IX.
ROSVOT.
Yllätys onnistui helposti, sillä eversti Cobon miehet olivat tottuneet tämmöisiin tehtäviin. Penkillä kyyröttävä Rosa ei nähnyt eikä kuullut mitään, ennenkuin miehet olivat aivan hänen vieressään. Hänen valkoinen pukunsa, joka oli kuin fosfori välke tummassa vedessä, ilmaisi hänet heti, ja kun hän hypähti ylös, tarttuivat karkeat kädet häneen. Hän huusi kerran, kahdesti; sitten painui tukeva koura hänen huulilleen, ja hän alkoi kynsiä ja potkia kuin raivostunut kissa.
Evangelina, joka oli herännyt ensimmäiseen huutoon, kohtasi kynnyksellä sisään tunkeutuvat rosvot. Viidakon syvä hiljaisuus oli rikottu ja huudot ja kiroukset kajahtelivat kauas tyynessä yössä. Majasta kuului taistelun melske ja harvat, puunkuorilla päällystetyt seinät taipuivat ja rusahtelivat. Sysipimeässä majassa riehui neekerinainen kuin pesäänsä puolustava villipeto, ja hänen kimeät huutonsa kaikuivat ylinnä. Joku tuikkasi tulen olkikattoon, joka roihusi pian ilmiliekissä kurkihirttä myöten ja valaisi ympäristön.
Rosa näki edessään tumman ja lihavahkon miehen, jolla oli espanjalaisen everstin univormu, ja hänen takanaan Pancho Cueton. Kiskaisten käden suultaan hän huusi Cuetoa nimeltä, mutta tämä ei ollut kuulevinaankaan. Hän näytti pitävän silmällä vain majan ovea odottaen millä hetkellä hyvänsä Estevanin syöksyvän ulos. Hänellä oli pistooli kädessään, mutta aseen tärinästä päättäen hän oli suuresti peloissaan. Hän olisi todellakin mieluummin juossut tiehensä kuin jäänyt paikoilleen. Rosa huudahti jälleen hänen nimensä ja sitten kuuli tyttö upseerin kysyvän:
"Missä poika on? En kuule mitään tuon lutkan rääkkymiseltä."
Evangelinan karjahdukset taukosivat äkkiä ja taistelun melskekin loppui samassa. Palavasta mökistä syöksähti kaksi miestä pudistellen säkeniä vaatteistaan ja heitä seurasi kolmas, joka raahasi Evangelinaa käsipuolesta perässään. Musta nainen, jonka vaatevähät olivat ottelussa niin repeytyneet, että hän oli melkein alaston, oli tajuton ja jäi makaamaan liikkumatonna paikkaan, johon sotilas kiskaisi hänet.
Rosa tunsi pyörtyvänsä eikä tiennyt kotvan aikaan mistään mitään. Hetkisen kuluttua hän tunsi jonkun ravistavan häntä ja kuuli everstin sanovan:
"Miksi ette vastaa?" Hän veti tytön etäämmälle mökistä, joka oli nyt vain roihuava rovio. "Missä ovat armas veljenne ja hänen musta seuralaisensa?"
Rosa tuijotteli tylsästi eteensä.
"Näyttää siltä kuin he olisivat päässeet kynsistämme", sanoi Cueto.
"Ja vain teidän kirotun hitautenne tähden", ärjäisi Cobo vimmoissaan. "Herran kuolema! Ei paljon puutu, etten lennätä teitä tuohon rovioon!" Hänen huomionsa kiintyi jälleen Rosaan, jonka hän kiskaisi käsipuolesta eteensä. Nykäys havahdutti tytön täyteen tajuntaan. "Sanokaa heti, missä he ovat!" jyrisi eversti.
"En tiedä — en tiedä, missä he ovat!" änkytti Rosa. "Täällä he eivät ole." Hän katsahti rukoilevasti Cuetoon. "Pancho, etkö tunne minua?"
"No, olemmehan antaneet heille kelpo muistutuksen", sanoi Cueto katsoen pelokkaasti Coboon. "Jotakin olemme kuitenkin saaneet, eikö niin?" Hän nyökkäsi Rosaan päin. "Katsokaapas tyttöä tarkemmin. Eikö hän ole täysin sellainen kuin teille sanoin?"
Eversti Cobo tarkasteli vankiaan perusteellisesti. Hän käänsi tytön valkeaa vasten ja murahti sitten:
"Onpa niinkin! Pienoinen, näppärä vakooja, joka kylläkin kelpaa palkinnoksi. No niin, tahdon, että kerrotte minulle kaikki, mitä tiedätte veljestänne." Cobo puhui jo paljon leppoisemmin. "Cueto sanoi, että tapaisin hänet täällä. Kas, kas! Älkäähän nyt turhia pelätkö! Tiedän kyllä, miten naisia tulee pidellä, ja voin vaikka vannoakin, että olette vielä iloinen saadessanne kertoa minulle kaikki." Rosvot riitelivät jo niukasta saaliista ja huomattuaan tämän Cobo kääntyi heihin päin ja käski heidän lähteä liikkeelle.
Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Rosa riuhtaisi kätensä irti ja juoksi maassa liikkumattomana makaavan Evangelinan luo. Hän heittäytyi tämän päälle ja huusi häntä nimeltä, mutta ei saanut mitään vastausta.
Päivän ensimmäinen kajastus alkoi jo hiipiä idän taivaalle, ja heti kun oli tullut valoisa, alkoi eversti Cobo miehineen valmistella paluuta hevosten luo. Maja oli tuhkana; vain muutamissa sortuneissa tukihirsissä ja jäljellejääneissä kömpelöissä salvoksissa kyti vielä heikko valkea, kun hän käski miehensä koolle ja antoi lähtömerkin.
"Tule, sydänkäpyseni", sanoi hän tytölle. "Tuosta haaskasta pitävät korppikotkat kyllä huolen."
Rosa katsahti ylös ja näki miehen ilkeän katseen. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja huudahti:
"Menkää matkaanne! Ettekö ole jo kylliksi pahaa tehneet?"
"Menen kyllä, mutta te tulette mukaani."
Tyttö nousi. Hän oli kuolonkalpea ja hänen koko ruumiinsa vapisi vihasta. "Antakaa minun olla!" huusi hän. "Mitä pahaa olen teille tehnyt? Älkää —"
"Caramba! Sitä sisua! Ja voimaa on myös kuten äsken huomasin. Täytyykö minun sitoa nuo kauniit kädet vai —?" Eversti Cobo sieppasi hänet nauraen syliinsä ja kiiruhti miestensä jälkeen, välittämättä vähääkään tytön raivoisasta riehunnasta.
* * * * *
Estevanin joukkue saapui hyvissä ajoin San Juanin maakuntaan vuorten takana, sillä Asensio tunsi tiet tarkoin, ja iltapäivällä he olivat perillä La Joya'n alueella. Cueton vainioilla oli sokeriruoko tiheää ja pitkää, se oli kypsä sekä sirpille että tulelle. Tehden pitkän kierroksen murhapolttajat lähestyivät viljelyksiä idästä päin, niin että tuuli oli heille aivan myötäinen. Hevoset jätettiin metsään ja satuloihin kiinnitetyt säkit otettiin mukaan. Säkeissä oli käärmeitä, joista suurimmat olivat kahdeksankin jalan pituisia. Niiden häntään neekerit sitoivat nahkahihnan, johon oli kiinnitetty palanen sähkölennätinlankaa. Lennätinlangan päässä oli silmukka, johon pujotettiin öljyssä lioitettuja vaateriepuja. Kun nämä alkutoimitukset oli saatu valmiiksi, vietiin matelijat eri paikkoihin sokeriruokovainioon ja rievut sytytettiin.
Satulassaan istuen näki Estevan sieltä täältä kohoavat ensimmäiset hienot savukiehkurat, jotka näyttivät siirtyvän nopeasti syvemmälle kypsään satoon kasvaen samalla paksuiksi juoviksi. Pian leimahtivat liekitkin näkyviin ja ruokojen vehreät latvat alkoivat käpertyä ja huojua sitä mukaa kuin navakka itätuuli sai tulen oikein vauhtiinsa. Liekit hulmusivat jo laajalla alalla ja räiske, joka syntyi, kun ruohojen mehuiset varret kuumettuaan syttyivät tuleen, oli korvia huumaava. Ruokojen juurella oli runsaasti kaikenlaista kuivaa törkyä, joka oli mahdollisimman tulenarkaa, ja siihen viritettyä tulta oli mahdoton pysähdyttää. Tuli oli päästetty valloilleen ainakin kymmenessä eri paikassa, jotka olivat kaukana toisistaan, ja taivaalle nouseva sankka savu, joka painui länttä kohti tuulen ajamana, tiesi kertoa suuresta hävityksestä. Jostakin kuului heikko huudahdus, pari laukausta ja vihdoin hätäkellon läppäyksiä.
Estevan viipyi vain niin kauan, että hän näki suunnitelmansa onnistuvan, ja lähti sitten miehineen paluumatkalle kukkuloita kohti. Auringon laskiessa hän saapui harjanteen laelle ja kääntyi katsomaan taaksensa laaksoon. Siellä oli koko tienoo mustan savun peitossa, ikäänkuin kokonainen kaupunki olisi ollut tulessa.
Ottaen käteensä leveälierisen hattunsa nuorukainen kumarsi pilkallisesti itää kohti.
"Hyvästi, Pancho Cueto!" huusi hän. "Siinä terveiseni kaksoisilta, joita niin hellästi rakastat!"
Erään vuorisolan kätkössä joukkue sitten asettui aterioimaan ensi kerran matkalle lähdettyään, ja kun he lopettivat oli jo tullut pimeä. Neekerit, jotka olivat lopen uupuneet, tahtoivat viettää yön samassa paikassa, mutta Estevan, joka tahtoi olla varovainen, ei suostunut siihen. Miehet tottelivat hiukan vastahakoisesti, ja kun hevoset olivat levänneet vielä vähän, lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hitaasti, sillä metsässä oli pilkkopimeä, ja kun polut olivat kaitaiset, täytyi miesten pyrkiä eteenpäin vain askel askeleelta. Vihdoinkin saavuttiin Yumurin alueelle, mutta näytti siltä, ettei päivä valkenisikaan.
"Väsyttävä ratsastus", haukotteli Estevan. "Nukun viikon tämän jälkeen."
"Niin on", myönteli Asensio. "Kylläpä Cueto mahtaa olla nyt raivoissaan. Ehkä minä kohtaan hänet kerran vielä ja silloin minä tapan sen roiston."
Estevan pidätti hevostaan. "Katsohan!" sanoi hän; "näetkö tuota valonkajastusta?"
Asensio ratsasti lähemmäksi ja tuijotti pimeyteen. Oli aivan hiljaista ja päivänkoittoon oli vain puoli tuntia.
"Mitä ihmettä Evangelina ajattelee?" mutisi hän.
"Näetkös? Nyt valo kirkastuu!" Seuraavina hetkinä kuului vain hevosten huohotus ja satulavöiden narahtelua, kun miehet kurottautuivat eteenpäin nähdäkseen alempana olevien puiden latvojen yli. Sitten Estevan huudahti:
"Tulkaa! Pelkään tulen näkyvän majaltamme." Pelko melkein lamautti hänet, mutta hän kykeni lisäämään rauhallisesti: "Ehkä siellä on tapahtunut jokin — onnettomuus."
Asensio koetti päästä hänen ohitseen ja jonkun matkaa laukkasivat hevoset vieretysten. Kaukaa kajastava valo näkyi nyt selvästi ja loimotti kaameasti, kun miesjoukko karahdutti aukeamain poikki sitä kohti. Mutta matkaa oli vielä pitkälti ja lännen taivas oli alkanut jo punoittaa, ennenkuin kukkulan rinteiden tiheä viidakko harveni.
Estevanin kasvot olivat kuolonkalpeat, kun hän huusi miehilleen viimeisen ohjeen ja hoputti väsyneen ratsunsa nopeampaan juoksuun. Hän saapuikin ensimmäisenä perille ja näki yhdellä silmäyksellä, mitä oli tapahtunut.
Majasta oli jäljellä vain tuhkaläjä ja joukko ilakoivia vapaaehtoisia tuli juuri aukeaman poikki kantaen mukanaan majan vähiä tavaroita. Heidän jäljessään kulki eräs upseeri riuhtoileva Rosa sylissään.
Estevan ei viivytellyt. Hän syöksähti aukealle kuin vihuri ja hänen äkillinen ilmestyksensä näytti melkein lamauttavan rosvot. Ennenkuin he olivat ehtineet heittää tavarat luotaan, saada kiväärit käsille ja laukaista, oli hän jo päässyt matkan puoliväliin. Laukaukset alkoivat räiskähdellä, mutta niitä hän tuskin kuuli; hän kumartui vain matalammaksi ja ratsasti suoraan tuota mustanaamaista everstiä kohti itkien ja kiroten raivoissaan.
Mutta hän oli hyvä maalitaulu nopeudestaan huolimatta. Hänen hevosensa kaatui äkkiä luodin lävistämänä ja hän lennähti sen pään yli suin päin maahan. Ellei multa olisi ollut niin pehmeä, olisi hän varmasti loukkaantunut. Kun hän nousi hengästyneenä ja yltäpäältä punaisen saven peitossa, kuuli hän samassa kavioiden äänen ja Asensio suhahti hänen ohitseen kuin nuoli. Hän näki vilahdukselta neekerin kasvot, jotka olivat raivon vääristämät ja hirveän näköiset. Valkoiset hampaat olivat irvissä ikeniä myöten ja silmien valkuaiset olivat oudosti laajentuneet, ja ennenkuin Estevan ehti mihinkään ryhtyä, oli Asensio saavuttanut eversti Cobon, joka hellitti heti taakkansa ja koetti päästä pakoon. Asensio iski häntä peloittavalla puukollaan, mutta joutui samassa käsikähmään erään paikalle kiiruhtaneen sotilaan kanssa.
Toiset neekerit saapuivat samassa ja aloittivat heti kiivaan tulen rosvoja vastaan, ja vaikka heillä ei ollut aikaa tähdätä sen tarkemmin, oli ammunnalla toivottu vaikutus. Cobon miehet luulivat joutuneensa tuhon omiksi ja syöksyivät pakoon kauhistunut Pancho Cueto etunenässä. Eversti ei kyennyt enää heitä kokoamaan; Asensio oli sivaltanut puukollaan hänen poskensa halki ja säikähdys ja kipu olivat lamauttaneet hänet. Valkoiselle takin rintamustalle virtaava veri hirvitti häntä, ja kun hän näki miestensä lähtevän pakoon, kiiruhti hän heidän jälkeensä. Hän juoksi kasvistarhan läpi painaen haavaa kädellään ja kirkui kuin mieletön miehilleen käskyjä, joita ei kukaan kuullut.
Viidakko oli lähellä ja muutamassa silmänräpäyksessä olivat rosvot kadonneet sen peittoon paitsi yksi, joka makasi potkien maassa Asension säikähtyneen hevosen jaloissa ja jota kohti neekeri huhtoi sokeasti pitkällä puukollaan.
Tämä oli Estevanin joukon ensimmäinen yhteenotto vihollisen kanssa, ja helposti saavutettu voitto kiihoitti heitä sanomattomasti. Heittäen kiväärit maahan neekerit syöksyivät viidakkoon ajamaan vihollista takaa.
Rosa selvisi säikähdyksestään veljensä sylissä ja kertoi vavisten ja nyyhkyttäen mitä oli tapahtunut. Estevan hyväili ja lohdutteli häntä parhaansa mukaan, ja vaikka hän oli itsekin melkein suunniltaan, vakuutteli hän, ettei pelkoon ollut enää mitään aihetta. Ennenkuin Estevan oli ehtinytkään kuulla kaikkea, ilmestyi mulatti Lorenzo tuoden mukanaan kolme ratsuhevosta ja kerskuen urhoollisuudestaan. Estevan kiitteli häntä, ja mies laukoitti jälleen tiehensä huudellen mitä hirveimpiä ja vertatihkuvimpia uhkauksia.
Evangelina ei ollut kuollut, vaan pyörtynyt, mistä hän sai kiittää lujaa kalloaan. Hän virkosi vähitellen Rosan ja Estevanin huolellisella hoidolla, ja kun toiset miehet palasivat, oli hän täydessä tajussaan, mutta sairas ja heikko.
Majan raunioilla vallitsi ilo ja riemu. Asensio, jonka raivo oli tyyntynyt, oli nyt kyyneliin saakka liikutettu, ja hänen toverinsa eivät väsyneet kertomasta ja kehumasta urotöitään. Kahakka tarkasteltiin yksityiskohdittain yhä uudelleen ja lopulta oli tappelu ollut niin hirmuinen, että koko viidakon täytyi olla täynnä ruumiita.
Vain Estevan oli vakava. Hän oli kuullut eversti Cobosta ja hän tiesi, että kahakalla olisi vakavat seuraukset. Vapaaehtoiset olivat kostonhimoista väkeä ja heidän päällikkönsä oli sitä lajia, ettei hän antaisi milloinkaan anteeksi syvää nöyryytystään. Heidän jokaisen päästä julistettaisiin varmasti suuri palkinto ja heitä alettaisiin vainota kuin metsän petoja. Myös Rosan äskeinen kamala tilanne ja siitä aivan viime tingassa pelastuminen täyttivät hänen sydämensä sanomattomalla kauhulla.
Hän neuvotteli heti Asension kanssa tilanteesta ja he päättivät olevan parasta paeta. Myöhään saman päivän iltana he sitten lähtivät etsimään turvallisempaa piilopaikkaa ja erotessaan rakkaasta kasvistarhastaan Evangelina itki katkerasti. Heidän kuormahevosensa, yksi niistä kolmesta, jotka Lorenzo oli anastanut viholliselta, kantoi säälittävän pientä taakkaa — hiukan työkaluja, muutamia keittoastioita ja mytty hiiltyneitä vuodevaatteita.
* * * * *
Johnnie O'Reilly sai helposti selville Ignacio Alvaradon asunnon, mutta päästä hänen puheilleen oli aivan toinen asia, kun tuo väsymätön "varjo" Nuevitaksesta oli aina hänen kintereillään. Leslie Branchin selitykset Puerto Principen oloista olivat saaneet hänet noudattamaan äärimmäistä varovaisuutta, ja heidän ensimmäisen keskustelunsa jälkeen oli hän nähnyt parhaaksi jälleen kätkeä pistoolinsa varmaan talteen. Hän koetti kaikin tavoin käyttäytyä niin, ettei hän antaisi aihetta epäluuloihin.
Onnettomuudeksi oli hänen huoneensa hotellin toisessa kerroksessa, joten hänen oli mahdoton tulla tahi mennä kenenkään huomaamatta. Mutta hän oli huomannut, että yläkerran käytävän ikkunan alla oli jokin tiilikattoinen varastohuone, jonka takana oleva hotellin aluetta ympäröivä aita oli sileäharjainen eikä lyöty täyteen suuria piikkejä ja särjettyjen pullojen pohjia, kuten Kubassa oli tapana. Sitä tietä hän saattoi poistua, kun aika oli tullut. Pieni öljylamppu, joka paloi aivan hänen ovensa kohdalla, valaisi käytävää, ja sen lepattava liekki oli aina sammumaisillaan, minkä seikan Johnnie totesi suurella mielihyvällä. Eräänä iltana ajoi äkillinen sadekuuro hänet katon alle, ja kun hän meni huoneeseensa, näki hän, että käytävän lamppu heilahteli ja savusi ilmanvedossa. Ulkona oli pilkkopimeä ja hän päätteli, että kadut olivat aivan autiot. Hakien esille kirjan, jonka hammaslääkäri Alvarado oli antanut, hän pisti sen kiireesti poveensa ja asettui aivan ovensa eteen, ja kuultuaan vakoilijan menevän viereiseen huoneeseen hän hiipi käytävään ja puhalsi lampun sammuksiin. Hetkistä myöhemmin hän oli jo varastohuoneen katolla ja kiipesi varovasti alas rukoillen, ettei kukaan olisi huomannut hänen pakoaan. Sade valui virtanaan ja hän oli aivan läpimärkä, kun hän pudottautui pihalle, mutta siitä huolimatta häntä nauratti. Aidasta hän suoriutui helposti ja kiivettyään vielä toisen aidan yli hän oli eräällä pimeällä syrjäkadulla, joka oli aivan autio. Pysytellen aina synkimmässä varjossa ja lukuisten parvekkeiden pimennoissa hän lähti sitten ripeästi eteenpäin.
Alvaradon asunnon suljettujen ikkunaluukkujen raoista näkyvä valo ilmaisi, että perhe oli kotosalla, ja hetkisen hapuiltuaan O'Reilly löysi oven, jonka hän avasi koputtamatta, ja astui sisään. Hän tuli, kuten hän oli arvannutkin, perheen arkihuoneeseen ja säikähdytti siellä olijat pahanpäiväisesti. Kuului naisen kirkaisu ja eräs mies, jonka O'Reilly heti tunsi Ignacio Alvaradoksi, hypähti ylös huudahtaen:
"Ken olette?"
"Ystävä. Älkää pelästykö." Johnnie hymyili miellyttävintä hymyään ja otti povestaan kastuneen paketin. "Terveisiä Tomas-veljeltänne. Hän pyysi minua antamaan teille tämän kirjan tervehdyksellä, että hän palauttaa sen nyt monin kiitoksin."
"Mitä tarkoitatte?" Ilmeisesti ei kysyjä ymmärtänyt tästä kaikesta rahtuakaan ja hänen äänensä melkein vapisi pelosta. O'Reilly aukaisi paperin ja pani kirjan Alvaradon käteen.
"Katsokaa, olkaa hyvä, ja asia selviää heti. En joutanut koputtamaan ovelle pelosta, että joku seuraisi minua."
Alvarado tuijotti kirjaan ja sitten puhujaan. Hetkisen kuluttua hän pyysi kädenliikkeellä vaimoaan poistumaan ja kysyi sitten väkinäisesti:
"Mitä tahdotte?"
O'Reilly selosti asiansa muutamin sanoin, jolloin Alvaradon jännitys näytti laukeavan.
"Nyt käsitän", sanoi hän hymyillen. "Mutta kylläpä te pelästytitte minut aikalailla. Caramba! Ja tämä kirja! Ha, ha! Tomaksella on aina omat keinonsa. Olipa hyvä, että olitte varovainen, sillä minua pidetään tarkoin silmällä. Autan teitä mielelläni, mutta ette saa enää tulla tänne. Menkää asuntoonne ja — antakaahan olla." Herra Alvarado mietti hetkisen ja jatkoi sitten: "Nyt tiedän! Joka aamu puoli yhdeksän kulkee hotellinne ohi eräs mies, jolla on panamahattu ja harmaa silkkinen kaulaliina, joka on kiinnitetty suurella kultaneulalla. Hänet kyllä tunnette. Eräänä päivänä, en voi vielä sanoa, milloin, hän nostaa hattuaan, näin, ja pyyhkäisee samalla kasvojaan. Ymmärrättekö? Hyvä. Seuratkaa häntä. Hän antaa teille lopulliset ohjeet. Sillä aikaa ilmoitan täällä olostanne eräälle ystävällemme, johon voi luottaa. Tunnetteko rohdoskauppias Maninin? Puhukaa hänelle, ja hän ilmoittaa kyllä teille aina, miten asiamme edistyy. Nyt menkää, ennenkuin kukaan tulee."
O'Reilly pudisti Alvaradon kättä ja astui ulos sateeseen jättäen huoneen puhtaalle siniselle mosaiikkilattialle suuren vesilammikon.