XVII.
KERJÄLÄISTEN KAUPUNKI.
O'Reilly huomasi pian, että Cubitaksessa oli muitakin amerikkalaisia. Kuljeskelussaan aikansa kuluksi erästä kujaa pitkin, kuuli hän itseään puhuteltavan omalla kielellään, ja eräs nuorukainen, jolla oli valkoiset, hirveästi ryvettyneet housut ja samanlainen takki, kiirehti häntä kohti.
"Tervetuloa kaupunkiimme!" huusi tuntematon. "Minä olen tykistökapteeni Judson, ja te olette varmaankin tuon kiniinineidin seuralainen, eikö niin?"
O'Reilly vastasi myöntävästi, ja Judson jatkoi nauraen:
"Koko leirissä ei puhuta muusta kuin hänestä ja noista mango-hedelmistä. Saamari sentään! Olipa kumma, ettei hän kuollut pelosta. Taidatte olla irlantilainen? No, sitähän minäkin. Entä oletteko perehtynyt tykkien käyttöön?"
"En lainkaan, valitettavasti."
"Sepä ikävää — meillä on puute tykkimiehistä. Ainakin tiedätte niistä yhtä paljon kuin mekin tänne tullessamme."
"En ole tullut tappelemaan", sanoi Johnnie. "Olen täällä muissa asioissa."
Kapteeni Judson ei salannut pettymystään, mutta siitä huolimatta hän sanoi olevansa aina valmis auttamaan maanmiestään, jos niin tarvittaisiin. "Oletteko tavannut 'ukon'?" kysyi hän — "kenraali Gomezin, tarkoitan."
"En, mutta haluaisin mielelläni puhutella häntä."
"Tulkaa sitten kanssani; esitän teidät samalla. Nyt on sopiva aikakin, niin että hän on luultavasti hyvällä päällä. Hän potee ankaraa päänsärkyä ja on välistä sangen ärtyinen."
Aurinko lähenteli jo taivaanrantaa, ja harjanteiden itäisiä rinteitä kattoi synkkä varjo. Kaikkialla leirissä oli iltaruoka tulella, ja ilma oli täynnä palavien risukimppujen tuoksua, jonka kaikki leirielämää rakastavat tuntevat. O'Reillyn tuo tuoksu aivan hurmasi, sillä toivo täytti hänen sydämensä, hänen askeleensa oli kepeä, ja hän uskoi olevansa jo aivan päämaalinsa välittömässä läheisyydessä.
Kenraali Maximo Gomez, vallankumouksellisen Kuban isä ja vahvin tuki ja turva, lepäsi riippumatossa lukien muutamia kirjeitä. O'Reilly oli nähnyt hänestä paljon kuvia ja tunsi hänet heti. Gomez oli reipas ja pirteä vanhus, ja hänen valkoinen pukunsa ja lumivalkeat, tuuheat viiksensä vaikuttivat, että hänen päivänpolttamat kasvonsa näyttivät tavallista tummemmilta. Hän katsahti ylös Judsonin tervehtiessä ja loi sitten O'Reillyyn kysyvän silmäyksen. Kirkkaiden silmien katse oli kylmä ja lasinkova, ja totisten kasvojen ilmeessä oli kotkan tuimuutta. Maximo Gomezia pidetään maailman taitavimpana sissipäällikkönä, ja totisesti tarvittiinkin todellisen sotaneron lannistumaton innostus muodostamaan noista säännöttömistä, kurittomista ja huonosti aseistetuista irtolaisjoukoista, jotka ensin liittyivät häneen, yhtenäinen ja niin taistelukelpoinen armeija, että se kykeni pitämään puolensa kymmenen kertaa voimakkaampaa vihollista vastaan ja voittamaankin sen. Tämän kaiken tuo vanha puertoricolainen kuitenkin teki voittaen siten kaikkien sota-asioiden tuntijain jakamattoman tunnustuksen ja ihailun. Hän kantoi Kuban vapaussodassa raskaimman taakan, ja hänen taitavuutensa ja lannistumaton tarmonsa olivat jo aikaansaaneet niin paljon, että saaresta oli enemmän kuin puolet valloitettu. Hän taisteli itsepintaisesti ja väsymättä ja murskasi ikuisiksi ajoiksi Espanjan kaikki pyyteet ja toiveet uuden maailman alueisiin nähden.
Hän kysyi lyhyesti, mutta ei töykeästi, minkätähden O'Reilly oli tullut Kubaan. Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, heilautti hän kädessään olevaa kirjettä sanoen: "Majuri Ramos kertoo teidän edistäneen mitä tehokkaimmin retkikunnan maihinnousua, mutta samalla hän sanoo, ettette ole tullut riveihimme yhtyäksenne? Mitä hän sillä tarkoittaa?"
Kun O'Reilly selitti asiansa, nyökkäsi kenraali.
"Niinkö? Haluatte siis päästä länteen?"
"Niin, herra kenraali. Tahtoisin tavata eversti Lopezin."
"Lopezin? Miguel Lopezinko?" kysyi kenraali nopeasti.
"Se on luultavasti hänen nimensä — hän on toiminut Matanzan tienoilla.
Hän tietää jotakin — ystävistäni."
"No, häntä ei teidän tarvitse kaukaa hakea." Hymy kirkasti kenraali Gomezin päivänpolttamat piirteet. "Hän sattuu olemaan juuri nyt täällä Cubitaksessa." Kääntyen Judsonin puoleen hän jatkoi: "Amigo, vie herra O'Reilly eversti Lopezin luo; hän on jossakin tuollapäin. Olen pahoillani, ettemme saa tästä nuoresta miehestä asekumppania; hänellä on miehen koko ja ryhti, ja hän vastaa varmasti viittä quintos'ta, vai mitä?" Kubalaiset olivat antaneet vihollisilleen haukkumanimen quintos — viidesosa miestä! Kenraali heilautti kättään ja syventyi kirjeisiinsä.
Heidän mennessään sanoi Judson:
"Kun olette toimittanut asianne Lopezin luona, niin tulkaa kämppääni illalliselle. Esitän samalla koko sakkini. Ruokaa ei voi juuri kehua, eikä sitä ole runsaasti tarjollakaan tällä haavaa, mutta lännessä, josta Lopez tuli, on suorastaan nälänhätä."
Eversti Miguel Lopez, pulska ja reipas soturi, puristi sydämellisesti O'Reillyn kättä tämän ilmoitettua nimensä, mutta samassa hänen muotonsa synkkeni ja hymy katosi.
"Jahah! Te olette siis tuo Matanzan O'Reilly", sanoi hän. "Olen kuullut teistä, mutta en luullut meidän milloinkaan tapaavan toisiamme."
"Estevan Varona on puhunut minusta?"
Eversti nyökäytti päätään.
"No niin, vihdoinkin olen täällä, mutta kovalle se otti. Olen koettanut kaikki keinot päästäkseni saarroslinjan läpi ja lopulta onnistuinkin. Espanjalaiset vangitsivat minut Puerto Principessä ja karkoittivat saarelta. Olen ollut aivan hulluksi tulemaisillani. Minä — te —" O'Reilly nielaisi pari kertaa — "te varmaankin tiedätte, missä Estevan on? Sanokaa —"
"Ettekö ole kuullut mitään?"
"En kerrassaan mitään. Tarkoitan, tuota noin, senjälkeen kuin Rosa,
Estevanin sisar — olemme kihloissa, kuten ehkä tiedätte —"
"Niin, niin; Estevan kertoi minulle kaikki." Kubalaisen vakavuudessa oli jotakin selittämättömän toivotonta, ja O'Reillyn valtasi äkkiä suunnaton hätä. Hänen äänensä vapisi, kun hän kysyi:
"Ovatko he —? Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?"
Vastaus oli tarpeeton. Eversti loi katseensa maahan ja O'Reilly ymmärsi pahimpien aavistustensa toteutuneen. Hänen kasvonsa kalpenivat, ja kostuttaen huuliaan hän koetti sanoa jotakin, mutta sai kuuluviin vain käheän, katkonaisen kuiskauksen.
"Sanokaa — kumpi?"
"Molemmat!"
O'Reillyn koko vartalo lyhistyi kokoon ja hänen kalpeat kasvonsa vavahtivat suonenvedontapaisesti. Sitten hän alkoi vavista kiireestä kantapäähän kuin horkassa ja kädet puristuivat nyrkkiin.
Lopez tarttui hänen käsivarteensa. "Koettakaahan rauhoittua", sanoi hän, "ja istukaa tähän, niin kerron sen vähän, mitä tiedän. Mutta eikö olisi parempi, että odotamme, kunnes olette rauhallisempi…?" Kun O'Reilly ei puhunut mitään, vaan tuijotti häneen tuskallisen odottavasti, jatkoi eversti huoaten: "Kuten tahdotte, mutta teidän täytyy kestää kaikki miehuullisesti, niinkuin meidän muidenkin on ollut pakko. Paljon olen minäkin saanut kärsiä. Minun isäni" — Lopezin viiksien varjostama ylähuuli vetäytyi ylös, niin että hampaat näkyivät — "kuoli Laurelin kanavan luona Cabannaksessa ensimmäisen voittoni jälkeisenä päivänä — ampuivat — vanhan miehen. Jumaliste sentään! Tuommoiset konnantyöt ovat juuri saattaneet meidät kubalaiset raivoon, niin että me tappelemme hammasta purren, vaikka näemme nälkää, emmekä hellitä, ennenkuin viimeinen espanjalainen on saareltamme mereen syösty. Niinkauan kuin ne heittiöt täällä mellastavat, uhkaa meitä kaikkia sama kohtalo, jonka omaksi niin moni on jo joutunut ja joka teitäkin nyt niin kauhistuttaa — vanhempamme ja omaisemme murhataan, sisaremme ja lemmittymme raiskataan…"
O'Reilly ponnahti melkein seisoalleen, mutta vaipui sitten tuskaisesti parahtaen takaisin penkille ja peitti kasvonsa kuin ruoskan iskua torjuakseen.
"Kerron teille kaikki, mitä tiedän, mikä ei ole kovinkaan paljon. Estevan Varona tuli luokseni heti sen jälkeen kuin hän oli sisarineen paennut kotoaan; hän tahtoi yhtyä joukkooni, mutta kun olin silloin kovin tukalassa asemassa, en tohtinut ottaa tyttöä huolekseni — kukaan nainen ei olisi kestänyt rasituksia, joita saimme kärsiä. Selitin hänelle, että hänen ensimmäinen ja ehdoton velvollisuutensa oli huolehtia sisarestaan ja sitten vasta ajatella isänmaataan, ja hän myönsi minun olevan oikeassa. Hän oli kunnon poika — hieno poika, ja niin rohkea ja sisukas. Ostamalla muutamia varastettuja kivääreitä hän muodosti muinaisista neekeripalvelijoistaan pienen partiojoukon — ei lainkaan hullumpi tuuma — ja alkoi käydä sotaa omin neuvoin. Kuulin usein hänestä. Häntä ei tohtinut kukaan häiritä, ennenkuin hän nitisti hengiltä muutamia espanjalaisia sotilaita, mutta sittenhän ajojahti luonnollisesti alkoi. Omat maatilansa ja alueensa, jotka Cueto oli riistänyt häneltä, hän ehti kuitenkin tuhota. Tunsitteko Cueton?"
"Kyllä."
"Hänellekin Estevan maksoi ansion mukaan; ratsasti eräänä yönä suoraan La Joyaan, särki oven ja keihästi roiston omaan sänkyynsä. Mutta samalla hän näyttää tehneen jonkun erehdyksen, sillä Cobon vapaaehtoiset, jotka luultavasti majailivat jossakin lähistöllä, mitä seikkaa Estevan ei näytä tienneen, hyökkäsivät kiukkuisesti hänen kimppuunsa. En tiedä sen tarkempaan, miten sitten kävi, sillä tapauksesta kuulin kerrottavan vasta hiljattain, joten tiedot eivät ole enää luotettavat, mutta se on ainakin varmaa, että Estevan on riehunut miehineen kuin hornan henki, sillä vihollisen mieshukka oli ollut vallan tavaton. Mutta hän ja hänen miehensä olivat vain ihmisiä — he eivät voineet tuhota kokonaista rykmenttiä, ja näyttää kuin heistä olisi vain kaksi päässyt pakoon."
"Entä Estevan? Saiko hänkin —?"
Eversti Lopez nyökkäsi ja virkkoi sitten vakavasti. "Cobo ei ota vankeja. Tappelin Rubin tienoilla niihin aikoihin, mutta palasin Matanzaan noin kuuden viikon kuluttua. Tapauksen kuultuani minä koetin luonnollisesti kaikin mokomin löytää tytön, mutta Weylerin rauhoituskäskyä toteutettiin silloin parhaillaan, ja koko Yumurissa ei ollut enää ristin sielua jäljellä; paikka oli autioksi hävitetty."
"Ette siis aivan varmaan tiedä, että Rosa — että Rosa —?"
"Niin, poika surmattiin varmasti, mutta Rosan kohtaloa en tiedä — minulla on siitä oma mielipiteeni. Kävi nimittäin siten, että eräs Estevanin mies yhtyi hiljattain joukkooni, ja häneltä minä kuulin yhtä ja toista Rosasta ja miksi Estevania oli niin säälimättä ja taukoamatta vainottu. Se oli kaikki Cobon ansiota. Oletteko kuullut miehestä? Vai ette? Hän on pahimmistakin pahin — peto — julmuri!" Puhujan ääni vapisi vihasta ja raivosta. "Hän oli nähnyt neiti Varonan, joka oli kaunis tyttö, ja…"
"Jatkakaa", kuiskasi O'Reilly.
"Sain selville, ettei Rosa ollut ensin totellut Weylerin määräystä. Hän ja pari neekeriä — hänen isä-vainajansa entisiä orjia — kätkeytyivät luultavasti Matanzan rinteille, mutta hiukan myöhemmin Cobon miehet kävivät siellä hävitysretkellä — ja murhasivat suuren joukon pakolaisia. Muutamat harvat pääsivät pakoon etäisimpiin rotkoihin, mutta Rosa ei ollut niiden joukossa. Estevanin tähden toimitin mahdollisimman tarkkoja etsintöjä, mutta en löytänyt tytöstä jälkeäkään."
"Ette siis tiedä aivan varmaan, mitä hänelle on tapahtunut?" kysyi
O'Reilly.
"En, mutta sanon vielä kerran, ettei Cobo ota vankeja. Kun kuulin viimeisestä hävitysretkestä, en enää etsinytkään."
"Tuo — Cobo —" amerikkalaisen ääni vapisi, vaikka hän koetti hillitä itseään — "toivon kohtaavani hänet jonkun kerran."
Eversti Lopezin kasvoilla kuvastui äkkiä hillitön raivo, jonka illan hämärä kuitenkin melkein kokonaan salasi. "Niin; juuri niin!" huudahti hän, "ja te olette vain yksi sadasta, jotka toivovat samoin; minä olen toinen. Olen antanut miehilleni tiukan määräyksen, ettei Coboa ja hänen miehiään saa missään tapauksessa säästää, eivätkä ne roistot odotakaan armoa meikäläisten kynsiin jouduttuaan. Kas niin, toveri —" kubalainen laski kätensä O'Reillyn olkapäälle — "olen pahoillani, että minulla oli teille ikäviä uutisia, mutta mehän olemme miehiä — ja sota on semmoista."
"Ei, ei! Sotaa se ei ole — vaan hillitöntä julmuutta. Murhata lapsia ja raiskata naisia — sehän on rikos kaikkia sotalakeja vastaan."
"Lakeja!" toisti eversti käheästi. "Lakejako? Onko helvetissä lakeja? Sota on vain hävitystä — vääryyttä — sortoa — hulluutta. Se vie miehiltä järjen ja tappaa naiset epätoivoon. Se on Jumalan uhmaamista. Sodassa saavat sääli ja armeliaisuus väistyä eikä minkäänlainen hyvyys voi tulla kysymykseenkään, ihmisyyden lakien noudattamisesta puhumattakaan."
Sanoja seurasi pitkä äänettömyys. Sitten Lopez jatkoi:
"Me kubalaiset tiedämme kyllä, mitä suru ja epätoivo ovat, mutta sorto ja kärsimämme vääryydet ovat tehneetkin meidät lujiksi ja urhoollisiksi. Täällä idässähän tulemme sentään hyvin toimeen, mutta te ette voi kuvitellakaan lännen asukasten hirveitä kärsimyksiä ja hävitystä, joka on pantu siellä toimeen — kokonaiset maakunnat on poltettu poroksi ja asukkaat murhattu tahi jätetty nälkään kuolemaan. Tällaista viattomain ihmisten teurastusta, jonka Weyler on siellä järjestänyt, ei ole maailmassa ennen kuultu eikä nähty. Jos Jumala on todellakin olemassa — epäilen sitä välistä — niin hän ei voi sallia tämän kauheuden jatkua; jokaisen surmatun ja kärsimyksiin kuolleen kubalaisen tilalle on nouseva kymmenen kostajaa, kunnes olemme syösseet perivihollisemme armeijoineen mereen. Palatkaa kotimaahanne, ja jos surunne on saattanut teidät meille myötätuntoiseksi, niin huutakaa koko maailmalle, miten tuo Havannan musta paholainen täällä mellastaa, ja pyytäkää hallitustanne auttamaan meitä, että saisimme aseita. Aseita!"
Kului hetkinen, ennenkuin O'Reilly vastasi. Hän sanoi hiljaa:
"En aio palata. Jään tänne, kunnes olen löytänyt Rosan."
"Niinkö!" huudahti eversti. "Miksikäpäs ei! Niin kauan kuin emme varmasti tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, voimme ainakin toivoa. Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin ajattelisin mieluummin, että hän on kuollut kuin joutunut vangiksi johonkin keskitysleiriin. Te ette tiedä, ystäväni, mitä nuo leirit ovat, mutta minä tiedän. Jätän teidät nyt. Tällaisina hetkinä on mieluummin yksinään, kenenkään häiritsemättä, eikö niin?" Eversti puristi O'Reillyn kättä ja häipyi pimeään.
Kukaan ei nähnyt O'Reillyä sinä yönä, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi kenraali Gomezin luo. Hän oli kalpea ja riutunut, mutta kylmän päättäväisen näköinen. Kenraali oli kuullut Lopezilta kaikki ja tunsi nuorukaista kohtaan syvää myötätuntoa.
"Olen pahoillani, että pitkä ja vaivalloinen matkanne palkittiin niin ikävillä uutisilla", sanoi hän. "Sota on surullista ja lohdutonta hommaa."
"En ole vielä menettänyt kaikkea toivoa", vastasi O'Reilly. "Tahdon jäädä tänne ja — ja tapella."
"Tiesin sen kuultuani Lopezin kertomuksen." Kenraali nyökäytti valkoista päätään. "Teistä tulee kelpo soturi, ja me olemme iloiset saadessamme teidät joukkoomme." Hän ojensi kätensä, jota O'Reilly kiitollisesti puristi.
* * * * *
Matanzan alue oli "rauhoitettu". Niin kuului kenraali Weylerin pöyhkeilevä julistus. Ja kerjäläisten lukemattomasta paljoudesta näki, ettei hän ollut lainkaan liioitellut. Kaikista Valeriano Weylerin sotilaallisista toimenpiteistä oli tämä lännen kaupunkien ja maakuntain "rauhoittaminen" parhaiten onnistunut ja tuotti toimeenpanijalleen suurinta tyydytystä, sillä missäpä saattoi kapinaliike enää menestyä — paitsi ehkä niiden onnettomain keskuudessa, jotka olivat kätkeytyneet vuoristoon eläen siellä taivasalla turvattomina. Niskurointi oli lannistettu eikä espanjalaisia tohtinut kukaan vastustaa. Weylerin keino nopea ja säälimätön hävitys, oli yksinkertainen, mutta vaikuttava.
Köyhyys oli jo ennen sotaa ollut yleinen ilmiö Matanzassa, mutta nyt oli kaupungissa niin paljon kerjäläisiä, ettei niitä voitu laskeakaan. Kun pakolaisia alkoi tulvia tuhansittain, ja kun saatiin kuulla, ettei hallitus aikonut pitää huolta niiden ruokkimisesta, yrittivät varakkaammat kansalaiset lievittää hätää, mutta aika oli kova, elintarpeita oli vähän ja hinnat olivat huimaavat. Sitäpaitsi annettiin pian ymmärtää, että sotilaallinen johto katseli karsain silmin kaikkea armeliaisuustoimintaa, minkätähden pakolaisten täytyi pakostakin jäädä oman onnensa nojaan. Nämä onnettomuudet ja kärsimykset olivat aivan tyrmistyttäneet yksinkertaisen ja rauhallisen maalaisväestön; he kuljeskelivat ympäriinsä aivan ymmällään odottaen pelolla ja vavistuksella jotakin uutta iskua. He eivät olleet tottuneet kerjäämään eivätkä niinmuodoin tahtoneet pyytää almua, mutta kaiket päivät he kyselivät työtä leipäpalkalla, ettei heidän pienokaistensa tarvitsisi kuolla nälkään. Työtä oli kuitenkin vielä niukemmin kuin ruokaa, ja pian tuli aika, jolloin nuo onnettomat ryömivät porttikäytävissä ja kynnyksillä masentuneina ja toivottomina leipäpalaa anellen ja samalla kuin äänettömästi nuhdellen niitä, jotka olivat heitä onnellisemmat. Silmät suurenivat ja painuivat syvemmälle onttoihin kuoppiinsa ja ojentuvat kädet laihtuivat läpikuultaviksi. Kaikkialla kuului naisten valitusta ja nälkäisten lasten itkua.
Kaupungin laidassa, aivan teräslankaesteiden sisäpuolella, oli isohko ala "viljelysmaata", johon vangit saivat kyhätä majansa oksista, lehdistä ja puunkuorista — kurjia hökkeleitä, joissa kauniilla ilmalla tuli jotenkin toimeen, mutta jotka eivät pystyneet ollenkaan suojaamaan tuulelta ja sateelta. Siellä nuo onnettomat elelivät yhteensullottuina sanoinkuvaamattomassa likaisuudessa nälän kanssa taistellen, ainoana lohdutuksenaan se, että kaikki olivat yhtä kurjassa asemassa. Koska heillä ei ollut siementä, ei työkaluja eikä mitään keinoa, millä viljellä heille luovutettua maata, jäi se koskemattomaksi, ja nälkä kiihtyi päivä päivältä. Kaupungin ulkopuolella oli jamssia, perunoita, maukkaita juuria ja paljon muuta syötäväksi kelpaavaa, sillä espanjalaisten oli ollut mahdoton kaikkea hävittää, eikä Kuban maaperää voi kukaan tyhjäksi riistää, mutta "rauhoitetut" eivät saaneet poistua kaupungin alueelta.
Kaloja oli myös viljalti satamassa, mutta niitä ei saanut pyydystää. Vahdit olivat varuillaan ladatuin kiväärein ja paljastetuin miekoin, ja joka aamu kuljetettiin keskitysleirin läpi niiden onnettomain ruumiita, jotka olivat yöllä tohtineet hiipiä ravinnon hakuun. Välistä noita kaameita jäännöksiä laahattiin köydessä hevosten jäljessä; niin, se olikin kaikkein suosituin tapa.
Koirat ja kissat olivat hienointa herkkua, kunnes ne hävisivät kokonaan. Aivan tyyten ei hallitus kuitenkaan noita onnettomia unhottanut; välistä jaeltiin yucca-juuria, mutta ne olivat kovia ja melkein mahdottomia käyttää. Niiden syömisestä lasten kasvot ja jäsenet surkastuivat, kun taas vatsat paisuivat suunnattomiksi. Matanzaan ilmestyi siten aivan erikoinen ihmisrotu pieniä muodottomia olentoja, joilla oli lapsen jäsenet, mutta vanhuksen kuihtuneet kasvot.
Kulkutaudit alkoivat luonnollisesti pian raivota, sillä noissa likaisissa ja saastaisissa hökkeleissä niljakkoine savipermantoineen ei voinut olla puhettakaan terveydellisistä toimenpiteistä. Hätä oli sanoinkuvaamaton. Lapset kuolivat ensin ja sitten vanhat ja kivulloiset. Ruumiiden näkeminen kaupungilla oli hyvin tavallista, niitä löydettiin melkein joka aamu porttikäytävistä. Toiset nälkiintyneet ihmisraukat koettivat raahautua torille toivossa saada kerjätyksi kipenenkään ruokaa, ja monet kuolivat sinne tyhjien kojujen väliin. Raskaat ruumisvankkurit, täynnä tuonen saalista, jyrisivät taukoamatta kaduilla tyhjentäen sisältönsä kaupungin ulkopuolelle, jossa oli hautaamattomia ruumiita jo ennestään jättiläismäinen kasa.
Lavantauti, isorokko ja keltakuume raivosivat hillittömästi. Sairaalat olivat ääriään myöten täynnä, eikä niissäkään noudatettu alkeellisimpiakaan varokeinoja. Sanottiin olleen tapauksia, että kuolleeksi luultu oli ryöminyt omaistensa luo ruumiskasasta, johon hänet oli heitetty, mutta kenenkään ei tiedetty palanneen noista rutonpesistä, olipa hän sitten kubalainen tai espanjalainen. Sentähden jäivät taudinsaastuttamat mieluummin omaistensa luo saadakseen kuolla heidän parissaan.
Niin, Matanza oli rauhoitettu. Weyler ei pöyhkeillyt suotta. Koko maakunnassa ei ollut kylvettyä pellonpalaa eikä kaupunkien ulkopuolella ainoatakaan rakennusta jäljellä. Matanzan kaupunkiin sijoitettu keskitysleiri ei ollut ainoa laatuaan, toisia oli Santa Clarassa, Havannassa ja Pinar del Riossa, ja niissä oli puoli miljoonaa ihmistä nälkään nääntymässä. Mitään kapinallista maata ei ole milloinkaan niin täydellisesti rauhoitettu, eikä mitään kansaa ole niin perinpohjin lannistettu ja masennettu. Vastarinnasta ei puhuttu enää, vaan rukoiltiin pyhää neitsyttä lopettamaan kurjuus. Kädet nousivat kyllä, mutta vain rukoukseen, ja tuonen sato oli runsas Jucarosta aina San Antonion niemeen saakka.
Rosa Varona ja hänen kaksi neekeriseuralaistaan tulivat Matanzaan, kerjäläisten ja kuoleman kaupunkiin, toivossa päästä siedettävämpiin oloihin. Matka sinne sujui onnellisesti, sillä he olivat liian risaiset ryöstettäviksi, ja Rosan valepuku salasi hyvin, mitä hänen kauneudestaan oli jäljellä. Mutta kun oli päästy kaupunkiin, niin minkä näyn he näkivätkään! Suuri Jumala, sitä kärsimysten ja kurjuuden pohjattomuutta, sitä ryysyjen paljoutta! Yllätys oli hirveä, ja kaikki kolme aivan tyrmistyivät inhosta ja kauhusta, mutta takaisinkaan ei voinut palata.
Asensio kyhäsi La Cumbren lähelle — Varonan kartanon rauniot näkyivät ylhäältä — jonkinlaisen hökkelin, johon he asettuivat asumaan. He olivat toivoneet voivansa kätkeytyä toisten vankien joukkoon, mikä onnistuikin täydellisesti, sillä vankileirin yleisessä kurjuudessa eivät naapurit välittäneet toisistaan rahtuakaan, ja sotilasten mielestä ei voinut olla mitään mielenkiintoista kahdessa ryysyisessä neekerissä ja näiden kyttyräselkäisessä tyttäressä.
Asensio oli uuttera ruoan hankkija, ja ensin hän onnistuikin haalimaan elintarpeita pienelle perheelleen aivan kylliksi. Hän saavutti aivan ihmeteltävän taidon kasviksien ja hedelmien löytämisessä, ja hän varasti, kerjäsi ja nuuski kaikki mahdolliset paikat. Eräänä päivänä vahti yllätti hänet, ja hänet pantiin patteritöihin sellaisten vankien mukana, joiden huomattiin kykenevän raskaampaankin työhön. Palkkaa ei maksettu, mutta jokainen sai aterian päivässä, ja Asensio onnistui joka ilta tuomaan osan annoksestaan kotiin.
On aivan hämmästyttävää, miten vähällä ihminen voi pysyä hengissä. Rosa ja hänen molemmat ystävänsä olivat jo kauan kamppailleet nälän kanssa, mutta nyt he saivat juoda kieltäymyksen maljan pohjaan saakka, sillä oli päiviä, jolloin Asensio ja hänen työtoverinsa eivät saaneet ruoan muruakaan. Jonkun ajan kuluttua Evangelina alkoi tehdä vakkoja ja palmikoida hattuja palmunsyistä, joita hän myyskenteli kuudella sentillä kappaleen. Hän neuvoi työn Rosallekin ja he työskentelivät aamusta iltaan saadakseen Asension tuomat annokset hiukan suuremmiksi ja torjuakseen aina uhkaavan nälkäkuoleman. Mutta se oli turhaa ja toivotonta työtä. Oli toisia, jotka ahersivat yhtä väsymättömästä, ja hattujen kysyntä oli rajoitettu. Heidän majastaan oli esteetön näköala San Severinon tielle, tuolle via dolorosa'lle, tuskien tielle, jota myöten kuolemaantuomitut vietiin teloitettaviksi, ja pian molemmat naiset oppivat tuntemaan torven äänen, joka ilmoitti, että jonkun kubalaisen viimeinen hetki oli tullut. Kun toitahdus kantautui heidän kuuluviinsa aamun sumusta, keskeyttivät he työnsä tehdäkseen ristinmerkin ja kuiskatakseen rukouksen niiden onnettomain sielujen puolesta, jotka olivat matkalla kuolemaan. Mutta se olikin päivässä ainoa lepohetki, jonka he soivat itselleen.
Ero entisen ja nykyisen elämän välillä antoi Rosalle paljon miettimisen aihetta. Matanzan hän tunsi syntymästään saakka ja oli lukemattomat kerrat astellut sen kaduilla hienona ja kaikkien ihailemana. Hänellä oli ollut kymmenittäin ystäviä kaupungin hienoimmissa piireissä, mutta niiden joukossa ei ollut ketään, johon hän olisi tohtinut nyt hädän hetkellä vedota. Espanjalaiset ja heidän puoluelaisensa vihasivat verisesti vallankumouksellisia, joiden kannattajia ei ollut Matanzassa ainoaakaan jäljellä. Sitäpaitsi oli Estevanin liittyminen vallankumouksellisiin katkaissut kaikki ystävyyssiteet heidän ja niiden perheiden välillä, jotka olivat hallitukselle uskolliset. Rosa tiesi, ettei häntä kukaan säälisi. Hän oli seurannut kaksoisveljeään vain sulasta rakkaudesta, mitään muuta ajattelematta, mutta teko oli leimannut hänetkin maanpetturiksi ja koko yhteiskunnan viholliseksi, joka oli kohtalonsa hyvin ansainnut. Tyttö oli saanut kokea liiankin hyvin, mikä henki oli vallalla. Mutta vaikka hän olisi ollut varma, että häntä olisi kohdeltu myötätuntoisesti, niin hän oli liian ylpeä anoakseen sitä. Hänkö kerjäisi? Hän, eräs Varona, Kastilian grandien jälkeläinen ja Kuban hienoimman perheen ainoa edustaja! Ei kuunaan! Siten hankittu leivänmurukin olisi polttanut hänen kättään. Rosa kärsi mieluummin nälkää ja odotti hetkeä, jolloin nälkä tahi tauti saisi hänet unhottamaan menneet onnen päivät ja lopettaisi tämän kurjuuden, joka oli kuin hirveä uni.
Hän pelkäsi myöskin, että vanha Mario de Castaño, joka oli säälimätön ja kostonhimoinen mies, tuntisi hänet. Hänen viimeisistä sanoistaan, kun hän raivoissaan poistui heidän luotaan, oli Rosa selvästi ymmärtänyt, ettei hän antaisi saamiaan rukkasia milloinkaan anteeksi, ja Rosa vältti aina joutumasta hänen tielleen. Rosa näki hänet kerran. Don Mario oli matkalla torille perunain ostoon ja oli yhä vain lihonut, niin että hän oli nyt todellinen läskivuori, joka hyllyi joka suuntaan hevosen liikkeiden mukaan. Hän ratsasti tietään näkemättä ja kuulematta mitään, lasten itku ei liikuttanut hänen kivisydäntään, ja turhaan kurottelivat äidit laihoja käsiään almua anellen. Rosa pujahti erääseen porttikäytävään ja veti ryysyisen saalinsa alemmaksi kasvoilleen pelosta, että don Mario voisi tässä epämuodostuneessa vartalossa ja näissä surkastuneissa ja mustaksi värjätyissä kasvoissa tuntea ihanan kukkasen, jota hän oli omakseen himoinnut.
Eversti Cobo oli toinen, jota Rosa ei voinut milloinkaan unhottaa ja jota hän pelkäsi aivan hillittömästi. Kun hän ensi kerran näki miehen ratsastavan kaupungin läpi kurkunleikkaajaansa edellä, oli hän pyörtyä siihen paikkaan ja piilotteli sitten koko päivän majassaan vavahtaen pienimmästä risahduksestakin.
Näinä hädän synkkinä ja pitkinä päivinä muistuivat muinaiset huhut isän kätketystä aarteesta usein hänen mieleensä, ja hän mietiskeli asiaa paljonkin, voimatta kuitenkaan tulla muuhun kuin siihen johtopäätökseen, että kaikki oli vain satua. Estevanin merkillinen otaksuma aarteen kätköpaikkaan nähden oli ensin tuntunut kylläkin uskottavalta ja todennäköiseltä, mutta nyt kun Rosalla oli viljalti aikaa pohtia asiaa oikein perinpohjin, johtui hänen mieleensä kymmenenkin eri selitystä, miten kultaraha oli joutunut donna Isabelin käteen, ja niistä oli jokainen yhtä mahdollinen kuin Estevanin väite. Aarre saattoi tietysti olla olemassa ja oli ehkä kätkettykin juuri Estevanin otaksumaan paikkaan, mutta uskomatonta se oli. Kauempaa katsoen verhoutuu alastominkin totuus ruusuiseen hohteeseen kuin etäiset maisemat siintävään sineen, joka kuitenkin katoaa, kun päästään lähemmäksi. Niin oli Rosankin laita. Nähdessään joka päivä raunioiksi raastetun kotinsa hänen toivonsa masentui ja veljen väite alkoi tuntua niin tuiki mahdottomalta.
Hän olisi niin mielellään tahtonut uskoa veljen olleen oikeassa, mutta hirveä kurjuus, johon hän oli joutunut, masensi hänet aivan maahan. Sellaisia ihmeitä tapahtui vain ihanissa saduissa, tuumi hän, ja tottahan olikin, ettei hän, tyttö parka, voinut pitää itseään onnetarten suosikkina.
Häntä halutti monta kertaa jutella asiasta Evangelinalle ja Asensiolle, mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Evangelinan vaitioloon hän saattoi kyllä ehdottomasti luottaa, mutta hän ymmärsi, ettei Asension kaltaiselle henkilölle voinut uskoa suuria ja tärkeitä salaisuuksia — tämä oli puhelias ja itserakas kerskailija, joka olisi kaikessa hyväntahtoisuudessaan pian puhunut liikoja ja tuhonnut siten heidät kaikki. Rosa oli kyllin järkevä ymmärtämään, että he kaikki olisivat joutuneet hirvittävään hengenvaaraan, jos isän rikkaudet olisivat löytyneet. Asia ei olisi voinut pysyä salassa. Hän tahtoi kuitenkin päästä johonkin varmuuteen, ja eräänä päivänä hän ja Evangelina lähtivät etsimään kasviksia ja juuria La Cumbren rinteeltä, joka kuului kaupungin alueeseen.
Käynti entisen kodin raunioilla oli surullinen. Evangelina itki ääneensä nähdessään Pancho Cueton toimeenpaneman kaamean mullistuksen, ja Rosaa ahdistivat tuskalliset muistot. Kodista ei ollut paljon jäljellä. Koko alue oli myllerretty ja kaivettu, puut kaadettu juurineen ja pinottu suuriin kasoihin, ja koko päärakennus oli jaoitettu maan tasalle kivi- ja soraläjäksi. Rosan silmät peittyivät kyyneliin, ja hetkisen kuluttua hän jätti Evangelinan itkemään raunioiden luo ja hiipi vanhaan puutarhaan, jossa hävityksen kauhistus ei ollut niin huomattava. Mutta entisestä kauneudesta oli siitä huolimatta vain rippeet jäljellä. Hoitamattomat viiniköynnökset roikkuivat pengermiltä melkein kuihtuneina ja säästyneet hedelmäpuut olivat nääntyneet hoidon puutteeseen; aika ja elementit olivat täydentäneet hävitystyön.
Kaivo oli vielä jäljellä, mutta oli peitetty laudoilla, ja Rosa huomasi, että sinne oli vierinyt paljon törkyä. Pieni vesilätäkkö vain kimalteli pohjalla. Tyttö katseli aukkoon kauan ja tarkkaan ja nousi vihdoin ollen varma, että Estevan oli erehtynyt. Oli aivan mahdotonta ajatella, että hänen isänsä, don Estevan, olisi valinnut sellaisen kätköpaikan, etenkin kun tilusten kiinnekirjat olivat hänen omaisuutensa arvokkain osa. Ei, jos aarre todellakin oli olemassa, oli se kätketty muualle. Kaivossa se ei ollut, mutta paikkaan liittyvät muistot olivat kalliit, sillä ne johdattivat Rosan mieleen menneet onnelliset ajat. Ja noita muistoja oli kaivo, niin, koko paikka ääriään myöten täynnä. Siellä olivat hän ja Estevan lapsina leikkineet, ja siellä oli hän ensimmäiset unelmansa unelmoinut. Siellä hän oli kohdannut O'Reillyn, hymyilevän ritarinsa, ja noiden pensaiden suojassa oli tämä painanut hänet povelleen ja pyytänyt odottamaan, kunnes hän palaisi. Ja Rosa oli odottanut.
Mutta oliko tuo Rosa Varona, joka silloin uskollisuutta vannoen lemmitystään erosi, tämä säälittävä, laiha, nälkäinen ja ryysyinen Rosa? Mahdotonta! Onni, tyytyväisyys ja ihanat toiveet olivat häilyviä unikuvia vain, ja ainoastaan kurjuus, epätoivo ja kärsimykset olivat todellisia. Mutta uni oli ollut ihmeen ihana, ja Rosa vannoi sitä aina riemuiten muistelevansa.
Evangelina tapasi tytön päivänpaisteessa istumassa. Tämän kasvot loistivat ja kyynelistä vielä kosteat silmät hymyilivät.
"Tule, pieni kyyhkyseni", sanoi Evangelina. "Menkäämme työhömme, sillä täällä ei ole mitään syötävää."