VII.
MIES, JOKA TAHTOI OPPIA TUNTEMAAN ELÄMÄÄ.
Myöhemmin päivällä lähti O'Reilly katselemaan kaupunkia. Häntä seurailtiin — sitä hän oli odottanutkin ja huomio enemmän huvitti kuin pelästytti häntä. Mutta kun hän palasi hotelliinsa ja huomasi, että hänen huoneensa oli tarkastettu hänen poissaollessaan, kävi hän hiukan levottomaksi. Hän oli kaikesta päättäen tarkan valvonnan alainen, ja hänen arvelunsa muuttui varmaksi vakaumukseksi, kun hän kuuli, että henkilö, joka oli ollut hänen "varjonaan", oli majoittunut viereiseen huoneeseen. Tohtori Alvarado oli ollut oikeassa. Oli varmaa, että hänen jokaista liikettään vakoiltiin, ja huoneiden välinen seinä oli niin ohut, että hengitys kuului sen läpi. Hän tunsi, että nyt oli oltava varuillaan, ja hän alkoi miettiä, mihin hän voisi kätkeä pistoolin, joka saattoi tuottaa hänelle ikävyyksiä millä hetkellä hyvänsä. Koska hänen tavaransa oli tarkastettu jo kolme kertaa, niin oli todennäköistä, että neljännellä kerralla joutuisi hän itse tarkastettavaksi. Hänen oli siis viipymättä päästävä eroon aseesta, mutta siinäpä olikin pulma. Oli vaarallista heittää asetta menemään eikä huoneessa ollut mitään piilopaikkaa. Myöhään illalla hän kutsui herra Carbajalin puheilleen ja kysyi, oliko mahdollista saada kylpyä.
Herra Carbajal oli heti valmis. El Gran Hotel Europea oli ensiluokkainen joka suhteessa, mitään menoja ei oltu säästetty sitä sisustettaessa. Señor O'Rail-ye oli todellakin valinnut oikein asettuessaan sinne asumaan, sillä hotellin kylpyhuone oli kaupungin parhain — ja niin suuri, että kymmenen henkeä mahtuisi yhtäaikaa kylpemään. Puolen tunnin päästä olisi kylpy valmis — huoneessa oli tällä haavaa jonkun verran heiniä postihevosia varten, mutta puolen tunnin päästä olisi huone moitteettomassa kunnossa. Herra Carbajal lupasi itse valvoa, ettei kuuman veden pitänyt loppuman.
O'Reilly kiitti. Tuntia myöhemmin hän lähti sitten huoneestaan avojaloin ja peite ympärillään, jättäen tahallaan oven lukitsematta ja kaikki vaatteet esille. Mutta peitteen suojassa hän kantoi pistoolia vasemmassa kainalossaan.
Hän kylpi kauan, ja kun hän palasi huoneeseensa, olivat hänen vaatteensa laskostetut melkein samoin kuin hän oli ne jättänyt. Hymyillen tyytyväisesti hän paneutui levolle ja kiinnitti sääskiverkon ohuen patjan laitoihin. Nyt saisi tarkastaa hänet milloin vain halutti, sillä pistooli ja panoskotelo kalliine sisältöineen olivat varmassa tallessa kylpyhuoneen erään mustuneen katto-orren päällä, paikassa, johon ei kukaan huomaisi milloinkaan kurkistaa.
Syödessään seuraavana aamuna aamiaistaan ja ollessaan pienellä aamukävelyllä huomasi O'Reilly, että silmälläpito jatkui. Hotelliin palattuaan hän tapasi herra Carbajalin sekoittamassa virvokkeita muutamille upseereille, jotka loivat amerikkalaiseen röyhkeitä ja vihamielisiä silmäyksiä. O'Reilly valitti isännälle potevansa ankaraa hammassärkyä.
Herra Carbajal oli heti valmis tekemään kaikkensa ja pahoitteli kovin, että kylvyllä oli ollut niin ikävä vaikutus. Hiottava kylpy oli sangen vaarallinen talvisaikaan, selitti hän, sillä se avasi kaikki huokoset, kuivasi ihon ja teki ruumiin kaikille taudeille alttiiksi. Kuumuus ja hiki vaivaavat? Aivan oikein, mutta oliko nyt viisasta turvautua tuommoisiin luonnottomiin ja vaarallisiin keinoihin vapautuakseen niin mitättömästä vaivasta? Jos hiki olisi vahingollista, niin luonto ei olisi sitä milloinkaan laatinutkaan. Juuri sen avullahan luonto pitää ruumiin puhtaana, ja jos se alkoi käydä vastenmieliseksi, niin saattoihan käyttää hajuvettä, joka vaikutti paremmin ja edullisemmin kuin sata kylpyä. Sitä vartenhan hajuvesi olikin. O'Reilly sai todennäköisesti kiittää kolotuksestaan tuota onnetonta tapaa kylpeä säännöllisesti viikon tahi parin päästä. Herra Carbajal tiesi asian tarkalleen. Hän ei ollut milloinkaan kärsinyt mitään kipua ja hänen hampaansa olivat täysin terveet.
O'Reilly myönsi, että isäntä saattoi olla aivan oikeassa, mutta onnettomuudeksi se ei voinut parantaa hänen tautiaan, joka lopulta veisi hänet hautaan. Kun päivän helle oli polttavin ja koko kaupunki uinui unen helmoissa, ilmestyi hän toisen kerran kahvilaan pidellen poskeaan. Hän selitti, ettei hän saanut enää hetkenkään rauhaa, ja kysyi, kuka oli kaupungin etevin hammaslääkäri.
Herra Carbajal luetteli useita nimiä, muiden muassa tohtori Tomas Alvaradonkin, ja O'Reilly kiiruhti heti tiehensä salapoliisin seuratessa häntä kunnioittavan välimatkan päässä.
Koska tohtori Alvarado ei ottanut vastaan potilaita tähän aikaan päivästä, kuten O'Reilly oli laskenutkin, jatkoi hän matkaansa tämän yksityisasunnolle. Hetkisen epäröityään hän painoi soittokellon nappia ja sattui niin, että tohtori tuli itse aukaisemaan. O'Reilly tunsi hänet heti veljensä näöstä. Hän lausui englannin kielellä:
"Terveisiä Felipeltä. Hän muistaa vielä hyvin päivän, jolloin löitte häntä piiskalla estääksenne häntä menemästä kymmenvuotiseen sotaan."
Päiväunen jälkeinen raukeus katosi tohtorista kuin taikaiskulla. Hän hätkähti ja hänen silmänsä laajenivat.
"Ken olette?" mutisi hän.
"Nimeni on O'Reilly, olen amerikkalainen ja ystävänne, niin että älkää säikähtykö. Mies, jonka näette tulevan tuolla, seurailee minua, mutta hän luulee, että tulin luoksenne hampaitteni tähden."
"Mitä tahdotte minusta?"
"Tahdon teidän avullanne liittyä kapinallisiin."
"Varjo" oli nyt jo aivan lähellä. Koettaen näyttää mahdollisimman tyyneltä tohtori vastasi rauhallisesti: "No hyvä. Lähden puolen tunnin kuluttua vastaanotolleni, niin että sittenhän saatamme katsoa, mitä voin tehdä." Hän kumarsi ja O'Reilly poistui hattuaan kohottaen.
Tohtori Alvaradon odotus- ja työhuoneessa oli kadunpuolella suuret maarajaan ulottuvat ikkunat, joiden auki ollessa huoneet ja katukäytävä olivat melkein yhtä. Nojatuoli, jossa potilaita käsiteltiin, oli tämmöisen ikkunan edessä. Kun O'Reilly puolen tunnin kuluttua saapui paikalle, olivat kaikki ikkunat auki, mutta tohtori näkyi tietävän, miten oli meneteltävä. Kun O'Reilly oli istunut nojatuoliin ja tuon kiusallisen hampaan tutkiminen alkoi, kuiskasi hän hiljaa:
"Minua pidetään myös silmällä. Puhukaa englantia, ja kun minä painan näin suulakeenne, on se merkki, että joku kulkee sivu. Mitä nuo Felipen kummalliset terveiset oikein merkitsevät?"
Tohtori Alvaradon ollessa työskentelevinään täysin terveen poskihampaan kimpussa sai Johnnie lukuisista keskeytyksistä huolimatta, selitetyksi syyn, miksi hän oli kaupunkiin saapunut.
"Mutta tässä läheisyydessä ei ole kapinallisten joukkoja", sanoi Alvarado. "Maaseudullehan voisitte ehkä kyllä päästä, mutta entä sitten? Minne menisitte? Ja mistä teidät tunnettaisiin?"
"Siinäpä juuri pulma onkin."
Tohtori oli hetkisen vaiti. "Teidän on lähdettävä Puerto Principeen", sanoi hän vihdoin. "Miehemme liikehtivät siellä aivan lähellä ja veljeni Ignacio auttaa teidät kyllä heidän luokseen. Saatte viedä hänelle minulta suunnilleen samanlaiset terveiset kuin toitte minulle Felipeltä." Hän hymyili. "Mieleeni johtui eräs seikka. Monta vuotta sitten minä lainasin hänelle erään kirjan, josta pidin paljon, mutta jonka hänen lapsensa repivät säpäleiksi. Vihastuin kovin ja vannoin, etten enää milloinkaan lainaa hänelle kirjaakaan, enkä ole lainannutkaan. Nyt annan teille juuri tuon saman kirjan; viekää se hänelle ja sanokaa, että minä olin pyytänyt teitä tuomaan sen hänelle. Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa, kun hän kuulee sananne ja näkee kirjan."
O'Reilly kiitti ja lupasi menetellä mahdollisimman varovasti terveisten perille saatossa. Tuo äärimmäinen varovaisuus, joka näkyi olevan välttämätön veljestenkin kesken, sai hänet ymmärtämään selvemmin kuin ennen konsanaan, että hän oli vihollisten keskellä.
Seuraavana aamuna hän maksoi laskunsa Carbajalille ja nousi sisämaahan lähtevään postivaunuun. Tomas Alvaradon arvokas kirja oli hänen laukussaan ja hänen alituinen "varjonsa" ratsasti vaunun vieressä.
Pääpiirteissään oli Puerto Principe aivan samanlainen kuin Kuban muutkin kaupungit, joissa O'Reilly oli käynyt. Se oli vanha ja tiheästi rakennettu, ja kerrottiin, että kadut, jotka olivat ahtaat ja mutkikkaat, oli tahallaan tehty niin sokkeloisiksi. Muinoin olivat merirosvot usein ryöstelleet kaupungissa, ja sentähden oli kadutkin laadittu mahdollisimman eksyttäviksi, niin että väkivallan harjoittajat eksyivät järjiltään ja joutuivat kiinni. Siellä ja täällä oli suuria savimaljakoita sadevettä varten, joihin jokaiseen oli merkitty päivänmäärä, jolloin savenvalaja oli hellittänyt sen kädestään. Kirkkoja oli huomattavan paljon ja pohjoisessa siinsi Cubitaksen vuoriharjanne, johon O'Reilly tiesi kapinallisten leiriytyneen. Hänen päämaalinsa näytti olevan aivan käden ulottuvilla ja hän oli monta kertaa ankarassa kiusauksessa heittää kaiken varovaisuuden sikseen ja yrittää uhkarohkeasti päästä perille, kunnes hän vihdoin huomasi, että kaupunkia vartioitiin tarkasti. Puerto Principeen ei päässyt eikä sieltä saanut poistua ilman lupalippua. Kaupungin ulkopuolella ei ollut mitään rakennuksia ja kadut loppuivat piikkilankaesteisiin. Ja jokaisen kaupunkiin vievän tien varrella oli pieni espanjalaisten sotilasten miehittämä linnake. Kaduilla liikkui paljon sotaväkeä, vartijoita ja ratsumiehiä, ja kaupunki oli julistettu piiritystilaan. Nyt alkoi O'Reillykin tuntea tuon rautaisen käden voiman, joka puristi saarta niin säälimättömästi. Valmisteluista päättäen ei Espanja aikonut hevillä luopua uuden maailman viimeisestä alueestaan.
Kuljeskellessaan kaupungilla Johnnie piti silmänsä auki, ja hänen täytyi kysyä itseltään, miten oli mahdollista, että nuo harjaantumattomat, huonosti varustetut ja vaillinaisesti järjestyneet kapinalliset voivat toivoakaan voittavansa vastustajan, jolla näytti olevan väkeä, aseita ja kaikkea yllin kyllin. Yritys näytti toivottomalta. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kapinallisten hallussa ollut vielä yhtään satamaa, kaupunkia tahi linnoitusta; he piilottelivat metsissä tahi ratsastelivat aavikoilla pienissä joukoissa, olivat tänään täällä ja huomenna tuolla ja heidän auttamisensa tahi suojelemisensa oli valtiorikos. He saattoivat ilmestyä viidakosta silloin kuin heitä vähimmän odotettiin ja katosivat taas äkkiä kun kaste maasta. Heidän sodankäynnissään ei näyttänyt olevan mitään johdonmukaisuutta ja heidän suurimpia voittojaankin saattoi seurata yleinen peräytyminen. Miten saattoivat he sitten uskoa voittavansa?
Espanjan voimasuhteet olivat heihin nähden niin moninverroin mahtavammat, että heidän voittonsa tuntui mahdottomalta, mutta espanjalaisen sotaväen runsaudesta ja valppaudesta päättäen mahtoi vihollinen olla kuitenkin aivan hirmuinen. O'Reillyllä ei ollut itse sodan kanssa mitään tekemistä, mutta hänestä tuntui tämä ihmishenkien ja varojen haaskaus niin tuiki mielettömältä, kun sovinto olisi ollut milloin hyvänsä mahdollinen. Itsepäinen ja järjetön vanhoissa periaatteissa pysyminen oli kaiken syy. Emämaan olisi tarvinnut tehdä vain muutamia aivan pieniä ja vähäpätöisiä myönnytyksiä ja miehet, jotka nyt vainosivat ja tappoivat toisiaan, olisivat syleillen tehneet veljeyden liiton.
Näissä mietteissä O'Reilly palasi hotelliinsa. Istuessaan kahvilassa mehulasistaan maistellen kuuli hän jonkun sanovan muutamia sanoja hyvin murteellisella espanjan kielellä, ja katsahtaessaan ovelle hän huomasi, että huoneeseen oli tullut toinenkin amerikkalainen. Vieras oli pitkä ja kalpea nuori mies ja hänen syvälle vajonneet silmänsä kiiluivat oudosti. Hän pyysi vettä ja jäätä, mutta hänen espanjan kielestään ei saanut kukaan selvää.
"Hei, George!" huusi hän, "tuokaa minulle keltaista mehuvettä." Sanat lausuttiin painokkaasti. "Ja oikein iso lasi."
Edeskäypä silmäili häntä kärsivällisesti eikä näyttänyt ymmärtäneen hituistakaan hänen puheestaan.
"Mehuvettä — vettä ja jäätä. Jäätä. JÄÄTÄ!" toisti mies yhä kovemmin, ja kun ei vieläkään mitään tulosta näkynyt, ärjäisi hän: "Ettekö tiedä mitä 'jää' on?" Hän kietoi pitkät ja ohuet käsivartensa ympärilleen ja värisi. "Kylmä, palelee!"
Nyt asia selveni ja hymyillen ja anteeksipyyntöjä mutisten edeskäypä kiiruhti hakemaan noita haluttuja tavaroita.
O'Reilly astui esiin ja esitti itsensä. "Nuevitaksen hotellin isäntä sanoi, että tapaisin teidät täällä. Te olette —"
"Branch, Leslie Branch. Vai sanoi Carbajal niin, että tapaisitte minut täällä? Se rasvainen valehtelija. Hän luuli voivansa keitoksillaan tappaa minut, minkä hän melkein tekikin." Herra Branchin koko luisevaa olemusta puistatti ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä inho. "Mitä piditte hänen voistaan? Se oli kunnioitettavan vanhaa, mutta minä en välitä antiikkisista tavaroista. Muutoin on Carbajal tiedusteluosaston miehiä, ja liukas ja sukkela vakooja hän onkin."
"Sitä minäkin epäilin."
Herra Branchin juoma tuotiin samassa. Edeskäypä asetti hymyillen hänen eteensä pienen lasin ja mustan pullon. Branch tuijotti siihen hetkisen ja loi sitten mieheen kiukusta kipenöivän silmäyksen.
"Mitä tuo on?" kysyi hän.
O'Reilly luki pullon kyljessä olevan lapun. "Karvasvettä", sanoi hän.
"Karvasvettä! Ja minä kun pyysin mehuvettä." Branchin ääni aivan vapisi. "Olen kuumeeseen kuolemaisillani ja tämä norsunluinen pässinpää tuo minulle vielä myrkkyä. Tuhat tulimmaista!" Sadatteluja, jotka höystivät tämän muuten viattoman purkauksen, on mahdoton kuvata. "Raatelen hänen kurkkunsa niin heikko kuin olenkin", ja hän kiristeli uhkaavasti hampaitaan ja kohotti pihtejä muistuttavat kätensä.
Edeskäypä oli hämmästynyt, mutta ei peloissaan. Hän risti käsivartensa samalla tavoin kuin vieraskin oli äsken tehnyt ja värisi; sitten hän osoitti karvasvesipulloa ja nyökkäsi rohkaisevasti.
Miehelle olisi varmasti tapahtunut jotakin ikävää, ellei O'Reilly olisi rientänyt selittämään, että vieras tahtoi: "Un vaso de agua con hielo." Palvelijan hämmästys oli vilpitön eikä hänen anteeksipyynnöistään tahtonut tulla loppuakaan.
"Te siis taidatte kielen", ihmetteli herra Branch. "Minä en opi sitä milloinkaan enkä välitäkään. En voi sietää mitään espanjalaista. Onhan tämä maakin jo koko helvetti, kun voikin on niin vanhaa, että sillä voi myrkyttää ihmisen kuoliaaksi."
O'Reilly nauroi. "Olette varmaankin tullut toimeen jonkun matkaoppaan sanaston avulla. Carbajal sanoi ohimennen, että kirjoittelette lehtiin."
Herra Branch nyökkäsi välinpitämättömästi. "Tulin tänne kapinaliikettä seuraamaan ja kirjoittamaan siitä lehteeni, mutta espanjalaiset eivät salli minun lähteä minnekään. He pelkäävät, että kirjoitukseni voisivat vahingoittaa heitä. Kyllästyn jo tähän pilaan."
"Lähdettekö kotiin?"
"En uskalla." Puhuja taputti sisäänpainunutta rintaansa. "Keuhkot päin hiiteen. Tulin tänne kuolemaan ja toivon sen tapahtuvan pian. Mitä teillä on Kubassa tekemistä?"
"Oleskelen täällä myös terveyteni tähden." Toinen todellinen sairas vain tuijotti. "Minua vaivaa kolotus."
"Aiotteko hikoilla sen ruumiistanne? Niin, hikoileminen on minunkin ainoa —" ankara yskänkohtaus puistatti Branchin hoikkaa olemusta — "ainoa työni — hikoileminen ja yskiminen. Tuhat tulimmaista! Tästä yskästä ei voi erehtyä, vai mitä?" Hiukan hengähdettyään hän jatkoi: "Kas niin! Kasvonne miellyttävät minua, ja minä aion luottaa teihin, kävi miten kävi. Tuo puhe sanomalehtiin työskentelystäni on vain paljasta pötyä. En jaksaisi kirjoittaa niin paljon, että eläisin sillä. Tulin tänne parantamaan keuhkojani ja — tarvitsen apuanne."
O'Reilly hämmästyi. "Miten voisin auttaa teitä?" kysyi hän.
"Ottamalla minut mukaanne."
"Mukaani? Ja minne sitten?"
"Kapinallisten luo, tietysti."
Miehet katselivat hetkisen toisiaan. "Mitä ajattelettekaan —?" alkoi
O'Reilly.
"Puhumatta paras! Tehtäväänne en luonnollisestikaan tiedä — olette luultavasti dynamiittimiehiä. Huhutaan nimittäin, että kapinalliset ovat palkanneet palvelukseensa muutamia amerikkalaisia asiantuntijoita näyttämään heille, miten ainetta käytetään, ja he ovatkin, Jumala paratkoon, opetuksen tarpeessa. Oli miten oli, tuo puhe kolotuksesta ei pysty minuun. Luulen teidän voivan auttaa minua — ottaa minut mukaan, tahdottehan?"
"Entä yskänne? Miten sen kävisi?" kysyi Johnnie uteliaasti.
Herra Branch oli hetkisen vaiti. "Asian laita on siten", virkkoi hän sitten, "että minä pelkään kuolla näin tuuma tuumalta ja tunti tunnilta. Pelkään sanomattomasti." Näytti mahdottomalta, että tuon sairaan miehen posket olisivat voineet käydä enää valkoisemmiksi, mutta nyt hän kalpeni huomattavasti. "Jumalani! Ette voi kuvitellakaan, kuinka käy hermoille, kun näkee itsensä vähitellen kuihtumistaan kuihtuvan. Tahtoisin tämän loppuvan äkkiä, näin!" Hän huudahti viimeisen sanan kovasti ja näpsäytti sormiaan. "Olen jo pari kertaa yrittänyt, mutta rohkeutta puuttui. Merkillistä, vai mitä? Sitten sanoivat lääkärit, että toinen talvi New Yorkissa saattaisi minut ehdottomasti ruusupuiseen näytearkkuun, ja silloin minä lähdin Coloradoon, mutta siellä tautini vain paheni. Sitten päätin lähteä Kubaan ja yhtyä kapinallisiin ja — antaa luotien pitää lopusta huolen. Espanjalaisia en ole milloinkaan voinut sietää — heidän ruoanlaittonsa inhoittaa minua. Ja sitäpaitsi tahdon niin mielelläni nähdä, missä ja miten luotini kohtaan. Jännitys, tuo 'elämän suola', kuten joku on sanonut, houkuttelee vahvasti. Mitä pidätte suunnitelmastani? Pelaan maailman korkeinta peliä."
"Enpä juuri mitään", tunnusti O'Reilly rehellisesti.
"Luonteiden erilaisuus. Luulen, että päähänpistoni on sairaalloisuutta, mutta olkoon. Olen nyt täällä, mutta nuo kirotut Romeot eivät päästä minua kaupungista. Jos olette se, joksi minä teitä luulen, niin auttakaa minua. Olen tosin vain mädännyt haaska, mutta tahdon tapella, jos kubalaiset huolivat minusta."
"Tiedättekö, missä kubalaiset ovat?"
"Kyllä. Tuolla vuoristossa. Tiedän kaikki tarkalleen. Tulkaa luokseni, niin näytän teille erään kartan, jos haluatte."
"Kiitän", vastasi O'Reilly ja lähti uuden tuttavansa mukaan.