XXIII.
KUOLON KAUPUNKI
O'Reillyn monet ja jännittävät seikkailut matkalla Los Villas alueen läpi sivuutamme. Hänen täytyi monta kertaa ajatella ja toimia sukkelaan välttääkseen joutumasta kosketukseen espanjalaisten sissijoukkueiden kanssa, joita harhaili kaikkialla, ja hän kiersi huolellisesti kaikki suuremmat kaupungit, jotka useimmat olivat linnoitetut ja vaaralliset lähestyä, minkätähden hänen täytyi pysytellä syrjäteillä ja salaisimmilla poluilla. Mutta hänen molemmat oppaansa eivät joutuneet milloinkaan pulaan, vaan olivat aina neuvokkaat ja rohkeat, eikä hänen tarvinnut kertaakaan epäillä heidän rehellisyyttään.
Sodan jälkiä alkoi näkyä yhä enemmän mitä kauemmaksi päästiin. Laitumet olivat tulvillaan ruohoa, mutta karjaa ei näkynyt; kylät olivat autiot ja majat alkoivat rappeutua; poltetut vainiot joutuivat rikkaruohon valtaan ja hävitettyjen varastohuoneiden rauniot osoittivat, missä kapinalliset olivat olleet työssä. Tämä oli hedelmällisin sokerialue, Kuban sydän, jonka verta Espanja oli jo kauan imenyt, ja alusta alkaen olivat kapinan johtajat menetelleet siten, että suurimmat varastot ja viljelykset hävitettiin tyyten, ja vain pienet maatalot säästettiin, sillä näiden omistajain tiedettiin olevan Kuban itsenäisyyden uskollisia kannattajia.
Elintarvekysymys kärjistyi heti, kun oli päästy trocha'n poikki. Metsissä piileskelevät perheet, jotka Antonio tunsi kaikki, auttoivat kyllä mielellään, mutta ruokaa oli vähän, minkä tähden O'Reillyn täytyi seuralaisineen tottua tulemaan toimeen villeillä hedelmillä, marjoilla ja palmunlatvojen ytimellä. Kerran he saivat kiinni porsaan, joka oli luultavasti ainoa eloonjäänyt jossakin viidakon helmassa tapahtuneesta murhenäytelmästä, mutta muuten oli heidän ruokajärjestyksensä kuten yllä on kerrottu. Vaihteeksi he pyydystivät iguanoja — noita suuria ja inhoittavia sisiliskoja — ja peltorottia, jotka eivät olleet niinkään pahoja syödä kuin olisi luullut. Edellisten liha oli valkoista ja mureaa, ja rottapaisti kävi myöskin laatuun nälkäisten miesten haukata, kuten Jacket sanoi. Hän ei ollutkaan ensi kerran pappia kyydissä, sillä hän oli ollut ennenkin lännessä ja oli tottunut rottiin, joita hän kertoi kumppaneineen kerran syöneensä niin kauan, etteivät he voineet lähestyä vihollista muuten kuin metsästäjäin tavoin vastatuuleen. Jacket kertoi aivan vakavasti ystävälleen, että espanjalaiset vainusivat heidät rotan hajusta viidenkin kilometrin päästä, minkä väitteen O'Reilly olosuhteiden vaikutuksesta kernaasti uskoi.
Hevosilla oli onneksi puuttumattomasti ruokaa, ja lukuisista kierroksista huolimatta matka edistyi nopeasti. Matanzan raja jäi pian taakse, ja harjanteiden yli, tasankojen halki ja hävitettyjen viljelysten ja autioiden kylien ohi riennettiin nopeasti matkan määrää kohti. Onnellinen sattuma opasti heidät kenraali Betancourtin armeijaan kuuluvan tiedustelijajoukon luo, johon he liittyivät, ja eräänä kauniina iltana pari päivää myöhemmin he saapuivat perille tuon kuuluisan kenraalin päämajaan.
Kenraali Betancourt luki kirjeen, jonka O'Reilly ojensi hänelle, ja katsahti sitten hymyillen vieraaseen.
"Jahah! Te olette siis noita Gomezin amerikkalaisia, vai mitä? Sitä en olisi mitenkään voinut arvata näöstä päättäen, sillä aurinko ja tuulet ovat tehneet teistä oikein aitokubalaisen. Entä pukunne —! Joku voisi erehdyksessä luulla teitä kubalaiseksi esikuntaupseeriksi."
O'Reilly yhtyi kenraalin sydämelliseen nauruun, sillä hän oli aivan yhtä repaleinen kuin tämän köyhin soturi. Kengät olivat aivan hajoamistilassa, ja piikkilankojen ja pensaiden repimä puuvillapuku, joka oli matkalla pahoin tahraantunut, oli välttämättä korjattava kelvatakseen enää käytäntöön. Parta oli saanut rauhassa rehoittaa, ja iho oli paahtunut mahongin ruskeaksi. Hänen ulkomuodossaan ja asussaan ei ollut tosiaankaan mitään, joka olisi ilmaissut hänen kansallisuutensa.
"Tässä kirjeessä", jatkoi kenraali, "on minulle määräys auttaa teitä jossakin yrityksessä. Olen käytettävänänne."
Johnnie selosti asiansa mahdollisimman lyhyesti, ja kenraali kuunteli nyökäyttäen silloin tällöin päätään ollen samalla hyvin hämmästyneen näköinen.
"Niin, minä sain vihdoin selville, että neiti Varona oli mennyt kaupunkiin. Epäilettekö —"
"En suinkaan, herra kenraali."
"Anteeksi — mutta miksi sitten olette taivaltanut tämän pitkän matkan?"
"Tulin noutamaan häntä veljensä luo."
"Tässä — tässä on varmaankin jokin väärinkäsitys Neiti Varona on
Matanzan kaupungissa — hän on vanki."
"Aivan niin. Sieltä minä aionkin hänet hakea."
Kenraali Betancourt hämmästyi niin, että hän astahti askeleen takaisin.
"Hyvä mies!" huudahti hän. "Oletteko totisesti hullu?"
"Taidanpa olla", vastasi O'Reilly heikosti hymyillen. "Luulen, että kaikki rakastuneet ovat enemmän tahi vähemmän päästään vialla."
"Rakastuneet? Vai niin! No, nyt alan jo ymmärtää. Tuota noin — miten olette muuten ajatellut suoriutuvanne tuosta — tuosta aivan mahdottomasta yrityksestä?"
"Sanoitte juuri minulle, ettei kukaan voi erottaa minua kubalaisesta, mihin seikkaan minä nyt perustan koko suunnitelmani. Jos kerran pääsen kaupunkiin, niin jotenkin minä keinottelen itseni sieltä uloskin ja tuon hänet mukanani."
"Hm!" Kenraali katseli O'Reillyä miettivästi. "Kaupunkiin pääsette varmasti hyvinkin helposti, kun puhutte kieltämme kuin synnynnäinen kubalainen, mutta poispääsy on vallan toinen asia, minkä kyllä tulette huomaamaan. Matanza on nyt vain ruton, nälän ja epätoivon koto, johon ei kukaan mene enää vapaaehtoisesti ja josta ei kukaan pääse elävänä ulos."
"Jotakin sellaista olen minäkin kuvitellut", vastasi Johnnie huolettomasti.
"Tehän olette vallan merkillinen nuori mies!" huudahti kenraali hämmästyen yhä enemmän. "Onko mahdollista, ettette käsitä, kuinka hirveä ja vaarallinen tilanne kaupungissa on?" Hänen mieleensä näytti äkkiä johtuvan jotakin, ja hän lisäsi nopeasti: "Sanokaahan, ettehän vain ole sattumalta tuo kuuluisa sankari El Demonio? Olen kuullut kerrottavan, että hän on todellinen hornanhenki. Ettekö? No hyvä! Sanotte tahtovanne mennä Matanzaan, ja minun pitäisi auttaa teitä. Teen voitavani kun vain sanotte, miten se käy päinsä."
O'Reilly epäröi hetkisen. "Ensinnäkin tarvitsen rahaa", sanoi hän sitten viivytellen. "Minulla — minulla ei ole nimittäin pesetaakaan."
"Annan mielelläni vaikka viimeisenikin."
Johnnie kiitti sydämellisesti. "Vielä yksi seikka", jatkoi hän sitten. "Oletteko niin hyvä ja annatte Jacket-pojalle, joka on ollut mukanani koko matkan, eheät housut ja lähetätte hänet ensi tilassa takaisin itään?"
"Tietysti. Sehän on selvää?" Kenraali laski ystävällisesti kätensä O'Reillyn olkapäälle lisäten vakavasti: "Tuntisin äärettömän suurta helpotusta, jos saisin lähettää teidät hänen mukanaan, sillä minä pelkään seikkailunne päättyvän onnettomasti. Matanza on helvetti, joka on jo niellyt kansalaisiamme tuhansittain, ja minä pelkään, ettette ymmärrä vaaran suuruutta, johon antaudutte."
Tämä hyvää tarkoittava varoitus ei vaikuttanut O'Reillyyn rahtuakaan, eikä hän näyttänyt kuulevankaan joka taholta satelevia pyyntöjä luopua mielettömästä suunnitelmastaan, joka oli pian tullut koko leirin tietoon. Hän päinvastoin laittoi kaikki kuntoon lähtöä varten ja oli koko iltapäivän mitä parhaimmalla tuulella, kun monet todistivat todeksi, että Rosa oli mennyt seuralaisineen kaupunkiin ennen Cobon hävitysretkeä.
Betancourtin armeijassa oli eräs mies, joka oli piileskellyt vuoristossa silloin kun Asensio oli perheineen lähtenyt keskitysleiriin, ja häneltä O'Reilly kuuli ensimmäiset luotettavat selostukset Cobon vapaaehtoisten harjoittamista julmuuksista. Mies oli menettänyt vaimonsa, pienen poikansa ja kaikki, mitä hän oli omistanut, ja pudistaen nyrkkiään taivasta kohti hän kirosi nyt raivoisasti onnettomuuksiensa aiheuttajan.
"Elän vain sentähden", huusi hän käheästi, "että saisin kohdata tuon miehen ja silpoa hänet pala palalta, niinkuin hän silpoo naiset ja lapset."
Ikävimmän tehtävänsä O'Reilly jätti viimeiseksi. Kun kaikki muut valmistukset oli tehty ja hän oli ottanut kaikista seikoista mahdollisimmin tarkan selon, vei hän Jacketin hiukan syrjään ja ilmoitti, että heidän täytyi erota seuraavana aamuna, mutta kuten hän oli odottanutkin ei poika ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsakaan, ja kun O'Reilly ei antanut perään, turvautui Jacket samoihin voimakeinoihin, jotka olivat murtaneet Gomezinkin vastarinnan. Ensin hän alkoi itkeä, joka kiihtyi lopulta semmoiseksi ulvonnaksi, että koko leiri oli herätä, mutta O'Reilly oli järkähtämätön. "Ole vaiti!" sanoi hän pojalle. "Minä en huoli sinua mukaani, ja sillä hyvä."
"Ette voi jättää minua", itki Jacket. "Olette ainoa ystäväni."
"Kun yhdenkin miehen on vaikea pujahtaa vartijaketjujen läpi, niin kaksi joutuisi varmasti kiinni", selitti O'Reilly.
"Espanjalaiset tappavat teidät!" valitti Jacket.
"Sitä suuremmalla syyllä on sinun siis parempi jäädä tänne."
Jacket polki kiukuissaan paljasta jalkaansa ja huusi kimeästi: "Ette voi jättää minua — ette voi!"
"Kuulehan nyt. Matanzassa on ankara nälänhätä, siellä raivoavat taudit, ja ihmiset kuolevat kaduille."
"Tulen vähällä toimeen."
Mutta Johnnie pudisti päätään, ja Jacket raivostui aivan suunniltaan. Hän riehui kuin villitty ja sadattelujen tulva, jonka hän päästi valloilleen, oli aivan hämmästyttävä. Hän kirosi espanjalaiset, O'Reillyn, itsensä ja koko maailman ja ihmiskunnan, ja tuomitsi synkästi naisen, joka oli tunkeutunut hänen ja hänen hyväntekijänsä väliin. Viimemainittu kuunteli hymyillen pojan raivonryöppyä.
"Olet sisukas poika", nauroi hän, kun Jacket oli hiukan tyyntynyt.
"Pidän sinusta ja ottaisin sinut mielelläni mukaani, jos vain voisin.
Mutta yritys, johon nyt ryhdyn, ei ole poikasia varten, niin että tämä
metelöimisesi ei hyödytä mitään."
Jacket turvautui nyt todisteluihin. Hän koetti kaikella kaunopuheliaisuudellaan näyttää toteen, että hänen apunsa oli korvaamaton tämmöisissä vaarallisissa tehtävissä, ja selitti olevansa ainoa sopiva henkilö koko Kubassa jakamaan O'Reillyn vaarat ja vaikeudet. Ensinnäkään hän ei pelännyt espanjalaisia lainkaan, eikä keitään muitakaan — sanoja seurasi kuvaava olkapäiden nykäys, ja viekkauteen, neuvokkuuteen ja varovaisuuteen nähden hänellä ei ollut vertaistaan koko maailmassa. Ja jos tuli kysymykseen kestää puutetta ja kärsimyksiä, niin hän oli todellinen spartalainen — hän oikeastaan rakasti köyhyyttä ja puutetta. Hän oli vaitelias — ominaisuus oli perinnäinen hänen suvussaan ja taito selvitä kaikista tilanteista oli hänen vahvin puolensa. Nälkä ei häntä peloittanut — siitä ei O'Reillyn tarvinnut olla lainkaan huolissaan, sillä hän söi vähän ja lihoi lakastuneilla lehdilläkin. Sairastuako? Mitä tyhjää! Jacketia aivan nauratti. Hän tunsi taudit paremmin kuin moni lääkäri ja oli etevämpi sairaanhoitaja kuin kuunaan neiti Evans. Hän ei tahtonut mitenkään kerskailla, vaan oli päinvastoin aina hyvin vaatimaton, minkä hänen kaikki ystävänsä saattoivat todistaa, mutta hänen täytyi nyt totuuden nimessä tehdä tiettäväksi, että hän oli juuri sopiva O'Reillyn toveriksi. Hän ei yksinkertaisesti voinut kehua itseään liiaksi ja vannoi sielunsa autuuden nimessä, ettei hän voinut ajatella mitään tehtävää, johon hän ei kykenisi, eikä voinut ymmärtää, miksi hänen hyväntekijänsä ei tahtonut käyttää hyväkseen hänen hämmästyttävää nerokkuuttaan. Yritys oli vaikea, ja hänettä se varmasti epäonnistuisi.
Johnnie kuunteli vaieten, eikä häntä hymyillyttänytkään, sillä pojan kiihkeys oli liikuttava ja nosti melkein kyyneleet hänen silmiinsä. Nyt vasta hän huomasi, kuinka suuresti hän oli kiintynyt tuohon omituiseen poikaan, ja kun tämä lopetti katsoen toivehikkaasti häneen, kiersi Johnnie kätensä hänen ympärilleen.
"Uskon kaikki mitä sanot, Jacket", sanoi hän, "mutta sinä et voi tulla."
Jacket riistäytyi irti ja istahti vähän matkan päähän ottaen taskustaan puoleksi poltetun sikaarin, jonka hän sytytti, ja katseli kyräten ystäväänsä. Ja illan kuluessa O'Reilly näki useasti tuon synkän ja vihaisen katseen seuraavan itseään.
Kenraali Betancourt oli seuraavana aamuna varhain ylhäällä sanoakseen jäähyväiset vieraalleen, ja oli, huolimatta yrityksestä tehdä ero mahdollisimman hilpeäksi, ilmeistä, ettei hän toivonutkaan saavansa enää nähdä tuota huimapäistä amerikkalaista.
Tämä huonosti salattu surumielisyys ei masentanut lainkaan Johnnien hyvää tuulta, sillä hänellä oli, kuten hän itse sanoi, rahaa taskussa, ja Matanza oli lähellä. Mutta sanoessaan hyvästit Jacketille tunsi hän suurta pettymystä. Kummallista kyllä suhtautui poika melkein välinpitämättömästi hänen lähtöönsä ja tuskin ojensi kättään hyvästiksi kuitaten O'Reillyn jäähyväissanat huolettomalla "Adios!"
"Emmekö eroakaan hyvinä ystävinä?" kysyi tämä loukkaantuneen hämmästyneesti.
"Tietysti!" vastasi Jacket kohauttaen olkapäitään ja kääntyi poispäin.
Jacket oli herttainen poika, jonka kiintymys oli lämmin ja välitön ja jonka mieltä oli hyvin vaikea pahoittaa. Lähtiessään leiristä kenraali Betancourtin antaman oppaan seurassa O'Reilly oli sentähden enemmän pahoillaan kuin hän tohti myöntääkään.
Ilma oli kostea ja raikas yöllisen sateen jälkeen, mutta pilvetön taivas ennusti helteisen päivän olevan tulossa. Sade oli pehmittänyt tiet, ja savisilla paikoilla upposivat hevosten jalat syvälle liejuun.
Kun oli menty erään kallioisen harjanteen poikki, tultiin aavalle viettävälle rinteelle, jossa kasvoi polvenkorkuinen ruoho ja runsaasti putelipalmuja, noita omituisia puita, joiden runko on laajentunut aivan suuren saviruukun muotoiseksi. Siellä täällä näkyi kaadettuja ja kuihtuneita kaalipalmuja, joiden viheriä ydin oli jo kauan ollut kapinallisten pääravinto. Espanjalaisten kirveet olivat olleet täällä työssä, eikä ainoaakaan puuta oltu säästetty. Alempana olevan laakson vehreydestä erotti silmä jo kauas korkean kuningaspalmun, tuon kuuman ilmanalan metsien valtijaan, joka tekee Kuban maisemat niin erikoisen ihaniksi.
"Tuolla on valtatie", sanoi opas viitaten laaksoon, "johon tämä polku päättyy, ja tuolla" — hän kääntyi pohjoista kohti — "on Matanza. Jumala kanssanne ja älkää juoko kaivovettä, sillä se on sateen saastuttama." Heilauttaen hymyillen kättään mies pyöräytti ratsut ympäri ja katosi viidakkoon.
Laskeutuessaan rinnettä alas O'Reilly tunsi olevansa todellakin yksin ja vihollisen alueella. Pinar del Rion itäpuolella olevat kukkulat ja metsät olivat kubalaisten hallussa, mutta kaupunkien läheisissä laaksoissa ja tasangoilla olivat espanjalaiset herroina. O'Reilly tiesi, että hänen oli nyt tultava yksin toimeen. Yrityksen koko menestys ja hänen henkensäkin olivat vain sen varassa, miten taitavasti hän osasi näytellä kurjaa ja avutonta "rauhoitettua". Hän tunsi mielessään outoa jännitystä, joka ei ollut suinkaan miellyttävä.
Tie, jolle hän tuli, kierteli punertavien savitöyräitten välissä, eikä ihmisasuntoja näkynyt missään; laakso oli aivan autio. Tuo ennen niin viljava seutu oli kuollut, ei kuulunut kukon laulua, ei tiukujen kilinää eikä karjan ammumista. Tämä lohduton tyhjyys teki O'Reillyyn masentavan vaikutuksen, sillä siinä oli jotain kaameata ja uhkaavaa.
Keskipäivällä tuuli tyyntyi ja helle kävi sietämättömäksi. Johnnie meni lähimpään varjopaikkaan odottelemaan sadetta, joka oli pian tulossa itäisellä taivaalla ajelehtivista pilvistä päättäen, ja alkoi syödä niukkaa murkinaansa. Hän kuori juuri maukasta perunaa, kun takaa kuuluva ääni sai hänet ponnahtamaan äkkiä seisoalleen ja pyörähtämään ympäri. Häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Noin viidenkymmenen askeleen päässä istui paljasjalkainen poika, joka myös kuori rauhallisesti perunaa. Se oli Jacket. Ruskeat posket olivat itkusta turvonneet, ja hän katseli O'Reillyä kysyvästi ja soimaavasti kirkkailla silmillään alta kulmain kyräten.
"Jacket!" huusi O'Reilly. "Mitä hittoa sinä täällä teet?"
"Saanko tulla mukaanne?" kysyi tungettelija.
"Vai niin! Lähdit kuitenkin jälkeeni, vaikka minä sanoin, etten huoli sinusta!" O'Reillyn ääni oli nuhteleva, mutta se ei vaikuttanut poikaan vähääkään.
"Katsos nyt", O'Reilly astui lähemmäksi, "koeta nyt olla järkevä, Jacket." Mutta Jacket oli varuillaan, ja tunkien perunan suuhunsa hän peräytyi turvallisen väli matkan päähän. Hän ei ilmeisesti luottanut O'Reillyn aikeisiin, ja mutisten jotakin hän sieppasi käteensä tukevan seipään.
"Tule tänne!" käski O'Reilly.
Mutta Jacket pudisti vain päätään, ja saatuaan perunan niellyksi hän käski ihanteensa mennä Kubaa hiukan kuumempaan paikkaan.
"Olen sisukas poika", sanoi hän, "äläkä rupea kujeilemaan kanssani."
Sitten vaihdettiin muutamia sanoja, ja kun poika huomasi, ettei hänelle aiottu tehdä mitään pahaa, istahti hän kuuntelemaan. Mutta kaikki nuhteet ja pyynnöt eivät hyödyttäneet mitään. Hän kielsi lähteneensä hyväntekijänsä jälkeen ja sanoi olevansa vapaa mies, joka sai mennä minne hän itse tahtoi. Jos kävi siten, että hän saapui Matanzan kaupunkiin silloin kun O'Reilly sattui tulemaan sinne, oli se vain kohtalon oikku, ja jos hänen seuransa oli vastenmielinen, niin O'Reillyhän saattoi odottaa ja tulla myöhemmin; se asia ei liikuttanut Jacketia lainkaan. Hänen täytyi toimittaa Matanzassa muutamia tärkeitä asioita, eikä hän aikonut kääntyä takaisin. Poika, valehteli oikein roimasti, oikein julkeasti, mutta piti siitä huolimatta kuulijaa tarkoin silmällä.
"No hyvä", sanoi O'Reilly vihdoin. "Mennään sitten yhdessä."
Jacketin kasvot kirkastuivat heti, ja hän aivan säteili tullessaan lähemmäksi.
"Minulla on aina omat keinoni, vai mitä, hitto vie?" nauroi hän.
"Onpa tosiaankin." O'Reilly pani kätensä hellästi uskollisen aseenkantajansa hartioille. "Ja minun täytyy sanoa, että olen sangen iloinen, kun pidit oman pääsi. Minusta alkoi tuntua niin — niin yksinäiseltä. En tiennyt, että pidin sinusta niin paljon. Mutta meidän täytyy tehdä jokin sotasuunnitelma, jonka mukaan sitten toimimme. Olepas vaiti — sinun oikea nimesihän on Narciso —?"
"Narciso Villar."
"Aivan niin. Minä olen sitten Juan Villar, sinun vanhempi veljesi, ja tästä lähtien puhumme vain espanjan kieltä. Sano minulle nyt, mikä oli isämme nimi, missä kotomme oli ja mitä me nyt puuhailemme."
Luonnon odottaessa hengähtämättä sateen puhkeamista he istuivat päät yhdessä keskustellen kiihkeästi, ja kun tuuli vavahdutti puiden oksia ja viileä sade alkoi rapisuttaa lehtiä, tarttuivat he myttyihinsä ja lähtivät jatkamaan matkaansa. Suuret sadepisarat kastelivat nopeasti, ja ohuet vaatteet tarttuivat ihoon kiinni veden virratessa ruumista pitkin. Mustien pilvien peittämällä taivaalla risteilivät kirkkaat salamat, ja avaruuden täytti huumaava jyrinä, mutta he astelivat hilpeästi eteenpäin lotisevalla tiellä.
Jacket oli taas aivan entisellään, ja kumartuen vihuria vasten hän koetti pysytellä O'Reillyn rinnalla. Hän koetti viheltääkin, mutta hänen hampaansa kalisivat raikkaassa tuulessa niin, ettei se onnistunut, ja karkoittaakseen vilun ruumiistaan ja rohkaistakseen ystäväänsä hän alkoi sitten hyräillä jotakin laulunpätkää. Nyt kun hänet oli vihdoinkin otettu osakkaaksi yritykseen, oli hänen velvollisuutensa ei vain jakaa vaarat, vaan myöskin koettaa lieventää yhteisiä kärsimyksiä ja huolehtia, ettei aika käynyt pitkäksi.
Sade oli kylmä, tien vieressä kasvavat orjantappurat viiltelivät julmasti paljaita sääriä ja vatsassa oleva yksinäinen peruna kaipasi kipeästi kumppania, mutta ilo, ylpeys ja innostus paisuttivat hänen rintaansa, ja hän oli mielestään onnellinen, hyvin onnellinen poika. Eikö hän ollut löytänyt veljensä, joka rakasti häntä? Viimemainittua seikkaa ei tarvinnut epäilläkään, sillä O'Reillyn katse oli aina sanomattoman lempeä ja hymyilevä, kun hän katsahti hentoon kumppaniinsa, ja hänen äänensä oli ystävällinen ja sydämellinen. Siinä oli mies, jonka puolesta kannatti vaikka kuolla, ajatteli Jacket.
Sadekuuro meni pian ohi, ja hetkisen kuluttua olivat vaatteet kokonaan kuivuneet kuumassa auringonpaisteessa. Illan tultua Villarin veljekset yöpyivät erääseen vanhaan sokerimyllyyn, tahi oikeammin sen raunioihin, ja seuraavana päivänä he saapuivat puolenpäivän tienoilla Matanzan näkyviin.
O'Reilly tunsi äkillistä liikutusta nähdessään tuon tutun kaupungin. Etäältä katsoen se oli aivan samanlainen kuin ennenkin, vain sillä erotuksella, että sinisenä päilyvä satama oli melkein tyhjä, kun taas harjanne, jonka takana oli Yumuri — tuo onnen laakso, joka oli hänen ajatuksissaan niin läheisesti liittynyt Rosa Varonaan — näytti hymyilevän hänelle vanhan ystävän lailla. Kuinka lukemattoman monta kertaa hän kysyikään itseltään, mahtoiko hän tulla vielä ajoissa lemmittyään pelastamaan, vai olivatko nuo kohtalon sallimat onnettomat viivytykset murskanneet iäksi heidän onnensa.
O'Reilly tiesi, että vaikka Matanza oli vankila ja rutonpesä, oli Rosan kaltainen tyttö siellä alttiina paljon hirveämmille vaaroille kuin vankeus ja kulkutaudit, ja tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti.
Elonmerkkejä alkoi ilmestyä vähitellen. He näkivät pieniä puutarhoja ja jonkun pellonpalasen ja kohtasivat kaupunkiin matkaavia kuormarattaita, ja täytyipä heidän kerran kätkeytyä nopeasti tien viereen, kun espanjalainen ratsuväenosasto karahdutti ohi.
O'Reilly pysähtyi puhuttelemaan erästä ryppynaamaista vanhusta, joka lepuutti uupuneita juhtiaan.
"Kaupunkiinko matka?" kysyi ukko. "Nälkäkö pakotti? No niin, sehän on aivan samantekevää, missä nälkään nääntyy."
Jacket varasti kuormasta sokeriruo'on, jota hän alkoi pureskella.
"Mahtanevatko sotilaat päästää meidät menemään?" kysyi Johnnie.
"No, mikäs, ettei." Ukko naurahti ontosti ja lisäsi sitten vakavasti: "Kääntykää takaisin metsiin kuolemaan. Matanzassa on vain raatojen löyhkää. Kääntykää takaisin sinne, jossa ilma on puhdas." Hän heilautti pitkää piiskaansa ja vankkurit lähtivät valittavasti natisten liikkeelle.
Ansaan pääsee aina helposti. Sotilaita vilisi kaikkialla, mutta he eivät näyttäneet huomaavankaan noita kahta kurjaa kulkuria, jotka olivat niin repaleiset, ettei tarkastus olisi mitään hyödyttänyt. Pari kertaa heille tehtiin muutamia ylimalkaisia kysymyksiä ja käskettiin sitten mennä edelleen, mitä kehoitusta he vaieten noudattivat, ja ennenkuin he tiesivätkään he olivat päässeet vahtien ohi kaupungin laitaan ja yhtyneet kerjäläisten viisitoistatuhantiseen armeijaan.