XIV.
NAINEN, JOLLA OLI TEHTÄVÄ
Saavuttuaan New Yorkiin O'Reilly soitti heti Felipe Alvaradolle ja kertoi, miten nolosti hänen Kuban matkansa oli loppunut.
"Sitähän minä pelkäsin", vastasi tohtori. "Olipa onni, että selviydyitte hengissä jupakasta."
"Mutta minä yritän heti uudestaan."
"Tietysti, mutta oletteko tuuminut, miten?"
"En vielä. Mutta ettekö tahtoisi puhua puolestani Kuban seuralle? Sehän huolehtii aselähetyksistä kapinallisille, ja minä voisin ehkä päästä saarelle lyöttäytymällä salakuljettajien sakkiin."
"Hm — voisihan sitäkin ajatella." Alvarado oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Tulkaa tänään luokseni illalliselle, niin saamme keskustella rauhassa. Ikävöin uutisia ja haluan mielelläni esittää teidät eräälle vanhalle ystävälleni, joka on luvannut tulla minua tervehtimään tänään. Norinen mielestäkin on asianne sangen mielenkiintoinen."
"'Norinen'? Onko kysymyksessä oleva henkilö nainen?"
"Nainenpa hyvinkin ja päälle päätteeksi sangen harvinainen nainen. Hän on uhrannut paljon asiamme hyväksi, ja minä toivon, että tulette tuntemaan hänet."
"Kiitos, kiitos, mutta minulla ei ole muuttaa toista pukua ylleni, ja näissä en oikein ilkeä esiintyä."
"Mitä vaatteista!" nauroi tohtori. "Oma pukuvarastoakin on sangen puutteellinen, sillä olen jaellut tarvitseville maanmiehilleni kaikki, mitä minulta on suinkin liiennyt. Illallinenkin, jonka tarjoan, on sangen vaatimaton, sillä jokainen liika dollari menee samaa tietä kuin liiat housunikin. Syömme vain vaatimattoman 'rakkauden aterian'. Tulkaa sitten lyönnilleen kello seitsemän. Näkemiin."
"Vai on sinut pyydetty illalliselle, sinä onnen poika", sanoi Leslie Branch, kun hän kuuli kutsusta. "Ja saatpa vielä kohdata erään hyväntekeväisyyttä harjoittavan vanhan tädinkin! Ha, ha! Kenties hän tarjoutuu ottamaan sinut ottopojakseen, jos oikein hyvin käy!"
"Toivon, että sinä tarjoutuisit lainaamaan minulle puhtaan paidan."
"Sepä tietty", myöntyi toinen heti. "Puetan sinut ainoaani, mutta pidäkin sitä siististi. Varo kalvosimia — vähinkin varomattomuus lihalientä hörppiessäsi voi turmella meidän tulevaisuutemme. Ymmärräthän, että tämän illallisen jälkeinen ateriamme voi olla vain sen varassa, onko tämän paidan puhtaus moitteeton?" Branch avasi matkalaukkunsa ja otti esille kubalaiseen sanomalehteen käärityn jäykäksi silitetyn paidan. Hän katseli ihaillen sen valkoista rintamusta ja mutisi: "Kaunis kappale, vai mitä?" Samassa hänet tapasi peloittava yskänkohtaus, joka oli aivan tukehduttaa hänet. Levähdettyään hetkisen hän jatkoi entiseen tapaan: "Sanon sinulle vielä kerran juhlallisesti, että tämä tahraton rintamus on ainoa linnamme ja varustuksemme tulevaisuuden varalle. Kustantajat ovat niin kirotun turhanpäiväisiä, ja pieninkin tahra voisi turmella kaikki. Mutta onneksi ovat tiedot Kuban sodasta sangen haluttuja, ja niitä minulla on yllin kyllin: olen taistellut juoksuhaudoissa ja kuunnellut tykkien ja kanisterien —"
"Kartessien, tarkoittanet?" nauroi O'Reilly.
"Aivan oikein. Mikäpä ne kaikki oudot nimet muistaa. Kirjoittelen kaikki omasta päästäni, ja kun ainakin tiedän, miltä taistelun pitää näyttää ja tuntua, olen varma, että jokainen uusi ajatus synnyttää heti toisen. Sommittelen semmoisia sotakuvauksia, että lukijat tukehtuvat jännityksestä. Ja kukapa voisi kirjoitelmiani valheeksikaan väittää?"
O'Reilly katsoi puhujaan hyväksyvästi. Kotimatkalla hän oli oppinut pitämään Leslie Branchista, sillä hän oli huomannut, että tämän luonteenlaatu oli kaikessa erikoisuudessaan sangen miellyttävä. Yleensä oli Branch katkera, ärtyinen ja synkkä, mutta kun vastoinkäymiset uhkasivat kokonaan nujertaa hänet, reipastui hän ihmeellisesti. Näytti aivan siltä kuin uhkaavat onnettomuudet olisivat kiihoittaneet hänet jonkinlaiseen vaistomaiseen automaattiseen toimintaan niiden torjumiseksi. Kun ystävykset lähtivät Kubasta, oli heidän tilanteensa kylläkin tukala; rahaa ei ollut ja tuo heikkorintainen Branch tiesi nyt joutuvansa mahdollisimman sopimattomaan ilmanalaan, mutta päästyään merelle oli hän unhottanut murjottamisensa ja hämmästytti kumppaniaan taukoamattomalla hilpeydellään. O'Reilly oli nytkin aivan ymmällä: hän ei päässyt selville, oliko miehen huolettomuus kylmää rohkeutta vaiko toivotonta välinpitämättömyyttä. Mutta oli miten oli, vaikutus oli sangen miellyttävä. Ja kun Leslie hyväntahtoisesti hymyillen tarjosi hänelle puolet tuloista, jotka hän toivoi ansaitsevansa sanomalehtikirjoituksillaan, lujittui O'Reillyn mieltymys häneen hartaaksi ystävyydeksi. O'Reilly saattoi siten palata Kubaan heti ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Mutta samalla Branchin huolettomuus vaivasi häntä; sehän saattoi yhtä hyvin merkitä, että mies oli sairaampi kuin hän tahtoi myöntääkään.
O'Reilly tuli tohtori Alvaradon luo jo hiukan ennen määräaikaa saadakseen puhella tämän kanssa hetkisen kahden kesken.
"Olen ollut Enriquezin puheilla", kertoi hän tohtorille, "mutta hän ei luvannut panna kortta ristiin puolestani. Hän sanoi tarjokkaita olevan lukemattomia, ja kun vetosin Rosaan, kertoi hän, että Kubassa on tuhansia naisia, joiden tilanne on aivan yhtä kurja, mikä voi olla kylläkin totta, eipä sillä. Hän sanoi vielä, että nyt täytyi kaikkien yksityisten harrastusten väistyä."
"Niinpä niin", myönteli tohtori. "Täällä kerrotaan hirveitä juttuja kurjuudesta, jonka keskitysmääräykset ovat aiheuttaneet. Minä — minä en voi uskoa huhujen puhuvan totta."
"Totta joka sana", vastasi O'Reilly kiihkeästi, "ja sentähden minun täytyy siekailematta palata sinne."
"Naisella, joka tulee luokseni tänään, on suuri vaikutusvalta Enriqueziin — muistattehan, että sanoin hänen uhranneen paljon asiamme hyväksi. Kenties hän voi auttaa teitä."
"Pyydän teitä puhumaan puolestani. Kuka hän on?"
"Eräs sairaanhoitajatar vain —"
"Sairaanhoitajatar!" O'Reillyn silmät suurenivat. "Sairaanhoitajatar, jolla on rahoja. Semmoisia en luullut olevankaan."
"En minäkään. Ne ovat vielä harvinaisempia kuin rikkaat lääkärit", vastasi tohtori Alvarado. "Mutta sairaidenhoito on neiti Evansin elämäntehtävä, näettekös. Hän on noita harvoja rikkaita naisia, joilla on todelliset ihanteet ja jotka elävät niiden hyväksi."
"Hänellä on siis jokin 'harrastus'!" Johnnie ajatteli hengessään pakanalähetystä, ja hänen mielenkiintonsa tohtori Alvaradon toista vierasta kohtaan laimeni äkkiä. Hänen äänensävynsäkin oli ilmaissut sen. Samassa ovikello kilahti, ja tohtori riensi avaamaan ehtimättä vastata hänen huomautukseensa.
O'Reilly oli tavannut useita naisia, joilla oli ihanteensa, elämäntehtävänsä ja päämääränsä, ja käsitys, jonka hän oli saanut heistä, ei ollut lainkaan edullinen. Hän oli aina todennut, että naiset, joilla oli jokin "elämäntehtävä", olivat sangen väsyttäviä. Tämä tohtori Alvaradon tuttava oli harvinainen vain siinä suhteessa, että elämäntehtävän valinta oli osunut tähän armeliaisuustyön tavallista harvinaisempaan puoleen. Rikkaankin naisen ajanvietteenä oli sairaidenhoito O'Reillyn mielestä kaikkea muuta kuin miellyttävää. Neiti Evans oli varmaankin pitkä vanhanpuoleinen nainen ja litteä kuin lauta, täynnä mahdottomia suunnitelmia kansan alempien kerrosten valistamiseksi. O'Reilly oli varma, että hänen täytyisi kuunnella koko ajan pitkiä selostuksia ja kuvauksia neidin työmailta, ja saisipa vielä nuhteitakin välinpitämättömyydestään kärsiviä kohtaan. Johnnie oli liian köyhä ollakseen armelias, ja hänellä oli tällä haavaa kylliksi tekemistä omien asioiden selvittelyssä voidakseen välittää rahtuakaan "syvien rivien" hädästä.
Tohtori Alvaradon vieras oli siis eräs neiti, mikä todennäköisesti merkitsi, että hänellä oli suuret silmälasit ja kotona kissa.
Eteisestä kuuluva helähtelevä nauru keskeytti hänen mietteensä, ja hetkistä myöhemmin tohtori Alvarado esitteli hänet eräälle nuorelle naiselle, joka oli kaikkien hänen ennakkopäätelmiensä niin täydellinen vastakohta, että O'Reilly aivan hämmentyi. Hän huomasi tuijottavansa säihkyviin, harmaisiin silmiin, joiden katse oli miellyttävän rohkea, ja tunsi kättään puristettavan melkein miehekkään lujasti. Tämä täydellinen yllätys päättyi heti johtopäätökseen, että neiti Evans oli melkein viehättävin olento mitä hän oli milloinkaan nähnyt, henkilö, jonka seurassa ei kenenkään nuoren miehen voisi tulla ikävä. Jos neiti Evansilla oli kissa, niin sen täytyi olla hienointa persialaista rotua, jota kannatti pitää, päätteli Johnnie. Tyttö oli tuonut huoneeseen sähköistä vilkkautta, raikkaan tuulahduksen, jota oli melkein mahdoton kuvata. Silmät olivat hymyilevät ja nerokkaat, ja hampaat, jotka näkyivät aina kun hän hymyili ystävällistä ja teeskentelemätöntä hymyään, olivat terveet ja hohtavan valkoiset. Hänen koko olemuksensa uhkui terveyttä ja nuoruuden hurmaavaa luontevuutta, niin ettei O'Reilly voinut tehdä muuta kuin soperrellen ilmaista mielihyvänsä esittelyn johdosta. Sisimmässään hän kirosi synkästi äskeiset hullut mietteensä. Hän huomasi myöskin, miten suuresti kohtaus huvitti tohtori Alvaradoa, ja se vain lisäsi hänen hämminkiään.
"Tohtori on kertonut minulle kaikki", sanoi neiti Evans Johnnielle olkansa yli irroittaessaan käsineensä ja pienen pukevan hattunsa. "Olen aivan menehtymäisilläni kiihkosta saada kuulla, mitä teille tapahtui matkallanne."
"Samoin minäkin", tunnusti Alvarado. "Tehän tiedätte, että herra
O'Reilly on tavannut veljeni."
"Teidän miesten täytyy nyt puhella niin vapaasti kuin ei minua olisikaan. En keskeytä paitsi kun huudan vivas tahi caramba tahi — onko espanjan kielessä muita naisellisia huudahduksia?"
"Paljonkin", lausui Johnnie, "mutta minä koetan aina käyttää vain englantilaisia voimasanoja."
Alvarado laski kätensä sydämellisesti neiti Evansin olkapäälle. "O'Reilly, tämä tyttö on tehnyt Kuban hyväksi enemmän kuin kukaan meistä. Vain lääketarpeisiin hän on jo uhrannut pienen omaisuuden."
"Noiden miesraukkojen täytyy aivan elää kiniinillä", huudahti tyttö. "Jokaisen, joka on tohtinut leikkiin lähteä, täytyy saada mitä hän tarvitsee, ja pillerien jakeleminen on aina ollut intohimoni."
"Ilveilkää te vain. Jospa kaikki olisivat yhtä uhrautuvaiset."
"Tuosta nyt ei kannata puhua", sanoi tyttö kiivaasti. "Kun se ei ollut edes mikään uhraus. Ostin lääkkeet vain omaatuntoani rauhoittaakseni, jos teidän nyt välttämättä täytyy tietää se, sillä hemmoittelen itseäni aivan liiaksi. Tavallisesti menen aina kohtuuttomiin, mutta se on minusta hauskaa, eikö teistäkin, herra O'Reilly?"
"Varmasti! Se on minunkin auttamaton vikani", vastasi Johnnie muistellen samassa haikeudella neljää dollariaan, jotka olivat hänen ja Leslie Branchin koko omaisuus, mutta hänestä oli päivänselvää, että hänen täytyi myöntyä kaikkeen, mitä neiti Evans sattui sanomaan. Ensimmäisellä ystävällisellä hymyllään oli tyttö voittanut hänen jakamattoman suosionsa, ja luottaen tarkkaan huomiokykyynsä koetti Johnnie nyt tehdä johtopäätöksiään. Neiti Evansin ikää hän ei voinut arvata, sillä varakas ja tuhlaileva nainen voi pettää varmimmankin silmän. Vanha hän ei ollut, siitä saattoi olla varma, ja Johnniesta tuntui, että neiti Evans olisi empimättä ilmoittanut ikänsä, jos hän olisi kehdannut kysyä. Eikä hän ollut kaunotarkaan, vaan jotakin paljon parempaa; hän oli vilkas, luonnollinen ja mielenkiintoinen. Ja se seikka, ettei hän ottanut elämäntehtävätään niin hirveän vakavalta kannalta, osoitti hänen olevan tavallista järkevämpi nainen. Niin hän olikin, Norine Evans oli erittäin järkevä ja turmeltumaton nuori nainen, joka ihailtavalla tavalla osoitti, mitä puhtaat elämäntavat ja terve henkinen elämä voivat aikaansaada. O'Reilly tuumi, että siinä oli tyttö, joka osasi keittää teetä ja hoidella sairaita ja pelata pitkää palloakin, jos niikseen tuli.
Neiti Evans oli myös sanansa veroinen: hän ei puuttunut keskusteluun kertaakaan, kun tohtori Alvarado illallista syödessä otti puheeksi Johnnien viimeiset seikkailut Kubassa, mutta tytön väsymätön mielenkiinto aiheutti, että O'Reilly puhui enemmän hänelle kuin tohtorille. Hän kuunteli koko ajan suurella osanotolla, ja O'Reilly huomasi, että neiti Evans ymmärsi Kuban tilanteen yhtä hyvin ja paremminkin kuin hän itse. Hänen kysymyksensä olivat järkeviä ja asiallisia, joihin muutamiin O'Reillyn oli sangen vaikea vastata tyydyttävästi. Tähän saakka oli Kubassa puhjennut kapina ollut Johnnien mielestä vain joutavanpäiväinen, mutta sangen harmillinen selkkaus, joka oli vaikuttanut sanomattoman haitallisesti hänen yksityisiin asioihinsa, eikä hän ollut sen enempää pohtinut, kumpi riitapuoli oli oikeassa. Mutta Norine Evans arvosteli asiaa heti paljon laajemmalta näkökannalta. Kuban urhea nousu sortajiaan vastaan liikutti häntä syvästi, ja kun noustiin illallispöydästä, hämmästytti hän toiset sanattomiksi sanomalla:
"Olen päättänyt. Lähden sinne heti paikalla."
Alvarado tuijotti häneen hetkisen. "Mutta parahin —", alkoi hän.
"Älkää koettakokaan saada minua muuttamaan päätöstäni", keskeytti
Norine. "Olen jo kauan tuuminut asiaa, ja —"
"Mutta se on aivan mahdotonta", sanoi tohtori lujasti ja O'Reilly yhtyi häneen.
"Havannaan tietysti pääsisitte", virkkoi viimemainittu, "mutta mitään ette saisi nähdä."
"Aionkin mennä teidän mukananne suoraan kapinallisten luo."
"Minun mukanani!" O'Reillyn oli vaikea salata iloa, joka hänet valtasi. "Enhän tiedä edes, sallitaanko minun lähteäkään."
"Kyllä, jos minä vaadin."
"Mistä saitte nyt tämän hullun päähänpiston, neiti Evans?" kysyi tohtori Alvarado huolestuneesti.
"Se on juuri minun tapaistani", nauroi tyttö, "mutta todellisiakin syitä on tuhansia. Ensinnäkin on pillerien jakeleminen mielityötäni, ja tehän sanoitte äsken, ettei vallankumouksellisilla ole yhtään sairaalaa, hoitajista puhumattakaan, ja —"
"Teemme minkä voimme niukoilla lääkevaroillamme."
"Tietenkin, mutta minä aion viedä mukanani tuntuvan varaston kaikenlaisia lääkintätarpeita. Olen aivan tosissani, niin että älkää nyt turhia vastustelko."
O'Reilly oli aivan varma, että tyttö tarkoitti täyttä totta; vastustelut eivät hyödyttäneet mitään. Tuo säihkyväsilmäinen neiti Evans, jonka posket olivat nyt helakanpunaiset, oli ilmeisesti henkilö, joka oli tottunut aina saamaan tahtonsa perille.
"Päätöstänne ette voi pitää", sanoi O'Reilly vakavasti. "Matka on tehtävä salakuljettajien mukana jollakin vanhalla, partaita myöten lastatulla laivarämällä, jossa on miestä vaikka minkälaista, ja espanjalaisten saarroslinjan läpi murtautuminen on sangen vaarallista. Jos teidät vangittaisiin, kohdeltaisiin teitä samoin kuin meitä muitakin."
"Hurmaavaa! Laskemme maihin pienillä venheillä jonakin pimeänä yönä, ja ehkäpä saamme tapellakin!"
"No, otaksutaanpa, että pääsette onnellisesti maihin, entä sitten? Saatte asua jossakin mökkirähjässä ilman ruoan muruakaan ja taistella täiden, käärmeiden ja kärsimysten kanssa."
"Nyt en enää arvelekaan. Tohtori Alvarado on jo usein sanonut, että syön liiaksi. Mökkejä ihannoin, ja syöpäläiset eivät ole ennenkään välittäneet minusta."
Tohtori liikahti levottomasti. "Mutta tämähän on aivan mieletöntä!" huudahti hän. "Jokin toinen nainen voisi tuon tehdä, mutta ette te. Te olette — suokaa minulle anteeksi — mitä viehättävin nuori nainen, ja siellä joudutte raakojen miesten pariin."
"On aivan turhaa koettaa peloitella minua. Tulen kyllä toimeen, ja onhan herra O'Reilly luonani."
"Omaisenne eivät suostu", uskalsi O'Reilly huomauttaa, jolloin tyttö purskahti nauruun.
"Minulla ei ole sellaisia, olen aivan orpo ja itsenäinen. Harva tyttö on ollut niin onnellisessa asemassa, vai mitä? Mutta odottakaahan hetkinen — järjestän tämän asian minuutissa", ja hän hypähti tuolistaan puhelimeen ja pyysi erään numeron.
"Enriquezin numero", huokaisi tohtori. "Enriquez ei henno kieltää häneltä mitään."
"En huoli naista mukaani", kuiskasi O'Reilly kiukkuisesta "Otaksutaanpa, että hän sairastuisi! Suuri Jumala, silloinhan minun pitäisi hoitaa häntä!" ja hän pyyhkäisi hien otsaltaan.
"Sitä ei tarvitse pelätä; hän ei sairastu. Todennäköisesti hoitaa hän teitä ja — ja kaikkia tovereitanne. Pidätte siitä, ja ennen pitkää te kaikki rakastutte häneen — niinhän jokaisen käy — ja rupeatte tappelemaan keskenänne. Kas niin! Nyt hän on saanut Enriquezin kynsiinsä. No, antaapa kuulua!"
Johnnieta värisytti suoruus, jolla neiti Evans esitti asiansa. "Ymmärrättehän, että tahdon mennä itse katsomaan", kuului tämä sanovan. "Jos tarvitsette lääkkeitä, niin ostan niitä tynnyreittäin, ja järjestän käden käänteessä muutamia kenttäsairaaloita — mitä? — lahjomistako? — no, sanokaa vain sitä lahjomiseksi, jos teitä huvittaa, mutta siitä voitte olla varma, että minä menen, ja sitäpaitsi on herra O'Reilly vapaaehtoisesti tarjoutunut huolehtimaan minusta. Ehdotukseni on aivan hurmannut hänet" — neiti Evans nauraa hihitti — "ja sentähden teidän on sallittava hänen tulla mukaan." Sitten seurasi hetken vaitiolo, jonka kuluessa miehet katsoivat toisiinsa huolestuneesti.
"Hän ei näytä paljonkaan välittävän, mitä hän sanoo", mutisi O'Reilly.
"Enriquezin sijassa minä nolaisin hänet."
"Antakaa se kirjallisesti, olkaa niin kiltti", kuului neiti Evans jatkavan. Sitten seurasi jälleen hetken hiljaisuus, jonka lopetti huudahdus: "Oi, lukekaa se nyt heti, niin että saan kuulla, mitä olette kirjoittanut, ja lähettäkää se viipymättä minulle. Olen parhaillaan tohtori Alvaradon luona, joka on tässä vieressäni suunniltaan ilosta. Niin hirveän paljon kiitoksia. Olette aina yhtä kiltti." Hän kääntyi ystäviinsä päin kasvot riemusta säteillen. "Nyt teillä ei ole enää mitään mukisemista. 'Kuban väliaikainen hallitus kutsuu New Yorkissa olevan edustajansa välityksellä neiti Norine Evansin vierailemaan päämajaansa Sierra de' — kas kun en muista enää paikan nimeä — 'ja pitää suurena kunniana saada kohdella neiti Evansia vieraanaan niin kauan kuin hän haluaa viipyä väliaikaisen hallituksen alueella. Olkoon kaikille upseereille ja muille viranomaisille kunnia-asia huolehtia hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.' Enriquez luki minulle kaiken tämän, ja neljännestunnin kuluttua minulla on siitä mustaa valkoisella. Juhlikaamme siis!"
Hän hypähti muutamin tanssiaskelin pöydän luo ja huudahti teekuppiaan kilistäen: "Täyttäkää kupit, tohtori Mökötys! Juokaamme Kuban vapauden malja."
Johnnie onnistui puristamaan esiin hymyn tapaisen, kun hän kohotti kuppinsa.
"Juokaamme sitten holhoojantoimeni onneksi", sanoi hän. "Espanjalaiset eivät siedä minua, ja nyt saan kubalaisetkin kimppuuni. Tulevaisuus on todellakin lupaava."