XI.
KENRAALIN KÄSI.
O'Reilly vangittiin puoliyön aikaan. Kun perusteellinen ruumiintarkastus oli toimitettu ja kaikki hänen tavaransa tutkittu perinpohjin, lähdettiin päävahtiin, jossa Leslie Branch jo oli.
Sairas sanomalehtimies näytti pidemmältä, laihemmalta ja verettömämmältä kuin milloinkaan ennen, ja hänen toivottoman synkät kasvonsa soveltuivat tilanteeseen ihailtavan hyvin.
"Halloo, kreivi! Mitä kuuluu?" huudahti Johnnie ohimennen.
"Hyvääpä tietenkin!"
Eräs upseeri käski heidän pitää suunsa kiinni.
Sitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluttua vangit vietiin suureen huoneeseen, jossa espanjalaisen varusväen koko esikunta näytti olevan koolla. Univormujen kokoelma oli todellakin vaikuttava, ja julmia kasvoja oli pitkä rivi. Molemmat amerikkalaiset otettiin vastaan kiukkuisin ja vihaisin silmäyksin.
Vangit saivat käskyn seisoa vieretysten syyttäjiinsä päin, ja sitten heitä kuulusteltiin vuorotellen. Kuulustelu oli ankara ja säälimätön, mutta kun O'Reilly osasi espanjan kieltä, tuli hän tulkitta toimeen. Hän sanoi tulleensa saarelle vain terveytensä tähden ja oli aina koettanut noudattaa mahdollisimman tarkoin vallitsevia määräyksiä. Jos hän oli niitä jotenkin rikkonut, niin hän oli tehnyt sen tietämättään eikä tahallaan. Hän kielsi jyrkästi olevansa missään yhteydessä kapinallisten kanssa, ja vaati selitystä, miksi hänet oli vangittu.
Mutta hänen uskottavalta kuulostava puheensa ei tehnyt pienintäkään vaikutusta kuulijoihin. Kaupungin varusväen päällikkö, kenraali Antuna, jolla oli hovimiehen hieno käytöstapa, mutta sotilaan kylmä ja rohkea katse, nojautui eteenpäin sanoen:
"Teillä on siis huono terveys, Señor?"
"Kovin huono. Minua vaivaa ankara kolotus."
"Ja kolme päivää sitten olitte ulkona kaupungilla myrskyssä ja sateessa", hymähti kenraali.
"Aivan niin, herra kenraali."
"Sateen tauottua palasitte hotelliinne. San Rafael- ja Estrella-katujen kulmaan oli muodostunut suuri lätäkkö, jonka yli hyppäsitte. Olenko oikeassa?"
"Kyllä."
Kenraali Antuna katsahti paperiin, joka oli hänen edessään pöydällä. "Tuo lätäkkö oli kuusi jalkaa ja neljä tuumaa läpimitaten. Voitteko vaatia minun uskovan, että kolotusta sairastava henkilö voisi loikata sellaisen matkan?"
Leslie Branch muutti jalkaansa ja kostutti huuliaan, mutta O'Reilly kohautti vain kärsimättömästi hartioitaan. "Hyvä kenraali", sanoi hän, "ettekö ole milloinkaan potenut kolotusta tahi hermosärkyä? Niinkö? No, sittenhän tiedätte, että jomotus on aivan yhtämittainen, eikö niin? Mutta nyt on asian laita siten, ettei tautini vaivaa minua juuri ollenkaan tässä ilmanalassa, ja sentähden olen täällä."
Kenraali valikoi pöydällä olevien esineiden joukosta keskikokoisen pistoolinammuksen, jota hän näytti O'Reillylle kysyen:
"Mitäs tästä sanotte?"
"Mitä tarkoitatte? En ymmärrä kysymystänne."
"Tämä löytyi matkalaukkunne vaatelokerosta." O'Reilly rypisti ensin kulmiaan, mutta samassa hänen rohkeat kasvonsa kirkastuivat. "Se on varmaankin unohtunut laukkuuni, kun lähdin Matanzasta kolme kuukautta sitten."
"Mitä? Matanzastako!" huudahti eräs eversti kiihkeästi. "Mitä teillä oli Matanzassa tekemistä?"
Kieroilu oli nyt tarpeetonta, ja Johnnie selosti tarkkaan olonsa
Matanzassa Carterin tuontiyhtiön edustajana, mainitsi nimiä, osoitteita
ja tekemiään kauppasopimuksia ja pyysi läsnäolijoita tiedustelemaan
Matanzasta, oliko hän puhunut totta vai ei.
Muutamiin kuulijoihin puhe epäilemättä vaikutti, mutta hänen nykyisten puuhiensa viattomuutta ei kukaan uskonut; näyttipä aivan siltä, että tuon julman everstin mielestä oli syytetyn aikaisempi oleskelu Kubassa mitä luotettavin todistus tämän kuulumisesta kapinallisten järjestöön. Johnnie arvasi, että hänen epäiltiin olevan niitä amerikkalaisia insinöörejä, joita huhu kertoi vihollisen palkanneen armeijaansa räjähdysaineiden käyttöä ohjaamaan. Häntä koetettiin kiertää mahdollisimman viekkaasti laadituilla kysymyksillä ja monimutkaisia teknillisiä lauseparsia käyttäen, niin että hän vahingossa sanoisi jotakin, joka ilmaisisi hänen oikean ammattinsa ja vahvistaisi häneen kohdistuneet epäluulot. Hänen kätensäkin tutkittiin erittäin huolellisesti, oliko niissä muutamia varmoja tunnusmerkkejä tahi kemiallisten aineiden käsittelyn jättämiä jälkiä, ja vihdoin päätti tuo kiihkoisa eversti lopullisesti musertaa O'Reillyn ottamalla pöydältä pienen nikkelöidyn esineen, jota hän heilutteli riemuiten tämän silmäin edessä.
"Tämä ilveily saa nyt loppua!" jyrisi hän. "Mikä vehje tämä on, häh?"
"Nenäruisku, mikäli minä tiedän. En ole ikinä semmoista tarvinnut."
"Se on minun", sanoi Leslie Branch, mutta eversti ei ollut kuulevinaan.
"Ahaa! Selittäkääs, miten sitä käytetään."
Johnnie teki niin, mutta hänen selityksensä ei saavuttanut vähintäkään luottamusta everstin ivallisista hymähdyksistä ja paljonpuhuvista eleistä päättäen. "Siinä kuulette!" huudahti tämä kääntyen esimieheensä. "Mies valehtelee, niin että nokka heiluu."
Toiset upseerit tarkastelivat uteliaasti tuota harvinaista esinettä ja kuiskailivat keskenään ja uskalsipa eräs varovasti koetella sen kärkeäkin.
"Mikä tuo esine sitten oikein on?" kysyi kenraali. Nyt oli everstin suuri hetki tullut. "Sanon sen heti", alkoi hän vilkaisten syrjäkareittain O'Reillyyn. "Tiedän yhtä ja toista mekaniikan alalta ja sentähden en uskonut siteeksikään tuon lurjuksen julkeita valheita. Tämä" — hän loi tovereihinsa leimuavan katseen — "tämä esine on minun tietääkseni koje, jolla ruiskutetaan räjähdyselohopeaa dynamiittipanoksiin." Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Upseerit tuijottivat tuohon pikkuiseen ruiskuun hämmästyksestä sanattomina.
"Kuinka sitä käytetään?" äännähti eräs.
"Laite on noita nerokkaita amerikkalaisia keksintöjä, mutta en ole sattunut vielä semmoista näkemään. Hyvän järkeni avulla vain ymmärsin tähän kätketyn ajatuksen. Onhan selvää, että tämä kärki pistetään dynamiittiin, näin, ja painetaan mäntää —" Kenraali Antunalta pääsi huikea hätähuuto, ja läiskäyttäen kädet silmilleen hän nousi horjuen tuolistaan. Tehdäkseen selityksensä mahdollisimman havainnolliseksi oli eversti painanut mäntää sillä seurauksella, että ruiskun sisältö sattui suoraan hänen hartaasti kuuntelevan päällikkönsä tarkkaavaisiin kasvoihin.
"Silmäni! Dios mio! Olen menettänyt näköni ainiaaksi!" huusi onneton kenraali hänen alaistensa tuijottaessa häneen kauhun valtaamina. Onnettomuuden aiheuttaja kalpeni liidunvalkeaksi ja lysähti tuoliinsa kuin halvauksen saanut.
"Lääkäri, sukkelaan!" karjui joku. "Jumalani, miten ajattelemattomasti tehty."
"Tämä — tämä on hirmuista", änkytti toinen. "Se — se räjähtää pian."
Kaikki syöksähtivät kauemmaksi pöydän luota, mutta Leslie Branch nauroi, niin että hän aivan tärisi. Hänen laiha ruumiinsa nytkähteli kuin suonenvedossa, kalpeat kasvot olivat punehtuneet ja sinertäviltä huulilta kuului sarja hermostuneita hykäyksiä, jotka päättyivät käheään ja vinkuvaan köhimiseen. O'Reilly ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen nauravan.
"Sano — sano niille, että ruiskussa oli vain suolavettä", sai Leslie vihdoin vaivoin sanotuksi.
Kun tämä tervetullut huomautus oli käännetty ja kenraali huomannut sen todeksi, pääsi kaikilta helpotuksen huokaus, jota seurasi arka silmäys everstiin. Tämä oli sangen murheellinen ja saatettuaan itsensä ja päällikkönsä naurunalaisiksi hän kätki nyt häpeänsä ottamalla kasvoilleen ilmeen, jossa synkkä ja loukattu arvokkuus kuvastui. Oli kuitenkin ilmeistä, että hän piti vieläkin näitä amerikkalaisia sangen vaarallisina henkilöinä ja oli epäluuloisempi kuin konsanaan.
Tämä välikohtaus keskeytti O'Reillyn kuulustelun ainakin hetkeksi, ja huomio kiintyi nyt hänen kumppaniinsa. Branchin kohta oli ilmeisesti toivoton. Hän myönsi olevansa sanomalehtimies ja lähettäneensä postitse julkaistaviksi aiottuja kirjoituksia, mikä oli jo aivan tarpeeksi upseerien ilmeistä ja silmäyksistä päättäen. Näki kaikesta, ettei häntä kohtaan aiottu osoittaa vähintäkään sääliä. Mutta hän aiheutti täydellisen yllätyksen, kun hän aivan rauhallisesti sanoi olevansa Englannin alamainen ja varoitti vangitsijoitaan kohtelemasta häntä yhtä hävyttömästi ja ankarasti kuin amerikkalaisia. Hänen sanansa vaikuttivat, omituista kyllä, sillä hänen tuomiotaan ei julistettu heti, vaan vangit vietiin huoneesta ja käskettiin odottamaan.
Vihdoin sai O'Reilly käskyn tulla kenraalin luo, joka oli aivan yksinään tuossa suuressa huoneessa, kun O'Reilly astui sisään.
"Suokaa minulle anteeksi häiriö, jonka olemme teille aiheuttaneet", aloitti kenraali.
"Olenko siis vapaa?"
"Olette."
"Minä kiitän."
Kenraalin silmät välähtivät. "En uskonut hetkeäkään tuota puhetta, että olette dynamiittimiehiä", lausui hän. "Ei, minulla on omat epäluuloni, joita tämä kuulustelu ei ole ikävä kyllä lainkaan kyennyt poistamaan."
"Saanko kysyä, mistä sitten minua oikein epäilette?" Johnnien mielenkiinto oli todellakin herännyt.
"Herra O'Reilly", sanoi kenraali painolla ja vakavasti, "uskon teidän olevan maalleni paljon vaarallisemman henkilön kuin tusina pommimiehiä. Olette kirjailija."
O'Reilly hymyili. "Ovatko kirjailijat niin vaarallista väkeä?"
"Miten milloinkin. Nyt esimerkiksi ovat Yhdysvallat taipuvaiset tunnustamaan Kuban kapinan oikeutetuksi, ja välit Espanjan kanssa kiristyvät joka päivä; kärsimättömyys kasvaa kummallakin puolella, ja kaikkeen ovat syynä vain nuo liioitellut kuvaukset ja ilkeämieliset valheet, joita sanomalehdistöllenne täältä käsin syötetään. Olemme päättäneet kukistaa tämän kapinan omalla tavallamme emmekä aio sietää muukalaisten sekaantumista asioihimme. Sotaa ei käydä milloinkaan huvikseen, mutta te sanomalehtimiehet olette kaunistelleet verenvuodatuksen, johon kapinalliset ryhtyivät aloittaessaan sodan, ja samalla olette vääristelleet syyt, joiden takia Espanjan on tukahdutettava tämä mieletön liike, maksoi mitä maksoi. On jo suuri vaara tarjona, että sytytätte palon, joka on tätä moninverroin hirmuisempi. Ymmärrätte siis mitä tarkoitan, kun sanon, että olette paljon vaarallisempi henkilö kuin tusina pommimiehiä. Teidän kynänne voi tehdä enemmän vahinkoa ja tuhota enemmän espanjalaisia sotilaita kuin kokonainen rykmentti amerikkalaisia pommimiehiä. Englantilainen kumppaninne ei salaa tointaan, niin että hänet saattelemme Nuevitakseen, jossa hänen on heti mentävä laivaan ja lähdettävä saareltamme."
"Ja minun sallitte jäädä?" Johnnie oli todellakin hämmästynyt.
"Toistaiseksi. Niin on virallinen päätökseni, mutta" — puhujan silmät välähtivät omituisesti — "näin kahden kesken puhuen tahtoisin mielelläni varoittaa teitä. Olette urhoollinen ja neuvokas mies — sitä ei taida kieltää — ja toisissa olosuhteissa haluaisin kernaasti tutustua teihin lähemmin. Juuri sentähden olen kovin pahoillani, kun minun täytyy varoittaa teitä jäämästä Kubaan — täällä olonne kävisi sangen tukalaksi, siitä voitte olla varma. Minua suorastaan harmittaa, ettemme voi syyttää teitä mistään; asia olisi ollut silloin paljon selvempi. Kysyn sentähden vielä kerran, eikö olisi parempi myöntää, että olen arvannut salaisuutenne?"
O'Reillyn hämmästys alkoi muuttua kipenöitseväksi kiukuksi, sillä hänestä näytti, että hänen kanssaan vain kujeiltiin. Siitä huolimatta hän pudisti päätään ja vastasi tyynesti: "Jos myöntäisin, niin valehtelisin, herra kenraali."
Kenraali Antuna huokaisi. "Siinä tapauksessa tarjoaa tulevaisuus vain ikävyyksiä meille molemmille."
"Olen siis aina vaarassa tulla uudelleen vangituksi."
"Ei suinkaan. Ymmärtäkää minut oikein, sillä tarkoitan vain teidän parastanne. Ette ole voinut olla huomaamatta, että sotilaamme katsovat hyvin karsaasti teitä amerikkalaisia, ja onnettomuuksia ei voida välttää. Ajatelkaapa, että teille tapahtuisi jotakin. Sille emme voisi parhaalla tahdollakaan mitään, ja siinäpä juuri pulma onkin. Te tulitte Kubaan nauttiaksenne sen suloisesta ilmanalasta ja haluatte niin ollen liikkua mahdollisimman paljon ulkosalla, sehän on selvää. No hyvä! Nyt on asian laita siten, että armeijassamme on paljon nuoria alokkaita, joista minulla on paljon huolta. He ovat kyllä isänmaanrakkauden innostamia kunnon poikia, mutta niin kovin huolimattomia. Hyvästä ampumataidosta heillä ei ole aavistustakaan, eivätkä he näy lainkaan käsittävän, miten vaarallisia kapistuksia pyssyt ovat. Ampua räiskitään aamusta iltaan ja on hyvä, jos neljästäkymmenestä laukauksesta yksi osuu maaliin. Minun on täytynyt puuttua asiaan useamman kerran päällikkyyteni kaikella ankaruudella. Minun on oikein paha olla, kun ajattelen, mitä kaikkea teille voi tapahtua ulkona kuljeskellessanne."
"Huolenpitonne on vallan liikuttava", sanoi O'Reilly kumartaen ivallisesti, mutta kenraali Antuna ei ollut äänensävyä huomaavinaan, vaan jatkoi viekasteluaan:
"Ajatelkaahan miltä minusta tuntuisi, jos teidät eräänä kauniina päivänä löydettäisiin hengettömänä." Puhujan äänessä kuvastui syvä tuska. "Millä itseäni puolustaisin ja miten saisin syyllisen selville?"
"Pitämällä minua tarkoin silmällä kuten tähänkin saakka", vastasi
O'Reilly kuivasti.
"Luonnollisesti olette yötä päivää tarkimman valvonnan alainen ja ollakseni täysin varma turvallisuudestanne pyydän teitä sallimaan, että joku mieheni saa aina olla läheisyydessänne, minne ikinä menettekin. Emme haluaisi päästää teitä hetkeksikään näkyvistämme, ja sentähden olisi hyvä, jos sallisitte hänen oleskella kanssanne huoneessannekin kotosalla ollessanne. Tosin en luota salapoliiseihimme, sillä he ovat mielestäni kovin huolimattomia ja välinpitämättömiä, mutta nämä varovaisuustoimenpiteeni vapauttaisivat minut ja maani hallituksen syytöksistä ja kaikesta vastuunalaisuudesta, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Keinoon ryhdyn kuitenkin sangen vastahakoisesti, sillä kaikesta huolimatta se olisi omiaan vain jännittämään maittemme jo ennestään kireitä välejä. Kuten näette, olen täysin rehellinen teitä kohtaan." Kenraali huokaisi. "Toivoisin, että löytäisitte toisen ilmanalan, joka olisi kolotuksellenne yhtä edullinen. Silloin vierittäisitte raskaan taakan hartioiltani. Antaisin luotettavan saattueen seurata teitä Nuevitakseen, josta matka New Yorkiin sujuisi hupaisesti hyvän ystävänne herra Branchin keralla." Puhuja vaikeni toivehikkaasti ivallisen hymyn väikkyessä hänen huulillaan.
Johnnie ei jaksanut hymyillä vastaan, sillä hänen sydämensä oli lyijynraskas. Hän käsitti vastustelun olevan hyödytöntä, sillä hän tiesi aivan varmaan, että jääminen Puerto Principeen tämän selvän varoituksen jälkeen kävisi kovin vaaralliseksi. Hänet yllättäisi jokin onnettomuus, jota hän ei voisi välttää, ja jo tuo kovennettu valvontakin tekisi tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Hetkisen kuluttua hän lausui vakavasti:
"Kiitän hienotunteisuudestanne, herra kenraali. Olen päättänyt noudattaa kehoitustanne ja — lähteä täältä." Kenraali Antunan julmat kasvot kirkastuivat ja hypähtäen tuolistaan hän meni O'Reillyn luo ja tarttui tämän käsiin; näyttipä hän melkein haluavan syleillä tätä. "Kiitän teitä", huudahti hän. "Teette minulle korvaamattoman palveluksen. Nyt voin jälleen hengittää. Sallikaa minun tarjota teille jotakin — hienointa Espanjan viiniä ehkä? Eikö? No, sytyttäkää nyt ainakin sikaari — kas tässä Kuban parhaimpia!"
Hänen kiitollisuutensa oli ylitsevuotavainen ja hän vannoi, että
O'Reilly oli tehnyt hänelle maailman suurimman palveluksen.
"Saatatte minut aivan hämilleni", Vastasi O'Reilly koettaen kestää miehuullisesti häviönsä. Mutta hänen mielensä oli niin katkera, ettei hän voinut olla lisäämättä: "Jos kirottu tautini uusiintuu, niin kenties tapaamme piakkoin jälleen, joko täällä tahi muualla."
"Sitä hupia en tohdi toivoakaan", vastasi kenraali nopeasti. "Mutta jos niin kävisi, niin muistakaa, että meillä espanjalaisilla on varma kolotuksenparannuskeino. Hiukan vastenmielinen tosin, mutta vaikuttava! Vain pieni nikkelipilleri, ja siinä kaikki." Kenraali Antuna hymyili niin että hampaat näkyivät. "On toinenkin parannuskeino, joka ei ole niin varma, mutta hyvä kylläkin. Olen kokeillut sillä ja minun mielestäni se on erinomainen. Pitää juoda paljon kokos-pähkinän maitoa, joka näkyy olevan hyvin yleinen lääke täällä Kubassa, mutta edellinen keino, jota sanon Espanjan kuuriksi, on paljon tehokkaampi, kuten jo huomautin. Olen mielihyvällä huolehtiva, että laivallenne tuodaan suuri varasto kokos-pähkinöitä teitä varten. Toivon, että hedelmien vaikutus on mitä parhain, ja kun syötte niitä, niin muistelkaa minua."
Kehoitus oli tarpeeton, sillä O'Reilly ajatteli kenraalia koko ajan, kun häntä vietiin aamun sarastaessa rautatieasemalle suoraan vaunuun, jossa hän istahti penkille Branchia vastapäätä vartijasotilasten tunkeutuessa sisään heidän jäljessään. Hän oli toivottoman synkkä ja vannoi, ettei hän voisi milloinkaan unhottaa tuota vanhaa ilveilijää ivallisine hymyineen. Hän kirosi ja sadatteli muistellessaan noita turhaan kuluneita viikkoja ja joutui aivan epätoivoon, kun hän ajatteli, miten lähellä hän oli jo ollut päämääräänsä. Missä mahtoi Rosa-poloinen nyt olla? Milloin ja miten kävisi saarelle paluu mahdolliseksi? Hän jaksoi tuskin voittaa kiusauksen heittäytyä junasta, mutta tyyntyi muistaessaan, etteihän Kuba ollut sentään aivan pistinten piirittämä. Hän palaisi mahdollisimman pian.
Leslie Branch keskeytti hänen synkät mietteensä kysymällä:
"Paljonko sinulla on rahaa?"
"Ei kymmentä dollaria."
"Sinähän olet rikas. Minut nylki emäntäni putipuhtaaksi. Mutta eikö hallituksilla ole tapana kustantaa vieraidensa kotimatka?"
"Epäilemättä."
"Kunhan ostavat minulle piletin ensimmäiseen satamaan, niin en muusta välitäkään. Vapaaksi päästyäni koetan jälleen uudestaan. Merimatka hirvittää minua kyllä, sillä olisi kaikkein kamalinta tulla mereen haudatuksi." Ja Branch alkoi rykiä käheästi.
"Mitä turhia", lohdutteli O'Reilly. "Laivassa voi olla jäätäkin."
"Jäätä!" Branch tuijotti kumppaniinsa suu auki. "No, tuhat tulimmaista!"
Helppous, jolla Kubasta lähtö kävi päinsä, oli täydellinen vastakohta vaikeuksille, jotka kohtasivat saarelle saapuvia. Eräs laiva lähti Nuevitaksesta saman päivän iltana, jolloin molemmat amerikkalaiset saapuivat kaupunkiin, ja heidät vietiin suorinta tietä laivaan. Sotilassaattue erosi heistä vasta sitten, kun ankkuri oli nostettu.
O'Reilly katseli tuskallisin silmäyksin etäisyyteen häipyviä valkoisia talorivejä, ohikiitäviä mangrove-soita ja kaukaa siintäviä kukkuloita, ja kun aavan meren suolainen hengähdys alkoi jäähdytellä hänen polttavia ohimoitaan, haki hän hytistään kokos-pähkinöitä täynnä olevan korin, jonka kenraali Antuna oli ystävällisesti hänelle varannut, ja heitti sen laidan yli mutisten:
"Kolotus oli kuin olikin huono tauti."
* * * * *
"Suuria uutisia!" huudahti Estevan Varona, kun hän eräänä päivänä hyppäsi satulasta. "Kävin Yumurissa saakka ja kohtasin tiellä muutamia Lacret'n miehiä, jotka kertoivat, että kenraali Campos on eronnut. Hän on myöntänyt olevansa voimaton kukistamaan Kubassa riehuvaa kapinaa. Mitäs siitä tuumit?"
"Merkitseekö se, että sota loppuu nyt?" kysyi Rosa kiihkeästi.
"Eikö mitä. Hänen sijaansa on tullut toinen — hän on parhaillaan Havannassa — pieni, musta mies, joka ei milloinkaan hymyile. Hänellä on iso nenä ja pitkä leuka ja hän kuuluu pukeutuvan aivan mustiin — oikea juutalaiskoira, kaikesta päättäen. Hänen nimensä on Weyler — Valeriano Weyler, Teneriffan markiisi." Estevan nauroi ylenkatseellisesti, ikäänkuin nimi Weyler ei olisi merkinnyt hänelle mitään.
"Eihän ole ihmeellistä, ettemme ole kuulleet mitään", sanoi tyttö. "Piilottelemme kuin metsän otukset emmekä näe välistä viikkoihin ketään. Usein ihmettelenkin, miten O'Reilly lainkaan voi löytää meidät."
"Älä sitä sure", sanoi Estevan rohkaisevasti katsellen samalla hyväksyvin silmäyksin uutta majaa ja kasvistarhaa, jonka Evangelina oli rohkeasti pannut alulle. "Paikka ei ole niinkään huono, vai mitä? Eversti Cobo ei ainakaan löytäisi meitä yhtä helposti kuin viime kerralla."
"Cobo!" kuiskasi tyttö väristen. "Hän kummittelee aina unissani."
Estevan synkistyi. "Olen nähnyt hänet useasti, mutta hän on aina mahdollisimman varovainen liikkuessaan Yumurin suunnalla. Sanotaan hänen päättäneen hävittää koko laakson."
"Niin, hän ei unhota tappiotaan milloinkaan." Estevan ei kertonut sisarelleen lähimainkaan kaikkea, mitä hän kuuli ja näki retkillään, sillä hän tiesi, että Cobon nimen mainitseminenkin sai tytön kauhusta vapisemaan. Hän oli kuitenkin varma, että Rosa tiesi yhtä hyvin kuin hänkin, miksi tuo julmuri niin uupumatta vainosi laakson asukkaita — heidän yksinäiseen piilopaikkaansa oli saapunut viestejä miehen hillittömästä julmuudesta, viestejä, jotka tekivät sisarukset sairaiksi pelosta. Huhu kertoi everstin olleen kuolemaisillaan saamansa haavan tähden ja vannoneen toinnuttuaan elävältä korventavansa ampiaiset, jotka olivat häntä pistäneet. Hän oli vannonut toisiakin valoja, jotka karkoittivat öisin unen Estevanin silmistä.
Estevan jumaloi sisartaan ja tämän onni oli hänen korkein päämääränsä. Sentähden saattoi jo ajatuskin, että tuo roisto ja murhamies ajoi tätä takaa kiukkuisesti kuin haukka kyyhkystä, hänet sanomattomaan raivoon. Yhtä katkera oli hänen vihansa Pancho Cuetoa, tuota petturia kohtaan, joka oli entisten konnuuksiensa lisäksi usuttanut tämän uuden vihollisen heidän jäljilleen, ja koska Rosan turvallisuus ja hänen oma kunniansa vaativat, että noiden roistojen täytyi kuolla, oli hän päättänyt tuhota nämä tavalla tahi toisella. Vapaaehtoisten päällikön kimppuun oli luonnollisesti vaikea käydä, mutta Cueto asui vielä kaikessa rauhassa mustuneiden vainioidensa keskellä, ja hänet valitsi Estevan ensimmäiseksi uhrikseen.
Cobon nimen mainitseminen oli kääntänyt pojan ajatukset hetkeksi muualle, mutta samassa hän havahtui. "Odotapas! Olin aivan unhottaa. Katsohan, mitä Lacret'n miehet minulle antoivat." Hän otti taskustaan julistuksen, joka oli uuden kenraalin allekirjoittama, ja alkoi lukea. Julistus kuului:
"Kaikkien maaseudun asukasten, tahi sellaisten, jotka asuvat kaupunkien alueiden ulkopuolella, on kahdeksan vuorokauden kuluessa muutettava kaupunkeihin, joihin on sijoitettu sotaväkeä. Henkilöt, jotka eivät noudata tätä määräystä, vangitaan kapinallisina."
Juuri tämä epäinhimillinen keskitysmääräys, teko, jolla ei ole vertaistaan sotahistoriassa, antoi kenraali Weylerille, joka oli tunnetusti raa'an ja julman kansansa oikein tyypillinen edustaja, nimen "Weyler teurastaja". Estevan ja Rosa eivät kumpikaan täysin ymmärtäneet julistuksen merkitystä, ja kukapa olisi voinutkaan sen tehdä. Olihan aivan mahdotonta aavistaa sitä säälimätöntä viattomain ihmisparkojen teurastusta, joka nyt alkoi. Kaupunkeihin kerätyt avuttomat miehet, naiset ja lapset nääntyivät nälkään, ja lopusta pitivät kulkutaudit huolen. Satojentuhansien Kuban asukasten täytyi heittää kotinsa oman onnensa nojaan ja sulloutua suojattomiin vankileireihin, joissa kolmattasataatuhatta henkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Ennen niin hedelmällinen maa oli nyt aivan autioksi hävitetty, kukoistavat viljelykset muuttuivat vähitellen tuhanharmaiksi, ja hirvein nälänhätä kuristi otteeseensa saaren koko länsiosan aina Pinar del Rioon saakka. Ja kaiken tämän sanomattoman hädän ja kurjuuden aiheutti juuri tuo "Weyler teurastajan" julistus, jota Estevan parhaillaan luki.
"Kahdeksan vuorokautta! Milloin on viimeinen?" kysyi Rosa.
"Siunatkoon, tämähän on jo kahden viikon vanha!" huudahti poika.
"Ammutaanko meidät, jos meidät löydetään?"
"Varmasti! Mutta meitäpä ei löydetä. Menkööt ne tyhmeliinit, jotka pelkäävät tuon vanhan korpin vaakkumista, kaupunkeihin; sitä enemmänhän meillä on täällä syötävää!" Estevan rutisti paperin palloksi ja heitti menemään. "Nyt on aika lähteä Pancho Cueton luo ja saattaa hänet tilille konnuuksistaan." Estevanin huoleton käytös rohkaisi Rosaa suuresti.