XII.
KAHAKKA.
Estevan valmisteli hävitysretkeään Pancho Cueton luo nuoruuden koko tarmolla ja innolla. Ensin hän hankki suurella vaivalla dynamiittia ja sytytyslankaa ja muutamia litroja paloöljyä, ja sitten hän kutsui miehensä koolle ja lähti joukkoineen San Juaniin.
Nyt oli matka La Joyaan pidempi kuin ennen, ja kun seurueen jokaisesta jäsenestä oli luvattu palkinto, noudatti Estevan suurinta varovaisuutta. Mutta se oli melkein tarpeetonta, sillä seutu oli jo aivan autio Weylerin julistuksen johdosta. Kaikkialla oli hiljaista ja kuollutta, ja vain puiden latvoissa saattoi huomata jotakin elämää ja liikettä, mutta linnutkin näyttivät pelästyneiltä ja masentuneilta. Estevanista tuntui niin omituiselta. Oli kuin koko luonto olisi surrut. Hän ei nähnyt muita lintuja kuin korppeja ja tummia, kirkuvia kottaraisia keltaisine nokkineen. Edempänä leijaili laakson yläpuolella paksu savupilvi; siellä polttivat espanjalaiset niiden koteja, jotka eivät olleet kyllin nopeasti totelleet keskitysmääräystä.
La Joyassa olivat asukkaat kuitenkin vielä kotona, ja kun tilan oikea omistaja saapui iltahämärissä, näkyi asuinrakennuksesta ja muutamista ulkohuoneista valoa. Estevan kokosi miehensä, ja hevosten pureskellessa ruohoa ja neekerien levätessä ratsastuksen jälkeen hän laittoi kalliin panoksensa kuntoon. Oli luultavaa, ajatteli hän, että Cueto oli hankkinut taloonsa lujan vartioston, ja kun hän tunsi talon tarkoin, ei hän aikonutkaan yrittää murtaa sen tukevaa raudoitettua ovea.
Estevanin näin askarrellessa ulkona oli Pancho Cuetolla sisällä vastenmielisiä vieraita. Illan suussa oli kymmenkunta vapaaehtoista saapunut äkkiarvaamatta taloon, ja kun Pancho ja heidän everstinsä eivät olleet parhaimmat ystävät tuon Yumurin retken jälkeen, pelästyi hän henkimenokseen nähdessään miehet, varsinkin kun heidän johtajansa osoittautui olevan itse tuo peloittava eversti Cobo.
Eversti oli kertonut tulevansa San Juanista, jossa hän oli ollut vangitsemassa asukkaita, jotka eivät olleet totelleet Havannasta tullutta määräystä. Etelästä näkyvä savu kohosi kotien raunioista, jotka hän oli sytyttänyt tuleen; monta hyvää satoa oli hävitetty, monta taloa poltettu ja moni miekkonen oli saanut ansaitun rangaistuksensa; sanalla sanoen retki oli onnistunut hyvin, joten eversti oli sangen hyvällä tuulella, sillä hän piti semmoisista tehtävistä. Hän oli pyytänyt Cuetolta yösijaa itselleen ja joukolleen, josta osa oli jäänyt jälkeen ja saapuisi vasta myöhemmin.
Cueto oli toivottanut vieraansa tervetulleeksi, ja neuvottuaan sotilaat sokerimyllyn tyhjään varastosuojaan hän luovutti Cobolle talon hienoimman huoneen ja haki esille ruokaa, juotavaa ja tupakkaa.
Illallisen jälkeen hän ja eversti valvoivat vielä kauan kahvin ja liköörin ääressä, josta viimemainittu tuli yhä paremmalle tuulelle. Kävi ilmi, että hän, Cobo, oli vallan ihastunut uuteen ylipäällikköön, joka oli aivan hänen mielensä mukainen mies. Tämä Weyler, ennusti hän, lopettaisi kapinan käden käänteessä, sillä nyt ei siveltykään maitosormin kuten Campoksen aikana tehtiin, mikä menettely oli ollut omiaan vain yllyttämään kapinaan. Cobo hyväksyi uudet toimenpiteet täydellisesti.
"Tämä maakunta on nyt puhdas kuin luudalla lakaistu, ja Matanza on aivan tulvillaan pakolaisia", kertoi hän. "Ne sanovat olevansa puolueettomia, mutta ovat kuitenkin vihollisen kätyreitä. Nyt se peli loppuu."
"Mutta eikö käy hirveän kalliiksi ruokkia semmoista laumaa?"
"Ruokkikoot itse itsensä. Onko meidän syymme, että meidän täytyy ryhtyä tämmöisiin toimenpiteisiin? Ei millään muotoa. Niitä, jotka ovat keskitysleireissä, ei meidän tarvitse pelätä, ja maaseudulle jääneet ovat pian poimitut." Puhuja otti syvän kulauksen Cueton hienoa likööriä ja maiskautti huuliaan. "Tämä 'poimiminen' on juuri tehtävä, joka minua miellyttää. Määräaika oli kyllin pitkä, ja nyt emme säästä ketään, ei vaimoja eikä lapsiakaan. Miehet ovat pettureita, naiset synnyttävät niitä, ja lapset kasvavat ja varttuvat."
Cueto nyökäytti päätään hyväksyvästi. "Tietysti", sanoi hän. "Tämä kapinahenki on tarkoin tukahdutettava, tahi muutoin ei täällä voi kukaan turvassa elää. Minä esimerkiksi olen ainaisessa pelossa tuon nuoren Varona-lurjuksen takia. Toivoakseni ette ole unhottanut häntä?"
"Unhottanutko?" Eversti Cobo hypisteli vasta hiljattain parannutta arpea, joka teki hänen inhoittavat kasvonsa entistä rumemmiksi, ja kirosi sitten karkeasti. "On vain Jumalan suuri armo, että elän vielä. Enkä ole unhottanut tyttöäkään. Hänen on tultava keskitysleiriin muiden mukana. Hän ei voi jäädä pois, vaikka poika jäisikin." Cobo nuolaisi huultaan. "Odotahan, kunnes olen tehnyt selvän tästä laaksosta. Sitten lähden Yumuriin, ja jahdin pitää olla niin ankara ja säälimätön, ettei koiraakaan jää henkiin."
Kun puhe oli kääntynyt Rosaan, lörpötteli eversti yhtä ja toista, mistä Cueto ymmärsi, että tyttö oli tehnyt everstiin syvän vaikutuksen. Cueto oli mielissään, ja kun Cobo vihdoin lähti levolle, oli hän paljon paremmalla tuulella kuin vieraan saapuessa. Olihan jo sekin hauskaa, että tiesi voivansa nukkua yhden yön turvallisesti. Panchon pelko oli aina vain kiihtynyt, eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa.
Mutta hänestä tuntui, että hän oli tuskin ummistanut silmiään, kun hän havahtui hirmuiseen heilahdukseen ja huomasi olevansa keskilattialla tietämättä, oliko hän itse hypännyt vuoteestaan vai oliko hänet paiskattu. Siinä vielä ymmällään seisoen hän kuuli Cobon huoneesta käsin äänekkään huudon ja useiden jalkojen töminää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaistiin hänen ovensa auki. Useiden soihtujen valossa hän näki kynnyksellä Estevan Varonan ja joukon ryysyisiä neekereitä. Cueto tiesi, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, ja kirkaisten kimeästi kauhusta hän sieppasi pistoolin ja laukaisi umpimähkään. Samassa olivat hyökkääjät hänen kimpussaan ja parissa sekunnissa oli taistelu ratkaistu. Estevan iski häntä kohti kiväärinsä perällä, mutta Cueto väisti, joutuen samassa pitkän puukon tielle, joka välähti hänen eteensä hämärästä. Huutaen tuskasta ja pelosta hän koetti päästä pakoon, mutta liian myöhään. Teräs välähti, ja viimeinen kauhun huuto tyrehtyi hänen kurkkuunsa.
"Valelkaa vuode öljyllä ja sytyttäkää tuleen", käski Estevan. "Joutuin nyt!" Sitten hän kiiruhti ottamaan selvää, mistä tuo toinen huuto oli kuulunut. Etsittyään hetkisen hän löysikin huoneen ja alkoi hakata ovea kiväärinsä perällä, mutta hän ehti lyödä vain pari kertaa, kun sisältä kuului laukaus ja kuula lävisti oven melkein hänen päänsä kohdalta. Samassa puhallettiin jossakin talon ulkopuolella espanjalaisen sotaväen hälyytysmerkki.
Nuori Varona ja hänen miehensä eivät viivytelleet silmänräpäystäkään, vaan käsittäen vaaran, johon he olivat tietämättään joutuneet, he pakenivat talosta niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät. Kysymykset olivat tarpeettomat, sillä sokerimyllyltä päin kuului äänekkäitä käskyjä ja miesten huutoja hevosilleen. Melun aiheuttajat olivat ilmeisesti espanjalaista ratsuväkeä ja toimivat niin nopeasti, että sissimme olivat tuskin päässeet satulaan, kun sotilaat olivat jo hevosineen heidän kintereillään. Paluutie vainioiden poikki oli katkaistu, minkävuoksi Estevan kannusti hevosensa suoraan valtamaantiehen yhtyvälle ajotielle huutaen miehiään seuraamaan.
La Joyan luona oli tie noin puolen penikulman pituudelta mahtavien palmujen reunustama, joiden varjossa oli päivisin suloisen viileätä ja yöllä pimeätä kuin tunnelissa. Lähellä valtamaantietä oli tie puhkaistu kapean ja korkean harjanteen läpi, niin että se katosi siinä paikassa kokonaan viiniköynnösten peittämien, jyrkkien rinteiden väliin.
Sissit karahduttivat suinpäin tähän palmujen muodostamaan mustaan tunneliin ja takaa-ajajat olivat aivan heidän kintereillään ampuen hurjasti, sillä he olivat aivan suunniltaan raivosta, kun pakenijat eivät olleet kuulevinaankaan heidän pysähdyskäskyjään, mikä on kaikille kubalaisille ominaista.
Estevanin joukon pako olisi epäilemättä onnistunut mainiosti, elleivät Cobon jälkeenjääneet miehet olisi juuri silloin sattuneet palaamaan ryöstöretkiltään; yhteentörmäys tapahtui tuossa ahtaassa solassa, jossa tie leikkasi harjanteen. Pakenijat saivat kiittää pimeyttä ja hurjaa vauhtiaan siitä, etteivät he heti tuhoutuneet, sillä rinteet olivat liian jyrkät hevosten kiivetä ja takaa-ajajien kirkuva joukko oli melkein kantapäillä.
Solassa syntyi hirmuinen ähellys ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olivat joukot niin sekaisin, ettei erottanut ystävää vihollisesta, vaan jokainen ampui ja huhtoi sokeasti ympärilleen. Tuo rauhallinen paikka oli muuttunut äkkiä kuin hornanhenkien pesäksi, josta kuului hirmuinen meteli, huutoa, sadattelua ja hevosten tuskallista hirnuntaa. Miehet taistelivat seisoallaan ja maassa riuhtoen, suuremmissa ryhmissä ja kahden kesken, ja hevoset potkivat ja purivat toisiaan. Muutamat taistelijat pysyttelivät satuloissaan ja ottelivat jalustin jalustimessa kiinni kiväärin perillä ja pitkillä puukoillaan tietämättä, oliko vastassa ystävä vai vihollinen. Toiset ratsastajatta jääneet hevoset pyrkivät pakoon ja koettivat siinä tarkoituksessa syöksyä rinteitä ylös, mutta vierähtivät aina takaisin potkien vimmatusti ympärilleen, ja niiden terävillä nauloilla kengitetyt kaviot iskivät hirveämmin kuin vanhanaikaiset sotatapparat. Sokerimyllyltä päin kiiruhtavat Cobon miehet kuulivat metakan, ja luullen sissien järjestäytyneen vastarintaan he alkoivat pyyhkeillä tietä kiivaalla kivääritulella, jonka jälkeen hirmustunut eversti käski miestensä hyökätä. He olivat tuokiossa omien toveriensa kimpussa, ja nyt kiihtyi taistelu entistä raivokkaammaksi. Espanjalainen iski espanjalaista, ja toisistaan eksyneet sissit riehuivat henkensä edestä tuossa sanomattomassa sekasorrossa, yksi yhtäällä ja toinen toisaalla.
Estevan eksyi miehistään heti taistelun alussa eikä joutanut heitä paljon ajattelemaankaan, sillä hänen kimppuunsa käytiin joka taholta. Tilanteen selvittyä hänelle kaikessa hirveydessään ei hän enää toivonutkaan pelastuvansa, vaan päätti myydä henkensä mahdollisimman kalliisti, mutta jännityksestä huolimatta hänen ajatuksensa toimivat täysin kylmästi ja selvästi. Hetkisen riehuttuaan hän muisti Rosan ja miten välttämätön hän oli tälle, ja aivan sisarensa takia hän alkoi pyrkiä pois taistelupaikalta. Hänellä ei ollut aikaa ladata pyssyään, jonka kuumaa piippua hän piteli molemmin käsin, ja katsoen ympärilleen hän näki vieressään Asension, joka heilui puukkoineen kuin murhanenkeli. Huumaava isku löi hänet samassa melkein pyörryksiin, ja välttääkseen potkivia hevosia hän hyppeli sinne ja tänne ja läimäytteli pyssynsä perällä kiukkuisesti ympärilleen, milloin vain tilaisuus tarjoutui. Hän kompasteli ja lankeili ja sai vihdoin käsivarteensa tuiman iskun joko kiväärinperästä tai hevosen kaviosta — hän ei tiennyt, kummasta — ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kontallaan koettaen ryömimällä kiivetä rinnettä ylös päästäkseen tuosta hornantuutista. Mutta hänen jäsenensä olivat omituisen voimattomat — hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista — ja hän oli varma, että hän oli haavoittunut. Hän kiipesi kuitenkin kaikin voimin ylöspäin ja onnistuikin vihdoin pääsemään kyllin korkealle, mikä häntä itseäänkin ihmetytti. Alhaalla tapeltiin vielä yhtä rajusti, ja hän ei voinut ymmärtää, miksi espanjalaiset nyt tappoivat toisiaan, kun hänen miehensä olivat jo kaikki kaatuneet tahi kuolettavasti haavoittuneet. Tuo näytti hänestä kovin oudolta ja antoi hänelle paljon päänvaivaa.
Vihdoin hän pääsi harjanteen laelle ja nousi seisomaan palmunrunkoon nojaten. Toinen käsi oli aivan hervoton, ja hän huomasi sitä hetkisen tunnusteltuaan, että se oli poikki. Haavoja oli useampia, joista vuoti runsaasti verta, mutta hän saattoi kuitenkin jotenkuten kävellä.
Hän olisi tahtonut nähdä, miten taistelu päättyi, mutta muistaessaan, että Rosa odotti häntä, hän poistui paikalta palaneiden sokeriruokoviljelysten poikki hoiperrellen. Yö oli nyt valoisampi kuin äsken, mikä seikka ensin hämmästytti häntä suuresti, mutta sitten hän huomasi, että talo oli ilmitulessa. Kirkkaat liekit purkautuivat ikkunoista valaisten kauas, ja Estevan naurahti kaameasti muistaessaan Cueton.
Hervottomuus katosi vähitellen hänen ruumiistaan sitä mukaa kuin hän kiiruhti eteenpäin, ja ennen pitkää hän alkoi tuntea polttavia tuskia käsivarressa ja koko ruumiissaan. Hän oli niin sairas, että hän luuli kuolevansa, ja tuo vasen käsikin retkotti ja heilui aina tiellä hänen kävellessään. Hän kaatui monta kertaa, mutta vaistomainen tietoisuus, että Rosa tarvitsi häntä, sai hänet nousemaan ja pakotti eteenpäin.
Jonkun ajan kuluttua hän huomasi joutuneensa eräälle metsätielle, ja sitten hän kulki jälleen vainioiden ja viljeltyjen seutujen poikki. Sallimus johdatti vihdoin hänet pienelle purolle, joka lirisi erään kuivuneen joen uomassa, ja istahtaen kivelle hän joi ahnaasti ammentaen vettä kädellään. Meni kauan, ennenkuin jano oli sammutettu, ja vielä kauemmin, ennenkuin hän jaksoi jälleen lähteä liikkeelle. Vihdoin alkoi päivä koittaa, ja luonto heräsi. Hän pysähtyi useamman kerran kuulemaan, mikä metsässä huusi, mutta tunsi samassa oman äänensä.
Aurinko nousi yhä korkeammalle ja helle kävi vihdoin niin rasittavaksi, että Estevanin silmissä alkoi kaikki lainehtia, ja koko luonto muuttui niin oudon ja kummallisen näköiseksi. Hän etsi vettä kaikkialta, mutta turhaan. Jatkuva pouta oli kuivannut joet ja purot, paahtanut maat ja metsät ruskeiksi ja kuumentanut kivet niin, että ne melkein hehkuivat. Sitä saattoi tuskin uskoa, mutta se on kuitenkin totta.
Estevan päätteli olevansa kodin lähellä, sillä hän oli vaeltanut päiviä — vuosiakin. Seutu oli kuitenkin aivan outo, ja tietä, jota hän kulki, ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt. Mutta se ei ollut vielä mitään. Hän tiesi kulkevansa länttä kohti, mutta nouseva aurinko paistoi häntä suoraan kasvoihin. Siitä hän jo huomasi, että maailma oli mennyt vallan sekaisin. Hän muisti hämärästi jotakin tapahtuneen, mutta mitä se oli, siitä hän ei päässyt selville. Jotakin hirveän voimakasta ja väkivaltaista sen oli täytynyt olla, koska se oli pannut maan pyörimään toisin päin. Hän oli aivan varma, että maa pyöri väärään suuntaan; tunsihan hän jaloissaankin aivan selvästi, miten se mennä huristi. Oliko sitten ihmeellistä, että matka oli pitkä? Hänestä tuntui niinkuin hän olisi polkenut suunnatonta polkuratasta tahi pysytellyt nuorallatanssijan tavoin vinhaa vauhtia pyörivän jättiläispallon päällä. Sittenhän oli selvintä pysähtyä ja antaa maailman pyörähtää sen verran, että hän tulisi kohtaan, jossa Rosa häntä odotti. Hän mietti asiaa hetkisen oikein tosissaan, mutta huomasi sitten ajatustensa järjettömyyden. Hän oli varmaankin hulluksi tulemaisillaan. Joka tapauksessa oli välttämätöntä, että hän käveli, kunnes hän pääsi tuon suuren polkurattaan sille puolapuulle, jolla Rosa oli.
Mutta tuli hetki, jolloin hän ei enää jaksanutkaan kävellä. Hän koetti kolmesti, mutta lysähti joka kerta polvilleen, ja maa hänen allansa tuntui pyörivän yhä vinhemmin ja uhkasi sinkauttaa hänet avaruuteen. Tunne oli kaamea, ja heittäytyen pitkälleen hän iskeytyi kynsin ja hampain maan kamaraan kiinni itkien pelosta ja uupumuksesta. Hän tiesi Rosan olevan seuraavalla puolapuulla, ja hän huusi saamatta kuitenkaan mitään vastausta eikä hän tohtinut ryömiä eteenpäin, sillä hän tunsi otteensa heltiävän. Sormet luistivat — hän tunsi sen selvästi — ja hänen tuskansa oli sanoinkuvaamaton. Hän kokosi viimeiset voimansa, mutta ei jaksanut korjata otettaan, ja kun sormet vihdoin oikenivat, tunsi hän lennähtävänsä kiivaasti pyörähdellen avaruuden äärettömään tyhjyyteen. Viimeiseen saakka hän ajatteli sisartaan, joka ei saisi milloinkaan tietää, miten väsymättömästi hänen veljensä oli viimeiseen saakka koettanut päästä hänen luokseen.