XVIII.
KESKUSTELUA RUOASTA.
Huomattavin piirre Kuban kapinan johtajien sodankäyntitavassa on se, että he jakoivat joukkonsa pienempiin osiin voidakseen nopeasti ja äkkiarvaamatta hyökätä heikompien espanjalaisten joukkojen kimppuun ja tuhota näiden avuksi lähetetyt osastot. Nämä erillään liikehtivät joukot koottiin yhteen kohtaan vain silloin, kun valmistauduttiin antamaan jokin ratkaiseva isku. Tämä menetelmä ei ollut vain sotilaallisesti edullinen, mikä pian huomattiin, vaan se oli aivan välttämätön sentähden, että vallankumouksellisten joukkojen täytyi tulla toimeen omasta maasta saaduilla elintarpeilla.
Kun O'Reilly ja Branch liittyivät idän armeijaan, kirjoitettiin heidät eversti Miguel Lopezin joukkoon, ja hänen päällikkyytensä alaisina he saivat tutustua kubalaisten sodankäynnin omituisuuksiin.
Palvelus alkoi heti, ja viikko oli tuskin kulunut loppuun, kun Leslie Branch sai maistaa "elämän suolaa" suun täydeltä, sillä heidän nuori everstinsä oli niitä harvoja kubalaisia sotapäälliköitä, jotka todellakin halusivat tapella.
Ensin oli hiukan epäilty, mahtoiko Branch kyetä lainkaan kenttäpalvelukseen — hän oli saanut ankaran katarrin heti Cubitakseen saavuttuaan — mutta hän ei hellittänyt, ennenkuin hänet hyväksyttiin sotilaaksi. Hän ei tahtonut olla muita huonompi. Kubalaiset katselivat häntä säälivästi ja ylenkatseellisestikin, sillä vähemmän lupaavaa vapaaehtoista ei ole milloinkaan nähty. Hän olisi epäilemättä voinut saada monta hyvää ystävää heidän keskuudessaan kaikesta huolimatta, ellei hän olisi aloittanut palvelustaan kieltäytymällä noudattamasta mitään kuria ja rikkomalla kaikkia aseenkäytön sääntöjä. Tuo kaikki oli hänen asemassaan vain turhaa voiteen haaskausta, selitti hän. Sellainen käytös herätti luonnollisesti pahennusta toisten joukossa, ja pian rupesi kuulumaan mutinaa, että miksi tuolle sairaalle huimapäälle suotiin kaikenlaisia merkillisiä etuoikeuksia. Mutta tämä kateus katosi heti ensimmäisessä taistelussa kuin taikaiskulla, sillä vaikka Branch ei välittänyt määräyksistä rahtuakaan, osoitti hän taistelussa niin hämmästyttävää rohkeutta ja vihollisluotien halveksumista, että toiset aivan tyrmistyivät. Tällä mielettömällä rohkeudellaan, joka oli sitä huimempi, mitä äreämpi hän oli, hän saavutti pian maineen, joka oli vertojaan vailla.
Tähän yleiseen ihailuun hän suhtautui yhtä odottamattomalla tavalla kuin järjellisiin taistelutapoihinkin. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan mitään kiitosta tahi palkintoa, ja hän rähisi ja haukkui hirmuisesti, kun toverit lausuivat hänelle jonkun ihailevan sanan — käytös, joka herätti vieläkin suurempaa ihailua kubalaisten keskuudessa. Tavallisesti hän oli aina huonolla tuulella; hän murisi, ivasi ja huomasi kaikkialla vain vikoja ja virheitä, ja hänellä oli kerkeä kieli, jota hän käytti valitettavan huolettomasti.
Oli todellakin onni, ettei hän osannut espanjan kieltä eivätkä hänen kubalaiset toverinsa englantia, sillä muussa tapauksessa olisi ihailijain pitkämielisyys pantu liian kovalle koetukselle. Näin ollen kuuntelivat hänen asekumppaninsa naureskellen hänen herjauksiaan pitäen häntä hupaisena, vaikkakin hiukan omituisena veikkona, jonka isänmaallinen innostus oli suorastaan harvinainen.
Vain O'Reilly ymmärsi miehen sairaalloisen äreyden ja kuolemaa halveksivan uhkarohkeuden, mutta kun hän sanoi jotakin, käskettiin hänen pitää suunsa kiinni ja huolehtia omista asioistaan. Branch ei muuttanut käytöstään ja näytti kaikin mokomin tahtovan ehättää tautinsa edelle, joka turmeli hänen elämänsä.
Mutta kuten tavallista oli kohtalo määrännyt toisin, eikä sairaan toivo täyttynyt. Kun Leslie, uhmattuaan kuolemaa sokeasti, oli selvinnyt kaikista taisteluista vahingoittumattomana, hämmästyi hän melkein sanattomaksi ja alkoi pelätä ihmeellisen onnensa vain tarkoittavan sitä, että hänen täytyi nääntyä leirielämän puutteisiin ja kärsimyksiin. Kubalaiset ruoka-annokset olivat mitä niukimmat, ja yöt olivat kylmät ja kaste vahva — siis mitä epäedullisimmat olosuhteet heikkorintaiselle miehelle. Branchia alkoi suututtaa. Sade täytti hänet suuremmalla kauhulla kuin lasketut pistimet, ja vilu hirvitti häntä enemmän kuin tuhat espanjalaista; häntä alkoivat vaivata tuskalliset näyt, miten hän makasi heikkona jossakin sairaalahökkelissä. Omituisinta hänen äreydessään oli se, että hän piti O'Reillyä ikäänkuin jollakin tavalla vastuunalaisena, ja oli tätä kohtaan kaikista katkerin.
Branchin kieli terävöityi päivä päivältä, hänen seuransa kävi sietämättömäksi ja hänen synkkyytensä painostavaksi ja vastustamattoman tarttuvaksi. Kun osasto vihdoin palasi leiriin hiukan lepäilemään, oltuaan useampia viikkoja partioretkillä, päätti O'Reilly koettaa vapautua Leslien synkkämielisyyden aiheuttamasta taakasta ja, jos mahdollista, vierittää osan siitä kapteeni Judsonin niskoille.
Leiriin tulon jälkeisenä päivänä O'Reilly ja tuo roteva tykkimies menivät eräälle viehättävälle purolle uimaan ja vaatteitaan pesemään, ja kun pyykki oli levitetty auringonpaisteeseen kuivamaan ja he loikoivat riippumatoissaan rääsyisen öljyvaatepeitteen suojassa, sanoi O'Reilly:
"Minä alan jo kyllästyä Lesliehen. Hän on maailman synkin mies ja maalaa koko elämän niin mustaksi ja toivottomaksi, että minä aivan masennun. Sinun täytyy ottaa hänet hoiviisi."
"Mikä häntä sitten vaivaa?" murahti Judson.
"Etkö ole arvannut, miksi hän on niin tulimmaisen uhkarohkea? Hän on sairas, ja kun hän uskoo kuitenkin pian kuolevansa, tahtoo hän lopettaa jutun äkkiä, ja minä saan kärsiä hänen kaiken katkeruutensa. Hän on sentähden aina niin kirotun huonolla tuulella, että hänellä on niin hyvä onni."
"Hän tahtoo siis tehdä itsemurhan?"
"Siltä se ainakin näyttää."
"No perhana!" Judson tuumi hetkisen. "Etkö voisi ilahduttaa häntä jotenkin?"
"Minäkö?" O'Reilly teki toivottoman liikkeen. "Kun minä koetan rohkaista häntä, murisee hän jotakin ihmisten sydämettömästä välinpitämättömyydestä, ja kun minä olen myötätuntoinen, väittää hän minun tyrkkivän häntä lähemmäksi haudan reunaa — sanoo minun potkivan maan hänen jalkainsa alta. Hän on aivan pähkähullu. Ennen olen vaikka — vaikka kyykäärmeen kanssa."
O'Reillyn nuorekas apulainen, asistente, vuovasi parhaillaan itselleen suurta mustaa sikaaria tupakasta, jonka hän luultavasti oli jostakin varastanut, mutta kuullessaan Branchin nimeä mainittavan hän kohotti päätään ja siirtyi lähemmäksi huudahtaen:
"Caramba! Hän se vasta sankari on! Herra Branch on urhoollisin mies mitä milloinkaan olen nähnyt. Meidän miehet ovat antaneet hänelle nimen El Demonio."
O'Reilly nyökäytti päätään puhujaan päin. "Siinä kuulitte. Hän on maineen kukkuloilla, ja se häntä vasta harmittaakin. Kubalaiset alkavat pian ajatella, että hän on noiduttu."
"Eikö mitä", sanoi kapteeni. "Hän on vain niin pahuksen ohut, etteivät espanjalaiset osu häneen, on aivan kuin ampuisi syrjittäin asetettuun pelikorttiin. Annie Oakley on ainoa, joka ehkä osaisi taidon."
"Oli miten oli, minun hermoni eivät kestä enää. Olen saarnannut ääneni käheäksi, mutta hän vääristelee kaikki. Toivon sinun saavan hänet uskomaan, että hänen käy vielä hyvin; se voisi saada hänet paremmalle tuulelle, mutta ellei mikään auta, niin minut tuomitaan hyvin pian nukkuvan miehen ampumisesta — ja minä osun kyllä, ihan keskelle lasken, olipa hän kuinka ohut hyvänsä." O'Reilly vaikeni ja puristi huulensa tiukasti yhteen.
Poika, joka oli saanut sikaarinsa valmiiksi, sytytti sen nyt ja toisti: "Aivan totta, hyvät herrat, herra Branch on urhoollisin mies mitä milloinkaan olen nähnyt. Muistattehan ensimmäisen taistelun? Kun espanjalaiset näkivät hänen tulevan irvillä ikenin, heittivät he kiväärinsä pois ja vaipuivat polvilleen. Olinpa, hitto vie, aivan kuolla naurusta."
"Jacket" oli Lopezin komennuskunnan nuorin ja samalla jumalattomin soturi. Hänen parrattomilta huuliltaan purkautui mitä pöyristyttävimpiä kirouksia heti kun hän avasi suunsa puhuakseen englantia, ja O'Reillyn kaikki yritykset kitkeä pojasta tuo paha tapa eivät hyödyttäneet mitään.
"Eversti Miguel sanoo", jatkoi poika, "että jos hänellä olisi sata samanlaista sairasta kuin El Demonio, niin hän marssisi suoraan Havannaan. Mitäs siitä tuumitte? Jumaliste sentään!"
Judson kääntyi riippumatossaan niin että hän näki pojan. "Olethan sinäkin oiva sotilas, ainakin puolen veroinen", virkkoi hän naureskellen.
"Mitä?" Poika ei ollut oikein varma, ymmärsikö hän sukkeluutta.
"Tarkoitan, että olet kylläkin hyvä tappelemaan ollaksesi noin piskuinen."
"Eikö totta?" huudahti poika. "Kyllä minä tapella osaan."
"Pidä vain varasi, ettei jokin espanjalainen pistä sinua taskuunsa ja syö sinut suuhunsa", varoitti O'Reilly, jolloin poika nauroi ja pudisti päätään. Hän alkoi tottua amerikkalaisten leikinlaskuun ja rupesi pitämään siitä.
"Jacket olisi kovin katkera suupala", huomautti Judson.
Poika hymyili ja veteli pitkää sikaariaan. "Sanonpa — sanonpa, että espanjalainen sylkäisisi minut suustaan tavallista sukkelammin."
Tämä camagueyanilainen poika, oli aivan erikoinen. Hän oli ehkä täyttänyt kuusitoista, mutta oli pieni ikäisekseen — melkeinpä lapsi vielä. Siitä huolimatta hän oli jo kokenut sotilas ja oli kaikkien amerikkalaisten asekumppaniensa suosikki. Hän oli kaunis ja miellyttävä poika; suuret silmät olivat tummat ja sametinpehmeät, ja hänen tyttömäiset kasvonsa olivat viisaat ja eloisat. Nuoruudestaan huolimatta hän oli saavuttanut urhoollisuudellaan ja rohkeudellaan suhteellisesti aivan yhtä suuren maineen kuin Leslie Branch.
Vallankumouksellisten riveissä oli paljon tällaisia nuoria huimapäitä ja monella heistä oli oma, erikoinen arvonsa. Kaikissa sodissa on jokaisella armeijalla poikansa — ihmeelliset, rakastetut lapsensa, joita vanhemmat toverit hellivät, kiusoittelevat ja jumaloivat. Ollen hurjia ja nuorekkaan huimapäitä ja himoiten mainetta ja kunniaa he muodostavat sotivien joukkojen ylimystön. Riemuiten he antautuvat mielettömimpiin seikkailuihin, ja heidän esimerkkinsä saa vanhemmatkin toverit innostumaan. Kaikkien aikojen historia on täynnä semmoisia urotöitä.
Jacket oli yksi sellainen ja ehkä Lopezin joukon innostunein ja uskollisin isänmaanystävä. Isänmaan vapaus ei ollut hänelle vain jokin hämärä käsite tahi periaate, vaan jokin todellinen, korkea ja saavutettava päämäärä, jonka puolesta ei mikään uhri ollut liian suuri. Kaikki Kuban kärsimät vääryydet kirvelivät hänen sydäntään. Itse hänen ei ollut tarvinnut milloinkaan kärsiä, mutta se ei merkinnyt mitään — isänmaan hätä oli hänenkin hätänsä, ja hänen rakkautensa synnyinmaataan kohtaan oli hehkuva, puhdas ja turmeltumaton. Jos toiset lannistuivat, seisoi hän vielä pystyssä päin.
Oppiakseen paremmin englannin kieltä — mistä taidosta hän oli sanomattoman ylpeä — hän oli vapaaehtoisesti ruvennut O'Reillyn aseenkantajaksi sillä seurauksella, että heidän välilleen oli kehittynyt luja ystävyys. Liikanimi oli O'Reillyn antama ja johtui eräästä yleisesti tunnetusta seikasta. Asian laita oli nimittäin siten, että vaikka Jacketilla oli kaikki vallankumouksellisen soturin pukuun kuuluvat vaatekappaleet, piti hän niistä vain yhtä. Kylminä öinä ja joskus muulloinkin hän veti paidan ylleen, mutta muuten hän piti vain housuja ja oli aina avojaloin. Niin oli asianlaita nytkin, kun hän täydellisesti huoletonna ja kenestäkään piittaamatta istui varjossa nurmikolla pitkää sikaariaan pöllytellen. Hän jatkoi vielä äskeistä puhettaan:
"Niin, minä uskallan luvata vaikka mitä, etten maistuisi hyvältä espanjalaisen suussa. Olenko kertonut teille kahakasta Pino Bravon luona? Enkö?" Suuret, ruskeat silmät kääntyivät O'Reillyyn päin. "Jumaliste! Tapoin silloin hyvän joukon toistakymmentä miestä!"
"Ohoh!" huudahtivat molemmat amerikkalaiset, ja O'Reilly lisäsi nuhtelevasti: "Ettes häpeä valehdella noin törkeästi, Jacket."
"No, silmäänikin!" vannoi poika. "Tapoin vihollisia ainakin tusinan. Hiivimme niiden kimppuun takaapäin, eivätkä ne huomanneet meitä lainkaan, nähkääs. Pthyi!" Pitkä sylki tirskahti puroon. "Siinä meni miestä kuin heinää."
"Siinä oli todellakin kuumat paikat", todisti Judsonkin. "Joukko Luque'n neekereitä, noita pitkiä, laihoja ja nälkiintyneitä Santiagon poikia, oli murtautunut teräslankaesteiden läpi erään vihollisjoukon taakse, joka oli asettunut asemiin kukkulan juurelle. Pojat hiipivät puukot hampaissa espanjalaisten kimppuun päästen aivan näiden selän taakse, ja silloinkos verileikki alkoi — voit arvata, ettei armoa annettu. Ja tämä Jacket-poika oli tietysti livahtanut mukaan ja riehui kuin riiviö tiheämmässä joukossa. Hän on kuin onkin oikein miesten mies, muy malo, niinkuin täällä sanotaan."
Oltuaan hetkisen vaiti Judson jatkoi: "Mutta saman päivän iltana sattui jotakin sangen omituista. Jacketin vuoro oli olla yöllä vahdissa, ja hän pelkäsi pimeätä. Kuulimme hänen itkevän ja volisevan —"
Jacket ponnahti seisoalleen. "Se on valhe, että minä pelkään pimeätä!" huudahti hän närkästyneesti.
"Etkös ulvonut niin, että koko leiri heräsi?"
"Minä en pelkää pimeätä", toisti poika melkein itkien kiukusta, mutta hänen pöyhkeytensä oli äkkiä kadonnut. Sikaankaan ei nähtävästi maistunut enää, sillä hän otti sen käteensä ja tuijotti siihen hajamielisesti.
"Itkitkö sinä?" kysyi O'Reilly hymyillen, ja poika nyökäytti päätään vastahakoisesti.
"Hänhän hälyytti koko leirin", sanoi Judson. "Luulimme vihollisen olevan kimpussamme."
"Mikä oli hätänä, Jacket?"
"Minä — minä tuota —" Pojan sileät ja päivänpaahtamat kasvot kalpenivat ja hän kuivasi kosteat silmänsä. "Minä en säikähdä elävää espanjalaista milloinkaan, mutta — mutta kuollutta minä pelkään. Näin kuolleita kaikkialla!" Poika värisi tahtomattaan. "Ne ajoivat minut kenraali Gomezin turviin ja — caramba, kuinka ukko suuttui, mutta kerrottuani hänelle, mitä olin nähnyt pimeässä, hän sanoi, ettei minun tarvinnut palata vahtiin enää. Hän antoi minun nukkua teltassaan ja sitten minä vähitellen tyynnyin. Sen jälkeen en ole ollut yöllä vahdissa enkä menekään."
Tuosta kaameasta tapahtumasta keskusteleminen oli nähtävästi sangen vastenmielistä Pino Bravon nuorelle sankarille, sillä hän siirtyi vähitellen kauemmaksi ja katosi viimein näkyvistä.
"Hän on kelpo poika", sanoi kapteeni Judson miettivästi, "ja sinua hän aivan jumaloi."
O'Reilly nyökäytti päätään. "Mihinkä hänkin, poika parka, joutunee sodan jälkeen? Sodan jälkeen!" toisti hän hiljaa. "Mahtaakohan tämä sota milloinkaan loppua?"
"Jos meillä olisi useampia Gomezin, Garcian ja Maçeon laisia kenraaleja, niin —?"
"Saammehan pian kolme, jotka ovat heitä paremmat."
"Tarkoitat —"
"Kenraalit kesä-, heinä- ja elokuu."
"Aivan oikein!" Tykkimies nyökäytti päätään merkiksi, että hän oli ymmärtänyt. "Onpa keltaisella Jaskalla taas työtä espanjalaisten keskuudessa. Mitä muutoin tuumit neiti Evansin sairaalahommista?"
Judson kääntyi niin että hän näki lehdon läpi kuultavan valkoisen teltan, leirin ainoan, joka oli pystytetty saman päivän aamuna saapuneelle Norine Evansille. Kapteenin silmät olivat melkein kiinni ja hänen jurot kasvonsa hymyilivät. Hän ei näyttänyt odottavan vastausta kysymykseensä.
"Minun mielestäni hän on aivan verraton", sanoi O'Reilly.
"Niinkö sanot!" Judson pudottautui takaisin riippuverkkonsa pohjalle. "Minunkin mielestäni hän on vallan ihmeellinen nainen." Kapteeni vaikeni ja katseli jälleen telttaan päin.
O'Reilly hymyili. Nyt hän ymmärsi, miksi hänen kumppaninsa oli aamulla käytellyt vettä ja saippuaa aivan järjettömästi tuhlaten ja kestänyt hymyillen kidutuksen, kun eräs vapaaehtoinen parturi, joka osasi heilutella puukkoa paremmin kuin partaveistä, oli siistinyt hänen naamansa.
Judsonin oli kaikesta päättäen käynyt samoin kuin majuri Ramoksen, eversti Lopezin, Leslie Branchin ja kaikkien muiden. No, senhän saattoi arvatakin. Ennenkuin O'Reilly oli ollut viikon Kubassa, oli hän huomannut, että kaikki miehet koettivat esiintyä mahdollisimman edukseen neiti Evansin läsnäollessa.
"Vai on se sinuunkin tarttunut?" kysyi hän.
"Mikä sitten?" Judson ei kääntänytkään katsettaan.
"Se."
"Se? Ellet osaa enää englannin kieltä, niin puhu espanjaa."
Mutta O'Reilly jatkoi toisen töykeydestä huolimatta. "Minun mielestäni hänen täällä-olonsa on häpeällisintä, mitä milloinkaan olen kuullutkaan. Ajatella nyt, että hänenlaisensa varakas ja sivistynyt tyttö on aivan yksinään täällä Kubassa! Eihän sellainen voi käydä laatuun!"
Judsonin riippuverkko alkoi rajusti heilahdella ja oli vähällä revetä, kun hän nousi istumaan heilauttaen paljaat säärensä reunan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen eteenpäin työntynyt alaleukansa vavahteli, kunhan kulmat rypyssä ärjäisi:
"Ole nyt vaiti! En kärsi, että puhut tytöstä tuolla tavoin."
"Vai et." O'Reilly katsahti häneen kiusoittelevasti. "Antaisitko sisaresi tehdä, mitä hän tekee?"
"Se ei kuulu tähän. Neiti Evansia ei voi verrata toisiin naisiin."
"Kuten tahdot, mutta tämä ei ole missään tapauksessa sopiva paikka kellekään naiselle, olipa hän kuka hyvänsä. Nämä kubalaiset ovat jo tietävinään yhtä ja toista."
"Vai niin?" Judson tuijotti kumppaniinsa. "Tahtoisinpa kuulla, mitä he tietävät, ja nähdä nuo tietäjät, tahtoisinpa totisesti." Hän puristi suuret kätensä nyrkkiin. "Täyttäisinpä heidän sairaalansa, niin että seinät pullistuisivat." Hetkisen kuluttua hän jatkoi rauhallisemmin: "Sinua tuo kaikki tietysti eniten huolettaa, kun olet vastuunalainen hänen täällä-olostaan, tavallaan, mutta —" Judson heittäytyi jälleen pitkäkseen ja lopetti: "Sinä olet, hitto vie, ainoa mies täällä, jolle en voi olla vihainen."
"Oletko siis mustasukkainen? En tiennyt, että olit niin pitkällä."
Toinen pudisti päätään. "Olen aivan päästäni pyörällä. Luuletko hänen huolivan minusta?"
"Ei sitten likikään."
"Häh? Miksi ei? Minä olen kunnon mies, ja kun sota on loppunut, otan minä jonkun toimen hallituksessa, ja —"
"Siinäpä pulma juuri onkin. Hän ottaa jonkun toisjalkaisen onnettoman. Hänen laisensa naiset tekevät aina niin. Heillä täytyy olla aina jokin hoidettava, näetkös. Antaisinpa paljonkin, jos tietäisin hänen pääsevän täysin vahingoittumattomana takaisin New Yorkiin."
Judson, joka nähtävästi tunsi tykit paremmin kuin naiset, mietti vakavasti O'Reillyn selitystä ja synkistyi.
"Jokin toisjalkainen onneton, jokin Branchin kaltainen mies, vai mitä?" Hetkisen kuluttua hän jatkoi toivehikkaammin: "Branch se ei ainakaan ole; hän ei elä niin kauan, ja se minua hiukan lohduttaa. Voisin melkein —"
O'Reilly viittasi häntä vaikenemaan, sillä Branch oli ilmestynyt näkyviin ja tuli hitaasti heidän luokseen. Hän oli tavallista synkemmän näköinen ja oli kuljeskellut ympäri leiriä levottomaan tapaansa.
"Sanokaas, mitä luulette minun tehneen?" aloitti hän.
"Enpä tiedä", vastasi kapteeni yksikantaan. "Ilahduttanut sairaita ja haavoittuneita, ja jaellut ympärillesi hymyjä ja päivänpaistetta, kuten tavallisesti?"
"Hm! Olet erittäin sukkela tänään, eikö niin? Oikein minua naurattaa, kun katselen sinua — olet kuin taittunut pölkky. No niin, olen koettanut hankkia neiti Evansille jotakin syötävää, mutta en ole löytänyt mitään."
"Et mitään?"
"En mitään hänelle sopivaa. Et kai voi odottaa, että hän voisi tulla toimeen vain meidän iankaikkisella ja kirotulla häränlihamuhennoksella —" Branch värisi ja sylkäisi. "Minulle on syötetty eläimistä semmoisia paikkoja, joita ei ole milloinkaan aiottu ihmisten ruoaksi. Tämä vallankumouksellinen ruokajärjestys vie minulta hengen, hänestä puhumattakaan."
"Eikö majuri Ramos tuonut mitään mukanaan?"
"Hän sanoo, että Cubitaksessa saavat miehet nähdä nälkää."
"Meidän täytyy ottaa asiasta selvä", huudahti Judson ja huomattuaan vaatteiden kuivuneen hän alkoi kiireesti pukeutua.
Sitten nuo kolme toverusta tutkivat yhdessä leirin elintarvevaraston ja huomasivat Branchin olevan oikeassa. Elintarpeita oli vähän ja vain välttämättömimpiä lajeja. Tämmöinen asiain tila ei olisi heitä tavallisuudessa lainkaan hämmästyttänyt, sillä he olivat tottuneet sangen niukkoihin annoksiin, mutta nyt, kun neiti Evans oli leirissä, oli asian laita toinen. He keskustelivat vielä tilanteesta, kun neiti Evans astui ulos teltastaan levättyään helteisimmän ajan päivästä.
Kun hänen kolme ystäväänsä olivat kertoneet, mitä heillä oli sydämellään, rypisti Norine kulmiaan ja lausui surullisesta: "Viime viikko oli jo sangen kova, ja majuri Ramos sanoi minulle, että täällä olivat olot paljon paremmat. Toivoin pääseväni täällä oikein herkkujen ääreen."
Norine oli solakampi ja ruskeampi kuin Kubaan tullessaan, mutta ei ollut lainkaan sen näköinen, että hän olisi ollut ravinnon puutteessa. Yksinkertainen ruoka ja ulkoilmaelämä olivat vaikuttaneet häneen hämmästyttävän edullisesti.
"Minä pelkään, että ruokakaappimme on peloittavan tyhjä", sanoi
O'Reilly huolestuneesti.
"Tänään teurastetaan jälleen yksi noita kuttaperkkahärkiä — tuommoinen kuivettunut sotavanhus kymmenvuotisen sodan ajoilta", murahti Branch. "Saamme jälleen muhennosta! MUHENNOSTA! Yksi härkä ja kolmisenkymmentä hehtoa perunoita neljäänsataan mieheen! Onko tämä laitaa?"
"Tiedättekö mitä tahtoisin illalliseksi?" kysyi Norine. "Lampaankyljystä vihreiden herneiden kera, viipaleen ranskanleipää, salaattia ja kahvia."
Nuo kolme miestä loivat häneen tuskallisen silmäyksen, ja Judson liikahti levottomasti.
"Sitä minä tahtoisin, mutta en odotakaan saavani."
Huoaten helpotuksesta kapteeni huudahti: "Ja minä kun luulin, että sanelitte meille käskyn."
"En toki!" Tyttö istahti nauraen kenttätuolilleen viitaten miehiä istumaan maahan hänen ympärilleen. "Jos te tulette toimeen tarjolla olevalla ruoalla, niin tulen minäkin. Kertokaahan nyt, mitä olette tehneet sen jälkeen kuin lähditte Cubitaksesta. Olen ollut niin peloissani, että joku teistä olisi haavoittunut. Sentähden olen ollutkin yötä päivää työssä saadakseni sairaalat valmiiksi, sillä minä — minä en saata ajatella, että haavoittuneiden täytyisi olla hoidon puutteessa."
"Meidän haavoittumisestamme ei ole ollut puhettakaan", sanoi O'Reilly, "mutta tämä Leslie on mainitsemisen veroinen. Hän tekee nykyisin vain sankaritöitä."
Branch hymähti halveksivasti. "Sankaritöitä! Olen sairas mies ja tahdon mieluummin tulla ammutuksi kuin kitua vitkalleen kuoliaaksi; sehän on minun oma asiani, vai kuinka? En aio jäädä tähän maailmaan vieraiden ihmisten vastuksiksi kitumaan. Mutta olisinpa mielelläni syönyt vaihteeksi jotakin oikein hyvää. Minäkö sankari? Mitä vielä."
Norine katseli häntä tarkkaan ja sanoi sitten: "Ruokajärjestys sopii sinulle. Olet terveemmän näköinen kuin ennen."
Branch loi häneen synkän silmäyksen ja naurahti sitten katkeran ivallisesti. Hän uskoi ilmeisesti tytön puheen, mutta ei tahtonut näyttää sitä kenellekään. Hetkisen kuluttua hän lausahti:
"Toivoisin löytäväni muutamia kärpässieniä. Syön niitä raakoina."
"Kuulkaahan", sanoi Norine. "Pelatkaamme erästä peliä, jonka olen keksinyt. Kuvittelemme istuvamme Delmonicon suuressa ruokasalissa ja tilaamme vuorotellen parhaita ruokia, mitä voi ajatella. Kekseliäin voittaa. Se kiihoittaa ruokahalua. Leslie alkaa. Tulkaa nyt ja ojentakaa hattunne ovipojalle ja seuratkaa sitten hovimestaria. Tätä tietä, arvoisa herra. Pöytä yhdelle? Kiitän. Tässä sähköviuhkan edessä on viileä paikka. Meillä on tänään aivan erikoinen valikoima hienoja leikkeleitä. Ehkä kylmä kampela —"
"Ei kampelaa", vastasi Branch koettaen tarmokkaasti eläytyä Norinen mielikuvitelmaan. "Söin sitä aamiaiseksi. Ja kääntäkää tuo viuhka sivulle, tulen juuri Kubasta. Sitten voitte tuoda minulle muutamia ostereita ja —"
"Nyt ei ole osteriaika", mutisi O'Reilly harvakseen. "Muuten näyttelet hyvin."
"Ostereita", toisti Branch itsepintaisesti. "Sitten viipale kananpoikaa, käristettyä leipää ja Melba-juustoa."
Joe Judson lopetti äkkiä Branchin tilailun heittämällä tätä multakokkareella ja huudahtaen: "Olet nyt Delmonicossa etkä Battle Creekissä. Anna jonkun toisen, joka tietää, hoitaa tilaaminen. Tahdomme kaikki sipulilihaa."
"Mutta minä tahdon mansikoita!" huusi Norine. "Ne ovat nyt kypsiä.
Mansikoita ja kermaa — oh! Ajatelkaas!"
Seurasi pitkä ja painostava hiljaisuus, jonka O'Reilly vihdoin rikkoi sanomalla: "Arvelen, ettei tämä peli olekaan niin huvittava, miltä se ensin tuntui."
"Siltä näyttää", myönsi tyttö. "Puhelkaamme jostakin muusta."
"Pojat", kuten neiti Evans nimitti pientä amerikkalaisten ryhmää, jonka hän oli Kubassa kohdannut, antoivat hänelle paljon huolta, ja lukuisista kysymyksistä päättäen oli heidän hyvinvointinsa aina hänen sydämellään.
"Pojat" juttelivat mielellään, ja Norine sai pian jotakuinkin selvän käsityksen kubalaisten omituisesta, puutteellisesta ja tarkoituksettomalta näyttävästä, mutta kuitenkin tehokkaasta sodankäyntitavasta. Hänelle kerrottiin loppumattomista marsseista sinne ja tänne, satunnaisista kahakoista, kepposista ja ratkaisematta jääneistä taisteluista, jotka kaikki kuuluivat yleiseen sotasuunnitelmaan — liikkeistä, joiden tarkoitus oli pitää vihollinen aina varuillaan ja vihdoin kokonaan masentaa sen kärsivällisyys ja kestävyys. Norine kertoi vuorostaan, mitä hänellä oli tekeillä ja kuinka hänen armeliaisuustoimintansa edistyi.
"Olen jo menettänyt rohkeuteni melkein kokonaan", sanoi hän lopuksi. "Kaikki on niin erilaista kuin luulin, ja minä olen niin heikko ja saamaton. Tuomani lääkintätarpeet ovat pian lopussa, ja minä olen saanut kokea, kuinka vaikea on järjestää sairaaloita, kun ei ole tarpeita. Tämän puolen miehiä on mahdoton saada huolehtimaan itsestään — varokeinoihin ryhtyminen tautien varalta on heidän mielestään pelkuruutta. Kesä, tuo keltakuumeen aika, on käsissä, ja — ja minä alan masentua. Masentunut ja nälkäinen! Tuo kaikki on minulle jotakin aivan uutta ja vierasta." Hän huokasi. "Kuvittelin saavani ihmeitä aikaan — voivani työskennellä Florence Nightingalen lailla, niin että kaikki miehet jumaloisivat minua."
"Eivätkö ne sitten tee sitä?" kysyi Judson.
"Tavallaan kyllä, mutta eivät siten, kuin minä odotin."
"Täällä tahtoisi jokainen mennä kanssasi vihille", selitti O'Reilly.
"Vaiti, hävytön!" ärjäisi kapteeni. Hän nielaisi sitten tarmokkaasti ja lisäsi: "Mutta koska asia nyt tuli puheeksi, niin minä olen kyllä valmis milloin hyvänsä."
"Mitä ihmettä, Joe!" Norine katsahti kummissaan tuohon rotevaan mieheen.
"Olen aivan tosissani", vastasi tämä nöyrästi. "Voinhan keventää sydämeni yhtä hyvin tässä kaikkien kuullen. Ympärilläsihän on aina joukko urkkijoita ja kehittelijöitä."
"Hän tarkoittaa sinua, Leslie", sanoi O'Reilly. "Eikö olisi viisainta, että menisit pienelle kävelylle?"
Branch loi uhkaavan silmäyksen tykkimieheen, ja hänen alahuulensa työntyi hiukan eteenpäin. "En liiku paikaltani. Kun tuo on saanut vasikannahat, aion minä yrittää."
"Kylläpä te olette hassuja, pojat!" nauroi Norine. "Muut vain ilvehtivät, mutta te —"
"Ilvehtivät?" toisti O'Reilly hymyillen. "Ei suinkaan. Olen ainoa koko leirissä, joka ei ole sinuun rakastunut. Kun saavuit tänne aamulla, ryntäsivät kaikki purolle naamaansa ja vaatteitaan pesemään, ja minä olen varma, että tuon puron kalat maistuvat vielä vuosien päästä saippualle."
Ja kuin O'Reillyn sanojen vahvistukseksi ilmestyi eversti Lopez samassa paikalle. Hänen kasvonsa olivat paikoin aivan vereslihalla "parturissa" käynnin jälkeen, ja hänen jotensakin moitteeton univormunsa oli vielä märkä. Miehet nousivat tervehtimään päällikköään, joka viittasi heitä pysymään alallaan, sillä muodollisuuksista ei pidetty niin tarkkaa lukua. Hän ei ollut ainoa, joka oli nähnyt neiti Evansin tulevan teltastaan, sillä majuri Ramos, Norinen seuralainen päämajasta, ilmestyi myös pian kaksi camagueyanilaista luutnanttia mukanaan.
Viimemainitut olivat varakkaiden vanhempain lapsia. Ennen sotaa he olivat olleet hienoja keikareita, ja heillä oli vieläkin erittäin suuret käsitykset viehätysvoimastaan, mutta kun he eivät osanneet englannin kieltä, olivat he sangen vaarattomia kilpailijoita. Heidän silmänsä olivat taas sitä kaunopuheliaammat, ja katseita, joiden hehku melkein poltti, ei voinut väärinymmärtää.
"Olemme tässä puhelleet ruoasta", sanoi Leslie Lopezille. "Neiti Evans ei ole niin kiihkeä vallankumouksellinen kuin me muut, ja sentähden hän ei voi tulla toimeen vain keitetyllä häränlihalla, joka on syötävä hevosenkaviosta, kun ei ole lautasia eikä kuppejakaan."
"Vai sillä lailla?" Lopezin kauniit kasvot synkistyivät. "Olette siis nälissänne?"
"Niin olen", myönsi Norine. "En ole syönyt viikkoon säällistä ateriaa."
"Nytpä tiedän", huudahti eversti. "Eräässä talossa, jonne on parin penikulman matka, on vuohi, Jumalan kiitos."
"Mutta minä en huoli vuohesta!" huusi Norine. "Tahtoisin picklestä, sokerihilloa, sardiineja ja — marmelaatia ja — hammaspulveria! Oikeita koulutyttöjen herkkuja! Olisin valmis vaikkapa ryöstämällä hankkimaan noita hyvyyksiä, jos niitä olisi jossakin saatavissa."
Lopez pureskeli viiksiään ja näytti kohdistaneen ajatuksensa kiinteästi johonkin seikkaan. Vähän myöhemmin, toisten vielä jutellessa vilkkaasti, hän vei Ramoksen hiukan syrjään, ja kuiskailtuaan tälle tovin ajan hän kutsui Judsonin vielä kolmanneksi neuvotteluun.
Vasta noin tunnin kuluttua O'Reilly sai puhua Norinen kanssa kahden kesken, sillä upseeri toisensa jälkeen oli tullut tekemään tuttavuutta neiti Evansin kanssa. Kun viimeinen oli vastahakoisesti poistunut, sanoi O'Reilly:
"Puhelin Joen kanssa sinusta, ja minun mielestäni ei ole oikein soveliasta, että liikut näin vapaasti kaikkialla ja aivan yksinäsi."
"Sinähän tiedät, että tuommoinen jurnutus saa minut raivoon", varoitti
Norine.
"Saakoon vain, mutta minä en voi olla rauhallinen, ennenkuin olet jälleen New Yorkissa, terveenä ja vahingoittumattomana; ja minä en herkeä nuhtelemasta sinua, ennenkuin —"
"Mutta minähän en ole yksin. Rouva Ruiz on aina mukanani."
"Älä nyt joutavia jaarittele. Hän ei ole sen kummempi holhooja kuin minäkään."
"Kylläpä sinä olet hirveän itsepäinen, Johnnie!" huudahti Norine kiukkuisesti. "Nyt ei ole aika puhua tuommoista hölynpölyä."
"Työsi laatu on tosin sellainen, että asemasi on poikkeuksellinen, mutta sinä et tunne latinalaisen rodun luonnetta kuten minä. Näillä kubalaisilla on aivan erilaiset käsitteet kuin meillä. He luulevat hyvin helposti, että —"
"En välitä rahtuakaan, mitä he luulevat", sanoi tyttö, "kun vain omatuntoni on puhdas, ja sillä hyvä."
Sanoja seurasi hetken hiljaisuus. Sitten O'Reilly virkkoi: "En pelkääkään, että sinä tekisit jotakin sellaista, joka ei olisi oikein, sillä sinä olet paras tuomari erottamaan oikean väärästä, mutta minua huolettaa vain se, miten tämä kaikki voi sinuun vaikuttaa. Olet vielä kokematon, runollinen" — Norine naurahti, mutta O'Reilly jatkoi itsepäisesti — "ja juuri sellainen tyttö, jonka hetkellinen mielijohde voi kokonaan vallata."
"Mistä olet saanut sen käsityksen, että olen kokematon ja runollinen?"
"Muussa tapauksessa et olisi täällä."
"No hyvä. Entä mitä tarkoitat tuolla 'hetkellisellä mielijohteella'?
Mihin sinä oikein pyrit?"
"Minä pelkään" — O'Reilly epäröi, mutta pelko, joka oli ahdistanut häntä enemmän kuin hän tohti myöntääkään, antoi hänelle rohkeutta — "että jokin ajattelematon kiintymys, jokin rakkaus —"
Norine purskahti heleään nauruun, joka oli niin luonnollinen ja teeskentelemätön, että jännitys, jonka väittely oli aiheuttanut, laukesi heti.
"Täällä ovat kaikki rakastuneet sinuun, mikä on aivan luonnollista", kiirehti O'Reilly edelleen; "ja minä olen ihan sairas pelosta, että unhottaisit olevasi liian hyvä ainoallekaan heistä."
"Mikä tunnontarkka kaitsija oletkaan!" vastasi tyttö; "mutta voit olla täysin rauhallinen. Minua vaivaa sellainen koti-ikävä, että ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa olen valmis lähtemään tieheni. Lupaan sinulle jotakin, Johnnie. Jos päätän rakastua johonkin näistä ryysysankareista, niin en voi valita muita kuin sinut. Useimmat ovatkin siinä uskossa, että meidän välillämme on jotakin."
"En oikein tiedä, miten jaksaisin pitää puoleni siinä tapauksessa", tuumi O'Reilly, "sillä minun mielestäni olet täysin vastustamaton. Juuri sentähden minusta ehkä onkin niin vastenmielistä ajatella, että ottaisit jonkun tämän leikkisodan toisjalkaisen sankarin."
"Naiset eivät välitä jaloista naimisiin mennessään", huomautti Norine hilpeästi. "Mihin toimenpiteisiin olet ryhtynyt Rosaan nähden?" kysyi hän sitten vakavasti.
"Odottelen kuulumisia Matanzan kulmalta. Armeijassa ollessani minun täytyy tietenkin mennä, minne määrätään, mutta kenraali Gomez toimittaa parhaillaan tiedusteluja, ja saatuani luotettavia tietoja minä lähden jälkiä seuraamaan."
"Toivot siis vielä?"
O'Reilly nyökäytti päätään. "Toivottomuudelle en anna valtaa."
Kun O'Reilly tapasi Judsonin illallisen aikaan, hymyili tämä leveintä hymyään. "Näyttää siltä", virkkoi hän, "kuin olisimme sittenkin voittaneet jotakin äskeisellä pelillämme. Satuloi hevosesi kuun noustua!"
"Mistä on kysymys?"
"Eversti otti neiti Evansin sanat toden kannalta. Ratsastaa hurautamme San Antonioon — parisataa miestä — noutamaan neidillemme picklestä, hilloa, marmelaatia ja hammaspulveria."