XIII.
PAKO.
Asensio saapui kotiin myöhään taistelun jälkeisenä päivänä. Rosa ja Evangelina, jotka olivat suuresti peloissaan miesten viipymisen tähden, kuulivat hänen huutavan heille metsästä, jossa hän vielä piilotteli, ja he aavistivat pahinta. Hän oli aseeton, ryvettynyt ja verissään, joten selitykset olivat melkein tarpeettomat. Pelastuttuaan tuosta kuoleman solasta kuin ihmeen kautta hän oli kulkenut jalkaisin vuorten yli. Kumppaneistaan hän ei tiennyt mitään, ja Estevania mainitessaan hän huusi ääneen tuskasta ja löi rintaansa. Hän oli väsynyt ja kuumeen heikontama ja hänen kuvauksensa tuosta yöllisestä ottelusta oli niin räikeä ja liioiteltu, että Rosa melkein pyörtyi kauhusta.
Tyttö kuunteli hengähtämättä neekerin kertomusta, miten he olivat joutuneet taisteluun ja kuinka sanomattoman urhoollisesti hän oli pitänyt puoliaan aina siihen saakka, jolloin hän oli sattumalta päässyt livahtamaan solasta ja kätkeytynyt tien viereen ruohikkoon. Levähdettyään hiukan hän oli ryöminyt erään muurin juurella kasvavaan tiheään pensaikkoon, jossa hän oli lymynnyt taistelun loppuun saakka. Espanjalaiset olivat vihdoin huomanneet erehdyksensä ja tauonneet peittoamasta toisiaan, ja hän oli kuullut eversti Cobon kiroilevan niin hirvittävästi, että tämän omat miehet olivat lopulta ruvenneet siunailemaan. Sitten hän oli hiipinyt valtamaantien poikki ja piilotellut metsissä päivänkoittoon saakka, mistä asti hän oli kulkenut kertaakaan pysähtymättä päästäkseen kotiin kuolemaan.
Rosa kuuli selostuksen vain osittain, sillä kauhu oli hänet kokonaan lamauttanut; verikin tuntui hyytyneen hänen sydämeensä. Hänen tuskansa oli niin valtaava, että kyyneleetkin jähmettyivät, ennenkuin ne kerkesivät kohota hänen silmiinsä, ja se jäykisti hänen koko olemuksensa. Hän vain tuijotti eteensä tummissa silmissään lasimainen katse ja vaalenneet huulet hiukan raollaan. Samassa kaikki pimeni hänen ympärillään ja hän tuli tuntoihinsa vasta monta tuntia myöhemmin, jolloin hän huomasi makaavansa kurjalla vuoteellaan Evangelinan kumartuessa hänen puoleensa. Hän oli ollut tiedoton koko illan ja yön, ja vasta aamupuoleen alkoi hänen tajuntansa vähitellen palata.
Evangelina oli aivan suunniltaan; hän pelkäsi suojattinsa menettävän järkensä pelosta ja surusta. Mutta Rosa oli nuori ja erittäin vahva voimiltaan, vaikka hän olikin hento varreltaan, ja kykeni kestämään koviakin koettelemuksia ja kärsimyksiä. Oli aivan suuri arvoitus, miten hän jaksoi elää ensimmäiset seuraavat päivät — päivät, jolloin hän ei tehnyt muuta kuin rukoili joka hetki, että hän saisi kuolla. Ja mitä tuskia hän tunsikaan, kun hän vihdoin huomasi voivansa itkeä ja kyynelöidä! Hänen ja Estevanin väliset siteet olivat olleet lujemmat kuin tavallisesti sisarusten välillä; Estevan oli ollut kuin hänen toinen minänsä, johon Rosa oli kohdistanut kaiken rakkautensa ja joka oli ollut Rosan ainoa ilo ja ylpeys. He eivät olleet milloinkaan riidelleet eikä kumpikaan muistanut, että he olisivat sanoneet toisilleen pahaa sanaa. Heidän keskinäinen ymmärryksensä oli päinvastoin aina ollut suorastaan yliluonnollinen, ja jos toiselta oli puuttunut jotakin, ei toisen uhrautuvaisuudella ollut mitään rajaa. Estevanin menetys erotti tytön sielun ja sydämen, ja Rosa tunsi, ettei hän voisi elää ilman Estevania. Samalla tunnilla maailmaan syntyneinä ja äitinsä kuolintuskien yhteenliittäminä olivat Estevan ja Rosa samaa lihaa ja verta, ja heidän henkensäkin oli sama. Sama elämänlähde oli pannut heidän sydämensä sykkimään ja sama henki elävöitti heidät. Toinen ei ollut milloinkaan sairastanut toisen tuntematta samoja oireita, ja jos toinen oli ollut iloinen tahi surullinen, oli toisen laita ollut aivan samoin. Tämmöiset tapaukset eivät ole harvinaiset, ja toisiinsa niin läheisesti kiintyneiden henkilöiden erottaminen on usein sangen vaarallista.
Rosan elämään oli kuitenkin tunkeutunut jotakin, jota hän ei voinut veljelleen jakaa, nimittäin hänen rakkautensa O'Reillyyn. Espanjalaissyntyinen nainen ei tavallisesti leiki rakkaudella, vaan hän ottaa sen heti vakavalta kannalta, kun se syttyy hänen sydämessään, vaikka se olisikin tuommoinen ensi lemmen hurma vain, josta vanhemmat ja ajattelevammat ihmiset niin paljon saarnailevat. Niin oli Rosa Varonankin laita. Olivatpa hänen ensimmäiset tunteensa tuota irlantilais-amerikkalaista kohtaan olleet kuinka häilyväiset hyvänsä, olivat ne syventyneet kiihkeäksi varmuudeksi kaipauksen ja kärsimysten kovassa koulussa. Kuten vanhan ajan viisaat miehet, jotka pakenivat erämaiden yksinäisyyteen totuuden suurta arvoitusta miettimään, oli Rosakin yksinäisyydessään saanut selville sydämensä salaisuudet. Nyt äärimmäisen hädän hetkinä oli O'Reillyn muisteleminen paras lääke. Tuo suuri ikävä ja varma usko rakastetun paluuseen pitivät tytön toivon vireillä ja auttoivat hänet paranemaan.
Ja vihdoin valkeni päivä, jolloin hänen päänsä oli selvä ja hän jaksoi käydä majan ympäri. Mutta hän oli vain varjo entisestään, ja hän puhui vain harvoin eikä nauranut milloinkaan, ei edes hymyillytkään. Hän saattoi istua tunneittain samassa paikassa etäisyyteen tuijottaen, ja tuntiessaan poskiensa kostuvan kyynelistä hän hämmästyi, sillä hän luuli jo kauan sitten viimeiset vuodattaneensa.
Asensio parani myöskin, ja hänessä oli myös tapahtunut surullinen muutos. Sotilaallisesta reippaudesta ja rohkeudesta ei ollut jälkeäkään; hän pelkäsi espanjalaisia ja kertomukset näiden julmuuksista saivat hänet kauhusta vapisemaan.
Niihin aikoihin saapui Cobo Yumuriin, ja tuo jo ennestään autio laakso oli pian reunojaan myöten täynnä palavien viljelysten ja talojen savua, jonka läpi aurinko häämötti kuin suuri kuparikilpi. Pakolaiset tunkeutuivat yhä kauemmaksi vuoristoon, ja eräänä päivänä sanoi Asensio, että heidänkin oli lähdettävä. Niin he kokosivat vähät tavaransa, jotka he jaksoivat kantaa selässään, ja lähtivät pakoon pysähtyen vasta Pan de Matanzan harjanteen louhikkoiselle rinteelle, johon he kyhäsivät majan itselleen. Elintarvekysymys oli vaikeampi kuin ennen konsanaan ja antoi heille paljon miettimisen aihetta.
Asensio ei olisi muutosta suuriakaan välittänyt, jos hän olisi ollut yksin, sillä metsässä oli paljon villejä hedelmiä ja maat, jotka olivat sattumalta säästyneet espanjalaisten hävitykseltä, olivat täynnä kaikenlaisia mehuisia juuriksia, joilla hänenlaisensa vaatimaton luonnonihminen olisi tullut hyvin toimeen. Mutta kun hänellä oli nyt kaksi naista huolehdittavanaan, joista toinen oli hento kuin kedon kukkanen, oli elintarvekysymys Asension mielestä äärimmäisen vaikea ja kävi päivä päivältä yhä pulmallisemmaksi, sillä metsissä piileskeli muitakin pakolaisia, ja sitäpaitsi kulki kaikkialla espanjalaisia partiojoukkoja, joilla oli käsky hävittää kaikki, mikä voisi kelvata ihmisravinnoksi. Eläimet surmattiin ja niiden ruumiit jätettiin mätänemään, hedelmäpuut kaadettiin ja viljat poltettiin pelloille. Weylerin suunnitelmaa maan rauhoittamiseksi toteutettiin kaikessa kamaluudessaan, ja nälkä ajoi vähitellen viimeisetkin vastustelijat hänen verkkoonsa. Ryöstelevät partiojoukot hävittivät sillä aikaa kaikki suurimmat ja sitkeimmät perheet, joiden piilopaikat he vähitellen löysivät.
Harjanne, jonka suojassa nyt kymmeniä nälkiintyneitä pakolaisia piileskeli, oli nimeltään Pan de Matanza, kuten jo sanoimme, eli "Leipä-Matanza", minkä nimen se oli saanut sentähden, että sen huippu oli tarkalleen suuren limpun näköinen, mutta nyt oli tuo nimi kuin kohtalon julminta ivaa noita ihmis-parkoja kohtaan. Leipää! Rosa Varona ei muistanut enää, milloin hän oli viimeksi maistanut sellaista herkkua. Raaka, sokeriruoko, kokospähkinät, mauttomat juuret ja palmunlatvojen ydin olivat hänen ravintonaan, eikä hän suinkaan voinut hyvin. Hänellä oli aina enemmän tahi vähemmän nälkä. Vaatteet olivat kuluneet rääsyiksi ja hän värisi vilusta yöt läpeensä, jotka olivat kylmät ja pitkät. Rosa näki itsessään tapahtuneen muutoksen vain katselemalla kuvaansa lähteen kalvossa, josta he noutivat vettä, ja nähdessään olevansa kovin laiha hän arveli poskiensakin punan kokonaan kalvenneen, mikä seikka sai hänet sangen murheelliseksi O'Reillyn tähden.
Ajan oloon alkoi Asensio puhella vankileiriin lähdöstä. Hehän nääntyivät vähitellen nälkään, sanoi hän, ja Rosa oli ennestään sairas. Sitäpaitsi he olivat aina vaarassa tulla huomatuiksi. Oli parempi mennä niin kauan kuin he jaksoivat kuin menehtyä metsään hitaasti, mutta varmasti. Hän oli kuullut, että Matanzassa oli kaksikymmentätuhatta pakolaista. Sellaiseen joukkoon he voisivat helposti piiloutua; ainakin heidät ruokittaisiin toisten mukana.
Kukaan ei ollut Asensiolle kertonut, ettei hallitus antanut pakolaisille naulaakaan jauhoja tahi vähintäkään suojaa pään päälle; he saivat huolehtia itsestään.
Evangelina vastusti ensin jyrkästi selittäen, ettei Rosa pääsisi milloinkaan kaupunkiin niin kauan kuin nuo roistomaiset ratsumiehet vartioivat teitä. Mutta hänen miehensä ei hellittänyt. Rosa ei ottanut neuvotteluihin osaa, sillä hänestä oli samantekevä, menikö hän vai ei.
Mutta kurjuus lamauttaa ja Evangelinan rohkeus alkoi pettää. Hän alkoi valmistella Rosaa. Kooten yrttejä ja lehtiä hän keitti niistä tummaa väriä, jolla hän värjäsi tytön kasvot ja koko ruumiin, ja sitten hän kietoi lehdistä suuren kyttyrän tämän selkään, niin että tyttö tuli aivan muodottomaksi. Tukeva sauva, johon Rosa liikkuessaan nojasi, täydensi muutoksen.
Lähdön edellisenä iltana Rosa Varona rukoili kauan ja kiihkeästi, vähemmän itsensä, mutta sitä enemmän noiden kahden neekerin edestä, jotka olivat saaneet kärsiä niin paljon hänen tähtensä. Hän rukoili myöskin, ettei O'Reilly tulisi liian myöhään.