XVI.
PALMUJEN SIIMEKSESSÄ.
Yö oli pimeä ja lämmin. Ohut sumuvaippa himmensi tähtien valon, ja vain avomeren fosforihohteessa kykenivät Fair Play'n matkustajat toteamaan, että taivaanrannassa häämöttävä tumma juova oli maata. Itse laiva oli vain pimeydessä hiipivä tumma pilkku, eikä sen olemassaoloa ilmaissut mikään muu kuin fosforoidun veden pärske keulassa ja perässä. Oli annettu mitä ankarimmat määräykset, ettei savukettakaan saanut sytyttää, ja kannelle ryhmittyneet miehet tottelivat auliisti, sillä vain pari yötä sitten oli Fair Play, kaikista varokeinoista huolimatta, ollut pistää nokkansa suoraan herhiläispesään ja sai kiittää pelastuksestaan vain pimeyttä ja suurta nopeuttaan.
Oli päästy noin parin penikulman päähän edeltäpäin sovitusta maihinnousupaikasta, kun yhtäkkiä jonkun espanjalaisen vartijaristeilijän valonheittäjän häikäisevän kirkas valokeila halkaisi pimeän yön, ja kuin työssään yllätetty varas Fair Play käänsi kokkansa merelle eikä pysähtynyt ennenkuin Bahama-saaristossa.
Nyt se hiipi takaisin, mutta kulki hiukan kauemmaksi länteen. Majuri Ramos oli kapteenin luona komentosillalla, ja pari miestä luotasi taukoamatta, sillä oltiin matalikkojen lähellä. Kun väylä alkoi arveluttavasti mataloitua käski kapteeni pysähdyttää koneet, ja laiva pysähtyi vähitellen keinuen hiljaa mainingeissa. Leslie Branchin yskä kuului selvästi hiljaisuudessa.
"On vaarallista mennä lähemmäksi riuttojen takia", selitti O'Reilly kumppanilleen.
"Olen kuulevinani jotakin pauhua", huomautti Norine, "mutta ehkä korvani vain humisevat."
"Niin luultavasti", sanoi Branch. "Olen ihan jäykkä pelosta, sillä en pidä riutoista lainkaan. Onkohan näissä vesissä haikalojakin?"
"Viljalti."
"No, onpa edes hyvä, että olen näin laiha", mutisi Leslie.
Majuri Ramos sanoi matalalla äänellä pimeältä komentosillalta, että oli miehitettävä venhe ja mentävä tiedustelemaan, mistä voisi päästä riuttojen toiselle puolelle. Ennenkuin hän kerkesi sanoa sanottavansa loppuun, oli O'Reilly tarjoutunut lähtemään.
Kymmentä minuuttia myöhemmin istui hän erään laivavenheen peräsimessä ohjaten eteenpäin. Fair Play häipyi pimeään jo sadan kyynärän päässä, mutta ohjaten suoraan edessä häämöttävää tummaa juovaa kohti hän soudatti ainakin puoli penikulmaa, ennenkuin käski miesten lepuuttaa airojaan. Hiljainen kohina kantautui heidän kuuluviinsa; riutat olivat lähellä.
Tuuli oli tyyntynyt auringon laskussa, ja vain pitkät, leppoisat mainingit panivat meren tyynenä päilyvän pinnan kohoilemaan, mutta pienen venheen päästyä hiukan edemmäksi koveni kohina arveluttavasti, ja pian osoitti valkoinen vaahtojuova, missä koralliriuttojen hampaat ulottuivat pintaan saakka.
Pitkä ja vaivalloinen työ oli edessä; aika kiirehtijä O'Reilly alkoi risteillä vaahtojuovan ulkopuolella tutkien joka sopukan ja yllyttäen miehiään ponnistelemaan väsymättä. Tämä aukon etsiminen oli vaarallista työtä, ja vaara tulla huomatuksi suureni joka hetki.
Soudettiin penikulma — toinen, miehistä tuntui kuin niitä olisi ollut kymmenen, ja vihdoin näkyi leveä juova tyyntä vettä fosforihohteisen vaahdon keskellä. O'Reilly tutki paikan nopeasti ja sitten lähdettiin paluumatkalle. Kun oli päästy niin kauas, että arveltiin laivan olevan lähellä, sytytettiin lyhty, jota O'Reilly heilautti takin liepeen suojassa merelle päin. Hetkisen kuluttua näkyi pimeältä ulapalta vähäinen punertava piste kadoten samassa, ja O'Reilly ohjasi purtensa suoraan laivalle.
He pääsivät pian perille, ja parin minuutin kuluttua laski Fair Play vakaasti ja varmasti riutan poikki vievää väylää kohti. Sillä aikaa alkoi kannella kuumeinen työ; lastihuoneista nosteltiin ampumatarve- ja lääkeainelaatikoita, keulaan sijoitettu tykki purettiin nopeasti ja kaikki laivavenheet, joita oli useampia, heilautettiin kannattimistaan laidan ulkopuolelle, niin että Fair Piay'n pysähtyessä mahdollisimman lähelle rantaa kaikki oli valmista.
Retkikunnan jäsenet olivat enimmäkseen nuoria liikemiehiä, sikaarinvalmistajia ja keveämpien ammattien harjoittajia, niin että vain harvat olivat tottuneet raskaampaan ruumiilliseen työhön, mutta siitä huolimatta raatoivat kaikki innolla ja väsymättä, ja komentosillalta tähysteltiin koko ajan valppaasti ja herkeämättä.
O'Reilly ohjasi ensimmäisen lastin riutan sisäpuolelle, ja purki sen loivasti viettävälle hiekkarannalle. Kukaan ei näyttänyt oikein varmaan tietävän, kuuluiko rannikko Kuban mannermaahan vai oliko jouduttu jollekin pienemmälle saarelle, mutta kun lähempiin tutkimuksiin ei ollut aikaa, ei valinnan varaa ollut. Miehet hyppäsivät veteen ja kiidättivät laatikot rannalle niin kauas, että ne olivat turvassa nousuvedeltä. Työ sujui kuumeisella kiireellä ja kummaltakin puolelta kuului pimeydestä vedenloisketta, joka ilmaisi toisten venheiden olevan yhtä kovassa touhussa.
Johnnie lähti viemään jo toista lastia, ennenkuin viimeinen venhe oli ehtinyt lähteä ensimmäiselle retkelleen, ja niin jatkui työ taukoamatta useita tunteja. Pari venhettä eksyi pimeässä koralliriutalle, ja miesten täytyi purkaa lasti riutan harjan vaahtoryöppyyn, josta he toivoivat voivansa korjata tavarat päivän valjettua. Kaikki kastuivat ihoa myöten, hikiset selät höyrysivät, ja miehet, jotka olivat ponnistelleet airoissa, niin että kädet olivat verillä, kiroilivat ja sadattelivat väsymystään. Mutta minuuttiakaan ei laiskoiteltu; lopen uupuneet heittäytyivät hietikolle pitkäkseen ja levähtivät, kunnes jaksoivat jälleen ryhtyä työhönsä.
Aamu alkoi sarastaa, kun viimeinen venhe irtausi laivan kyljestä, ja päästäen käheän, mutta riemuitsevan puhalluksen Fair Play käänsi kokkansa merelle ja häipyi pian näkyvistä. Se oli tehnyt tehtävänsä.
O'Reilly kantoi Norine Evansin rannalle, ja kun tyttö laski jalkansa
Kuban hiekalle, kietaisi hän kätensä Johnnien kaulaan huudahtaen:
"Vedimme heitä nenästä, Johnnie! Mutta ellei sinua olisi ollut, niin olisimme palanneet tyhjin toimin; kapteeni pelkäsi noita riuttoja."
"Samoin oli minunkin laitani", huokaisi Johnnie väsyneesti. "Nyt meidän on vain varottava, etteivät rannikkovartijat huomaa mitään."
Aamun kirkastuessa huomattiin, että retkikuntaa oli suosinut todellakin erinomainen onni, sillä he olivat Kuban mantereella, ja paikkaa suojaava yhtenäinen koralliriutta ulottui itään ja länteen niin kauas kuin silmä kantoi. Maihinnousupaikan tarkasta asemasta kartalla ei oltu vielä oikein selvillä, sillä rannan tiheä viidakko esti näkemästä kauemmaksi sisämaahan, mutta se ei ketään huolettanut. Miesten voimat alkoivat olla lopussa, mutta majuri Ramos ei antanut kenenkään levätä, ennenkuin koko kallis tavaravarasto oli kätketty pensaikkoon. Sitten hän avautti pari laatikkoa ja jakeli miehille aseet.
Äkkiä huusi tähystäjä, että itäpuolella olevan niemen takaa näkyi savua, jolloin jokainen kiirehti piiloon; pensaikossa maaten tuo pieni joukko sitten katseli, kun eräs espanjalainen risteilijä hiipi ohi vajaan penikulman päässä vaahtojuovan ulkopuolella.
Neiti Evans, O'Reilly ja Branch pureskelivat parhaillaan merikorppuja aamiaisekseen, kun majuri Ramos tuli heidän luoksensa. Hän ei ollut enää sama moitteettoman hieno herrasmies kuin ennen; hän oli avojaloin, vaatteet olivat repeytyneet, meriveden turmelemat housut oli kääritty polvien yläpuolelle, ja vyöllä heilahteleva suuri revolveri ja rinnan yli risteilevät ammusvyöt tekivät hänet peloittavan julman näköiseksi. Aina siitä lähtien kun Norine oli niin säälimättömästi murskannut hänen lemmenhaaveensa, oli majuri kohdellut sekä häntä että O'Reillyä kohteliaasti, mutta jäykän arvokkaasti. Hän kääntyi nyt O'Reillyn puoleen sanoen:
"Sanansaattajani ovat juuri lähdössä kenraali Gomezin päämajaan pyytämään, että joukko kuormahevosia ja vahva vartiosto lähetettäisiin noutamaan tuomamme tavarat. Täällä uhkaavat meitä monet vaarat, niin että kenties haluatte lähteä sanansaattajien mukaan."
O'Reilly oli heti valmis, mutta muistaen tytön hän sanoi epäröiden:
"Pelkään, että matka on liian rasittava neiti Evansille."
"Älä höpsi! Minä jaksan kyllä", huudahti Norine ja oli todellakin sen näköinen mukavassa kävelypuvussaan ja tukevissa saappaissaan.
Branch oli ainoa, joka kieltäytyi. Hän vannoi olevansa liian heikko kyetäkseen liikkumaan paikaltaankaan. Jos oli toivon hiventäkään päästä ratsastaen sisämaahan, niin hän odottaisi tilaisuutta rauhallisesti antautuen siten vaaraan joutua milloin hyvänsä taisteluun espanjalaisten rannikkovartijain kanssa.
Muutamassa minuutissa oli O'Reilly pannut reppuun, mitä matkalla välttämättä tarvittiin, ja Norine seurasi puuhaa masentunein mielin.
"Enkö saa ottaa mitään vaatteita mukaani?" kysyi hän hätääntyneesti.
"En voi elää, ellen saa vaihtaa alusvaatteita."
"Siihen täytyy tottua", sanoi Johnnie. "Vallankumouksellinen, jolla on kaksi paitaa, on rikas. Muutamilla ei ole ainoatakaan."
"Sadehan voi yllättää meidät, vai mitä?"
"Melkein varmasti."
Norine mietti hetkisen ja purskahti sitten nauruun. "Sepä mahtaa tuntua hupaiselta", sanoi hän.
Majuri Ramoksen valitsemat kolme sanansaattajaa tunsivat seutua jonkun verran. He olivat epäilemättä urhoollisia miehiä ja hyviä tappelijoita, mutta uutuuttaan kiiltävistä aseistaan huolimatta he olivat vielä vähemmän sotilaan näköiset kuin heidän majurinsa. Kaikki olivat samassa asussa kuin New Yorkista lähtiessä, olipa eräällä viimeisen muodin mukainen hienon hieno huopahattukin ja ruskeat ohutpohjaiset nauhakengät. Norine Evansin mielestä oli heidän pieni viisihenkinen seurueensa kuitenkin erittäin sotaisen näköinen viidakon helmaan häipyessään.
Ensimmäiset viisi penikulmaa olivat vaikeimmat, sillä seutu oli suoperäinen ja viidakon matala pensaikko oli melkein läpitunkematon, mutta sitten varvikko harveni ja viidakko muuttui vähitellen ihanaksi palmumetsäksi, josta hetkisen kuluttua tultiin vehmasta ruohoa kasvavalle, aukealle tasangolle. Yhdeksän vaiheilla saavuttiin erääseen maakartanoon, jonka omistajan oppaat tunsivat, ja seurue pysähtyi tiedustelemaan hevosia ja ruokaa.
Paikka oli kerrassaan lumoavan kaunis. Pienoinen asuinrakennus oli suurten mango-puiden varjossa, jotka olivat täynnä suuria hedelmiä, ja tilavalta kuistilta oli tasangolle ihana näköala. Ja ihmeitten ihme, erään katoksen varjossa makasi kuusi lehmää rauhallisesti märehtien. Nähdessään eläimet Norine vaati paikalla lasin maitoa, minkä pyynnön O'Reilly tulkitsi talon isännälle.
Mies oli heti valmis täyttämään pyynnön, mutta kun hän kuuli, että neiti tahtoi juoda maidon aivan tuoreeltaan niin lämmintä kuin se oli, kieltäytyi hän jyrkästi. Tuoreesta maidosta saa kuumeen, selitti hän. Sensijaan hän sanoi tuovansa maitoa, joka oli keitetty ja suolattu maan tavan mukaan. Sen hän tekikin, mutta maistettuaan tuota karvasta juomaa Norine uudisti äskeisen pyyntönsä. Pudistaen paheksuvasti päätään ja vielä kerran varoittaen isäntä käski poikansa täyttää tuon kauniin neidin pyynnön selittäen, ettei hän aikonut vastata seurauksista.
Johnnie oli sangen väsynyt yön ponnistelujen jälkeen ja löydettyään varjoisan paikan hän heittäytyi pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Hän tiedusteli tarkkaan, oliko seudulla espanjalaisia, ja sai kuulla, että niin oli asian laita. Taloon nämä olivat kuitenkin poikenneet vain ani harvoin.
"Tänne ne eivät olisi milloinkaan tulleet, elleivät keskuuteemme tunkeutuneet kurjat petturit — taivaan tuli heidät tuhotkoon! — olisi rahan himossaan neuvoneet heille tietä", selitti isäntä. "Haluaisinpa minäkin opastaa heitä kerran. Veisin koko joukon suohon ja jättäisin mutaan vaipumaan, ja jonkun ajan kuluttua minä menisin ja katkaisisin kaulan jokaiselta. Ha, ha! Silloinpa voisin olla tyytyväinen, eikö niin?"
O'Reilly myönsi unisesti, että olisihan se suuri tyydytys, olisipa tosiaankin.
"Olen uskollisin isänmaanystävä mitä Jumala on milloinkaan luonut", jatkoi isäntä. "Senhän näkee jo päältäkin päin, vai kuinka. Mutta voitteko ajatella? Minulla on veli, joka myisi itsensä pesetasta milloin hyvänsä. Pari päivää sitten hän ratsasti tästä ohi suuren espanjalaisen ratsumiesjoukon etunenässä." Puhuja kiristeli hampaitaan ja sähähti raivoisasti: "Jumaliste, millä nautinnolla minä upottaisin puukkoni hänen kurkkuunsa!"
Varjossa oli niin suloista loikoa ja O'Reilly nukahti. Hän heräsi kuitenkin pian tuimaan ravistukseen ja huomasi, että huopahattuinen mies oli kumartunut hänen puoleensa. Mies oli nähtävästi hyvin kiihdyksissä; kasvoilla kuvastui mitä suurin hätä ja katse oli tuijottava. Äänekkäitä huudahduksia kuului taampaa asuinrakennukselta käsin.
"Mikä on hätänä? Espanjalaisiako?" Johnnie oli samassa silmänräpäyksessä seisoallaan.
"Ei, ei! Señoritaänne —", änkytti mies. "Jumalan rakkauden tähden, tulkaa pian!" Hän poistui juoksujalkaa, ja Johnnie seurasi mielessään pahat aavistukset.
Juostuaan talon ympäri he törmäsivät pahki erääseen ryhmään, jonka keskellä Norine istui maitokulho toisessa kädessään ja puoleksi syöty mango-hedelmä toisessa. Ensi silmäyksellä ei voinut huomata mitään puuttuvan; talon isäntä vain hyppeli tytön edessä koettaen riistää tältä ensin mangon ja sitten maitokulhon, ja hänen vaimonsa väänteli käsiään huutaen kimeästi:
"Herra armahtakoon! Niin nuori ja kaunis! Että näin onnettomasti piti käydäkin!"
Johnnien pari seuralaista ja talon vanhin poika olivat nähtävästi myös aivan suunniltaan ja valittivat ja vaikeroivat surkeasti, pienempien lasten katsellessa kauempaa katkerasti nyyhkyttäen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi O'Reilly hengästyneesti.
Norine oli niin ymmällään, että hän kykeni tuskin vastaamaan, ja sitäpaitsi hänellä oli täysi työ torjuessaan isännän hyökkäykset. Vihdoin hän sanoi: "En ymmärrä, mitä ne tahtovat. Kaikki huutavat yhteen ääneen. Ole niin kiltti ja kysy, mitä minä olen oikein tehnyt." Samassa hän vei kypsän mangon huulilleen, jolloin isäntä ponnahti kiljahtaen hänen kimppuunsa ja väänsi hedelmän hänen kädestään.
"Kas niin!" huohotti isäntä kääntyen O'Reillyyn "Siinä nyt näitte! Hän ei totellut vaimoani, vaan —"
"Varoitin häntä kyllä", valitti vaimo, "mutta se oli liian myöhäistä."
"Teidän täytyy sanoa hänelle, mitä hän on tehnyt", virkkoi huopahattuinen mies.
"Kyllä, kyllä, mutta sanokaa ensin, mitä hän on sitten tehnyt?" sai
Johnnie kysytyksi, jolloin kaikki rupesivat viiteen ääneen selittämään.
"Hän ei tule milloinkaan vaimoksenne — katsokaahan, tämä mango kykenee tappamaan vaikka koko armeijan — hän on syönyt niitä useampia, kuten näette — kuulkaahan! Kysykääpä häneltä, montako hän on syönyt. Kysykää, Señor, oi, kysykää, minä rukoilen teitä."
Seurasi hetken hiljaisuus, jolloin Johnnie tulkitsi kysymyksen
Norinelle ja ilmoitti vastauksen.
"Hän ei sano muistavansa lukumäärää; hedelmät olivat niin kauniit ja kypsät."
"Niin kauniit ja kypsät!" toisti isäntä synkästi ja repi tukkaansa.
"Niin kauniit ja kypsät!" toisti hänen vaimonsa.
"Niin kauniit ja kypsät", vaikeroi mies, joka oli herättänyt O'Reillyn. "Majuri Ramos sanoi, että minä vastaan hengelläni neiti Evansin turvallisuudesta, koska hän on Kuban vieras. Siispä tapan itseni."
Vaimo laski vapisevan kätensä Norinen käsivarrelle kysyen lempeästi:
"Miten on laitanne, kyyhkyseni? Huimaako päätä?"
"Mikä maailmassa näitä ihmisiä oikein vaivaa?" kysyi kaiken tämän huomion esine. "Enhän ole ryöstänyt lapsia enkä tehnyt muutakaan pahaa. Ehkä he pelkäävät, etten maksa ruoastani?"
Samassa O'Reilly ymmärsi kaikki. "Nytpä tiedän", sanoi hän. "Mango-hedelmiä ja maitoa pidetään täällä myrkyllisinä. Vaimo tahtoo tietää, miten voit."
"Myrkyllisinä! No, kaikkea sitä kuuleekin! Ne olivat mainion hyviä.
Sano hänelle, että olen vieläkin nälissäni."
Nyt ilmeni, että eräs heidän kolmesta seuralaisestaan osasi odottamattoman hyvin englannin kieltä, minkä taidon hän oli ujoudessaan siihen saakka salannut. Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti:
"Oi, neiti! Nuo hedelmät surmaavat teidät!"
"Sitä minä en usko", vastasi Norine.
"Aivan varmasti. Ehkä tunnette jo päänkipua?" Puhuja siveli otsaansa ja kumartui odottavasti eteenpäin.
"En muuta kuin hiukaisevaa nälkää".
Tämä tunnustus tahi sen vääristelty käännös oli toisille tarpeeksi. Heidän pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Isäntä tarjoutui ratsastamaan lähimmän papin luo, mutta sanoi sitten sen olevan vain ajan hukkaa, sillä neiti kuolisi puolen tunnin kuluttua. Hänen vaimonsa haki sisältä ristiinnaulitun kuvan ja rukousnauhan, jonka hän tahtoi kaikin mokomin ripustaa Norinen kaulaan. Sitten vaimo käski miehensä kantaa sairaan sisälle, sillä hän tahtoi, että hänen vieraansa saisi viettää viimeiset hetkensä niin mukavasti kuin suinkin. Kun Norine kieltäytyi, selitettiin hänelle, että vähinkin ponnistus vain jouduttaisi loppua, joka oli jo muutenkin, Jumala paratkoon, liian lähellä.
Kaikkien läsnäolijoiden varma vakaumus ei voinut olla vaikuttamatta O'Reillyyn, varsinkin kun kubalaiset vain ivasivat häntä, kun hän uskalsi otaksua, etteivät maito ja mango-hedelmät ehkä olleetkaan niin vaarallisia amerikkalaisille. Mikään, sanottiin hänelle, ei voinut olla tappavampi kuin tuo sekoitus.
Itse uhri oli koko ajan mahdollisimman epäuskoinen ja otti asian sangen kevyeltä kannalta, ja kun hän vihdoin suostui paneutumaan pitkäkseen, teki hän sen vain toisten mieliksi ja levätäkseen, sillä hän oli melkoisen väsynyt. "He ovat nyt saaneet päähänsä, että minä kuolen, ja minua melkein hävettää pettää heidät, kun he ovat niin kovin kilttejä", sanoi hän O'Reillylle. "Mutta minulla on vieläkin, aivan totta, niin hirveän nälkä. Älä unhota sanoa minulle, kun päivällinen on valmis."
"Voitko nyt todellakin aivan hyvin?" kysyi O'Reilly.
"En milloinkaan paremmin."
Ateria viipyi, sillä keittovehkeet olivat sangen alkuperäiset ja talon säikähtynyt emäntä ei voinut olla kauan poissa sairaan luota. Hän pistäytyi Norinen luona tuhkatiheään, ja jokaisen käynnin jälkeen hän ilmoitti kuiskaten, miten potilas jaksoi. Neiti on hyvin kalpea — hengitys heikkenee — hän on jo menettänyt tajuntansa — kaikki on pian ohi — oli parempi antaa hänen muuttaa rauhassa ja tuskitta paratiisiin kuin kiduttaa häntä hyödyttömillä lääkkeillä. Myrkky oli siis jo alkanut vaikuttaa, minkätähden miehet hiipivät ovelle varpaisillaan ja kurkistivat sisään säälivästi, jolloin kuoleva kohotti päätään sen verran, että hän kykeni haukkumaan heitä "vanhoiksi hakoniskoiksi" ja käskemään heidän laputtaa tiehensä.
"Hän hourailee", selitti isäntä ja lisäsi kuin O'Reillyä rohkaistakseen: "Hän on nuori ja vahva, niin että hän voi kestää iltaan saakka."
Ateria valmistui vihdoin ja miehet istuivat alakuloisina pöydän ääreen.
Samassa syöksähti kuoleva huoneestaan ja istahti heidän joukkoonsa.
"Señorita! Tämä on itsemurha!" huudahtivat kaikki, mutta kun Norine ei välittänyt heidän rukouksistaan, vaan kävi reippaasti ruokiin käsiksi, menettivät miehet ruokahalunsa ja nousivat pöydästä.
"Minä pyydän, antakaa hänen olla; kuolevilla on välistä omat päähänpistonsa", lausui O'Reilly vakavasti ja iski silmää Norinelle.
Niin kylmä välinpitämättömyys sulhasmiehen taholta sai nuo kunnon kubalaiset aivan ymmälle. He katselivat O'Reillyä erittäin nuhtelevasti, ja kaikesta ilmeni, että amerikkalaiset olivat heidän mielestään raa'an kylmäverinen ihmisrotu. Samalla he seurasivat pelolla ja vavistuksella Norinen jokaista suupalaa.
Mutta ateria meni onnellisesti, ja kun Norine ehdotti, että jatkettaisiin matkaa, kuiskailivat miehet hetkisen keskenään ja myöntyivät vihdoin. Olihan viisainta olla kaikin tavoin hänen mielikseen. Hänhän oli heidän hallituksensa vieras, jonka mieltä ei saanut millään muotoa pahoittaa. Koska hän oli jo auttamattomasti mennyttä, niin olihan aivan samantekevää, missä hän veti viime henkäyksensä. Hevoset satuloitiin ja niin lähdettiin.
Norine oli koko iltapäivän noiden kolmen kubalaisen oppaan hellimmän huolenpidon alainen. He pelkäsivät joka hetki lopun olevan käsissä, ja kun tyttö oli aina vain yhtä pirteä, eivät he voineet kyllin ihailla ja ihmetellä hänen suurta mielenlujuuttaan.
Illalla tultiin toiseen vaatimattomaan maataloon, johon jäätiin yöksi, ja kun seuraavana aamuna kuultiin Norinen ei ainoastaan voivan hyvin, vaan tahtovan aamiaiseksi mango-hedelmiä ja maitoa, ojensi huopahattuinen mies kätensä taivasta kohti ja huudahti O'Reillylle:
"On jo suuri ihme, että hän on vielä hengissä, mutta nyt hän kiusaa Jumalaa, señor! Minä puolestani en aio enää kuunaan lyöttäytyä semmoisen henkilön seuraan, joka aivan tahallaan antautuu tuommoiseen uhkapeliin elämästä ja kuolemasta. Minusta ovat kaikki amerikkalaiset pähkähulluja."
Seurue oli saapunut Sierra de Cubitas-harjanteiden juurelle, ja kuta korkeammalle päästiin, sitä jylhemmiksi maisemat muuttuivat. Kuban maisemat ovat yleensä hivelevän kauniit, ja koko saari aivan kuin hymyilee. Usein sanotaankin, että Kubassa ovat kaikki ystävällisiä; asukkaat ovat hyväntahtoisia ja rakastettavia ja eläimet ja hyönteisetkin ovat vaarattomat. Kubassa on karja arkaa, hevoset kärsivällisiä ja lauhkeita, käärmeet myrkyttömiä, ja vaikka hämähäkit ja skorpioonit ovat hirvittävän suuria, ei niiden purema ole vaarallinen. Mutta Cubitaksen harjanteilla on kaikki toisin. Maisemat ovat peloittavan jylhät. Syvien rotkojen äkkijyrkät, kosteudesta niljakat seinät ovat huimaavan korkeat, ja kapeat ja mutkaiset polut kiertelevät jyrkänteiden reunoilla kaveten välistä pyörryttäviin korkeuksiin ja välistä häipyen rotkojen tummiin pimentoihin, jotka ovat yhtä synkät kuin espanjalaisten vankilat. Näiden luoksepääsemättömien kukkuloiden ja rotkojen kätköön olivat vallankumoukselliset sijoittaneet päämajansa. Siellä Gomezin, Maceon ja Garcian sotilaat levähtelivät taistelujen lomassa turvassa kaikilta yllätyksiltä. Siellä hoideltiin haavat ja koottiin voimia uusiin hyökkäyksiin.
Paikka oli todellakin oudon näköinen ollakseen armeijan päämaja ja hallituksen keskus — maailmassa ei ole ollut toista samanlaista — sillä armeija oli puettu rääsyihin, ja hallintorakennukset olivat kurjia, oksista ja lehdistä kyhättyjä hökkeleitä. Hevoset kävivät laitumella ruohoisilla kaduilla eli kujilla, nuotiot loimusivat ja tuulenhenki lennätti savun milloin minnekin.
Toisena iltana lähdön jälkeen neiti Evans ja O'Reilly seuralaisineen pääsivät perille, ja suuri joukko miehiä ja hevosia lähetettiin heti retkikunnan avuksi. Norinen suosituskirje tarkastettiin ja tyttö toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi. Paras maja luovutettiin hänen käytettäväkseen ja kaikki viranomaiset velvoitettiin huolehtimaan hänestä mitä parhaiten.