XV.
SALAKULJETTAJAT.
Leslie Branch nukkui, kun O'Reilly tuli kotiin, mutta heräsi heti kuullakseen tämän kiihkeätä kuvausta illallisesta.
"Olen aivan ymmälläni", sanoi Johnnie. "Tuo tyttö tuppautuu väkisellä mukaani, enkä minä voi sille mitään."
"Sanot hänen olevan nuori, kaunis ja — rikas?" Leslie oli sangen epäileväinen.
"Niin juuri."
"Hm! Tohtori Alvaradolla näyttää olevan hyvät juomat."
"Miten niin?"
"Miten niin! Sentähden, että olet aivan tolkuttomasti päissäsi. Eihän minua nyt niin vain huiputeta. Rikkaat naiset ovat aina vanhoja ja rumia."
"Mutta tämä on nuori ja viehättävä."
"Tietysti, tietysti", myönteli Branch rauhoittavasti. "Menehän nyt nukkumaan, ja älä muistele häntä enää, niin olet kiltti poika! Aamulla on kaikki jälleen hyvin. Kenties et ole tavannutkaan ketään naista." Puhuja haukoitteli ja käänsi kylkeään.
"Älä ole aasi", huusi Johnnie kiukkuisesti. "Mitä ihmettä me tuolla naisella teemme?"
"Me? Äläpäs tyrkytä häntä minulle. Mitäkö sinä teet? Totuushan on päivänselvä; tämä neiti Evans on rakastunut sinuun, ja sinä et tiedä sitä. Hän näkee sinussa ihanteensa, mutta ellet huoli hänestä, niin voinhan minä ottaa hänet. Nautin hänen lääkkeitään ja menen vaikka naimisiin tuon vanhan orporaukan kanssa, jos hän on rikas."
O'Reilly nousi varhain seuraavana aamuna ja kiiruhti Kuban seuran toimistoon toivoen voivansa todistaa herra Enriquezille, miten mieletöntä oli antaa neiti Evansin saada tahtonsa perille tässä asiassa. Nyt vallankin tuntui neiti Evansin vaatimus hänestä aivan mahdottomalta, ja hän uskoi Enriquezin myöntyneen tytön pyyntöön vain siitä luonnollisesta syystä, ettei hän kubalaisena voinut kieltää mitään kauniilta naiselta. Mutta O'Reillyn kunnioitus neiti Evansin tarmoa kohtaan kasvoi huomattavasti, kun hän perille saavuttuaan sai kuulla, että tyttö oli ollut häntä vikkelämpi ja oli parhaillaan Enriquezin puheilla. Johnnie odotteli levotonna, ja kun tyttö vihdoin ilmestyi huoneeseen herra Enriquez vanavedessään, masentui hän kokonaan, sillä kubalaisen kasvot aivan säteilivät ilosta.
"Kaikki on reilassa", huudahti neiti Evans nähdessään O'Reillyn. "En antanut heille mitään rauhaa."
"Olette hyvin varhainen", sanoi O'Reilly. "En osannut odottaakaan —"
"Sanokaas muuta", keskeytti Enriquez. "Sitä intoa ja vauhtia! Aivanhan tässä menee pyörälle päästään."
"Seuralla ei näyttänyt olevan varoja kustantaa uutta lähetystä, minkätähden minusta tuntui olevan paikallaan tarjota apuani. Viikon kuluttua olemme matkalla."
"Aivanko totta? Aiotteko siis — lähteä?"
"Tietysti."
"Minun täytyy sanoa, että tämä tuli kuin taivaasta pudoten", puuttui puheeseen Enriquez. "Rahapulamme on autettu, ja —"
"Olette molemmat järjiltänne", keskeytti Johnnie hermostuneesti. "Kuba ei ole mikään sovelias paikka amerikkalaiselle tytölle. Vaaraa joutua vangiksi sinne matkalla en niinkään pelkää, vaan kaikkia niitä lukemattomia vaivoja ja kärsimyksiä, joista hän ei voi perillä säästyä, ja sitä, että hän joutuu siellä tekemisiin kaikenlaatuisen väen kanssa."
Enriquez kohotti päätään. "Jokainen kubalainen tietää, kuka neiti Evans on ja mistä saamme häntä kiittää. Teillä ei näytä olevan juuri suuria käsityksiä ritarillisuudestamme, herrani."
"Siinä saitte!" riemuitsi Norine.
"Yritys on luonnollisesti vaarallinen", jatkoi Enriquez, "sillä rannikoita vartioidaan tarkasti, mutta maihin päästyään hän on luotettavien ystävien luona. Hän on leirissämme yhtä hyvässä turvassa kuin kotonaan konsanaan."
"Älkää olko noin nyrpeä ja hermostunut", sanoi neiti Evans, "tahi minä alan uskoa, että olette holhoojaksi syntynytkin. Karkoittakaa nyt huono tuulenne ja koettakaa oppia minua sietämään. Nyt lähdette mukaani kaupungille ja autatte minua hankkimaan kaikki, mitä kuumassa ilmanalassa välttämättä tarvitaan."
Nyökäyttäen päätään Enriquezille hän pujotti kätensä O'Reillyn kainaloon ja vei hänet mukanaan Johnnien hätääntyneistä vastalauseista ja vakuutteluista huolimatta, ettei hän tiennyt tämän taivaallista, mitä nuori nainen ylimalkaan mahtoi tarvita.
Neiti Evans piti hänet luonaan koko aamupäivän raahaten häntä kaupasta toiseen ja antaen hänelle kannettavaksi lukemattoman määrän paketteja, ja kun ostokset oli tehty, velvoitti hän Johnnien tarjoamaan hänelle aamiaisen. Tyttö oli niin innostunut ja iloinen heidän matkastaan, ettei Johnnie jaksanut murjottaa kauemmin, vaan hänen kumppaninsa vastustamaton pirteys ja iloisuus tarttuivat pian häneenkin. Ruoka maistui erinomaisesti, ja kun O'Reilly kääntyi kotiaan kohti erottuaan neiti Evansista tämän asunnon edessä, täytyi hänen kävellä, sillä hänellä ei ollut varaa ajaa raitiovaunulla. Osterit, kananpoikasalaatti, ranskalaiset leivokset, jäätelö y.m. herkut olivat tyhjentäneet hänen kukkaronsa viimeistä senttiä myöten.
Nyt seurasi muutamia päiviä kiihkeätä odotusta, joka pani O'Reillynkin laisen rauhallisen miehen kovalle koetukselle. Hän ei kuullut Kuban seuran hankkeista mitään, ja tämän epätietoisuuden tähden hän ei voinut kiinnittää itseään mihinkään työhön. Leslie Branch ei myöskään saanut vakinaista työtä, mutta kyhäyksiään myymällä hän ansaitsi sen verran, ettei ystävysten tarvinnut nähdä nälkää. Mutta kevät oli kylmä, ja hänen yskänsä paheni päivä päivältä. Samalla hänen hilpeytensä yhä lisääntyi, niin että hänestä tuli mahdollisimman rattoisa toveri. Johnnieta, joka oli alkanut yhä enemmän pitää hänestä, tämä aina vain lisääntyvä hilpeys huolestutti, sillä hänestä näytti, että Branch oli aivan haudan partaalla.
Eräänä iltana heille tuotiin vihdoin kirje, joka karkoitti kaikki synkät mietteet. Enriquez käski heidän olla valmiit lähtemään Jersey Citystä kello seitsemän seuraavana aamuna. Sinä yönä ei paljon nukuttu.
Odotellessaan aseman suuressa hallissa he näkivät Enriquezin tulevan heitä kohti neiti Evans mukanaan. Tytön silmät säihkyivät iloa, ja hän aivan hypähteli innostuksesta, ja Leslie Branch, joka näki hänet ensi kerran, vihelsi hiljaa ja pitkään.
"Tyttöhän on kerrassaan häikäisevä!" huudahti hän. "Nuori jumalatar! Ja minä onneton kun sanoin häntä 'vanhaksi orporaukaksi'."
Kun Norine tarttui lämpöisellä ja sydämellisellä otteellaan hänen luisevaan, läpikuultavaan käteensä ja tervehti häntä ystävällisesti hymyillen, oli Branch kokonaan voitettu. Hän koetti ilmaista ilonsa tapaamisen johdosta mahdollisimman pyöristetyin lausein, mutta hämmentyi jo alussa niin auttamattomasti, että Norine sanoi nauraen:
"Riittää jo, herra Branch. Urheat merirosvot eivät pidä pitkistä puheista. Kohauttakaa vyötänne ja sanokaa: 'Halloo Norine!' niin olen tyytyväinen. Aion sanoa teitä vain Leslieksi."
"Niin, ja oikein usein", kerjäsi tämä.
Sitten hän loi toisiin ylpeän silmäyksen, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin erinomaisen sukkelaa. Näki kaikesta, että Norine Evans oli voittanut hänet täydellisesti.
Enriquez esitteli seurueelle erään tuiman näköisen ja ryhdikkään kubalaisen, majuri Ramoksen, jonka haltuun aselähetysretkikunnan johto oli uskottu.
"Tehtäväni loppuu nyt", lausui Enriquez. "Majuri Ramos huolehtii teistä, ja teidän täytyy ehdottomasti totella häntä. Älkää tehkö kysymyksiä, sillä hän ei kuitenkaan vastaa. Luuletteko muutoin voivanne seurata näitä ohjeita?"
"Varmasti en, enkä aio koettaakaan", vastasi Norine. "Olen aivan räjähtämäisilläni uteliaisuudesta."
"Muistakaa, Ramos; ei sanaakaan."
"Olkaa huoleti", hymyili majuri.
"Hyvästi sitten ja onnea matkalle." Enriquez puristi jokaisen kättä ja suuteli kunnioittavasti neiti Evansin siroja sonnia. "Rukoilen Jumalaa varjelemaan teitä kaikista vaaroista, señorita, ja minä olen valvova, että Kuba muistaa velkansa teille." Hänen mentyään seurasivat nuo kolme amerikkalaista uutta opastaan asemalaiturille.
Majuri Ramos osoitti tietävänsä, miten määräyksiä noudatetaan, mutta seurueen toisten jäsenten laita oli niin ja näin. Hän oli aivan kuuro neiti Evansin kiihkeille pyynnöille saada tietää jotakin retken suunnitelmista; hän ei sanonut edes minne oltiin matkalla, missä retkikunnan toiset jäsenet tavattaisiin ja mistä satamasta lähdettäisiin. Niin paljon hän kuitenkin sanoi, että vastapuolue oli saanut vihiä yrityksestä ja oli ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin saadakseen sen raukeamaan, toimenpiteisiin, jotka vaativat hänen puoleltaan mitä suurinta valppautta ja varovaisuutta. Tämä luonnollisesti vain kiihoitti tytön uteliaisuutta, mutta hänen viekkaimmatkaan kysymyksensä eivät voineet yllättää majuria, jonka järkkymätön vaiteliaisuus oli suorastaan ihmeellinen. Kun Philadelphia, Washington, Baltimore ja vihdoin Richmondkin oli sivuutettu, oli neiti Evans toden totta aivan räjähtämäisillään, ja hänen molemmat kumppaninsa osoittivat myöskin samanlaisia oireita.
Majuri Ramos ei ollut luonteeltaan mikään erikoisen hiljainen mies; päinvastoin hän oli sangen puhelias kuten etelämaalainen ainakin ja kauniin naisen seurassa ritarillisen kohtelias. Hän sanoikin usein, että nuo tiukat määräykset, joita hänen täytyi ehdottomasti totella, harmittivat häntä. Muutoin hän oli hauskin matkatoveri ja jutteli vapaasti kaikista asioista auringon alla, paitsi retkikunnan suunnitelmista. Hän oli tottunut "skruuvin" pelaaja ja koetti kaikin tavoin ja kerrassaan ihailtavalla huomaavaisuudella huolehtia Norinen mukavuudesta. Vasta kun juna lähestyi Charlestonia, sanoi hän vihdoin:
"Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Matkamme loppuu tähän: retkikunnan muut jäsenet ovat jo täällä. Mutta te ette saa olla heitä näkevinännekään ettekä antautua puheisiin kenenkään tuntemattoman kanssa, sillä ystävämme ovat tiukan silmälläpidon alaiset. Espanjan lähettilään salapoliisit ja Yhdysvaltojen sotilasasiamiehet ovat täällä mahdollisimman varuillaan. Pieninkin erehdys voi turmella kaikki."
"Vakoojiako! Oi, taivas!" huudahti neiti Evans.
"Paikalliset viranomaiset aikovat pysähdyttää laivamme, kun lähdemme, minkätähden meidän pitää olla varovaiset."
Hotelli, johon majuri Ramos opasti vieraansa, oli jo ennestään melkein täynnä, ja lämpiö, jossa näkyi istuvan paljon kubalaisia jutellen ja poltellen, oli aivan harmaa tupakansavusta. Kun majuri astui huoneeseen, katsahtivat kaikki häneen uteliaasti ja mielenkiinnolla ja alkoivat sitten tarkastella hänen seuruettaan melkeinpä julkean arvostelevasti. Varsinkin neiti Evans joutui useamman kuin yhden ihailevan katseen maalitauluksi.
Kuban savukkeiden tuttu tuoksu ja espanjankielinen keskustelu saivat O'Reillyn sydämen kiivaasti sykkimään. Hän käsitti, rinnassaan omituinen sykähdys, että nuo vilkkaat tummakasvoiset miehet olivat nyt hänen ystäviään, ja nuo siellä täällä istuskelevat valppaat amerikkalaiset hänen vihollisiaan, vakoojia, joista Ramos oli puhunut. Viimemainittuja oli ainakin parikymmentä ja heidät erotti joukosta helposti, ja pian kävi ilmi, että hekin tunsivat suurta mielenkiintoa vastatulleita kohtaan, sillä he koettivat kaikin mokomin rakennella tuttavuutta.
Norine Evansista oli tämä kaikki äärettömän hauskaa. Herättämänsä huomio huvitti häntä suuresti ja hän melkein loukkaantui, kun O'Reilly uhkasi muurata silmät kiinni eräältä erikoisen tunkeilevalta miekkoselta lopettaen siten Norinen huvin.
Kubalaiset ovat aina tavallisen levotonta väkeä, mutta huoneessa vallitseva mieliala oli nyt tavallista hermostuneempi. Miehet istuivat suuremmissa ja pienemmissä ryhmissä päät toisissaan kiinni kuiskutellen ja poltellen kiihkeästi ja katsahtivat välistä uhkaavasti johonkin salapoliisiin, joka kävi kovin uteliaaksi. Jännitys tuntui lisääntyvän joka hetki.
Kaupungille oli levinnyt huhu, että joukko aseiden salakuljettajia oleili paikkakunnalla, ja uteliaat ihmiset vaelsivat joukoittain rantaan katsomaan erästä suurta valtamerihinaajalaivaa, joka oli pujahtanut satamaan edellisenä iltana. Laiva oli Dauntless ("peloton"), kuuluisin Kuban saarroslinjan murtaja, ja kun saatiin kuulla, että itse O'Brien, "dynamiitti-Jonne", oli komentosillalla, kiihtyi uteliaisuus joka hetki. Charlestonin asukkaat tunsivat tarkoin tuon pelätyn merikarhun kaikki urotyöt, ja heidän jakamaton myötätuntonsa oli luonnollisesti hänen ja sen asian puolella, jota hän palveli; sentähden olivatkin kaikki sangen alakuloiset, kun tullikutterin huomattiin ankkuroineen aivan aluksen läheisyyteen. Dauntless oli kaikesta päättäen valmis lähtemään, höyrynpaine oli kyllin suuri, ja kaikki näytti olevan reilassa, mutta olihan aivan mahdotonta, että "dynamiitti-Jonne" voisi ottaa lastin ja matkustajat laivaan aivan tuon tullikutterin nenän edessä. Muutamat väittivät aivan varmasti tietävänsä, että Dauntless aikoi ajaa kutterin muitta mutkitta upoksiin, ja olipa eräs iltalehtikin kuullut kerrottavan samaa, koska siinä oli ankara varoitus olla ryhtymättä mihinkään semmoisiin hullutuksiin. Samassa yhteydessä kerrottiin, että Charlestonin edustalla oli kolmen penikulman päässä eräs espanjalainen risteilijä vaanimassa.
Tämä sai koko Charlestonin liikkeelle, ja kubalaiset isänmaanystävät, jotka huomasivat joutuneensa yhtäkkiä kaikkien huomion esineeksi, hermostuivat entistä enemmän. Kuiskailut muuttuivat yhä salaperäisemmiksi ja tupakankäyttö kiihtyi kiihtymistään, samalla kuin salapoliisien valppaus kasvoi kiusallisesti.
O'Reillyn ja hänen kahden kumppaninsa mielestä oli yritys jo rauennut. Jonkin erehdyksen tahi laiminlyönnin tähden oli suunnitelmista saatu vihiä, ja kaikki oli mennyt myttyyn. Näiden kubalaisten pahin vikahan olikin, etteivät he voineet salata mitään. Branch asteli edestakaisin kuin ärsytetty leijona, ja O'Reilly oli raivoissaan. Koko seurueesta säilytti vain majuri Ramos entisen hilpeytensä; hän oli koko illan neiti Evansin kanssa eikä näyttänyt huomaavankaan vallitsevaa alakuloisuutta ja jännitystä.
Seuraavana iltana saatiin sana olla valmiit ja kooten vähät tavaransa alkoivat retkikunnan jäsenet poistua hotellista pienemmissä ryhmissä valppaat vakoojat tietysti kintereillään.
Kun nuo kolme amerikkalaista olivat valmiit lähtemään, kuiskasi Norine: "Kuulkaa! Kaikki on hyvin. Me emme matkustakaan Dauntless'illa; se on täällä vain näön vuoksi ja johtamassa vakoojat harhaan."
"Oletteko aivan varma?" O'Reilly katsahti tyttöön nopeasti.
"Majuri Ramos on itse levittänyt kaikki nuo kaupungilla kiertelevät huhut, joista mainittiin lehdissäkin; kaikella on tarkoituksensa. Enhän luvannut tästä kertoa kenellekään, mutta en voi sille mitään, että pidin välttämättömänä ilmoittaa teille asiasta. Saattepa nähdä, että kaikki käy hyvin."
Leslie Branch pudisti synkästi päätään. "Tehän voitte kyllä iloita, mutta minun laitani on toisin", mutisi hän. "Retkemme loppuu varmasti siten, että meidät siepataan kiinni, ja silloin on loppuni tullut. Minun laiseni huonokeuhkoisen miehen tarvitsee olla vain viikon kosteassa kopissa ja —"
O'Reilly, jonka pahatuuli oli hävinnyt kuin taikavoimalla, taputti häntä sydämellisesti olkapäälle sanoen: "Onnittelen! Voit jo paljon paremmin."
"Huonommin kuin milloinkaan", valitti toinen.
"Mitä joutavia! Kun pääsemme Kubaan, on yskäsi mennyttä."
Ramos vei kumppaninsa rautatieasemalle ja sijoitti heidät erään etelään päin lähtevän junan viimeiseen vaunuun, johon retkikunnan toisetkin jäsenet olivat asettuneet. Eräs urkkija aikoi tunkeutua vaunuun heidän jäljessään, mutta vaunun jarrumies löi oven kiinni hänen nenänsä edessä sanoen:
"Tänne ette voi tulla; tämä vaunu on varattu jollekin huvimatkueelle.
Ketäkö? Kreikkalaisia tahi armeenialaisia, luulisin."
Toisilla urkkijoilla oli yhtä huono menestys, eikä vaunuun päästetty koko matkalla ketään sivullisia. Kun juna lähti liikkeelle, hengähtivät kaikki helpotuksesta ja pian oli vilkas ja vapaa keskustelu käynnissä.
Iltaa seurasi yö ja juna kiiti aina vain yhtä huimaa vauhtia eteenpäin kenenkään joukkueesta voimatta aavistaakaan, minne heitä vietiin. Puoliyön vaiheilla huomasivat valveillaolijat, että juna oli pysähtynyt synkkään metsään jollekin lastausvaihteelle, ja kun juna lähti jälleen liikkeelle, ei heidän vaununsa liikahtanutkaan. Kepponen selvisi heti: myöhäiseen aikaan katsoen oli melkein todennäköistä, ettei junassa kukaan huomannut yhden vaunun jääneen taipaleelle.
Hetken oli kaikki hiljaista; sitten ilmestyi eräältä sivuraiteelta pimeä veturi äänettömästi kuin aave, kytkimet kiinnitettiin ja pian kiiti "huvimatkue" nopeinta vauhtia parinkymmenen penikulman päässä olevaa rannikkoa kohti.
"Mitäs tästä tuumitte?" kysyi majuri Ramos nauraen kolmelta suojatiltaan. "Kuvitelkaapa noiden urkkijoiden tunteita, kun he huomaavat petoksen. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että he hierovat silmiään kauan ja lujasti."
Neiti Evans aivan hypähti innosta ja taputti käsiään.
"Teillä täytyy olla mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä", hymyili
O'Reilly, ja kubalainen nyökäytti myöntävästi päätään.
"Semmoiset ovat välttämättömiä", sanoi hän. "Kiinnitin aivan tarkoituksella charlestonilaisten huomion meihin, ja sillä aikaa laivamme lastasi kaikessa rauhassa. Nyt se on valmis ja odottaa vain meitä lähteäkseen matkalle. Päivän koittaessa meidän pitäisi jo olla kaukana Amerikan rantaviivalta. Dauntless nostaa ankkurinsa suunnilleen yhtäaikaa ja laskee täydellä höyryllä pohjoiseen päin toivoakseni kaikki tullikutterit kintereillään."
Yön pimeimmällä hetkellä juna pysähtyi erään joen yli vievälle sillalle, jonka alla pienenpuoleisen höyrylaivan ääriviivat häämöttivät. Fair play'n ("reilu peli") miehistö oli valveilla ja oli laittanut kaikki kuntoon. Vastasaapuneet kiiruhtivat laivaan, ja puolen tunnin kuluttua oltiin matkalla ulos merelle.
Kun nousevan päivän kajastus karkoitti pimeyden, täytyi vauhtia lisätä turvallisuuden takia, ja tuo vanha ja ruosteinen laiva kiiti eteenpäin niin nopeasti kuin sen koneista suinkin irti sai. Kolmen penikulman levyisestä rantavyöhykkeestä selvittiin onnellisesti, ja sitten käännettiin kokka etelään. Ulappa oli aivan autio niin kauas kuin silmä kantoi, eikä taivaanrannallakaan näkynyt ainoaakaan savupatsasta.
Yö oli ollut sangen rasittava, ja kun idässä oleva ranta oli häipynyt aaltoihin, alkoivat miehet ajatella lepoa. Kannella tarjottiin vaatimaton aamiainen, jonka jälkeen kaikki, paitsi laivamiehistö, heittäytyivät pitkäkseen, onnellisimmat varaamiensa hyttien vuoteille ja toiset mikä minnekin.
Johnnie O'Reilly oli liian jännittynyt voidakseen nukkua. Hengessään hän jo katseli iltaruskon purppurassa uinailevia Kuban kukkuloita, tunsi kapeiden katujen tulisen keskipäivähelteen, hengitti mangrove-soiden suloista, mutta myrkyllistä tuoksua, ja kuuli korvissaan korkeiden, ylevien palmujen ikuisen huminan. Kuinka sanomattomasti hän oli tuota kaikkea ikävöinyt, ja miten nuo lukemattomat viivytykset olivat saattaneetkaan häntä raivostuttaa! Hän oli kokonaan Kuban lumoissa, ja hän tiesi, ettei hän voisi olla missään muualla onnellinen.
Miten helpolta oli paluu tuntunutkaan silloin kun hän oli sanonut jäähyväiset Rosalle! Tämän pelastaminen oli hänen mielestään ollut silloin maailman yksinkertaisin asia. Mutta päivät olivat pidenneet viikoiksi ja viikot kuukausiksi, eikä hän ollut vielä kyennyt tekemään mitään. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että hän oli koettanut kaikkensa; hän ei ollut levähtänyt hetkeäkään saatuaan Rosan kirjeen. Hänen lemmittynsä vainoojat olivat jo kerran pyörtäneet hänet takaisin, mutta tällä kerralla ei paluu tulisi kysymykseenkään — ennen hän ampuisi kuulan otsaansa tahi menehtyisi johonkin vankityrmään.
O'Reilly oli niellyt katkeran palansa kuin mies — alakuloisuudestaan huolimatta hän oli pysynyt tyynenä; mutta nyt, kun potkurin jokainen kierros kiidätti häntä lähemmäksi hänen kiihkeimpien toiveidensa päämäärää, valtasi hänet sanomaton riemuntunne, jota hän tuskin jaksoi hillitä. Hänen valtimonsa löi voimakkaasti ja hänen rintansa paisui ilosta. Nukkuako? Se oli niitä varten, jotka uskalsivat vain henkensä Kuban puolesta. Nälkäkö? Mikään ruoka ei voinut tyydyttää isoavaa henkeä. Levätäkö? Hän ei lepäisi, ennenkuin hän pitelisi Rosa Varonaa sylissään. Tämä vanha, ruostunut laivarämäkin tuntui juuttuneen paikalleen, niin hidas oli sen vauhti hänen mielestään.
Norine Evansin hengästynyt huudahdus katkaisi hänen mietteensä.
"Oh, kuinka jännittävää tämä on! Tuolla laitetaan tykkiä juuri kokoon, niin että voimme taistella, jos niin tarvitaan."
"Ettekö ala nyt toivoa, että olisitte jäänyt kotiin?" hymyili O'Reilly.
"Herra hyvästi hallitkoon, en! Nyt elän oikeata elämää. Olin aivan kuolla uteliaisuudesta, kunnes sain majuri Ramoksen puhumaan."
"Hm! Onnistuitte lopultakin. Hän näkyy olevan täysin voitettu."
"Sitä — sitä minäkin pelkään", myönsi tyttö naurahtaen. "Luulisi melkein, ettei hän ole milloinkaan ennen nähnyt naisia. Hän on hyvin — kiihkeä."
"Käytöksestänne päättäen ette pidä minua enää holhoojananne eikä minään. Olette keimaillut koko ajan aivan hirvittävästi."
"Hiukan joka tapauksessa; tahdoin vain saada selville, mitä oli tekeillä. Ja minä — onnistuin."
"Todellakin."
"Mutta hauskuuttani minä en anna hänen turmella, vai mitä? En tietenkään. Ja sentähden minä jäähdyttelin hänet äkkiä. Kerroin hänelle teistä — tahi oikeammin meistä."
O'Reilly hämmästyi. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Ettehän vain suutu, lupaattehan? Kun hän alkoi käydä runolliseksi, sanoin minä, että hän oli ilmestynyt näköpiiriini liian myöhään. Tunnustin hänelle, että olin rakastunut erääseen toiseen — teihin." Kuulijan kavahtaessa ihmeissään pari askelta taaksepäin, neiti Evans lisäsi nopeasti: "Oi, älkää pelästykö, eihän se ole puoleksikaan —"
"Niin ette varmastikaan sanonut. Ilveilette vain", änkytti Johnnie.
"En suinkaan. Ajattelin, että se masentaisi hänen intoaan, mutta mitä vielä. Silloin valehtelin oikein roimasti ja sanoin, että te ja minä olimme kihloissa." Puhuja nauraa hihitti ja oli näköjään hyvin tyytyväinen itseensä.
"Kihloissa? Mennäksemme naimisiin?"
"Niin juuri. Eiväthän ihmiset mene kihloihin mennäkseen — mennäkseen vaikkapa kalastamaan, vai mitä? Minun täytyi sanoa hänelle jotakin, sillä hän oli jo aivan kuin kuumeessa. Ellei hän olisi tullut järkiinsä, olisin sanonut hänelle, että olimme salaisesti naimisissa."
"Teistä tuo saattaa olla kylläkin sukkelaa", sanoi nuori mies jäykästi, "mutta minusta ei."
"Älkää nyt olko noin synkän näköinen. Tiedättehän, etten tarkoita kaikella tällä kerrassaan mitään." Kujeileva ilme katosi tytön kasvoilta ja hän jatkoi vakavasti: "Tohtori Alvarado kertoi tarinanne, joka on minusta aivan ihmeellinen. Jos sallitte, niin autan teitä löytämään pienen Rosa-poloisenne. Kun äsken tulin luoksenne, niin muistelitte häntä, eikö niin?" Johnnie nyökäytti päätään. "Ettekö — ettekö tahtoisi kertoa minulle hänestä — puhella kanssani hänestä?"
O'Reillyn ääni oli sortunut ja värähteli, kun hän vastasi: "En tohdi oikein luottaa lujuuteeni, sillä olen niin peloissani. Hän on niin nuori, suloinen ja kaunis — ja maassa raivoaa julma sota — minua melkein kauhistuttaa ajatellakin —"
Norine näki kumppaninsa poskien hitaasti kalpenevan, hymyilevän katseen synkistyvän ja laitaan nojaavan ruskean ja jäntevän käden puristuvan nyrkkiin, niin että rystyset valkenivat. Aivan tietämättään hän laski kätensä O'Reillyn kädelle.
"Älkää antako surulle valtaa", sanoi hän lempeästi. "Jos hänen turvallisuutensa olisi rahalla ostettavissa, niin on koko omaisuuteni käytettävänänne. Mutta olemalla urhoollinen, uskollinen ja kärsivällinen olette löytävä hänet. Ja minä olen varma, ettei teiltä puutu hyvää tahtoa. Kesken kaiken pyydän, ettette muistelisi äskeisiä höpsytyksiäni; sellainen on juuri minun tapaistani. Tunnen itseni ensi kerran oikein vapaaksi, näettekös, ja se on noussut päähäni."