaan vaatinut kansalaistensa loukkaamattomuutta yhtä jyrkästi kuin muut maat."
"Ehkä. Mutta ensin minun täytyy löytää neiti Varona ja saattaa hänet turvaan. En välitä paljoakaan, mitä sitten tapahtuu."
Alvarado nyökäytti hymyillen päätään. "Jumalani! Miten tämä maailma olisikaan ikävä, ellei tunteita olisi! Elämä suosii rakastavaista sydäntä. Ihailen rohkeuttanne ja toivon sydämestäni, että saan pian jälleen nähdä teidät ja — vaimonne."
O'Reilly punastui ja yritti sanoa jotakin, mutta tuo kunnon kubalainen taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. "Tulkaa palattuanne luokseni ja tuokaa minulle terveisiä Tomas-veljeltäni. Hyvästi nyt ja onnea matkalle, toveri."
"Hyvästi, señor. Olen teille syvästi kiitollinen."
O'Reilly sai vaikeudetta paikan englantilaisessa höyrylaivassa Dunham Castle'ssa, joka oli matkalla suoraan Nuevitakseen, ja eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin näki hän sumun keskeltä Kuban rannikon, jota kohden laiva pyrki kaikin voimin keikkuen ilkeästi valtameren aallokossa.
Loppumatka oli sangen tukala. Kun Hatteras oli sivuutettu, sai Dunham Castle taistella kaksitoista tuntia kovassa myrskyssä, joka hellitti vasta kun oltiin päästy Bahama-salmeen. Aallokko oli kuitenkin niin ankara, että laivan ilkeä keinuminen taukosi vasta Nuevitaksen sataman ahtaan suun sisäpuolella. Ilma kirkastuikin sitten hämmästyttävän nopeasti ja rannalta puhaltava tuuli oli täynnä ihania tuoksuja, joita Johnnie O'Reilly iloiten hengitti.
Hänellä oli mukanaan mahdollisimman vähän tavaraa; vain yksi varapuku, välttämättömimmät matkavarusteet ja Colt-pistooli, joka oli hänellä ollut jo kauan. Hän katseli sitä tuumien mihin hän sen kätkisi, kun laivan kapteeni tuli hytin ovelle ja huudahti aseen nähtyään: "Halloo! Kapinallisilleko aseita, vai mitä?" O'Reilly naurahti. "Tämä on vain vanha ystävä. En tiedä oikein, mihin sen panisin."
"Kuulkaahan, on parasta, että sanotte ystävällenne hyvästit ja heitätte sen laidan yli, ennenkuin se tuottaa teille ikävyyksiä."
"Aivanko totta?"
"Tehkää niinkuin sanoin. Ette pääse maihin tuo mukananne."
Mutta Johnnie epäröi. Hänen suunnitelmansa eivät tosin olleet sotaiset, mutta niiden vaarallisuuteen nähden hän ei olisi halunnut luopua ainoasta aseestaan. Hän tarkasteli vaatevarastoaan ja keksi toisten housujensa sisäsaumojen kummallakin puolen melkoisen kaistaleen liikaa kangasta. Ottaen neulan ja lankaa hänen onnistui kiinnittää ase lahkeen sisäpuolelle niin, että se pysyi vakavasti hänen oikeata reittään vasten. Hankalaahan se oli, mutta hänen seisoessaan ei asetta voitu huomata. Tyytyväisenä keksintöönsä hän riisui sitten talvivaatteensa ja muutti ylleen kevyemmän puvun.
Aurinko paahtoi jo kuumasti, kun hän tuli kannelle ja näki edessään Nuevitaksen kirkkaan valkoiset talot. Lähempänä kaupunkia oli sataman vesi muuttunut likaiseksi, rantalaiturit olivat aivan lahoneet ja usein paikoin sortuneetkin ja ilman täytti epäterveellinen löyhkä, ikäänkuin koko kaupunki olisi ollut sairas. Mutta kauempana kohosi puhdas ja vehreä vuoristo hedelmällisine rinteineen. Siellä oli Kuba, jonka O'Reilly tunsi.
Lähellä olevista kuljetuslaivoista nousi parhaillaan maihin espanjalaista sotaväkeä, tavaroita purettiin ja rannalta kuului merkkitorvien toitahduksia. Satamassa oli myös useita rannikkovartioaluksia, joissa kaikissa liehui Espanjan lippu.
Vaikka Dunham Castle'ssa oli vain muutamia matkustajia, saivat he odottaa sangen kauan, sillä epäluuloiset viranomaiset tarkastivat huolellisesti kaikki matkatavarat ja pitivät kuulusteluja. Vihdoin sai O'Reillykin luvan lähteä maihin. Hän oli selvinnyt koetuksesta hyvin ja halusi nyt ennen kaikkea päästä johonkin matkailijakotiin voidakseen vapautua pistoolistaan, joka hakkasi tuimasti hänen oikeaa jalkaansa joka askeleella. Laiturilla hän ojensi laukkunsa eräälle neekerille ja lähti kulkemaan edellä, mutta samassa nousi lähellä olevalta penkiltä kaksi miestä, jotka pysähdyttivät hänet. Merkeistä päättäen he olivat valtiollisen poliisin väkeä ja O'Reilly tunsi sydämessään omituisen ailahduksen.
Mutisten anteeksipyynnön otti toinen neekeriltä matkalaukun ja toinen alkoi tunnustella O'Reillyn taskuja etsien aseita. Hän taputteli Johnnien joka taholta, tasku taskulta, tottuneen poliisimiehen kaikella kätevyydellä, ja nyt, kun oli liian myöhäistä, Johnnie alkoi katua, ettei hän ollut noudattanut kapteenin neuvoa. Tilanne oli kieltämättä mitä uhkaavin ja rukoillen Jumalaa, etteivät nuo tunkeilevat kourat yhyttäisi hänen salaisuuttaan, hän seisoi hievahtamatta pistooli tiukasti jalkojen väliin puristettuna. Kun joka tasku oli taputeltu aina lahkeiden suuhun saakka, nyökäytti upseeri hyväksyvästi päätään, jolloin hänen toverinsa napsautti myös laukun kiinni ja ojensi sen kantajalle.
O'Reilly viivähti paikalla hetkisen kuivatakseen hien kasvoiltaan ja antaakseen pamppailevan sydämensä hiukan rauhoittua. Hän toivoi kiihkeästi, ettei tulevaisuudella olisi hänelle enemmän tämmöisiä yllätyksiä; hänen hermonsa voisivat pettää.
El Gran Hotel Europea oli Nuevitaksen parhain hotelli. Se oli sangen vähäpätöinen ja kaikkea muuta kuin eurooppalainen, mutta se oli Nuevitaksen hienoin ja Señor Carbajal oli mitä huomaavaisin isäntä. Rakennus oli vanha ja likainen ja pääkadun puolella oleva kahvila aivan kiehui kärpäsiä, kiviset pöydät olivat paksun, kadulta kantautuneen tomun peitossa ja pihalta — tahi ehkä pihan toisella puolen olevasta keittiöstä — levisi vastenmielinen haju. Syötyään paikassa ensimmäisen ateriansa O'Reilly oli varma, että löyhkä oli kotoisin keittiöstä.
Señor Carbajal oli pyöreähkö ja rasvaisen kiiltävä, pienenläntä mies, joka O'Reillyn mielestä muistutti elävästi öljypisaraa. Hän osoitti aivan tavatonta mielenkiintoa amerikkalaista vierastaan kohtaan, mielenkiintoa, joka pian kehittyi tavaksi ilmestyä tämän tästä ja aivan äkkiarvaamatta jollakin tekosyyllä viimemainitun huoneeseen. Hän tahtoi vain nähdä, puuttuiko jotakin, mutta kun huoneessa oli vain vuode, pesuteline ja tahrainen vaatenaulakko, jolla näytti olevan hyvin synkkä entisyys, tuntui Johnniesta isännän huomaavaisuus hieman omituiselta. Kun tämä ilmestyi kolmannen kerran oveen naputtamatta, alkoi hän epäillä jotakin.
"Teillä on kaikki, mitä tarvitsette?" kysyi herra Carbajal vilkuillen ympärilleen pienillä silmillään.
"Kaikki."
"Onko vadissa vettä?" Kysyjä meni pesutelineen luo ja silmäili ohimennen O'Reillyn pesu- ja pukeutumisvehkeitä.
"Kokonainen valtameri."
"En voi milloinkaan olla varma. Palvelijat ovat niin huolimattomat.
Mutta — missä ovat muut matkatavaranne?"
"Muuta ei olekaan."
"Niinkö? Luulin teidän olevan kauppamatkustaja."
"En ole."
"Sitten olette huvimatkailija. Tahdotte nähdä näköaloja, vai kuinka?
Niin, Kuba on kaunis."
"Kerrassaan ihana, ainakin siitä päättäen, mitä olen nähnyt."
Herra Carbajal pudisti vieraalleen paksua etusormeaan. "Kas, kas! Tehän tunnette Kuban. Puhutte kieltämme paremmin kuin monet meikäläiset. Te veitikka!" Hän hymyili koko naamallaan ja iski silmää koettaen siten voittaa vieraansa luottamuksen ja oli hyvin pettynyt, kun hänen yrityksiään ei oltu huomaavinaankaan. "Niin, te amerikkalaiset olette urhoollista väkeä", jatkoi hän koettaen ilmeisesti pitää keskustelua kaikin mokomin vireillä, "ja haluatte olla aina siellä missä taistellaan."
"En ainakaan minä. Olen rauhan mies."
"Ha, ha, ha!" nauroi isäntä ja muuttui sitten vakavaksi. "Nuevitaksessa ei ole matkailijalle mitään mielenkiintoista — paitsi sota."
"En ole matkailija."
"Vai niin. Sepä merkillistä." Herra Carbajal istahti vuoteen laidalle, josta hän saattoi nähdä O'Reillyn matkalaukkuun. "Ei matkailija eikä kauppamatkustaja. Mistähän syystä olette sitten Kubaan tullut?"
O'Reilly katsahti kysyjään vakavasti ja surullinen ilme synkensi hänen miellyttävät kasvonsa. "Matkustelen terveyteni tähden", sanoi hän.
"Tekö —!" Carbajalin koko ruumis alkoi keinua ja hänen pyöreä vatsansa heilui kuin jokin näkymätön käsi olisi ravistellut häntä. "Jumalani! Ha, ha! Olettepa todellakin sukkela!"
"Olen sairas", sanoi O'Reilly ontosti.
"Mikä tauti teitä vaivaa?" kysyi isäntä.
"Kolotus."
"Kolotus? No sehän on vain jonkinlainen lihasvaiva, hiukan jäykkyyttä —"
"Kas niin! Tiesinhän sen!" huudahti O'Reilly riemuitsevasti. Hän tarttui isännän tahmeisiin käsiin ja puristi niitä kiihkeästi. "Annatte minulle toivoa! Teette minusta uuden ihmisen. Nuo lääkärit eivät tee muuta kuin kiihoittavat ihmisraukkojen tuskia; minut he olisivat jo haudanneetkin. Tätä ilmanalaa he eivät milloinkaan suositelleet, eivät milloinkaan. Vain lihasvaiva, sanoitte, hiukan jäykkyyttä. Siitäkinhän jo huomaa, että tuo kiusallinen tauti on täällä aivan tuntematon. Kiitän teitä, señor."
"Ette ole sairaan näköinen", mutisi Carbajal. "Olette aivan erilainen kuin tuo toinen amerikkalainen."
"Kuka toinen amerikkalainen?"
"Eräs omituinen mies. Ohut kuin lanka, yski hirvittävästi ja sylki verta, milloin hän ei haukkunut hotelliani. Muutti sitten Puerto Principeen, jossa hänet tapaatte, ellei yskä ole häntä tappanut. Minä luulen, että hän kirjoittelee sanomalehtiin. Olen aina valmis mielihyvällä palvelemaan teitä, herra; käskekää minua milloin vain tahdotte." Herra Carbajal nousi vastahakoisesti ja meni ähkyen alas pöytiensä ja kärpästensä pariin.
O'Reilly käsitti tilanteen täydellisesti. Oli aivan selvää, että hotellin isäntä oli läheisessä yhteydessä espanjalaisten viranomaisten kanssa, joten hänen täytyi keksiä paikkakunnalla oleskelulleen jokin pätevä syy, joka kestäisi kaikki epäluulot. Hän mietti ja mietti, mutta kun hän ei voinut keksiä parempaa syytä kuin tuon kolotuksen, niin hän päätti turvautua siihen.