X.
O'REILLY PUHUU "RISAKIELTÄ".
Käyntinsä jälkeen Ignacio Alvaradon luona O'Reilly käyttäytyi niin huolettomasti, että häntä valvomaan asetettu valtiollisen poliisin asiamies katsoi voivansa vähentää valppauttaan. Ja mitäpä epäilyttävää olisi voinut olla miehessä, joka vietti kaikki aamupäivänsä nojatuolissaan istuen ja ohikulkijoita katsellen ja iltapäivällä joko käveli kaupungilla ja viivähti hetkisen Maninin rohdoskaupan kuistilla juoden lasin suudavettä tahi tarinoi maanmiehensä, tuon amerikkalaisen sanomalehtimiehen kanssa. Tämä O'Reilly oli varmaankin aivan vaaraton henkilö. Mutta vakoilija ei voinut arvata, miten kärsimättömäksi O'Reilly alkoi käydä, kun pari viikkoa oli kulunut eikä merkkiä näkynyt. Manin kehoitti häntä pysymään tyynenä ja toisti yhä uudelleen, että Cubitaksen harjanteilla majailevat ystävät olivat saaneet tiedon ja olivat ryhtyneet toimenpiteisiin. Mutta Johnnie ei voinut olla rauhallinen. Toimettomuus tylsistytti ja lamautti hänet, ja hän tuli melkein sairaaksi ajatellessaan, miten paljon oli haaskautunut kallista aikaa. Sitäpaitsi alkoivat hänen rahansakin loppua.
Vihdoin kuitenkin valkeni päivä, jolloin mies, jolla oli harmaa kaulaliina, nosti hattuaan ja pyyhkäisi kasvojaan hotellin ohi kulkiessaan. Johnnie malttoi tuskin pysyä tuolissaan. Hetkisen kuluttua hän nousi vitkalleen, venyttelihe perusteellisesti ja lähti hitaasti miehen jälkeen, jota hän piti koko ajan silmällä näkemättä kuitenkaan mitään muuta merkkiä. Mies pysähtyi tervehtimään tuttaviaan ja kävi ostoksilla suunnaten vähitellen tämän näköjään aivan tarkoituksettoman kävelynsä yhä kauemmaksi laitakaupungille. O'Reillyn varjoa ei onneksi näkynyt missään.
Luomatta silmäystäkään taakseen mies kääntyi vihdoin erääseen suureen aitaukseen. O'Reilly seurasi ja huomasi tulleensa vanhalle hautausmaalle, jonka erästä varjoisaa kujaa myöten mies kiiruhti edelleen kääntyen äkkiä vasemmalle. Kun O'Reilly tuli paikalle, ei ketään näkynyt. Peläten erehtyneensä hän jatkoi kiireesti matkaansa ja kuljettuaan hetkisen hän kuuli suureksi helpotuksekseen hiljaisen:
"Hs! Hs!"
Ääni tuli eräästä tiheiköstä, jossa O'Reilly tapasi kubalaisen odottamassa. Tämä sanoi nopeasti:
"Valmistukset on tehty. Kuulkaa tarkoin. Viikon kuluttua tästä päivästä lukien teidän täytyy olla kello kymmenen aamulla Maninin rohdoskaupassa, jonka ohi näette kahden neekerin kuljettavan kolmea hevosta. Viisitoista minuuttia yli kymmenen menette San Rafael-katua pitkin kaupungin laitaan sairaalan luo. Neekerit tulevat jäljessänne. Lähellä on pieni linnake —"
"Tiedän."
"Jos menette sen ohi, niin teidän käsketään pysähtyä. Sentähden kulkekaa sairaalaa kohti, mutta älkää menkö portista sisälle, sillä portin edessä ottavat neekerit teidät huostaansa. Kun he pysähtyvät korjaamaan kolmannen hevosen satulavyötä, hypätkää selkään ja antakaa mennä täyttä laukkaa. Espanjalaiset ampuvat kyllä jälkeenne, mutta jos teihin sattuu, niin neekerit pitävät teistä huolen. Jos heistä jompikumpi haavoittuu tahi menettää hevosensa, niin teidän on vietävä hänet mukananne. Ratsastettuanne noin puoli penikulmaa te tapaatte oikealla olevassa metsikössä joukon kapinallisia. He tietävät tulostanne. Hyvästi siis ja onneksi olkoon." Mies puristi hymyillen O'Reillyn kättä ja poistui nopeasti, ja O'Reilly palasi hotelliinsa.
Vihdoinkin! Viikko vielä ja tämä toimettomuus loppuisi ja hän saisi aloittaa etsintänsä. Ajatus pani hänen verensä kiertämään nopeammin ja hänen korviaan kuumensi. Rosa oli varmaankin jo siinä uskossa, että hän oli muuttanut mielensä eikä enää tulisikaan. Niinkuin hän voisi tehdä sen! "Oi Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" No, viikossahan oli vain seitsemän päivää ja sitten — O'Reilly olisi ollut heti valmis antautumaan alttiiksi espanjalaisten luodeille.
Mutta nuo seitsemän päivää olivat enemmän kuin viikko, ne olivat koko iankaikkisuus. Tunnit kuluivat vitkalleen, ja O'Reilly oli aivan kuumeessa kärsimättömyydestä.
Hänen täytyi tällä ajalla pakostakin seurailla Leslie Branchin puuhia. Tämä oli kaikkea muuta kuin hilpeä kumppani, sillä hänen luja uskonsa tautinsa pahenemiseen teki hänet toivottoman synkkämieliseksi. Mies oli todellinen epätoivon kaivo. Hän valitti aina eikä mikään miellyttänyt häntä, ja ellei hänellä olisi ollut erästä hyvää puolta — hänen alituinen ärtyisyytensä ilmaantui välistä sangen huvittavalla tavalla — niin ei kukaan olisi voinut häntä sietää. Branchia oli aivan mahdoton rohkaista, ja vaikka Johnniesta näytti, että Kuban ilmanala sopi tälle mainiosti, ei Branch sitä myöntänyt. Hän aivan suuttui, jos sanottiin, että häneltä puuttui vain hyvää tahtoa voittaa sairautensa. Jokainen rohkaiseva sana, jopa viittauskin siihen suuntaan, oli hänen mielestään hänen rehellisyytensä epäilemistä tahi sydämettömän välinpitämättömyyden ilmaus. Hän puheli toivehikkaasti liittymisestään kapinallisiin, ja jos O'Reilly olisi voinut, niin hän olisi mielellään toteuttanut Branchin toiveen saada maistaa tuota "elämän suolaa", mutta koska hänen oma tulevaisuutensakin oli tuntemattomien ystävien varassa, ei hän tohtinut ryhtyä mihinkään. Hän oli niin varovainen, ettei hän puhunut Branchillekaan seikkailusta, joka häntä odotti.
Tuo päivien päivä valkeni vihdoin ja Johnnie oli jo hyvissä ajoin Maninin luona juoden mautonta mehuvettä ja vartioiden kiihkeästi katua. Neekerit ilmaantuivat hevosineen määrätyllä hetkellä, ja O'Reilly alkoi vahtia kelloaan sellaisella tarmolla, ettei rohdoskauppias voinut olla ilveilemättä hänelle.
Mutta hänen ilottelunsa loppui äkkiä. Kadulta kuului kimeä torventoitahdus ja parisataa ratsumiestä ilmaantui näkyviin. Ne kääntyivät San Rafael-kadulle ja katosivat näkyvistä laitakaupungille päin.
"Mitähän tämä merkitsee?" murahti rohdoskauppias.
"Odottakaahan täällä, niin minä menen katolle kiikaroi maan."
O'Reilly koetti pysyä tyynenä pannen samalla merkille, että liike kadulla vilkastui joka hetki. Jalankulkijat pysähtyivät ryhmiin, kauppiaat ilmestyivät puotiensa portaille, ja ilmassa aivan sinkoili kysymyksiä. Sitten kuului San Rafael-kadun päässä olevan linnakkeen taholta kaukaista ammuntaa, torven toitahduksia ja huutoja.
"Kapinalliset!" huusi joku.
"Dios mio, ne hyökkäävät kaupunkiin!"
"Mahtaisivatkohan sentään rohjeta?"
Katot olivat nyt mustanaan väkeä. Manin syöksyi huoneeseen.
"Jotakin on hullusti", kuiskasi hän. "Tuossa metsässä tien varrella tapellaan. Meidät on petetty."
"Kello on nyt viisitoista yli kymmenen", sanoi O'Reilly. "Minun täytyy lähteä."
Manin katsoi häneen ihmeissään. "Ettekö ymmärrä —"
"Neekerit hevosineen ovat pian paikallaan, ja minä lähden nyt."
Manin koetti painaa Johnnien takaisin tuoliin. "Tehän olette aivan järjiltänne", huohotti hän. "Ystävämme peräytyvät parhaillaan vuoristoon, joten yrityksestä ei tule nyt mitään. Menkää sukkelaan hotelliinne."
Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Manin kuuli tuon hyvänsävyisen amerikkalaisen kiroavan. O'Reillyn silmät leimusivat, ja hän oli todellakin menettänyt kokonaan malttinsa.
"Mutta minä menen sittenkin", huusi hän. "Kuban kaikki kirotut espanjalaiset eivät voi minua enää pidättää. Jumalani! Olen jo kyllin kauan odottanut ja nyt yritän, vaikka —"
"Olette totisesti hullu!" julisti rohdoskauppias. "Tahdotte siis aivan tahallanne tapattaa itsenne?" O'Reilly lasketti toisen kirouksen ja riuhtaisihe irti.
"Hyvä on sitten", huudahti Manin, "mutta ajatteletteko lainkaan meitä, jotka olemme uskaltaneet henkemme tähtenne? Otaksutaanpa, että pääsette pakoon. Minkälaisen vastaanoton luulette saavanne meikäläisten luo päästyänne? Ettekö usko heidän ajattelevan, että juuri te olitte houkutellut heidät viekkaasti ansaan?"
Nuoren miehen kiihtymys alkoi asettua, ja hänen silmäinsä hurja ilme lientyi vähitellen.
"Ei!" jatkoi Manin. "Teidän täytyy odottaa, kunnes —" Hän vaikeni äkisti ja astui myymäläpöytänsä taakse, sillä eräs espanjalaisen upseerin univormuun puettu mies oli tullut kuistille.
Tulija, joka oli hienon ja valppaan näköinen nuori mies, meni suoraan O'Reillyn luo ja sanoi katseltuaan ympärilleen niin kovalla äänellä, että molemmat kuulivat:
"Señor, olette vaarassa. Teidät vangitaan ensi yönä, ja minä pyydän teitä huolehtimaan, ettei hallussanne ole silloin mitään vaarallista tahi luvatonta."
O'Reillyn kasvoilla kuvastui mitä vilpittömin hämmästys. "Vangitaan? Ja minkätähden? Miksi —"
Vieras kohautti hartioitaan. "En tiedä. Toverinne, sanomalehtimies, vangitaan samalla, joten teidän pitäisi varoittaa häntä. Mutta olkaa varovainen sitä tehdessänne, sillä häntä vartioidaan tarkasti ja hänen jokainen sanansakin kuullaan."
"Miksi ilmoitatte tämän minulle — te? Oliko — oliko tämä ehkä jokin juoni saada tarpeellista tukea epäluuloillenne?" kysyi O'Reilly. Manin katseli heitä huolestuneesti, ja hänen kielellään pyöri sama kysymys.
"Ei!" Upseeri pudisti päätään. "Olen ystävä — kubalainen tästä univormusta huolimatta. Jos toistatte sanani kuulustelussa, niin minut ammutaan tunnin kuluttua. Minä pyydän" — hänen äänessään oli rukoileva sointu — "olkaa varovainen ja ottakaa varoitukseni huomioon. Minä en tiedä, oliko teillä mitään tekemistä äskeisen kahakan kanssa, mutta vähän aikaa sitten tuli linnakkeesta sana, että kapinalliset olivat lähellä. Toivottavasti kaikki meni onnellisesti. Muistakaa nyt — ensi yönä!" Upseeri poistui kumartaen.
Manin huokaisi helpotuksesta. "Caramba! Kylläpä minä säikähdin.
Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen. No, mitä minä sanoin?"
"Tuo mies on meidän vakoojiamme!"
"Epäilemättä. Meillä on paljon kannattajia. Nyt näette, mitä olisi tapahtunut, jos olisitte yrittänyt lähteä. Valmistautukaa nyt pahimman varalle."
Noin puolta tuntia myöhemmin O'Reilly näki ratsuväkiosaston palaavan, ja miehet nauroivat ja huutelivat joitakin ivallisia huomautuksia kahakasta katukäytävillä kulkevalle yleisölle. Pari haavoittunutta oli joukossa. He olivat kalpeat ja pysyivät satulassa vain toveriensa tukemina, mutta yleisön huomio ei ollut heihin kiintynyt. Kaikki katselivat joukon takana köydessä venyvää veristä ryysyläjää, joka oli ollut vielä äsken taistelukuntoinen mies. Köysi nytki säälimättömästi hervottomia jäseniä, ja mudan mustaamat kasvot tuijottivat sokeasti ylöspäin.
O'Reilly tuijotti kadulle kauhun lamauttamana. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää ja päästäkseen näkemästä tuota kauheata näkyä hän hoippui huoneeseensa mielessään kaamea kysymys, oliko hän mahtanut aiheuttaa tuon miespoloisen kuoleman. Nyt ei Puerto Principen kaduilla hurrattu sotilaiden ratsastaessa ohitse. Yleisö kääntyi katsomaan joukon jälkeen ja jäi tuijottamaan kauhun valtaamana köydessä venyvään ruumiiseen. Keskustelu vaikeni ja hiljaisuudessa kuultiin vain aseiden kalahtelua ja loittonevan ratsujoukon kavioiden kopinaa, jota espanjalaisten sotilaiden raa'at huudahdukset säestivät.
Jostakin syystä ei Leslie Branchia löytynyt nyt mistään; hänen ovensa oli lukittu eikä kukaan ollut nähnyt häntä, joten O'Reilly ei voinut varoittaa häntä ennen iltaa, jolloin Branch ilmestyi aivan äkkiarvaamatta juuri kun Johnnie istahti illallispöytään.
"Missä perhanassa olet ollut?" kysyi O'Reilly äkäisesti.
"Olinpahan vain viikkopakinaani kirjoittamassa. Kerroin aamullisesta 'taistelusta', mutta kun en voinut työskennellä huoneessani, niin —"
"Istu nyt ja älä hypähdä ylös kun kuulet mitä on tapahtunut. Meidät nitistetään ensi yönä."
"Miksi yöllä?"
"En tiedä. Ehkäpä se on sopivin aika sotilaallisille toimenpiteille."
"Mistä meitä syytetään?"
"Arvelen, etteivät espanjalaiset viranomaiset voi ylimalkaan sietää meitä. Onko sinulla mitään luvatonta huostassasi?"
"Ei — ei suinkaan. Paitsi henkilötodistuksiani ei minulla ole muita papereita kuin — kuin suosituskirjeeni kenraali Maximo Gomezille."
O'Reilly menetti äkkiä vähäisenkin ruokahalunsa. "'Ei muita papereita kuin kirje kenraali Gomezille!'" toisti hän hillitysti. "Hyvä Jumala, Branch! Sinut ammutaan varmasti huomenna aamun sarastaessa."
Branch rykäisi kuivasti. "Niinkö luulet? Arvelet ehkä, että olisi viisainta hävittää tuo kirje?"
"Tee se mahdollisimman pian. Missä säilytät kirjettä?"
"Huoneessani."
"Hm! Siinä tapauksessa on tehtävä sangen vaikea, enkä voi taata onnistutko lainkaan." O'Reillyn aivot toimivat tarmokkaasti. "Mikäli olen ymmärtänyt puheistasi vartioidaan sinua huoneessasikin."
"Tuhat tulimmaista, totta kait!"
"Etkö voisi käyttää jotakin toista kirousta?" sanoi O'Reilly ärtyisesti. "Mielestäni on 'tuhat tulimmaista' aina ollut mitättömän laimea ja kaikkea vaikutusta vailla."
"Viereiseen huoneeseen tuli aamulla uusi asukas. Kuulin sieltä liikettä ja olen varma, että se roisto on tehnyt väliseinään tirkistysreiän." Branch oli nähtävästi hyvin hermostunut.
"No, aivan varmasti. Minulla on samanlainen naapuri; tuo tuolla, joka parhaillaan katselee meitä."
Leslie loi kiukkuisen katseen mieheen, jota hänen ystävänsä oli tarkoittanut. "Oikea vakoilijan naama, eikö niin? Mutta sanopas, mitä minä teen tuolle kirjeelle?"
"Sitä juuri mietiskelen", vastasi Johnnie. Hetkisen kuluttua ystävykset nousivat ja poistuivat huoneesta Johnnien yhä miettiessä pulmaa.
Tultuaan Branchin asuntoon O'Reilly tutki huoneen niin tarkoin kuin hän suinkin tohti. He olivat molemmat jännityksessä, sillä heidän mielestään oli aivan varmaa, että vihamieliset silmät vartioivat heitä koko ajan, mutta siitä huolimatta he olivat huolettoman näköiset ja juttelivat iloisesti. Tuon suosituskirjeen polttaminenhan näytti olevan maailman helpoin asia, mutta he käsittivät täysin, että tilanne kävisi monin verroin vaikeammaksi, jos heidän epäluuloissaan olisi perää ja teko huomattaisiin. He eivät voisi selittää sitä niin tyydyttävästi, että kuulustelijat tyytyisivät. Tuon salaperäisen paperin hävittäminen, ja varsinkin kun tuo hävittäminen tapahtui niin myöhään illalla, tuntuisi jo mahdollisimman omituiselta, jopa niin epäilyttävältä, että se voisi tuhota heidät perinpohjin. Saarelta hänet ainakin karkoitettaisiin, siitä oli O'Reilly varma, sillä hän tiesi, että viranomaiset etsivät vain jotakin syytä päästäkseen hänestä eroon. Hänen kynsiään vallan kihelmöi polttaa kirje poroksi lampun liekissä. Vankeus ja melkeinpä mikä muu rangaistus hyvänsä olivat hänen mielestään siedettävämmät kuin karkoitus. Silloin hänen täytyisi alkaa alusta jälleen.
Puhuessaan hän silmäili koko ajan ympärilleen, ja lopulta hän oli keksivinään keinon. Ollakseen varma, ettei hänen sanojaan ymmärrettäisi, hän kysyi toveriltaan:
"Mitä vieraita kieliä osaat?"
"Espanjaa ja 'risakieltä'."
O'Reillyä nauratti tilanteesta huolimatta ja turvautuen "risakieleen", joka syntyy kun sanojen tavut muutetaan määrätyn järjestelmän mukaan, ja jota jokainen amerikkalainen koulupoika osaa, hän kiinnitti kumppaninsa huomion huoneen tiilikattoon.
Branch oli teräväjärkinen mies ja hän ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Talo oli yksikerroksinen ja katto oli tehty parin jalan pituisista tavallisista Kuban kattotiilistä. Tiilet oli ladottu peräkkäin säännöllisiin riveihin harjalta räystäälle saakka niin, että kuperat puolet olivat alaspäin, ja kahden tämmöisen tiilirivin välinen sauma peitettiin kolmannella rivillä, johon tiilet ladottiin kupera puoli ylöspäin. Monet tiilet olivat vääristyneet poltettaessa, niin etteivät liitokset olleet tiiviit, joten katossa oli runsaasti kirjeelle sopivia piilopaikkoja. Salakieltään käyttäen O'Reilly käski kumppaninsa avata pöytälaatikon, jossa tuo kovanonnen kirje oli, niin että tämä löytäisi paperin heti pimeässäkin. Branch teki, kuten häntä oli pyydetty.
He puhelivat vielä hetkisen ja nousivat sitten poistuakseen. O'Reilly viivähti oven edessä, jossa oli aivan hänen päänsä yläpuolella melkoinen lovi tiilien välissä, ja Branch puhalsi lampun sammuksiin. Sitten kuului paperin kahahdus ja seuraavassa silmänräpäyksessä Branch oli O'Reillyn vieressä, joka kumartui samassa ja nosti hänet sääristä katon rajaan. Parin sekunnin kuluttua O'Reilly tunsi heikon puserruksen olkapäissään, jolloin hän laski taakkansa äänettömästi maahan, ja molemmat lähtivät huoneesta.
Kun he olivat päässeet turvallisesti kadulle, alkoi Branch tunnustella päälakeaan, ja lausui huolestuneesti: "Tuhat tulimmaista, kuinka vahva olet! Ei paljon puuttunut, ettet puskenut päätäni katon läpi. Mutta luulenpa papereiden olevan hyvässä tallessa."
"Papereiden?"
"Niinpä niin. Kätkin henkilötodistuksetkin, sillä nämä halvatun don
Juanit näkyvät vihaavan amerikkalaisia. Olen nyt englantilainen
ja sinun olisi parasta seurata esimerkkiä. Olen — tuota noin —
Pawtucketin kreivin poika — nuorin poika, ja sinä voisit sanoa, että
Irlannin herttua-vainaja oli setäsi, tahi jotakin sinnepäin."