VIII.
ESPANJALAINEN KULTARAHA.
Pancho Cueton suunnitelmat olivat onnistuneet mainiosti. Todistettuaan, että Varonan sisarukset työskentelivät kapinan hyväksi, oli hän saavuttanut hallituksen luottamuksen ja oli nyt heidän koko omaisuutensa haltija, päämäärä, johon hän oli pyrkinyt aina siitä saakka, kun hän luki Estevanin kirjeen donna Isabelin kuoleman jälkeisenä aamuna. Tiluksiin oli päällysmies jo kauan sitten hankkinut jonkinlaisen omistusoikeuden huolehtimalla verojenmaksusta, mutta kaikista kiihkeimmin oli hän himoinnut pääkartanoa rakennuksineen ja kätkettyine aarteineen. Aarteen olemassaoloa ei Cueto ollut milloinkaan epäillytkään ja saatuaan paikan haltuunsa aloitti hän etsinnän heti.
Cueto oli tarmokas ja perinpohjainen kaikissa toimissaan ja sentähden hän ei hapuillutkaan sinne tänne kuten donna Isabel. Hän alkoi kartanon alueen ulommaisesta reunasta ja kaivaukset toimitettiin järjestelmällisellä tarkkuudella. Työhön meni monta viikkoa, ja kun alue oli etsitty läpikotaisin, oli tuskin ruohonkortta pystyssä. Vain muutamat suurimmat puut säästettiin. Cueto oli sangen pettynyt, kun ei mitään löytynyt, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan. Entiset orjien asunnot ja ulkohuonerakennukset purettiin maan tasalle ja sitten hän kävi päärakennuksen kimppuun. Hän repi sen pala palalta ja hän möyri perustuksetkin löytämättä kuitenkaan pesetaakaan. Kun rakennuksesta La Cumbren rinteellä oli jäljellä vain raunioläjä ja sitä ympäröivät ihanat puistikot oli tyystin hävitetty, täytyi hänen pettyneenä ja täysin ymmällä luopua turhasta työstään koko Matanzan nauraessa hänelle. Hävitettyään näin kauniin kartanon, jota hän aina oli himoinnut, hän asettui jälleen asumaan La Joya'an ja hänen sydäntään kaiveli sanomaton katkeruus.
Cueto oli raivoissaan ja hänen vastenmielisyytensä sisaruksia kohtaan, joille hän oli tehnyt vääryyttä, muuttui nyt polttavaksi vihaksi. Kun hän ei vaivannut päätään keksiäkseen, mihin don Estevan-vainaja oli rikkautensa kätkenyt, kirosi hän elävää Estevania ja tämän sisarta, joita hän piti jotenkin syypäinä pettyneisiin toiveisiinsa.
Hän käsitti myös, että niin kauan kuin he eläisivät, voisi hän milloin hyvänsä menettää äsken saamansa omaisuuden. Katkeruus kapinallisia kohtaan oli kyllä suuri, mutta täytyihän sodan kerran loppua. Entä sitten? Myötätunto oli aina heikkojen ja sorrettujen puolella ja tilinteon päivä oli kerran koittava.
Ja aivan kuin hänen pelkoaan lisätäkseen alkoi liikkua huhuja eräästä Yumurin kukkuloilla majailevasta sissijoukosta, joka teki espanjalaisille tiedustelijoille laaksossa liikkumisen sangen vaaralliseksi. Sanottiin, että joukkoa, johon kuului vain neekereitä, johti eräs huimanrohkea poika.
Cueto kirosi Varonan nimenkin ja aseistautui. Hän ei tohtinut mennä minnekään yksinään ja donna Isabelin tavoin hän alkoi öisin nähdä pahoja unia.
Eräänä päivänä hävitti tuli Cueton sokeriruokoistutukset ja hänen työmiehensä ilmoittivat nähneensä Estevanin ja muutamien neekerien ratsastavan kiireesti tiehensä. Hän hyppäsi satulaan ja laukoitti suin päin Matanzaan erään eversti Cobon puheille, joka oli vapaaehtoisen espanjalaisen joukon päällikkö, tuon innoittavan joukon, joka oli muodostettu Pines-saarelle sijoitetuista rangaistusvangeista, jotka olivat tekemistään julmuuksista päättäen enemmän susien kuin ihmisten kaltaisia.
"Jahah, vai niin! Olen kuullut tuosta Varonan pojasta", murahti Cobo kuultuaan Cueton asian. "Sanonpa, että hänellä onkin syytä vihata teitä, sillä tehän riistitte hänen omaisuutensa." Eversti hymyili happamesti. Hän oli roistomaisen näköinen mies ja niin tummaverinen, että saattoi täysin uskoa juorupuheisiin hänen syntyperästään. Hän puhui aina kovalla äänellä ja käyttäytyi mahdollisimman pöyhkeästi, ja hänen Santa Claran maakunnassa tekemänsä urotyöt olivat sitä lajia, että niistä puheltiin vain miesten kesken.
Cueto mutisi jotakin, että hän oli lain mukaan ja hallituksen luottamusmiehenä saanut omistusoikeutensa, minkätähden laki kyllä suojelisi häntä, mutta eversti Cobon kunnioitus lakia kohtaan näytti olevan sangen vähäinen. Hänen mielestään vallitsi maassa vain yksi laki, väkevämmän oikeus.
"Miksi tulette minun luokseni?" kysyi hän.
"Tuo poika on vaarallinen", selitti Pancho. "Hänet on tuhottava."
"Mitä joutavia. Hänen kaltaisiaan on viljalti ja paljon pahempiakin. Murhapoltot eivät ole mikään uutuus. Teen kyllä pian lopun hänestä, mutta tällä haavaa ovat melkein kaikki mieheni Cardenaksessa. Meillä on työtä yllin kyllin."
"Yrittää kannattaisi, jos vain onnistuisitte saamaan hänet kynsiinne", sanoi Pancho hidastellen. Samassa hänen mieleensä juolahti eräs kertomus Cobosta ja hän jatkoi: "Heitä on kaksi, poika ja tyttö, kuten tiedätte."
"Niinkö?"
"Voin opastaa teidät Asension majalle, jossa he nyt oleskelevat."
"Vai niin! Hm!" Cobo kävi miettiväiseksi. "Kuinka vanha on tyttö?"
"Kahdeksantoista."
"Ja ruma kuin alligaattori, vai mitä?"
"Ohoh! Hän on Matanzan kaunein tyttö. Kaikki miehet olivat häneen hullaantuneet." Cueton silmät kiiluivat viekkaasti, sillä hän tiesi osuneensa oikeaan Coboon nähden. "Hän olisi saanut vanhan Castañon rahoineen päivineen, jos hän olisi tahtonut, mutta kapinaliike oli hurmannut hänet kokonaan. Hän ja poika vakoilivat meitä, kuten tiedätte, ja antoivat tärkeitä tietoja tuolle kapinoitsija Lopezille."
"Lopezilleko? Olivatko he vakoilijoita?"
"Pahinta lajia. Sitä saattoi tuskin uskoa niin kauniista ja hienosti sivistyneestä tytöstä. Voin sanoa, että hänen salaisuutensa ilmitulo mursi monen sydämen. De Castaño esimerkiksi ei ole sen koommin entisensä kaltainen. Hän istuu kaiket päivät kasinolla ja suree tyttöä. Sellainen tukka ja sellaiset silmät ja iho kuin maito. Ette voisi uskoa, että sellaista suloutta on olemassakaan."
Eversti Cobo, partiojoukon päällikkö, nuolaisi turpeita huuliaan ja siveli suurella kädellään lyhyeksi leikattua tukkaansa. "Sanoitte tietävänne, missä hän — missä he oleskelevat?"
"Tarkalleen. Sinne on tuskin päivän matka, ja teidän ei tarvitse ottaa lukuun muita kuin poika."
"Mitä maksatte hänestä?" kysyi eversti tylysti ja Cueto istahti tekemään laskelmia.
* * * * *
"Luuletko, että hän on saanut kirjeeni?" kysyi Rosa eräänä iltana veljeltään heidän istuessaan penkillä majan ovella. Kysymys oli Estevanille tuttu ja hän oli jo usein siihen vastannut.
"Kyllä", sanoi hän. "Lopezin sanansaattajat menevät suoraan Key
Westiin."
"Miksi hän ei sitten tule?"
"Sinun täytyy olla kärsivällinen, kultaseni. Ajattele kaikkia vaikeuksia, joista hänen on selviydyttävä."
Tyttö huokaisi. "Niin teenkin. Muuta en ajattelekaan. Välistä tuntuu minusta aivan kuin hän olisi luonani — olen tuntevinani hänen läsnäolonsa ja välistä raatelevat hirveimmät epäilykset sydäntäni. Kuulithan tuosta toisesta tytöstä. Ehkä —"
"Älä nyt turhia latele!" huudahti Estevan; "ikäänkuin hän voisi muita ajatellakaan sinut nähtyään. Eikö hän sanonut sinulle sen seitsemänkin kertaa, että hänen täytyi lähteä New Yorkiin juuri tuon asian tähden? Hän tulee saatuaan kaikki reilaan ja sillä hyvä." Nuori Varona joutui aina huonolle tuulelle kun tuli puhe tästä ja sentähden hän muutti heti puheenaihetta. "Kuule! Et ole kuullutkaan, miten hyvä onni minulla oli tänään. Sain kiinni toisen suuren käärmeen, joka paistatti päivää tuolla kalliolla, ja voin vannoa, että se on menoa, kun minä panen sille tulen häntään. Se on kiitävä tuulen nopeudella ja Pancho Cueton satoon on jälleen tuleva aika iso lovi."
"Aiot siis jatkaa hävitystäsi?" kysyi tyttö.
"En lakkaa, ennenkuin kaikki on tuhkana. Olisitpa nähnyt rotat, jotka valelimme öljyllä ja sytytimme palamaan. Ne juoksivat nopeasti, mutta eivät ehtineet kauas, sillä niiden karva on lyhyt. Käärmeet ovat paljon paremmat."
"Tuo oman alueemme hävitys tuntuu niin hirveältä."
"Sallisitko sitten tuon petturin rikastua meidän maittemme sadoilla?" puuskahti Estevan, sillä hän menetti heti malttinsa, kun keskustelu kääntyi Pancho Cuetoon. "Hän luulee olevansa turvassa ja hän valmistautuu myymään sadon kalliilla hinnalla, mutta Varonan maista hän ei hyödy dollariakaan niin kauan kuin minä elän. Tuhoan hänet niinkuin hänkin meidän onnemme tuhosi."
Rosa pudisti surullisesti päätään. "Niin, olemme todellakin kaikkea vailla. Muistelehan kaunista kotiamme ja kaikkia kauniita tavaroitamme! Olimme mielestämme köyhiä, mutta miten vähän tiesimmekään todellisesta köyhyydestä. On niin paljon, mitä kaipaan. Onko sinulla vielä rahaa?"
"Katsoin olevan parasta ostaa pyssyt", mutisi veli vältellen, "sillä sellaista tilaisuutta ei tule toista tarjolle."
"Ei varmastikaan. Näyttää siltä kuin nuo espanjalaiset olisivat valmiit myymään sielunsakin."
"Ihan. Ravintomme voimme kaivaa maasta ja poimia puista, mutta hyviä mausereita ei kasvakaan joka pensaassa. Ja mitäpä hyötyä meillä rahasta olisi, kun emme voi sitä kuitenkaan mihinkään käyttää?"
"Niinpä niin." Rosa mietti hetkisen ja virkkoi sitten: "Onkohan Cueto mahtanut löytää aarteen? Jos se vain olisi hallussamme, niin —"
"Hän ei ole löytänyt sitä", sanoi Estevan varmasti, "ja minä — minä luulen melkein tietäväni, miksi."
"Sinäkö?"
"Luulen tietäväni, missä aarre on."
"Estevan!" Rosa tuijotti veljeensä suurin silmin.
"Niin juuri. Siitä saakka kuin —."
"Missä se on?" kysyi tyttö henkeään pidättäen.
Katseltuaan joka taholle ympärilleen Estevan kuiskasi: "Vanhassa kaivossa."
"Lasket leikkiä."
"Ei, ei! Ajattelehan nyt. Kaivon kaivoi vanha Sebastian —"
"Niin."
"Ja ainoastaan häneen isämme luotti. Tuo rappeutunut puutarha on kokonaan Sebastianin laittama ja siellä hän työskenteli kaiket päivät, vaikka hän oli suuri ja vahva mies ja kykeni mihin työhön hyvänsä. Kukaan muu ei saanut puutarhaa hoitaa. Ja minkätähden? Sentähden, että he pelkäsivät päästää muita kaivolle. Isabel etsi vuosikausia, ja jos aarre olisi ollut maan pinnalla, niin hän olisi kyllä tarkalla vainullaan löytänyt sen. Entä Cueto? Hänhän on mullistanut koko kartanon."
Rosa oli pettyneen näköinen. "Otaksut siis, että aarre on kaivossa?"
"Minä en otaksu, minä tiedän sen varmaan", väitti poika. "Katsopas tätä", ja hän kaivoi housujensa taskusta vanhanaikaisen kultarahan, jonka hän pani Rosan käteen.
"Mitä ihmettä! Tämähän on espanjalainen kultaraha", sanoi tyttö. "En ole milloinkaan ennen tämmöistä nähnyt. Mistä löysit?"
"Luulet minua hassuksi, kun sanon sinulle — välistä luulen itsekin niin. Löysin sen Isabelin kädestä, kun nostin hänet kaivosta." Rosa oli aivan mykistynyt. "Hän puristi sitä kovasti", jatkoi Estevan, "mutta kun kiinnitin köyden, aukeni käsi ja minä näin rahan lyhdyn valossa. Tuntui aivan siltä kuin — kuin hän olisi tahtonut antaa sen minulle. Olin silloin niin säikähtynyt, etten kyennyt ajattelemaan paljon mitään, kuten voit kuvitellakin. Paikka oli kaamea; vesi oli iljettävää ja kallioseinät olivat paksun liman peitossa. Mutta tämä raha oli hänen kädessään."
Rosa kykeni tuskin sanomaan: "Mahdotonta! Sitten se oli hänellä jo ennenkuin hän putosi."
"Ei ollut. Minä näin kuutamossa selvästi hänen sormensa, kun hän haparoi ympärilleen."
"Eihän sitä voi varmaan sanoa. Ehkä —"
"Niin. Ehkä jokin näkymätön käsi johdatti hänet sinne, niin että me vihdoinkin saisimme omamme. Kukapa tietää? Ensin en asiaa paljonkaan ajatellut, sillä minulla oli muutakin tekemistä, mutta nyt olen tuuminut, että paikassa, josta tämä löytyi, täytyy olla muitakin kultarahoja. Isä on epäilemättä kätkenyt rahansa sinne. Orjistaan hän sai kultaa ja hän osti jalokiviä, kalliita metalleja ja helmiä ja kätki kaikki varmaan talteen. Kaivossa on vain vähän vettä, niin että rahan on täytynyt osua pohjasta Isabelin käteen. Jonakin kauniina päivänä tutkin paikan ja — sitten saamme nähdä."
Rosa heittäytyi kiihkeästi veljensä kaulaan ja suuteli häntä. "Eikö se olisi ihanaa?" huudahti hän. "Eikö olisi ihmeellistä olla rikas ja omistaa kaikkea yllin kyllin, käydä hienosti puettuna ja syödä kaikkea hyvää — niin, kaikkea hyvää!" Hänen huulensa vapisivat. "Minulla on niin nälkä!"
"Pieni tyttö-parkani!"
"Odotahan, kun O'Reilly saa kuulla tämän." Rosa joutui aivan haltioihinsa. "Miten hän mahtaakaan iloita tulostaan, jos hän vain tulee."
Estevan hyväili hänen hiuksiaan. "Hän tulee varmasti, älä ollenkaan pelkää. Etkö muista, että hän kehoitti minua olemaan varovainen. Minä — minähän olen syypää siihen, että on näin käynyt. Itsestäni en luonnollisesti välitä, mutta sinulle tämmöisen elämän täytyy olla kauheaa. Tiedän sen. Joka kerta kun lähden luotasi on sydämeni kurkussa pelosta, että jotakin tapahtuisi poissa ollessani — enkä voi mitenkään aina olla luonasi."
"Kas niin! Myönnät, että olen vastuksenasi. Ellei minua olisi, niin niittäisit nimellesi mainetta ja kunniaa."
"Eikö mitä. Luultavampaa olisi, että kaatuisin piankin. Ei! On parempi näin. Meidän täytyy vain kestää urhoollisesti ja olla kärsivälliset ja ajatella, mitä kaivon pohjalla on meitä varten."
Estevan Varonalla oli todellakin ollut hyvä onni, kun hän oli eräältä espanjalaiselta sotilaalta onnistunut ostamaan puoli tusinaa mausereita. Asension välityksellä hän oli käyttänyt hyväkseen erään vihollisen epärehellisyyttä, ja vaikka kaikki hänen rahansa olivatkin menneet, oli kauppa hänen mielestään uhrauksen arvoinen. Hänen isänmaallinen innostuksensa oli yhtä hehkuva kuin hänen vihansa Pancho Cuetoa kohtaan, ja neljä luotettavaa neekerinuorukaista, joille hän oli antanut kiväärit, ja hän ja Asensio muodostivat joukon, joka täytyi ottaa huomioon. Nuo neekerit olivat kuumaveristä väkeä ja niin ollen huonoja ampujia, mutta jokaisella oli vyöllään pitkä veitsi, jota he taas osasivat käyttää erinomaisesti. Oltuaan Estevanin johdolla ensin pienemmillä ryöstöretkillä heillä alkoi olla jonkinlainen käsitys tehtävästä, johon he olivat antautuneet, ja oppivat pian ehdottomasti tottelemaan päällikkönsä käskyjä.
Kuban kapinallisten riveissä oli paljon neekereitä, eikä kukaan heidän valkoihoinen toverinsa taistellut urhoollisemmin tahi kestänyt kaikkia sissisodan vaivoja paremmin kuin he. Kenraali Antonio Maceo oli sekarotuinen, ja hän ei ollut ainoastaan harvinaisen taitava sotapäällikkö, vaan oli myös kuuluisa suuresta urhoollisuudestaan ja rohkeudestaan. Hänen monet veljensä tekivät Kuballe myös paljon suuria palveluksia, mutta heitä oli vain muutamia tuohon mustaihoiseen sankarijoukkoon verraten. Tämä taistelu itsenäisyyden puolesta ei ollut kansalaissota, saaren parhaimmisto ja muut kansanluokat olivat nousseet yhtenä miehenä sortajaa vastaan.
Seuraavana aamuna oli Estevan jalkeilla jo päivän sarastaessa ja jakeli määräyksiä miehilleen. Hän aikoi jälleen tehdä hävitysretken Cueton vainioille ja oli käskenyt miehensä koolle näin varhain, koska La Joya'an oli pitkä matka vuorten yli.
"Ole varovainen", pyyteli Rosa. "Kuolen pelosta ja huolesta."
"Sinun itsesi tulee olla varovainen", nauroi Estevan. "Tähystelkää tarkoin ja piiloutukaa heti, kun luulette vaaran uhkaavan. En luule kenenkään teitä häiritsevän, espanjalais-roistot ovat saaneet minulta jo niin monta kertaa rokkiinsa ja Cueto pakenisi suin päin viidakkoon, jos hän näkisi meidät. Hän on arka kuin hiiri." Estevan suuteli hellästi sisartaan ja karkuutti sitten tiehensä risaisen joukkonsa etunenässä.
Rosa heilutti hänelle kättään jäähyväisiksi, kunnes miehet katosivat viidakkoon, ja saadakseen ajan kulumaan hän autteli sitten Evangelinaa talousaskareissa, jotka eivät olleet suuren suuret. Kun sisällä oli kaikki valmista, menivät he kasvistarhaa perkaamaan.
Evangelinan kiintymys valtijattareensa ei ollut lainkaan vähentynyt, vaan päinvastoin, ja kun orjat vapautettiin, olisi hän palannut rakastamainsa kaksoisten luo, ellei donna Isabel olisi kieltäytynyt vastaanottamasta häntä. Hän ja Asensio olivat menneet naimisiin ja Rosan avulla he olivat saaneet ostetuksi majan ympäriltä pienen maatilkkusen. Rosan oli täytynyt kieltäytyä paljosta voidakseen tehdä kaupan mahdolliseksi ja hänen uhrautuvaisuutensa oli kantanut hedelmän: hänen lapsellinen hyväntekeväisyytensä oli valmistanut turvapaikan sekä hänelle että Estevanille samalla kuin se oli muuttanut Evangelinan jo ennestään lämpimän rakkauden häntä kohtaan suorastaan jumaloimiseksi.
Evangelinan iloa saada jälleen hoidella Rosaa, olla hänen seurassaan joka päivä, koskea häneen ja palvella häntä, häiritsi vain se, että tyttö oli niin syvästi onneton. Hän torui ja pauhasi, kun ei muu auttanut, ja teki kaikkensa ilahduttaakseen vierastaan; hän vartioi tätä kuin haukka eikä mikään työ Rosan hyväksi ollut hänen mielestään liian raskas. Jos joku olisi lähestynyt Rosaa paha mielessä, niin hänen olisi käynyt onnettomasti, sillä Evangelina oli vahva ja vikkelä; hänellä oli miehen jäntevät kädet ja isänsä, Sebastian-vainajan jäyheä luonne.
Tämä pieni uudisasutus oli niin syrjässä Yumurin pääteistä, ettei sinne rauhallisinakaan aikoina juuri kukaan kulkija osunut, ja niinpä kului tämäkin päivä tavallisuuden mukaan aivan rauhallisesti. Evangelina työskenteli ahkerasti päästämättä Rosaa hetkeksikään näkyvistään, samalla kuin hän tähysteli valppaasti joka taholle, ettei mikään vaara voisi heitä yllättää. Kun ilta joutui, valmisti hän heidän niukan illallisensa ja alkoi toruskella, kun Rosa tahtoi auttaa häntä. Sitten he istuivat tunnin tahi pari penkillä oven edessä ja puhelivat Juan O'Raill-ye'stä ja tekivät laskelmia, milloin tämän todennäköisesti pitäisi saapua.
Asension majassa ei ollut enää kynttilöitä, ja jos olisi ollutkin, niin naiset eivät olisi tohtineet ottaa tulta. Pimeys on takaa-ajettujen ystävä; päivällä ovat vaarat lukemattomat.
Kun Rosa oli huolissaan veljestään, lohdutti Evangelina häntä kaikin tavoin. "Älkää olko peloissanne, pieni kyyhkyseni", sanoi hän, "Estevan-herra on suuri soturi. Espanjalaiset voivat todellakin olla hyvillään, ettei hän ole kenraali, sillä hän ajaisi heidät Kubasta tuossa tuokiossa."
"Hän on niin uhkarohkea."
"Hän tietää kyllä, mitä hän tekee, eikä Asensio sitäpaitsi sallisikaan hänelle mitään pahaa tapahtuvan. Sanoinpa vielä Asensiolle, että jos hän sallisi Estevanin saada yhden naarmunkaan, niin minä vetäisisin hänen mahansa halki hänen omalla puukollaan. Ja Asensio tuntee minut kyllä. Nyt alkaa jo tulla liian viileä ja yöilmasta saa kuumeen. Hiipikää nyt vuoteellenne, kullannuppuseni, ja uneksikaa kauniista sulhostanne."
"En, tahdon vartioida kanssasi!"
Evangelina närkästyi. "Menkää!" huudahti hän. "Miten punaisten poskienne käy, ellette nuku? Luuletteko, että tuo amerikkalainen huolii vanhasta ryppyisestä akasta? Hän voi olla täällä jo huomenna — olenpa melkein varma siitä, että hän onkin."
Rosa totteli, vaikkakin vastahakoisesti. "Nukun hetkisen", sanoi hän, "mutta sitten on minun vuoroni valvoa."
Tietäen hyvin nuorten unen Evangelina suostui ehdotukseen mielihyvällä, mutta päivänkoittoon oli vielä pitkältä, kun Rosa ilmestyi majan ovelle ja tuli lupauksensa mukaan vahtivuorolleen pahoitellen, että oli nukkunut liian kauan. Evangelina vastusteli, vaikka hänen silmänsä tahtoivat painua kiinni ja haukotuksista ei ollut parin viimeisen tunnin kuluessa tahtonut tulla loppuakaan. Mutta tyttö ei hellittänyt. "En voi enää nukkua", sanoi hän. "Miksi täytyy minun maata valveilla pimeään tuijottaen, kun yhtä hyvin voin antaa sinun levätä." Hän istahti Evangelinan paikalle ja sipaisten pienet jalat allensa hän nojasi leuan käteensä ja alkoi muistella O'Reillyä. Hetki oli kuin haaveilua varten luotu. Viidakosta ei kuulunut risahdustakaan ja yön tumma taivas oli täydessä tähdessä.
* * * * *
"Jättäkäämme hevoset tähän", sanoi Pancho Cueto takanaan ratsastavalle eversti Cobolle, joka oli sangen huonolla tuulella pitkän ja vaivalloisen ratsastuksen jälkeen, jonka eräs Cueton tekemä erehdys oli tarpeettomasti pidentänyt.
"Olemmeko perillä?" ärjäisi upseeri.
"Ei aivan, mutta polku on kivinen ja hevosten jalat —"
"No voi sun —" Satulavyöt narahtivat ja surkeasti ähkäisten laskeutui eversti maahan. "Kuulkaahan, parahin Cueto", sanoi hän uhkaavasti, "minä vannon, ettette ikinä unhota minua, jos vain kerran vielä eksytte tieltä. Kirous ja kuolema, minkälainen yö! Musta kuin helvetti."
"Tulee valoisa ennenkuin arvaammekaan", selitti Cueto hermostuneesti.
"Mainiota! Sittenpähän näen käsitellä teitä, jos vain olette pettänyt minut." Miehet saivat käskyn laskeutua satulasta. Osa jätettiin hevosia vartioimaan ja toiset lähtivät Cueton johdolla hiipimään eteenpäin tähtien valossa.