XXIV.
ROSA.
"Katso!" Jacket tarttui O'Reillyn käteen ja silmäili vavisten ympärilleen. "Katso, kuinka paljon kerjäläisiä! Cristo! Entä nuo pienet lapset!" Hän koetti nauraa, mutta nauru tyrehtyi kurkkuun, "Ovatko ne lapsia vai sääritettyjä rumpuja?"
Mutta O'Reillyn huomio oli kiintynyt muualle. Hän katseli eteensä aukenevaa Matanzan pääkatua, jonka kaikkiin taloihin hän oli kerran ollut sydämellisesti tervetullut vieras. Mutta ajat olivat toiset. Poissa olivat nuo hienosti puetut ja hyvinvoivat naiset ja herrat, joiden tapana oli tähän aikaan päivästä ajella loistavissa ajoneuvoissa kaupungin muhkeimmalla kadulla, ja kadonnut oli myös paikan entinen hilpeä ja iloinen leima. Matanza näytti köyhältä ja kurjalta, kadut olivat rappeutuneet ja Plaza de la Libertad — mikä julma iva — oli yleisön vallassa, jonka kaltaista se ei ollut O'Reillyn aikana milloinkaan nähnyt. Siellä harhaili vain olentoja, jotka olivat kaikki poikkeuksetta säälittävän ryysyisiä ja laihoja kuin luurangot. Ei ollut enää mitään hienoston iltapäiväparaatia, ei naurua eikä melua; penkit olivat kyllä täynnä, mutta istujat olivat vaiti ja liian sairaat tahi heikot kyetäkseen liikkumaan. Ilakoivat lapset olivat myös kadonneet. Pieniä, melkein nelikulmaisia olentoja näkyi kylläkin siellä ja täällä, mutta täytyi katsoa vähintään kahdesti, ennenkuin huomasi, etteivät ne olleet kääpiöitä tahi kokoonkutistuneita vanhuksia, vaan lapsia. Ei ollut oikeastaan lainkaan ihmeellistä, että Jacket oli verrannut niitä sääritettyihin rumpuihin, sillä he olivat kaikki alasti, ja useimpien ruumiit olivat turvonneet aivan muodottomiksi. He olivat todellakin sangen merkillisen näköisiä hoikkine hämähäkin jalkoja muistuttavine majoineen ja pienine, kuihtuneine kasvoineen.
O'Reilly pyyhkäisi silmiään ja hänen kätensä vapisi. "Oi Jumalani!" kuiskasi hän. "Onko — onko Rosa yksi noista!"
Kaupungin laidassa sai jo jonkinlaisen käsityksen vallitsevista olosuhteista, sillä sielläkin näki näkyjä ja tunsi hajuja, jotka tekivät katsojan melkein sairaaksi, mutta keskikaupungilla esiintyi kurjuus kaikessa kamaluudessaan ja niin hirveänä, että O'Reilly tuskin saattoi uskoa silmiään. Ryysyläisjoukosta lähtevä inhoittava löyhkä vaivasi häntä ja Jacketia sanomattomasti, sillä he olivat tottumattomat näissä espanjalaisten keskitysleireissä vallitsevaan äärettömään likaisuuteen, jonka nälästä johtunut välinpitämättömyys aiheutti, ja tuo lian ja taudin löyhkä kuvasi kyllin selvästi olosuhteita, joissa vangit elivät. Moni epätoivon tylsistyttämä ontto katse kiintyi noihin kahteen vastatulleeseen näiden kulkiessa hitaasti ja viivytellen eteenpäin.
"Rauhoitetut" täyttivät Matanzan kuin saastainen hyönteisparvi; kadut ja torit olivat heitä aivan tulvillaan, eikä heitä koetettukaan pysyttää heitä varten määrätyllä alueella kaupungin laidassa. Auringon laskiessa he vetäytyivät sinne yötä viettämään, mutta jo varhain aamulla he lähtivät joukoittain kaupungille kuluttaen koko päivän hyödyttömässä ravinnon etsinnässä. Mitään huoltotoimintaa ei järjestetty hallituksen eikä yksityistenkään taholta, sillä elintarpeita ei ollut riittävästi, eikä kukaan voinut käsittää, millä pakolaiset elivät ja mistä he saivat murut, joilla he ylläpitivät heikon elonkipinän kurjuuden runtelemassa ruumiissaan.
Kaupungissa oli luonnollisesti muitakin asukkaita kuin tämä nälkiintynyt kerjäläisjoukko, joka oli tuskin viidesosa kaupungin rauhanaikaisesta asukasluvusta, ja elämä kulki jotakuinkin entistä tuttua latuaan. Kaupat olivat auki, Havannaan oli säännöllinen junayhteys, ja kasarmit olivat täynnä espanjalaista sotaväkeä. Nuo viisitoistatuhatta vankia elivät tämän vakinaisen asujamiston hylkäämillä muruilla, joita oli kuitenkin niin niukasti, että ne olivat omiaan vain pidentämään kärsimyksiä hidastuttamalla nälkäkuolemaa.
Näiden sodan viattomain uhrein näkeminen herätti O'Reillyssä synkän ja kiihkeän vihan koko sitä maata kohtaan, jonka hallituksen ja päämiesten käskystä tämä julma ja hirveä rikos oli tehty. Espanjalaisethan ovat kristitty kansa, joka on pystyttänyt enemmän ristejä kuin mikään muu kansa, mietti O'Reilly, mutta näiden ristien juurella se on sitten murhannut enemmän ihmisiä kuin maailman kaikki kansat yhteensä. Tämä kylmästi ja tarkoin harkittu suunnitelma hävittää sukupuuttoon Kuban koko väestö oli hänestä sanomattoman julma ja kaiken ihmisyyden vastainen, ja hän ihmetteli, voitiinko sallia, että se toteutettiin täydellisesti.
Ystävyksillä oli onneksi kenraali Betancourtin antamia rahoja, joten heidän ei tarvinnut heti tuntea nälänhädän kauhuja. Tehtyään muutamia ostoksia ja syötyään mahdollisimman säästäväisesti he alkoivat etsinnän, ja illalla he yöpyivät rautatieaseman porttikäytävään.
Yö oli uneton ja levoton, sillä yleinen alakuloisuus oli tarttunut heihinkin, ja päivän koittaessa he huomasivat, että nuo onnettomat ihmiset näännytettiin tahallaan kuoliaaksi. Aseman kivityksellä lepäsi jälleen useita kuolleita, ja elossa olevat valittivat, huokailivat ja hourivat, niin että sielläolo kävi vihdoin aivan sietämättömäksi O'Reillylle ja hänen nuorelle kumppanilleen.
"Minä en kestä tätä", sanoi hän. "En voi nukkua, kun ihmiset kuolevat vierelläni nälkään. Nämä rahat ihan polttelevat taskussani. Minä — minä —"
Jacket ymmärsi hänen tarkoituksensa, ja tarttui varoittavasti hänen käsivarteensa.
"Ne rahat ovat ainoa pelastuksemme", sanoi hän lyhyesti.
"Mitä joutavia! Mehän olemme miehiä. Täällä on naisia ja lapsia —"
Mutta Jacket oli näköjään aivan tunteeton ja harkitsi asioita vain kylmän järjen kannalta. "Mitä luulet muutamain kolikkojesi hyödyttävän tuossa suuressa laumassa?" kysyi hän. "Jumala on sallinut näin tapahtua ja hän tietää, mitä hän tekee. Sitäpaitsi on lemmittysi todennäköisesti yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin, ja kun löydämme hänet, tarvitsee hänkin varmasti ruokaa."
O'Reilly veti kätensä vitkalleen taskustaan. "Niin, olet oikeassa", sanoi hän, "rahat ovat Rosan. Mutta lähtekäämme täältä — minä — minä en kestä tätä."
He palasivat Plaza de la Libertad-kadulle ja istuivat eräälle penkille päivää odottamaan. He olivat hyvin uupuneet, mutta nukkumisesta ei tullut enää mitään, sillä kuolleita kokoilevat ruumisvaunut jyrisivät kaduilla.
Etsinnän huolellinen suoritus vaati, että heidän oli tunkeuduttava keskitysleirin joka soppeen, ja kauhuja, joita he siten joutuivat näkemään, ei kumpikaan voinut milloinkaan täysin unhottaa. Heidän näkemänsä näyt olivat sellaiset, että heidän nuorekas hilpeytensä katosi muutamassa päivässä olemattomiin. Päivän toisensa jälkeen he kulkivat aamusta iltaan tarkastellen pakolaisten majoja, tutkien kasvoja ja kysellen ja tiedustellen kaikilta, kunnes he olivat lopen uupuneet ja surusta sairaat.
Kun kaikki etsiskelyt olivat hyödyttömät eikä Rosa Varonasta löytynyt jälkeäkään, alkoivat kamalat aavistukset painaa O'Reillyn mieltä; kasvoihin ilmestyi ryppyjä, hartiat painuivat kumaraan ja astunta kävi laahustavaksi. Oli vain Jacketin ansiota, että hän välitti enää lainkaan olla liikkeellä. Poika, joka oli nyt todellakin tarpeellinen, osoittautuikin oikeaksi jalokiveksi; häntä ei mikään masentanut, eikä hänen uskonsa milloinkaan pettänyt, ja O'Reilly alkoi tuntea sisimmässään suurta kiitollisuutta, että sai pitää hänet luonaan.
Jacketin kasvot kalpenivat myös ja huulet painuivat harmaiksi, mutta hän koetti aina olla hyvällä tuulella eikä valittanut milloinkaan. Joka aamu hän kävi uudella innolla työhön ja odotti kiihkeästi, mitä päivän mittaan mahtoi tapahtua, ja etsinnän onnellista ratkaisua hän ei epäillyt silmänräpäystäkään. Sellainen esimerkki vaikutti suuresti hänen toveriinsa. He elivät mahdollisimman säästeliäästi uhraten toimeentuloon vain pari senttiä päivässä ja tutkivat perusteellisesti koko kaupungin laidasta laitaan.
Ensimmältä O'Reilly mietti useinkin, miten pako oli suunniteltava etsinnän loputtua, mutta kuta pidemmälti aikaa kului sitä vähemmän hän ajatteli asiaa. Eikä hänen tarvinnut enää huolehtia siitäkään, että hänet tunnettaisiin. Hän oli usein kohdannut vanhoja tuttaviaan näiden huomaamatta mitään, ja kerran hän sattui tulemaan aivan suoraan vanhaa don Mario de Castañoa vastaan. Don Mario oli myöskin muuttunut; hän oli vanhentunut ja lihavat kasvot olivat huolestuneiden ryppyjen uurtamat. O'Reilly oli kuullut huhuja, että sota oli köyhdyttänyt hänet.
He olivat vihanneet toisiaan, mutta siitä huolimatta O'Reilly tunsi äkillistä halua ilmaista itsensä ja tiedustella Rosan kohtaloa. Mutta hän muisti ajoissa, että don Mariota oli aina mainittu kostonhimoiseksi, minkätähden hän hillitsi halunsa. Eräs toinen tapaaminen painui sitä vastoin iäksi hänen mieleensä.
Hän ja Jacket sattuivat olemaan eräänä päivänä rautatieasemalle kokoontuneessa kerjäläisjoukossa, joka pyyteli almua Havannasta saapuvan junan matkustajilta, joita oli siihen aikaan sangen vähän ja enimmäkseen vain espanjalaisia upseereita, joille tuo nälkiintynyt ryysyläisjoukko ei ollut mitään uutta. Välistä sattui kuitenkin, että tuon sanomattoman kurjuuden näkeminen sai jonkun vieraan hellittämään kukkaron nauhoja, minkätähden odottava joukko oli aina saapuvilla. Tänään O'Reilly kuuli suuresti hämmästyen, että nuo kimeät avunpyynnöt muuttuivat äkkiä raivoisaksi mutinaksi. Vihellyksiä sekautui herjausten tulvaan ja sitten tuli oudon hiljaista, kun eräs roteva ja turpea vapaaehtoisten everstin univormuun puettu mies tunkeutui joukon läpi. Mies oli tavattoman tumma ja synkän näköinen, ja toisessa poskessa oli pitkä punainen arpi, joka veti suupielen hiukan ylös omituiseen irvistykseen, niin että pari hammasta näkyi.
O'Reilly ei ymmärtänyt ensin lainkaan tätä äkillistä käytöksen muutosta, vihellyksiä ja hillittyjä kirouksia, mutta asia selveni heti, kun hän kuuli kuiskattavan nimen "Cobo". Hän hätkähti jäykistyen samassa ja katsoi miestä kiinteästi.
Herättämänsä huomio näytti suuresti miellyttävän eversti Coboa. Ilkeä ilme mustissa silmissään hän meni rinta mahtavasti koholla joukon läpi ja iski joka askeleella kantapäänsä lujasti kivitykseen. Kun hän oli mennyt, kirosi Jacket karkeasti.
"Tuoko siis oli se lasten murhaaja!" huudahti hän. "Kiskaisisinpa iloiten sydämen hänen rinnastaan."
O'Reilly ajatteli melkein samoin kuin hänen pieni toverinsa. Hänen huulensa olivat kalpeat kun hän sanoi:
"Mikä roisto! Nuo kasvot —! Oh!"
Hän huomasi vapisevansa kiireestä kantapäähän ja tunsi itsensä selittämättömän masentuneeksi ja heikoksi. Hän koetti urheasti karkoittaa tuon tunteen, mutta ei onnistunut, sillä Rosan katkerimman vihollisen näkeminen ja miehen ylväs olemus olivat vaikuttaneet häneen omituisen musertavasti. Cobon itsetietoinen ja varma käytös sai O'Reillyn tuntemaan avuttomuutensa sitä voimakkaammin, ja ajatellessaan, kuinka himokkaasti tuo mies oli vainonnut Rosaa, kauhistui hän. Seuraavana päivänä hän jatkoi jälleen etsintäänsä maja majalta, mutta haluttomasti, mikä johtui siitä varmasta vakaumuksesta, että hän oli taas tullut liian myöhään.
Saman päivän iltana harhailivat ystävykset La Cumbren juurelle kyhättyjen kurjien hökkeleiden keskellä, mitä aluetta he eivät olleet vielä tutkineet. San Severinon vankila näkyi alhaalla ja heidän yläpuolellaan olivat Varonan kartanon rauniot. Useamman kuin yhden kerran oli O'Reilly kaupunkia kierrellessään katsahtanut sinne ylös tuntien suurta halua käydä paikalla, jossa hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, mutta pelosta, että vaikutus olisi kovin surullinen, hän oli jättänyt sen toistaiseksi tekemättä. Tänään hän ei kuitenkaan voinut enää vastustaa haluaan, ja huolimatta Jacketin vastaväitteistä tuon hyödyttömän voimaintuhlauksen johdosta hän alkoi kavuta rinnettä ylös. Poika ei luonnollisesti voinut antaa hänen mennä yksin.
Matkalla ei lausuttu montakaan sanaa, ja tie La Cumbren huipulle tuntui olevan nyt niin pitkä ja jyrkkä. Kuinka kevyesti O'Reilly olikaan ennen rientänyt sitä ylös! Nousu ei ollut milloinkaan väsyttänyt häntä niin kuin nyt, ja hän arveli, että nälkä oli heikontanut hänet enemmän kuin hän oli luullutkaan. Jacket uupui myöskin; hän huohotti kovasti ja levähti tuhkatiheään. O'Reilly huomasi pojan paljaiden, ruskeiden säärien käyneen kovin luiseviksi sitten kuin hän oli viimeksi kiinnittänyt niihin huomionsa, ja hän tunsi pistoksen sydämessään, että oli tuonut tuon pikku miehen tähän kärsimysten paikkaan.
"Niin, poikaseni", sanoi hän heidän pysähtyessään levähtämään; "minä pelkään meidän tulleen liian myöhään."
Jacket nyökäytti päätään välinpitämättömästi; hänkin oli menettänyt toivonsa. "He ovat varmasti kaikki kuolleet", sanoi hän, "sillä muussa tapauksessa me olisimme löytäneet heidät jo kauan sitten." Kun O'Reilly ei puhunut mitään, lisäsi hän: "On jo aika ruveta tuumimaan, miten pääsemme täältä pois, vai mitä?"
Johnnie istui pää käsiin vaipuneena. "Mitenkäs me täältä pääsemme?" kysyi hän asentoaan muuttamatta. "Matanzaan pääsee kyllä helposti, mutta —" Hän kohautti olkapäitään toivottomasti.
Paikasta, jossa he istuivat, he näkivät vastapäätä olevan kukkulan rinteen, osan laaksoa ja korkean piikkilankaesteen, joka kiersi koko kaupungin ympäri. Aitauksen luona näkyi säännöllisten välimatkojen päässä pieniä olentoja, jotka liikkuivat hitaasti edestakaisin. Ne olivat espanjalaisia vartijoita.
Paon ajatus sai Jacketin vilkastumaan. "Tohdinpa vaikka vannoakin", sanoi hän, "että löydämme jonkun reiän. Emme ole niinkuin nuo toiset, jotka eivät uskalla edes koettaakaan. Caramba! Muistatko rottia, joita söimme? Ne olivat kyllä sitkeitä, mutta niiden hajukin jo saisi minut hyvälle tuulelle. Hitto kumminkin! Vielä viikko tätä menoa, ja me saamme kaivella tunkioita noiden toisten onnettomain lailla."
Jättäen Jacketin tyyntymään Johnnie jatkoi yksin matkaansa ajatellen koko ajan pojan sanoja. "Rohkeutta koettaa!" Mihin oli hänen oma rohkeutensa joutunut, ihmeteli hän. Ehkä kaikki kurjuus, jonka hän oli nähnyt, oli murskannut sen, sillä hän oli totisesti nähnyt tarpeeksi. Ainainen oleskelu sairaiden ja kuolevien parissa ja sellaisen pohjattoman epätoivon ja suunnattoman kurjuuden keskellä riitti kyllä tappamaan kenen hyvänsä toiveet, ja vaikka hän oli koettanut pysyä lujana, oli hänen pelkonsa kiihtynyt joka hetki. Nyt kun hän arvosteli asiaa kylmästi ja johdonmukaisesti, oli hänestä aivan mieletöntä hetkeäkään uskoa, että Rosa Varonan kaltainen hento tyttö olisi voinut näin kauan kestää tämän kauhujen paikan kaikki kärsimykset; vahvempiakin ihmisiä oli jo sadoittain sortunut. Nytkin olivat sairaalat täynnä, eikä hökkeleissä makaavia sairaita hoitanut kukaan. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kukaan ollut arvioltakaan laskenut, montako kuoli päivittäin ja montako ruumisvankkurit olivat jo vieneet kaupungin ulkopuolelle, mutta niitä oli paljon. Saattoiko millään syyllä ajatella, ettei Rosa ollut viimemainittujen joukossa? Olisi ollut paljon parempi, että hän olisi pysytellyt Pan de Matanzan autioilla ja hävitetyillä rinteillä, sillä maassa oli ainakin mehuisia juuria ja metsän puissa hedelmiä ja marjoja, kun täällä ei ollut mitään muuta kuin tappavat taudit ja hirvein nälänhätä.
Päästyään La Cumbren laelle O'Reilly näki jonkun matkan päässä kumartuneen olennon, joka kaiveli maata teroitetulla kepillä. Kaivaja oli neekerivaimo, joka, luotuaan tulijaan tutkivan silmäyksen, jatkoi työtään.
Varonain kodista oli jäljellä vain kivi- ja muurilaastiröykkiö, ja alue, joka oli ollut kaunis donna Isabelinkin laiminlyönnin aikana, oli nyt tyyten hävitetty. Muutamia oranssipuita oli vielä jäljellä, mutta niissä ei ollut mitään hedelmiä, vaikka ne olivat elinvoimaiset ja täydessä lehdessä, ja niiden suloinen tuoksu vain vaivasi ja ivasi nälkäistä vierasta. Cueton säälimättömän hävityksen jäljet vaikuttivat O'Reillyyn syvästi ja johtivat hänen mieleensä tuskallisempia ajatuksia kuin mitä hän oli aavistanutkaan. Vaikka paikkaa oli melkein mahdoton tuntea, muistutti se Rosasta, ja onneton O'Reilly jaksoi tuskin hillitä liikutuksen, jonka se aiheutti. Hänen ei olisi pitänyt antaa valtaa sairaalloiselle halulleen, mutta kun hän oli kerran tullut, ei hän voinut poistua. Melkein tietämättään hän suuntasi kulkunsa vanhan kivilouhimon puutarhaan, paikkaan, jossa hän ja Rosa olivat niin usein kohdanneet toisensa.
O'Reillyn hartain toivo oli saada olla yksin tällä hetkellä, mutta hän huomasi, että jokin toinen oli ehtinyt ennen häntä — eräs nainen, joka oli ilmeisesti samanlainen kurja "rauhoitettu" raukka kuin hän itsekin ja näytti myöskin etsivän juuria, sillä O'Reilly oli aivan kompastua häneen guava-pensaikon läpi tunkeuduttuaan.
Nainen pelästyi aivan suunniltaan ja koetti horjuen kiiruhtaa pakoon, mutta tyyntyi O'Reillyn lausuttua muutamia rauhoittavia sanoja. Repaleiset vaateriekaleet eivät voineet salata, että hänen selkänsä oli käyristynyt kyttyrälle.
Paikka oli melkein entisensä kaltainen — tuossa oli kivipenkki, jonka luona hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, ja tuolla oli kaivo —
"Señor!" kuuli O'Reilly tuon kyttyräselkäisen naisen sanovan. Ääni oli heikko ja värähteli kiihkeästi, mutta hän oli ajatuksissaan eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
"Señor! Etsittekö jotakin — jotakin —?"
"En tiedä", vastasi hän mietteissään. "Kyllä, etsin jotakin — erästä —"
"Jotakin, jonka olette kadottanut?"
"Jotakin, jonka olen kadottanut!"
Kysymys, joka oli tehty tuskin kuuluvalla äänellä, vaikutti O'Reillyyn syvästi, sillä se soveltui täydellisesti hänen surullisiin mietteisiinsä. Hänen silmiään kirveli ja kurkkuun oli kohonnut karvas pala. Hänen lujuutensa oli murtumaisillaan.
O'Reillyn kuulokin alkoi pettää, sillä hän oli kuulevinaan jonkun kuiskaavan hänen nimensä. Hyvä Jumala! Tämä paikka ei ollut kuollut — siellä oli eloa — muistoja, ääniä, näkymätöntä, mutta todellista läsnäoloa. Hän tarttui lähimpään pensaaseen tukea etsiäkseen ja sulki silmänsä vain kuullakseen nimeään selvemmin mainittavan.
"O'Rail-ye!"
Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja kääntyi, hän kuunteli, mutta ketään ei ollut näkyvissä paitsi tuo repaleinen olento, joka oli suoristautunut ja katseli häntä. Hän tarkasteli naista toistamiseen ja maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän astui horjuen lähemmäksi. Hän katsoi jälleen, tarkemmin, sillä hänen silmänsä alkoivat hämärtää.
Nainen oli laiha — melkein kuin luuranko — ja niin hento, että iltatuuli näytti häntä häilyttelevän, mutta ylöspäin kohotetut kasvot olivat kuin kirkastetut. O'Reilly tuijotti häneen kuin maahan naulittuna, ja kun nainen aukaisi silmänsä, huudahti hän riemuiten:
"Rosa!"
Hän otti tuon epämuodostuneen olennon syliinsä ja peitti suudelmilla nuo kuihtuneet värittömät kasvot. Mutta Rosa ei vastannut hänen hyväilyihinsä, vähäiset voimat olivat pettäneet, ja hän lepäsi O'Reillyn käsivarsilla liikkumattomana ja tuskin hengittäen. Kyyneleet vierivät poskille ja sormet sivelivät hyvin heikosti O'Reillyn partaista poskea.
Kului hetkinen, ennenkuin Johnnie selvisi hämmästyksestään ja käsitti täydellisesti, että kaikki oli totta, mutta sittenkään hän ei saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hänen mielensä oli hurjassa kuohuntatilassa. Ilo, kiitollisuus, sääli ja tuhannet muut tunteet yhtyivät jonkinlaiseksi huumaukseksi, joka teki selvän ajatustoiminnan ja puhumisen mahdottomaksi.
Pelko palautti hänet vihdoin järkiin, sillä hän huomasi, että Rosa oli mennyt tajuttomaksi eikä tuntenut hänen hyväilyjään. O'Reilly kantoi hänet nopeasti penkille ja alkoi virvoitella häntä, ja hetkisen kuluttua Rosa avasikin silmänsä ja sanoi hymyillen tuskin kuuluvalla äänellä:
"Jumala kuuli rukoukseni ja lähetti sinut luokseni."
"Rosa! Oletko sairas?"
Tytön silmäluomet värähtivät.
"Olen kuolemaisillani, O'Rail-ye", kuiskasi hän. "Odotin vain saadakseni nähdä sinut vielä kerran."
"Ei, ei!" Tuskissaan hän nosti tytön jälleen syliinsä.
Hennoilla sormillaan Rosa siveli jälleen O'Reillyn poskia ja kosketti tämän repaleista pukua. "Sinä olet myöskin kärsinyt. Mikä on tehnyt sinusta niin köyhän, että sinun täytyy nähdä nälkää, O'Rail-ye?"
"En ole köyhä, vaan rikas. Kuuletkos?" Hän helisteli rahoja taskussaan. "Minulla on rahaa, rahaa sinulle, sydänkäpyseni, jolla ostan sinulle lääkkeitä ja ruokaa, niin että tulet terveeksi ja vahvaksi jälleen. Rosa kultaseni, olen etsinyt sinua niin kauan, niin kauan —" Ääni sortui ja hän antoi päänsä vaipua. "Minä — minä pelkäsin —"
"Odotin niin kauan kuin jaksoin", sanoi tyttö. "On vain paha, että tulit niin myöhään."
Hän vaipui jälleen heikkouden aiheuttamaan tiedottomuuteen, ja O'Reilly hyväili hänen käsiään mainiten häntä nimeltä ja pyydellen häntä jäämään hänen luoksensa. Hän oli nyt kykenemätön auttamaan, ja hänet valtasi kauhea epätoivo ja avuttomuuden tunne.
Kuullessaan jonkun puhuvan hän katsahti ylös ja näki vieressään tuon neekerivaimon, joka oli kaivanut rinteellä hiukan alempana. Se oli Evangelina, joka oli laihtunut vain luuksi ja nahaksi. Silmät olivat sameat ja syvälle vajonneet, ja kutistuneet kasvot muistuttivat apinaa, mutta O'Reilly tunsi hänet heti ja hän O'Reillyn.
"Te olette tuo amerikkalainen", sanoi hän. "Olette Rosan mies."
"Niin, mutta mikä häntä vaivaa? Katsokaa! Hän on sairas —"
"Hän on usein noin heikko. Nälkä sen tekee. Meillä ei ole mitään syötävää, herra. Minä olen myöskin kuolemaisillani ja Asensio —! Oh, te ette voi kuvitella, kuinka me olemme saaneet kärsiä."
"Meidän täytyy saada Rosa kotiin. Missä te asutte?" Evangelina kääntyi kaupunkiin päin. "Tuolla alhaalla", sanoi hän. "Mutta mitä se hyödyttää. Siellä ei ole ruuan hiventäkään, ja Rosa pelkää noita vankkureita. Tehän tiedätte, — noita, jotka kokoilevat kuolleita. Hän tahtoi, että toisin hänet tänne kuolemaan."
Tyttö oli nyt aivan tiedoton, sillä hän liikahteli levottomasti ja mutisi:
"Nuo vankkurit! Älä anna panna minua sinne toisten kuolleiden joukkoon.
Ruumiit ladotaan korkealle —" Heikko vavahdus värisytti häntä.
O'Reilly kumartui ja lausui päättäväisesti:
"Sinä et kuole, Rosa. Minulla on rahaa, jolla saamme ruokaa. Nousehan,
Rosa, nouse!"
"Hän rukoilee puolestanne joka ilta", sanoi Evangelina. "Sellainen usko! Sellainen luja luottamus! Hän ei milloinkaan epäillyt, ettette palaisi hänen luokseen. Välistä hän kyllä itki, mutta vain silloin kun hän muisteli veljeään. Estevanhan on kuollut, kuten ehkä tiedätte. Niin, kuollut, kuten kaikki muutkin."
"Estevan ei ole kuollut", vastasi O'Reilly. "Hän elää. Rosa, kuuletko, että Estevan elää ja on terve! Hän on idässä Gomezin luona, ja minä olen tullut noutamaan sinua hänen luokseen."
"Estevanko elossa? Laskette leikkiä." Evangelina nyökytteli päätään.
"Me tiedämme kyllä."
"Sanon teille, että hän elää", sanoi O'Reilly lujasti, ja kuullessaan Jacketin huutelevan häntä, huhusi hän vastaan, ja kun poika saapui, selitti hän lyhyesti, mitä oli tapahtunut, antamatta Jacketille aikaa ilmaista suurta hämmästystään.
"Etsintämme on loppunut; olemme löytäneet heidät. Mutta he eivät tahdo uskoa, että Estevan elää. Kerro heille."
"Hän on elossa. Löysimme hänet eräästä vankilasta mätänemästä ja vapautimme hänet", todisti Jacket. Hän tuijotti uteliaasti penkillä lepäävään muodottomaan olentoon ja sitten O'Reillyyn ja vihelsi pitkään. "Hän on siis lemmittysi, vai mitä? Hän — minä — tuota — enpä olisi tuntenut häntä. Mutta ethän sinäkään ole enää miesten kauneimpia, vai mitä arvelet?"
Evangelina, joka näytti olevan kestämäinsä sanomattomain kärsimysten tylsistyttämä, laski luisevan kätensä O'Reillyn olkapäälle ja sanoi kiihkeän varoittavasti: "Varokaa Coboa! Olettehan kuullut hänestä? Niin, hän on kaiken kurjuutemme alku ja juuri. Hän kaahasi meitä paikasta toiseen, ja hänen tähtensä minä laitoin tuon kyttyrän Rosan selkään. Ymmärrättehän, Rosa on suora — kyllin suora ja kaunis kenelle hyvänsä amerikkalaiselle. Hänen ihonsa on myöskin maidonvalkoinen, ja hänen hiuksensa — hänellä oli tapana pitää kukkia hiuksissaan teitä miellyttääkseen, ja sitten me leikimme ja haaveilimme tulevista onnen päivistä. Mutta te ette tullut milloinkaan. Ettehän välitä siitä, minkä näköinen hän nyt on, ettehän?"
"Rosa parka! Te ihmisraukat!" O'Reillyn ääni vapisi ja hän kätki kasvonsa lemmittynsä rintaa vasten.
Silloin Rosa heräsi ja huokaisten syvään hän alkoi hyväillä O'Reillyn hiuksia.
O'Reillyn nousu kukkulalle oli käynyt hitaasti, mutta laskeutuminen sujui monin verroin hitaammin, sillä Rosa oli niin heikko, ettei hän kyennyt juuri lainkaan kävelemään, eikä O'Reilly jaksanut kantaa häntä pitkääkään matkaa kerrallaan. Vihdoin he kuitenkin saapuivat erään kurjan hökkelin luo, jossa Asensio makasi, ja jättäen Rosan sinne Johnnie kiiruhti kaupunkiin. Hän palasi pian tuoden mukanaan useita pieniä paketteja, jotka hän oli kätkenyt vaatteidensa alle, ja alkoi Evangelinan avulla heti valmistaa jotakin syötävää.
Rosalla ja noilla kahdella neekerillä ei ollut vähintäkään ruokahalua — he olivat jo kauan sitten sivuuttaneet sen asteen, jolloin he vielä tunsivat olevansa nälkäiset — ja O'Reillyn täytyi pakottaa heidät syömään. Annettuaan heille niin paljon kuin hän tohti, tarjosi hän loput Jacketille.
Poika nuolaisi huuliaan ja hypisteli sormiaan, mutta pudisti kieltävästi päätään.
"En välitä", sanoi hän välinpitämättömästi. "Minulla on torilla eräs tuttu kalakauppias; menen varastamaan häneltä jonkun kalan."
O'Reilly taputti häntä olkapäälle sanoen: "Olet hyvä poika. Sinähän ymmärrät, että nämä sairaat ihmisraukat tarvitsevat enemmän ruokaa kuin jaksamme ostaa, joten meidän täytyy vain kiristää nälkävyötämme?"
"Luonnollisesti. Syöminen on vain totuttu tapa, josta me miehet kyllä selviämme. Minä löydän aina jotakin meille molemmille, sillä minä olen hiton hyvä varastamaan. Voin varastaa hiuksen miehen päästä, jos vain oikein koetan." Ja nyökäyttäen päätään hän lähti hankkimaan illallista hyväntekijälleen.
Jacket vihelteli sankarillisen iloisesti niin kauan kuin hän oli O'Reillyn näkyvissä, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui. Suupielet alkoivat vavahdella, ja silmät kostuivat. Hän hieroi likaisella kädellään vatsaansa ja mutisi heikosti: "Cristo! Kylläpä ottaa lujalle pysyä miehuullisena, kun paistinhaju nenään lehahtaa!"