XXII.
TROCHA.
Trocha — estelinja tahi juoksuhauta — oli ehkä kaikista omituisin taistelukeino, johon espanjalaiset turvautuivat Kuban itsenäisyyssodissa. Martinez Campos rakensi ensimmäisen trocha'n kymmenvuotisen sodan riehuessa Cubitaksesta hiukan länteen, jossa saari on kaitaisin, toivoen tämän keinotekoisen sulun avulla voivansa rajoittaa kapinaliikkeen saaren itäpäähän, mutta hän pettyi siinä yhtä surkeasti kuin toimeenpannessaan laajan suunnitelmansa keskittää kaikki maalaisväestö kaupunkeihin, mikä toimenpide osoittautui myös aivan hyödyttömäksi. Mutta vasta Weylerin aikana nämä kaksi rauhoittamiskeinoa, trocha ja keskitysleirit, otettiin mahdollisimman laajaan ja mitä voimaperäisimpään käytäntöön, ja tulos olikin sellainen, että koko maailma kauhistui, ja Weylerinkin kaltainen julmuri saattoi olla tyytyväinen. Uusia estelinjoja rakennettiin kaikille tärkeimmille paikoille ja koko maaseutu hävitettiin tyhjäksi ja autioksi, mutta kaikista näistä voimakeinoista huolimatta ei espanjalaisten asia kuitenkaan edistynyt, vaan päinvastoin huonontui. Estelinjat ja vankileirit muuttuivat espanjalaisten omiksi hautuumaiksi.
Weylerin estelinjat oli huolellisesti rakennettu piikkilankaestein ja lukuisin linnakkein ja maksoivat miljoonia, mutta sekä niiden kaivaminen että miehitys vaativat lukemattomia uhreja. Espanjalaisten lapiot möyrivät kuumeen ilmoille höyryävistä soista, ja kun joukot majailivat varustuksissa toimettomina helteessä ja sateessa, olivat nuo peloittavat kenraalit Kesä-, Heinä- ja Elokuu taukoamattomassa työssä kapinallisten puolesta pinoten valtaisia ruumiskasoja pitkin estelinjoja. Ja niin kauan kuin kaupungit olivat tulvillaan rauhoitettuja ja ilma kulkutautien saastuttama, kuoli espanjalaista varusväkeä kuin kärpäsiä myrkytetyn raadon ympärille.
Ylänkömaiden viileydessä ja tasankojen puhtaassa ilmassa, jossa kapinalliset oleskelivat, asui terveys. Nämä kapinalliset olivat kyllä laihoja, rääsyisiä ja huonosti aseistettuja, joita nälkä piti alituisessa liikkeessä, mutta he olivat terveitä, eivätkä kulkutaudit saaneet jalansijaa heidän keskuudessaan.
Johnnien lähtiessä Matanzaan oli sota — sota, jossa ei ollut taisteluja, ei voittoja eikä tappioita — muuttunut julmaksi kestävyyskilpailuksi. Idässä, jossa kapinalliset isännöivät, oli vielä elintarpeita jonkun verran, mutta Campoksen rakennuttaman Jucaro-Maron-trocha'n toisella puolella vallitsi äärimmäinen hätä. Lähinnä oleva alue, jota kubalaiset mainitsevat nimellä Los Villas, veti jo viimeisiä henkäyksiään, ja Matanzan, Havannan ja Pinar del Rion kokonaiset maakunnat olivat jo kauan sitten sanan täydessä merkityksessä kuolleet. Nämä kolme viimemainittua olivat kuin luurangot, joiden luista Weyler oli lihat nokkinut.
Jucaro-Maron-trocha'a, joka oli rakennettu saaren poikki menevän rautatien yhteyteen, oli sitten Campoksen jälkeen paljon korjailtu ja vahvistettu. Aina neljännespenikulman päässä oli pieniä linnakkeita, jotka olivat puhelin ja lennätinyhteydessä keskenään ja välille sijoitettujen lukuisien vahtikojujen kanssa. Viidakko oli harvennettu molemmin puolin, ja pitkiin kantoihin ja kaatuneisiin puunrankoihin oli laitettu niin tiheä piikkilankaeste, että päivälläkään tuskin olisi voinut sen läpi ryömiä. Vartijat olivat valppaat, sormi aina liipasimella, ja Jucaro-Maron-trocha'lla seurasi seis-käskyä heti laukaus.
O'Reilly otti mukaansa kolme seuralaista — aina uskollisen Jacketin, erään vanhan ja ryppynaamaisen camagueyanin, joka tunsi maakuntansa kaikki polut yhtähyvin kuin kettu tuntee luolansa, ja erään vaiteliaan guajiron, joka ollen lännestä kotoisin tunsi tarkoin lännen hävitetyt alueet. Molemmat oppaat, jotka olivat menneet trocha'n poikki useamman kuin yhden kerran, puhuivat halveksien koko laitoksesta, ja heidän huolettomuutensa tarttui O'Reillyynkin Jacketin varoituksista huolimatta.
Johnnie ei ollut ajatellutkaan ottaa Jacketia mukaansa, mutta kun hän ilmoitti lähtevänsä, sanoi poika tulevansa mukaan. Kun ei muu ollut auttanut, oli Jacket mennyt suoraan kenraali Gomezin puheille. Hän oli selittänyt kyynelsilmin, että isänmaanrakkaus oli kylläkin hyvä ja ihailtava ominaisuus, mutta hänen isänmaanrakkautensa ei ollut hetikään niin pyhä kuin hänen kiintymyksensä Johnnie O'Reillyyn. Hän oli luvannut jakaa amerikkalaisen ystävänsä kanssa niin hyvät kuin pahatkin päivät, eikä mikään inhimillinen mahti voinut heitä erottaa, vakuutti poika. Hän uhkasi sitäpaitsi riisua heti aseensa, ellei hän saisi seurata hyväntekijäänsä länteen, missä tapauksessa kenraali Gomez saisi vapauttaa Kuban miten parhaiten taisi. Jacketin puolesta sai Kuba mennä vaikka helvettiin — hän ei liikauttaisi sormeakaan sen pelastamiseksi. Mutta kummallista kyllä ei kenraali Gomez lainkaan säikähtynyt, vaan käski tunnettuun juroon tapaansa pojan mennä selkäsaunan uhalla heti tiehensä. Mutta Jacket oli päättänyt pitää oman päänsä ja oli sisukas. Kuullessaan kenraalin kylmän kiellon hän vallan raivostui. Hyppien aivan tasajalkaa hän vuorotellen itki, kirosi ja rääkkyi kuin villitty ja heittäytyi vihdoin maahan pieksäen sitä nyrkeillään kyynelten valuessa poskia pitkin. Eikä hän vaiennut, vaikka Gomez ärjyi ja noitui, vaan kirkui vastaan yhä hurjemmin, niin että tuo vanha soturi oli vihdoin hyvillään voidessaan päästä pojasta eroon antamalla tälle luvan mennä O'Reillyn mukaan. Samalla hän ennusti, että tuon itsepäisen poikarakkarin kävisi hyvin todennäköisesti juuri siten kuin tämä oli äskeisissä uhkailuissaan Kubasta lausunut.
Saatuaan tahtonsa perille Jacket korjasi luunsa tavallista sukkelammin ja riensi riemuiten rakkaan O'Reillynsä luo.
Noin viidenkymmenen penikulman vaivalloisen ratsastuksen jälkeen saavuttiin trocha'n luo toisena aamuna Cubitaksesta lähdön jälkeen ja leiriydyttiin sopivaan paikkaan. Myöhemmin päivällä hiipi Hilario, tuo vanha camagueyani, tiedustelemaan. Hän palasi hämärissä, mutta ei puhunut mitään, mitä hän oli nähnyt, ja vasta O'Reillyn toimeenpaneman ankaran ristikuulustelun jälkeen hän ilmoitti vastahakoisesti, että kaikki näytti hyvin lupaavalta. Hän oli katsonut ylimenopaikan valmiiksi ja yöllä oli sitten yritettävä. Muuta ei vanhus sanonut kaikista ponnisteluista huolimatta, ja Johnnie ihmetteli levotonna, eikö tämä vastahakoisuus johtunut pikemmin pelosta kuin synnynnäisestä juroudesta. Oli sen asian laita nyt miten oli, miehen käytös ei tuntunut lainkaan luottamusta herättävältä, ja kun ilta pimeni, hermostui Johnnie yhä enemmän.
Vaatimaton illallinen oli pian syöty. Sitten seurasi pitkä ja herpaiseva odotus, sillä kirkas kuu purjehti korkealla pilvettömällä taivaalla ja oppaat kieltäytyivät liikahtamasta askeltakaan ennenkuin se oli laskenut. Yö oli tyyni ja hiljainen eikä viidakossa lehtikään värähtänyt. Miesten ympärillä pilveilevät sääsket vain lauloivat ikuista ääretöntä nälkäänsä ja silloin tällöin kuului jonkun yöeläimen käheä äännähdys, joka oli välistä tuttu ja välistä taas kummallinen ja outo. Kuta pitemmälle yö kului sitä vilkkaammaksi elämä vilkastui viidakossa. Kuului vihellyksiä, äänekästä kotkotusta ja toisinaan kuin kimeätä naurua, oksat heilahtelivat ylhäällä, joka taholta kuului liikettä ja risahtelua, ja äkillistä hiljaisuutta seurasi aina sitä vilkkaampi toiminta. Istuessaan siinä sääskien syöttinä ja noiden salaperäisten äänten ympäröimänä ja ajatellessaan uhkarohkeata suunnitelmaansa, joka oli pian toteutettava, O'Reilly alkoi kirota vilkasta mielikuvitustaan ja kadehti kumppaniensa välinpitämättömyyttä. Jacketkin, huomasi hän, kesti jännityksen paremmin; poika oli hilpeä ja jutteli entiseen tapaansa eikä välittänyt vähääkään ympäristöstä. Kun sääsket kävivät kovin kiukkuisiksi, veti hän housut vastahakoisesti ja kiroillen jalkaansa.
O'Reillystä näytti kuu pysyvän aivan yhdessä kohden taivaan laella, ja hän oli jo monta kertaa antamaisillaan lähtökäskyn, mutta ajatteli sentään että aukealla täytyi kuutamon olla paljon kirkkaamman kuin sankan lehdistön varjostamalla leiripaikalla. Hetkisen kuluttua hän alkoi jälleen miettiä, mahtoivatko hänen oppaansa olla niin luotettavia kuin oli sanottu, ja johtuiko Hilarion itsepäinen vaiteliaisuus vain synnynnäisestä juroudesta vai pelosta tahi jostakin muusta. Molemmat olivat hänelle aivan oudot, eikä hänellä ollut mitään takeita heidän rehellisyydestään. Kun jonkun petoksen mahdollisuus oli kerran johtunut hänen mieleensä, vaadittiin voimakas tahdon ponnistus, että hän pääsi epäluuloistaan ja sai takaisin entisen lujan luottamuksensa kubalaisten vilpittömyyteen — olosuhteisiin nähden sangen niukka lohdutus.
Keskiyöllä virinnyt lämmin ja kostea tuulenhenki nostatti taivaalle muutamia pilvenhattaroita, jotka aika-ajoin peittivät kuun kuin ohut huntu, ja O'Reilly toivoi jo, että nuo pienet pilvet olivat myrskyn ennustajia. Mutta mitään myrskyä ei kuulunut, ja vasta sitten kun yön kuningatar oli häipynyt puiden latvojen taakse, vanha Hilario polki savukkeensa sammuksiin ja alkoi satuloida hevostaan. Toiset seurasivat ripeästi hänen esimerkkiään, ja kun Hilario tunkeutui pimeään metsään, tulivat toiset varovasti jäljessä. Puhella ei tohdittu, ja vain kavion kolahdus puunjuuriin ja kiviin, satulan nahkojen narahtelu ja oksien heilahtelu ilmaisivat miesten läsnäolon.
Kun oli kuljettu pari penikulmaa, pysäytti Hilario hevosensa, ja toiset tulivat lähemmäksi. Yön tummaa taivasta vasten erotti selvästi, että viidakko harveni edessäpäin. Kuunneltuaan hetkisen Hilario laskeutui hiljaa satulasta ja hiipi eteenpäin toisten jäädessä jännitettyinä kuuntelemaan. Yön tuhannet äänet kuuluivat jälleen — sirkkojen sirkutus, puusammakkojen kimeät huudot ja sääskien yksitoikkoinen soitto.
Hilario palasi sanomaan, että kaikki oli hyvin, ja jokainen laskeutui satulasta käärimään hevosten kavioiden ympärille säkkikaistaleita, joita oli varattu mukaan tätä tarkoitusta varten. Sitten he hiipivät yksitellen aukeaman laitaan. Trocha oli heidän edessään.
Viidakon pimeyteen verraten tuntui yö nyt paljon valoisammalta, ja O'Reilly näki edessään noin neljännespenikulman levyisen aukeaman, joka oli täynnä pitkiä kantoja ja kaatuneita puunrunkoja ja joka ulottui oikealle ja vasemmalle silmänkantamattomiin. Toisella puolella oleva metsä oli kuin tumma seinä vaaleampaa taivaanrantaa vasten, ja aukeaman keskellä kohosi rautatiepenkere, jonka kahden puolen näkyi pari lennätinpylvästä. Kaikki oli hiljaa, eikä elonmerkkiäkään ollut huomattavissa. Koko paikka oli kuin kuollut. Ja kuitenkin, kun O'Reilly katseli aukeamaa, tuntui hänestä, että siellä oli kätkössä paljon miehiä, jotka tuijottivat häneen pimeästä. Rungot muuttuivat sotilaiksi, aavemaisia hahmoja liikkui ratapenkereellä ja kannotkin näyttivät liikkuvan.
O'Reilly tunsi käteensä pistettävän suitset ja kääntyessään katsomaan hän näki Hilarion tarkastelevan tukevia levysaksia.
"Tulenko mukaan?" kysyi hän oppaalta.
Tämä pudisti päätään. "Antonio tulee mukaani vartioimaan minun tehdessä tietä", sanoi hän: "Jos kuulette tahi näette jotakin, niin —"
"Sh!" suhahti Jacket. "Katsokaa! Tuolla!" Lyhdyn tapainen kirkas valopiste oli ilmestynyt pimeästä ja laskeutui nopeasti ratapenkerettä alas.
O'Reilly tarttui lujasti vanhan camagueyanin käsivarteen ja kysyi epäluuloisen terävästi: "Mitä tuo merkitsee — hälyytyskö?"
Hetkisen seurasivat miehet hengittämättä mutkitellen liikkuvaa valoa ja sitten Antonio kuiskasi naurahtaen: "Tuliperhonen! Cucullo! Ettekö ole ennen nähnyt cuculloa, kun ette tunne sitä?" Ja varmistettuaan varovasti karbiininsa Antonio kiristi hiukan nuoranpätkää, joka hänellä oli vyönä.
O'Reilly huokaisi helpotuksesta. Hän ei ollut milloinkaan tottunut noihin kuuman ilmanalan jättiläiskiiltoperhosiin, vaikka hän oli usein vahdissa ollessaan katsellut kelloaan niiden avulla ja nähnyt kubalaisten naisten pitävän niitä hiuskoruinakin.
"Kylläpä minä säikähdin!" mutisi hän.
Hilario jatkoi: "Jos jokin käy hullusti, niin odottakaa tässä. Älkää ratsastako tiehenne, ennenkuin —"
"Älkää pelätkö. En jätä teitä", vakuutti O'Reilly.
Nuo kaksi valkopukuista olentoa hiipivät tiehensä ja häipyivät pian näkyvistä. Yö oli helteinen ja surullisesti laulavat sääsket kerääntyivät pilveksi odottavain ympärille purren kiukkuisesti. Hetkisen kuluttua korskahti eräs hevosista, ja Jacket kiroili hermostuneesti.
"Tahtoisinpa tietää, missä me oikein olemme?" mutisi poika.
"Tunnetko nuo miehet?" kysyi O'Reilly.
"En. Ja Jumala armahtakoon minua enää joutumasta semmoisten hakoniskojen seuraan."
"Toivottavasti he ovat rehellisiä."
"Hm! Minä en usko mitään, mutta mitäpä siitä. Heistä teen pian selvän, jos he osoittautuvat pettureiksi."
Puolen tunnin kuluttua oppaat palasivat.
"Dios!" murahti Hilario. "Tässä espanjalaisessa kitarassa on paljon kieliä, ja siitäpä nouseekin aika meteli, kun he huomaavat, miten kubalaisen sakset purevat." Vanhus näytti olevan jo paremmalla päällä, ja O'Reilly häpesi äskeisiä epäluulojaan.
"Onko tie selvä?" kysyi hän.
"On rautatielle saakka. Siellä kuulimme puhetta ja palasimme takaisin. Kun pääsemme yli, katkomme langat toisella puolella. Tulkaa nyt ääneti jäljessäni." Taluttaen hevostaan suupielestä Hilario lähti aukealle toisten seuratessa varovasti. Kätkeytyminen ei tullut enää kysymykseenkään, ja pimeys oli heidän ainoa turvansa. O'Reillyä vaivasi se kiusallinen tunne, että heidän matkueensa oli liian suuri voidakseen pysyä salassa; hän oli kuin heikolla jäällä liikkuva ihminen, joka kaikki hermot jännityksessä odottaa ensimmäistä rasahdusta. Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta liikkuivat hevoset peloittavan äänekkäästi, tahi ainakin tuntui siltä, ja huolimatta Hilarion pujottelusta ei voitu välttää kaikkia piikkilangan mutkia, jotka viilsivät rikki sekä vaatteet että nahan. Vihdoin saavuttiin ratapenkereen juurelle ja pysähdyttiin hetkeksi. Oikealta kuului hiljaista äänten mutinaa. Nuo neljä miestä nousivat mahdollisimman varovasti penkerettä ylös, menivät radan poikki ja laskeutuivat toiselle puolelle, ja hetkisen kuluttua he olivat täydessä työssä pyrkimässä toisen piikkilankaesteen läpi. Hilarion saksien terävät näpähdykset kuulostivat O'Reillyn mielestä pistoolinlaukauksilta. He tunkeutuivat eteenpäin kyynärä kyynärältä taivuttaen katkotut langat varovasti sivulle. Piikit haavoittivat ja jokainen askel oli harkittava, joten eteneminen kävi sangen työläästi.
Äkkiä kuului takaapäin jyrähtävä huuto "quin vive (kuka siellä)?" jota tuima pamaus seurasi. Miehet eivät voineet käsittää, mikä oli ilmaissut heidät. Pamausta seurasi kokonainen yhteislaukaus, kun vahdit tyhjensivät kiväärinsä heitä kohti.
"Taitavat ampua lepakoita", murahti Hilario.
Antonio kääntyi ympäri ja nosti hanan, mutta toinen sanoi lujasti: "Oletko järjiltäsi? Jos laukaiset, niin leimahdus ilmaisee olinpaikkamme ja meidät ammutaan seuloiksi. Piru vieköön hämähäkin, joka kutoi tämän verkon."
Nyt pantiin miesten rohkeus kovalle koetukselle, sillä tuon sotkuisen piikkilankatiheikön läpi tunkeutuminen ankarassa kuulasateessa oli hermoille käypää hommaa. Jostakin kauempaa kuului jokin komentohuuto, juoksevien askelten töminää, ja oppaille tuli kova kiire. Siepaten raskaan puukkonsa Antonio alkoi raivoisasti hakata lankoja poikki auttaakseen Hilariota. Iskujen ääni ilmaisi heidän olinpaikkansa niin selvästi, ettei Hilario jaksanut lopulta enää hillitä itseään, vaan sähähti hampaidensa välistä.
"Ampukaa pojat vastaan, niin että metsä kajahtelee; sen leikin kyllä osaamme!"
O'Reilly oli koko ajan puristanut pyssyään lujasti uskaltamatta laukaista, ja hänen sydämensä löi kuin moukari. Hän oli ensi kertaa näin uhkaavassa tilanteessa, eikä hän voinut kyllin ihmetellä, miten suuresti kiväärin kohottaminen ja laukaiseminen rauhoittivat häntä. Pyssyn navakka potkaisu helpotti ankaraa mielenjännitystä ja selvitti ajatustoiminnan, ja hänen Jacketille antama kylmä ja rauhallinen käsky tähdätä alas hämmästytti häntä itseäänkin. Tyhjennettyään kiväärinsä panossäiliön yhden kerran pimeyteen hän tarttui hevosten suitsiin ja lähti taas pyrkimään eteenpäin auttaen välillä oppaita tien raivaamisessa.
Vihdoin he selvisivät verkosta ja pääsivät viidakon suojaan, jossa säkkirievut irroitettiin hevosten kavioista, ja sillä aikaa trocha'n puolustajat laskivat yhteislaukauksen toisensa jälkeen umpimähkään pimeään viidakkoon.
Hilario imi känsäisiin käsiinsä saamia haavojaan ja sylkäisi veren suustaan sanoen:
"Jos Gomezilla olisi noin paljon ampumavaroja kuin nuo hullut parhaillaan tuhlaavat, niin hän vapauttaisi Kuban käden käänteessä."
Nyt, kun kahakka oli ohi, alkoi Jacketkin kerskua tapansa mukaan. "Ha! ha!" nauroi hän. "Ehkäpä nuo vietävät osaavat varoa näyttäytymästä, kun ensikerran satun taas näille maille. Näittehän! Tänä yönä tein jälleen monta leskeä."
"Eipä niinkään monta, pelkään", nauroi O'Reilly.
"Tämmöisessä olenkin oikein vanha tekijä, uskokaa pois", väitti Jacket. "Ammun pimeässä aivan yhtä hyvin kuin päivän aikaan." Tämä oli joka sana totta, ja kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän kehumistaan, kunnes hän äkkiä parahti tuskallisesti.
"Mikäs on hätänä?" kysyi Johnnie.
"No, katsokaa nyt!" valitti sankari. "Muhkeista housuistani on toinen puoli jäänyt piikkilankatiheikköön!"
Antonio keikahti satulaan sanoen: "Meillä on viidenkymmenen penikulman matka edessämme, niin että satulaan, amigos. Sota kerkeää loppua, jos tässä kauan lörpöttelemme."