XXV.
AAVEIDEN PUUTARHA
Rosa Varona ei kuollut. Kihlattunsa hellässä hoidossa hän päinvastoin toipui niin hämmästyttävän nopeasti, että muutoksen saattoi huomata tunti tunnilta; hän elpyi kuin näivettynyt kukkanen virkistävässä sateessa. O'Reillyn läsnäolo merkitsi yhtä paljon kuin rahoilla hankitun ravinnon vaikutus, ja tietoisuus, että Estevan oli elossa ja turvassa, kiihoitti yhä enemmän hänen elämänhaluaan. Rosa tunsi toivon heräävän sydämessään, ja eräänä päivänä hän huomasi nauravansa. Hän ei tahtonut uskoa korviaan. O'Reilly istui hänen vieressään lehtivuoteella ja äkkiarvaamatta Rosa painoi hänen kätensä huulilleen ja kysyi, kuten hän oli jo lukemattomat kerrat kysynyt:
"Rakastatko minua?"
Vastaukseksi O'Reilly kumartui ja suuteli häntä.
Rosa painoi hänen kätensä poskelleen etsien sanoja iloaan ja onneaan ilmaistakseen.
"Näin suurta onnea on vain taivaassa", kuiskasi hän viimein. "Välistä se aivan peloittaa minua. Kun olet luonani, on tämä vankila kuin paratiisi, eikä minulta puutu mitään. Sota, kärsimykset, epätoivo — en voi kuvitella, että niitä on enää olemassakaan."
"Niin on kuitenkin asianlaita, ja Matanza on kaikkea muuta kuin paratiisi", sanoi Johnnie. "Matanza on helvetti, josta meidän on päästävä pian pois."
"Paetako, tarkoitat? Mutta se on aivan mahdotonta. Asensio tietää kyllä. Espanjalaiset antoivat ensin miehille luvan mennä piikkilankaesteen ulkopuolelle ruokaa etsimään, mutta se oli vain sotajuoni. Kukaan ei tullut milloinkaan takaisin — heidät murhattiin kaikki. Nyt ei kukaan enää koetakaan."
"Täällä emme voi kuitenkaan enää kauan olla." Nähdessään tytön kysyvän katseen hän lisäsi: "Rahani ovat menneet — melkein viimeistä senttiä myöten, ja kun ne on syöty, ei ole enää mitään keinoa jäljellä. Jacketilla on jokin salaperäinen elintarvevarikko, josta hän onnistuu välistä saamaan jotakin, mutta meitä on viisi, ja hänellä on tarpeeksi työtä hankkia oma ravintonsa. Ei, meidän on yritettävä nyt, kun vielä jaksamme."
Rosa ei ollut tiedustellut, mistä tuo siunattu ravinto saatiin, joka palautti elämän hänen ruumiiseensa, ja vaikka ruokaa ei ollut paljon — hiukan jauhoja, juureksia, silloin tällöin jokin paistettu kala tahi lihaa — ei hänen mieleensä ollut kertaakaan johtunut, että sekin vähä voisi loppua. Mutta hän ajatteli asiaa urhoollisesti.
"Olen ollut jo niin kauan kuoleman lähellä", sanoi hän, "niin että tuo kaikki merkitsee minulle sangen vähän. Sinähän olet luonani ja sinun rinnallasi minä kestän vaikka mitä."
"Meidän täytyy yrittää niin kauan kuin jaksamme", vastasi Johnnie. "Jos minulla olisi rahaa, niin olisi helppo lahjoa jokin vartija, niin että pääsisimme ulos, mutta kakki kenraali Betancourtilta saamani rahat ovat menneet." Hän siveli Rosan tummaa tukkaa ja hymyili rohkaisevasti. "Keksin kyllä jonkin keinon, niin että älä vaivaa suloista päätäsi. Ryöstän rahat vaikka don Mariolta. Enkö ole mielestäsi aivan maantierosvon näköinen! Pelkkä ilmestymiseni saisi tuon lihavan roiston kauhistumaan."
"Mielestäni olet niin kaunis", kuiskasi tyttö. Ja katsoen maahan hän lisäsi: "Kuinka minä turmelenkaan sinut! Olen aivan unhottanut säädyllisen käyttäytymisen — Isabel oli oikeassa sanoessaan, että olin röyhkeä ja tunkeilevainen letukka. Käännä nyt kasvosi poispäin, että voin ajatella, sillä siitä ei tule mitään, kun katsot minuun — rakastan sinua niin äärettömästi. Kas niin! Nyt on hyvä. Pidän sinua kädestä, ja kun suutelen sitä, voit vilkaista minuun."
Painautuen lähemmäksi Rosa alkoi vakavasti:
"Ennenkuin tulit, olin jo monta kertaa kääntymäisilläni jonkun entisen ystäväni puoleen, mutta ne ovat kaikki espanjalaisia ja siis vihamiehiäni. Ymmärräthän?"
Rosa vaikeni odottaen vastausta.
"Täydellisesti. Olen samassa asemassa, sillä jokainen entinen tuttavani täällä olisi heti valmis ilmiantamaan minut, jos ilmaisisin itseni. Ja taisteltuani kapinallisten riveissä minä en tohdi mennä Amerikan konsulinkaan puheille apua pyytämään — jos täällä enää onkaan Amerikan konsulia."
Rosa nyökäytti päätään ja jatkoi viivytellen:
"Näin viime yönä niin merkillisen unen — ehkä se oli jokin enne, kukaties? Uneksin äitipuolestani. Muistathan, miten hän kuoli? Kirjoitin sinulle —"
"Niin, ja Estevan kertoi myös."
"Estevan nosti hänen ruumiinsa kaivosta ja eräänä päivänä piileskelyssämme metsässä kaukana Yumurin toisella puolella hän näytti minulle vanhaa kultarahaa —"
"Tiedän", sanoi O'Reilly nopeasti. "Hän kertoi minulle koko jutun. Hän on siinä uskossa, että tuo kultaraha on avain isänne aarreaittaan, mutta — minun mielestäni hänen luulonsa on aivan aiheeton. Minä en ole tähän hetkeen saakka edes uskonut, että tuo kultaraha oli olemassakaan."
"Mutta se oli! Minä näin sen."
"Sitten ei veljesi houraillutkaan?"
"Ei suinkaan, se —" Rosa keskeytti huudahtaen: "Sinä katsot minuun,
O'Reilly!"
"Mutta sinähän annoit minulle luvan", puolustelihe Johnnie.
"Eikö mitä; panit itse kätesi minun huulilleni." He katselivat toisiaan
vaieten ja unhottivat hetkeksi kaiken muun. Sitten Rosa kuiskasi:
"Miten omituista! Silmäsi ovat välistä siniset ja välistä harmaat.
Merkitseekö se, että rakkautesikin voi muuttua?"
"Ei varmastikaan. Mutta jatkahan kertomustasi Estevanista ja tuosta kultarahasta."
Lujalla tahdonponnistuksella tyttö palautti itsensä todellisuuteen jälleen. "No niin, tuo viimeinen uneni johdatti mieleeni ajatuksen, että Estevan saattoi sittenkin olla oikeassa. Kukaan perheeseemme kuulumaton henkilö ei luonnollisesti usko tuota vanhaa tarinaa, vaikka isääni pidettiin aikoinaan hyvin rikkaana miehenä, mutta Pancho Cueto uskoi, ja hän tiesi tarkalleen talon asiat."
"Aivan oikein! Jospa tuo —" O'Reilly rypisti otsaansa miettiväisesti.
Rosa kohottautui kyynärpäiden varaan ja hänen silmänsä säteilivät.
"Eikö olisi ihmeellistä, jos kaikki olisikin totta? Ajattelehan,
O'Reilly, nassakoittain Espanjan kultaa, arkuittain hopeaa, nipuittain
kalliita koruja, oh, olen kuullut Isabelin puhuvan niistä kyllin usein!"
"Älä millään muotoa unhota noita luumun kokoisia Caribbeanin helmiä", hymyili O'Reilly. "Tuota kaikkea en ole voinut milloinkaan oikein sulattaa. Viinimarjankin kokoisella helmellä voisimme ostaa vapautemme vaikka paikalla." Hetkisen kuluttua hän jatkoi vakavammin: "Tahtoisinpa mielelläni tarkastaa tuota kaivoa jo tänä iltana. Turhaahan se tietysti on, mutta — kertomus tuntuu nyt todennäköisemmältä kuin ennen, kummallista kyllä. Ehkä se on hyvinkin tutkimisen arvoinen." Hän teki nopeasti päätöksensä. "Lähden — lähden juuri tällä minuutilla."
Kun O'Reilly astui ulos majasta, näki hän Jacketin työskentelevän ahkerasti kädessään tahkon palanen, jonka hän oli jostakin puhaltanut. Poika katsahti ylös nähdessään ystävänsä lähestyvän ja näytti pitkää, ohutta viilaa, jonka kärkeä ja särmiä hän kaikin voimin teroitti.
"Mitäs tästä tuumit?" kysyi hän ylpeästi. "Se voi olla hyvään tarpeeseen, kun kerran olemme valmiit lähtemään tästä rutonpesästä."
"Mistä sinä sait sen?"
"Varastin tietysti. Nykyään varastan kaikki, mitä suinkin kykenen. Eihän sitä tiedä, milloin täytyy jokin kurkku katkaista, ja viilat tehdään tavallisesti hyvästä teräksestä."
"Koska olet niin sukkela varas, niin voisitkohan varastaa jotakin minullekin?" kysyi O'Reilly. "Pari syltä köyttä?"
"Köyttä?" toisti Jacket hämmästyneesti. "Köyttähän tarvitaan vain espanjalaisia hirtettäessä. Mutta ystävälläni kalakauppiaalla on jaala, josta minä ehkä voin nipun nykäistä." Kätkettyään tavaransa Jacket nousi ja lähti kiireesti rantaan päin, ja kun hän tunnin kuluttua palasi, oli hänellä paidan alla nippu hyvin kulunutta, mutta täysin käyttökelpoista köyttä. Selittämättä tarkemmin mihin köysi tarvittiin O'Reilly pujotti kätensä pojan kainaloon ja suuntasi matkan La Cumbren rinteille, ja kun hän vanhaan kivilouhimoon päästyään selitti Jacketille aikovansa tutkia tuon vanhan kaivon, ei pojan kummastuksella ollut enää mitään rajoja.
"Mitä sinä luulet sieltä löytäväsi", kysyi Jacket.
"Totta puhuen en yhtään mitään", vastasi Johnnie. "Aion etsiä Varonain kätkettyä aarretta, mutta koko tuuma alkaa tuntua minusta joutavalta."
"Kätkettyä aarretta!" Jacketin äänensävy ilmaisi, että hän luuli ystävänsä joutuneen hiukan päästä vialle, ja O'Reillyn kerrottua koko tarinan don Estevanin kadonneista rikkauksista ivasi hän koko juttua. Hän kurkisteli tutkivasti kaivon mustaan aukkoon ja pudisti päätään. "Caramba, minkälainen päähänpisto? Oliko ukko hullu, kun heitti rahansa menemään?"
"Hänellä — hänellä oli, tuota noin, enemmän kuin hän tarvitsi ja hän tahtoi pelastaa rahansa espanjalaisten kynsiin joutumasta", selitti O'Reilly haluttomasti.
"Hm! Kenelläkään ei ole enemmän rahaa kuin tarvitsee." Semmoinen lapsellinen herkkäuskoisuus harmitti Jacketia ilmeisesti. "Tämähän on kaikesta päättäen aivan tavallinen kaivo, ehkä hiukan syvempi, niin että on parasta olla hyvin varovainen. Muuten voit taittaa niskasi, niinkuin tuo donna 'Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan'."
O'Reillystä tuntui todellakin siltä, että hän teki itsensä naurettavaksi, mutta siitä huolimatta hän sitoi nuoran lujasti kiinni ja laskeutui pimeään aukkoon jättäen Jacketin vartioimaan. Noin viidentoista minuutin kuluttua hän ilmestyi jälleen aukon reunalle huohottaen ponnistuksesta.
Hän oli märkä ja limainen ja yltäpäältä liejun tahrima ja Jacket nauroi henkimenokseen hänet nähtyään.
"Ha, ha! Mikäs suuri sisilisko tämä on? Kauniit vaatteesihan ovat nyt aivan pilalla. Entä aarre? Missäs se on?" Poika oli sanomattomasti huvitettu. Hän taputti paljaita sääriään ja hyppi ja nauroi aivan kyykkysillään.
O'Reilly hymyili hyväntahtoisesti ja asetettuaan aukkoa peittävät lankut paikoilleen hän kätki köyden lähimpään pensaikkoon. Kotimatkalla hän kuunteli hajamielisesti Jacketin iloittelua, mutta Asension majan lähellä hän sai pojan jälleen hämmästymään kysymällä:
"Voitko hankkia minulle kuokan tahi rautakangen?"
Jacketin silmät suurenivat ja hän pysähtyi keskellä hämärää tietä.
"Mitä sinä näit siellä alhaalla, toveri? Kerrohan."
"Enpä paljon mitään. Juuri sen verran, että haluan nähdä enemmän.
Luuletko voivasi varastaa minulle jonkinlaisen työaseen?"
"Voinhan koettaa."
"Ole niin kiltti. Ja muista, ettet puhu mitään Asension tai hänen vaimonsa kuullen."
O'Reilly kohtasi Rosan ovella ja huudahti hämmästyksestä, sillä hänen poissaollessaan oli Rosa pessyt värin kasvoiltaan ja poistanut kyttyrän, jonka Evangelina oli laittanut hänen selkäänsä heidän lähtiessään Pan de Matanzan kätköstä. Hän seisoi nyt O'Reillyn edessä suorana, solakkana ja suloisena — hänen unelmiensa Rosa — mutta oli vielä hyvin laiha ja hento. Repaleet vain lisäsivät hänen viehkeyttään, ajatteli O'Reilly.
"Rosa armaani! Luuletko, että voit olla turvallinen näin?" kysyi hän epäröiden.
Evangelina, joka oli kumartunut miehensä puoleen, suoristausi ja tuli hymyillen heidän luokseen.
"Hän on kaunis, vai mitä? Liiankin kaunis katseltavaksi? Mitä minä sanoin!"
Rosa oli onnellinen ja hämillään O'Reillyn peittelemättömän hämmästyksen ja ihailun johdosta. "En olekaan siis niin kovin paljon muuttunut?" kysyi hän.
"Niin, et ole lainkaan muuttunut, paitsi että olet entistä kauniimpi. Evangelina on oikeassa, olet liian kaunis katseltavaksi. Kuulehan!" Hän vei Rosan hiukan sivulle ja kuiskasi: "Olin kaivossa." Hänen äänessään ja katseessaan oli jotakin, joka sai tytön tarttumaan kiihkeästi hänen käteensä. "Ehkä olen väärässä", jatkoi hän nopeasti, "ehkä siellä ei olekaan mitään — mutta minä näin kuitenkin jotakin."
"Mitä?"
"Jonkinlaisen hirsiseinän, joka oli kehäkivityksen takana." Kun Rosa ei näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän selitystään. "Ensin en nähnyt mitään tavatonta. Pohja on melkein kuiva — täyttynyt, ymmärräthän, ylhäältä vierineillä kivillä ja soralla, mutta sitten huomasin, että vaikka kaivo on louhittu kallioon, on se katettu kivikehyksellä alhaalta ylös asti. Tämä tuntui minusta heti kummalliselta."
"Niinkö?"
"Eräässä kohden huomasin vielä, että tuon kivityksen takana oli jonkinlainen hirsiseinä — ikäänkuin hirsillä olisi peitetty jonkun luolan suu. Sinähän tiedät, että nämä Kuban kalliot ovat täynnä luolia."
Rosa risti vavisten kätensä. "Olet löytänyt sen, O'Reilly — olet löytänyt sen", kuiskasi hän.
"Ei, ei! En ole vielä löytänyt mitään. Mutta olen lähettänyt Jacketin hankkimaan kuokan tahi rautakangen, ja tänä yönä minä aion murtaa alas tuon kivityksen ja tarkastaa, mitä sen takana oikein on."
"Tänä yönäkö? Sinun täytyy antaa minun tulla mukaan. Tahdon auttaa sinua."
"Hyvä on, mutta älä anna toiveillesi kovin suurta valtaa, sillä meillä on kaikki mahdollisuudet pettyä katkerasti. Äläkä puhu mitään Evangelinalle. Minulla on vielä muutamia pennyjä jäljellä, joilla aion ostaa pari kynttilää."
Rosa syleili lemmittyään kiihkeästi. "Jokin sanoo minulle, että kaikki on totta! Tiedän nyt, että sinä pelastat meidät kaikki."
Evangelina mutisi nurkassaan miehelleen: "Noita lemmenlintuja! He ovat kuin pari kyyhkystä; yhtä suutelemista ja kuhertelua!"
Jacket palasi illan pimetessä tuoden mukanaan ruosteisen, ainakin kolmen jalan mittaisen, tukevan rautakangen, joka oli nähtävästi kuulunut johonkin ikkunaristikkoon. Poika oli väsynyt ja tuskastunut. "Kuokka! Rautakanki! Yhtähyvin voisi koettaa varastaa kanuunan San Severinosta. Olen valmis tekemään kaikkea, jossa on jotakin järkeä, mutta —"
"Juuri tämmöistä tarvitsenkin; tämä on oikein hyvä", sanoi O'Reilly.
"Hauskaa kuulla", murahti Jacket; "tuo kepakko oli maksaa minulle henkeni. Selkäni melkein katkesi, kun väänsin sitä irti, ja tuo roisto, joka omistaa talon — taivaan tuli hänet murskatkoon — ajoi minua takaa, kunnes olin läkähtyä. Jos veitseni olisi ollut valmis, olisin kääntynyt päin ja antanut hänelle jotakin kylkiluiden väliin. Juoksin niin, että keuhkoni olivat haljeta."
Majassa oli enää vain sen verran ruokaa, että se tuskin riitti naisille ja sairaalle Asensiolle, ja kun O'Reilly oli ostanut viimeisillä rahoillaan kynttilöitä, täytyi hänen ja Jacketin olla jälleen syömättä. Myöhään illalla, kun kaikkialla kurjassa keskitysleirissä vallitsi yön syvä hiljaisuus, hiipivät nuo kolme aarteenetsijää majastaan ja suuntasivat kulkunsa kukkulalle. Jännityksestä huolimatta he liikkuivat kaikki sangen hitaasti, sillä heillä ei ollut voimia kiiruhtaa, ja onneksi ei kaupungin piirin sisäpuolella ollut enää kulkuvahteja, kun nälkä oli riistänyt pakolaisilta voimat uskaltaa yrittää paeta. Espanjalaisten valppaus oli vähentynyt samassa suhteessa, ja nyt vartioitiin vain tuota korkeata piikkilankaestettä, joka kiersi koko kaupungin ympäri. Ketään ei kohdattu.
Jättäen Jacketin tähystelemään kukkulan laelle ja Rosan kaivon suulle O'Reilly laskeutui kaivon pohjalle. Sytytettyään kynttilän hän tutki paikan huolellisesti tuloksella, että Estevanin otaksuma tuntui entistä todenmukaisemmalta. Muuraustyö oli tehty niin verrattoman huolellisesti, ettei ajan hammas ollut pystynyt siihen juuri lainkaan, ja oli erinomainen näyte siitä, kuinka perinpohjin hyvää työtä orjilta oli vaadittu. Siellä ja täällä oli muurilaasti hiukan irtautunut, mutta enimmäkseen se oli yhtä lujaa ja lujempaakin kuin muuraukseen käytetyt kivet. Olkapäänsä korkeudella eräällä sivuseinämällä O'Reilly huomasi kivityksessä kohdan, jossa muuraus oli rosoisempi kuin muualla, ja tutkittuaan erästä rakoa hän oli näkevinään kostean hirren. Tästä oli paras alkaa, ajatteli hän, ja tarttui rautakankeensa, mutta hän huomasi pian tekevänsä melkein turhaa työtä. Laasti oli kuin piikiveä, johon hänen tylsä työaseensa teki tuskin jälkeäkään. Voidakseen käyttää kankeaan vipuna hän koetti kaikin voimin hakata rakoa suuremmaksi seisoen syvällä mutaisessa vedessä. Hiki juoksi virtanaan ja hänen heikkoutensa alkoi harmittaa häntä, sillä hänen täytyi levähtää aina vähän väliä.
Rosa seurasi kiihkeästi hänen työskentelyään ja koetti rohkaista häntä kaikin tavoin. Levähtäessään O'Reilly saattoi nähdä hänen kalpeiden kasvojensa häämöittävän ylhäällä kynttilän himmeässä valossa.
Kun hän oli ahertanut tunnin tahi pari, ilmoitti hän, että hänestä alkoi todellakin näyttää siltä kuin seinässä olisi jonkinlainen suljettu aukko.
Rosa taputti käsiään ja nauroi riemuiten. "Kiiruhda, kultaseni, minä aivan kuolen jännityksestä."
O'Reilly huokasi raskaasti. "Tuo Sebastian tunsi tehtävänsä", sanoi hän valittavasti. "Laasti on kovaa kuin teräs, ja minä pelkään, että katkaisen vielä kankeni."
Rosa suuteli keveästi lehteä, jonka hän löysi maasta, ja heitti sen kaivoon lausuen hymyillen: "Tuo antaa sinulle uusia voimia, kultaseni."
O'Reilly ei huomannutkaan enää ajan kulkua, vaan työskenteli ahkerasti, eikä hän tahtonut uskoa korviaan, kun Jacket tuli huomauttamaan, että päivänkoittoon oli vain tunti aikaa. "Enhän minä ole vielä ehtinyt oikein alkaakaan", vastusteli hän. Hän huomasi suureksi hämmästyksekseen olevansa melkein kaatumaisillaan väsymyksestä ja että kädet olivat naarmuuntuneet ja rakoilla. Kiivettyään köyttä myöten toisten luo vaipui hän uupuneena nurmikolle. "En — en ole oikein entiselläni", puolusteli hän — "ravinnon puute — tiedättehän. Mutta tästä lähtien sujuu työ helpommin, sillä olen jo päässyt hyvään alkuun."
"Luuletko vieläkin —?" Rosa epäröi lausua julki kysymystä, joka pyöri hänen huulillaan.
"Ensi yönä tiedän varmasti", vastasi O'Reilly. Hän käski Jacketin panna kaivon suuta peittäneet lankut paikoilleen, ja kaikki kolme hiipivät sitten tiehensä.
O'Reilly makasi koko päivän uupumuksen aiheuttamassa horroksessa Rosan vaaliessa häntä huolestuneesti. Jacket näytti nukkuneen rauhallisesti jo vartiopaikallaan, joten hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja valmisteli veistään. Sinä iltana syötiin viimeiset ruuantähteet.
Yön tultua oli aika jälleen lähteä La Cumbren huipulle ja O'Reilly ihmetteli, mahtoiko hänellä olla enää työn suorituksen vaatimia voimia. Hän oli haluton ja heikko, joka luuta ja lihasta kihelmöi ja pakotti, ja hän sai panna liikkeelle kaiken tarmonsa päästäkseen perille. Hän punnitsi oliko viisasta näin tuhlata viimeiset vähäiset voimansa niin epävarman asian hyväksi, mutta toisekseen hän oli jo melkein varma, että Varonan aarre oli olemassa, ja tunsi vastustamatonta uteliaisuutta saada tietää, minkä salaisuuden nuo vettyneet hirret kätkivät. Hän käsitti luonnollisesti, että nyt, kun ruoka ja rahat olivat loppuneet, paon mahdollisuudet huononivat joka hetki, minkä he Matanzassa viipyivät, mutta jos hänen oli sallittu löytää nuo kätketyt rikkaudet, ajatteli hän, niin heidän kaikkien pelastus oli taattu. Panoksesta kannatti pelata, tuumi hän.
Sopivilla työaseilla olisi ollut helppo murtaa tuo luja kivitys, mutta kun tarjolla olivat vain paljaat kädet ja tuo taipuisa rautakanki, täytyi O'Reillyn ahertaa jälleen melkein koko yö, mutta jo kauan ennenkuin viimeinen kivi oli väännetty irti hän näki jotakin, joka sai hänet katsahtamaan Rosaan kiihkeästi.
"Tässä on pieni ovi, niin totta kuin elän!" huudahti hän.
Tyttö oli aivan menehtyä jännityksestä. "Niinkö? Mitä muuta näet?"
"Ovi on sangen tukeva ja on teljetty kahdella suurella kotitekoisella lukolla."
"Lukolla? Sitten me olemme löytäneet sen." Rosa sulki silmänsä ja hänen päätään aivan huimasi. "Estevan oli oikeassa. Lukot merkitsevät tietysti sitä, että oven takana on jotakin kätkössä. Oi, jospa vain voisin auttaa sinua!"
"Jumalani! Kunpa minulla olisi edes jonkinlainen kunnollinen vehje, millä murtaa tuo ovi!" mutisi O'Reilly alkaessaan jälleen työnsä kaksinkertaisin voimin. Hän ei koettanutkaan enää säästää itseään, sillä aarteenetsijän kiihko oli kokonaan vallannut hänet, ja Rosa yllytti käsiään väännellen häntä kiiruhtamaan.
Mutta tuo matala ja paksu ovi, joka oli tehty jostakin erittäin kovasta ja sitkeästä puulajista, oli nyt märkä ja niljakka, eivätkä O'Reillyn iskut voineet sille mitään. Tukevat saranat ja lukkoraudat olivat kyllä syvältä ruostuneet, mutta vielä järkähtämättömän lujat, ja O'Reillyn täytyi vihdoin pysähtyä levähtämään melkein suunniltaan pettymyksestä ja väsymyksestä.
Päivä alkoi jo sarastaa, mutta hän kieltäytyi lopettamasta ja ahersi edelleen itsepintaisesti ja epätoivon vimmalla, kunnes Rosa pyysi häntä taukoamaan.
Johnnie vaipui jälleen nurmikolle rajusti huohottaen toisten asetellessa lankut paikoilleen.
"Jos olisin jatkanut vielä tunnin, niin olisin päässyt sisään", kuiskasi hän.
"Tapat itsesi", sanoi Jacket.
Rosa kumartui lemmittynsä puoleen säteilevin silmin ja huulet hiukan raollaan.
"Niin", sanoi hän, "ole kärsivällinen, O'Reilly. Tulemme takaisin, ja ensi yönä olemme rikkaat."
* * * * *
Eversti Cobo sytytti väkevän savukkeen ja puhalsi sieraimistaan mahtavan savupilven nojaten mukavasti nojatuolinsa selustaan ja tuijotti synkästi aliupseeriin, joka oli pyytänyt päästä hänen puheilleen.
"Mitä lorua tämä on?" kysyi hän vihdoin. "Totta, joka sana. La
Cumbrella kummittelee, ja minä tahtoisin puhua asiasta papille."
"Kummittelee? Kuka sitten?"
Aliupseeri — matalaotsainen ja tyhmännäköinen mies — liikahti levottomasti. "Henget — pahathenget helvetistä", sanoi hän. "Miehet tahtoisivat ostaa esirukouksia."
"Mitä joutavia! Luulin sinun olevan järkevän ihmisen."
"Ette usko minua? En minäkään uskonut ensin, kun minulle kerrottiin asiasta, mutta nyt uskon. Näin omin silmin."
Cobo nojautui eteenpäin ja oli hiukan hämmästynyt. Hänen koko roistojoukossaan oli tämä mies viimeinen, josta hän olisi voinut ajatella jotakin tämmöistä. "Mitä sinä näit?" kysyi hän.
"En mitään muuta kuin aaveen, herra eversti. La Cumbre ei ole mikään sopiva paikka rehelliselle kristitylle."
Eversti purskahti ivalliseen nauruun. "Rehelliselle kristitylle, kuten sinulle! Olethan pahin koko roistojoukossani. Olet varas, valehtelija ja salamurhaaja, ja sinä valehtelet nytkin. Totuus esiin tahi minä käsken piiskurin miehineen heti tänne."
"Jumala olkoon tuomarini, että puhun totta", vastusteli sotilas. "Ruoskittakaa minut, jos tahdotte — ennen menen piiskurin luo kuin yöllä La Cumbrelle. Tiedättehän tuon vanhan kartanon?"
"Senkö, jonka Pancho Cueto repi raunioiksi? Aivan hyvin. Aiotko sanoa nähneesi vanhan don Estevanin kävelevän siellä pää sylissään."
"En, mutta minä näin hänet, joka suistui kaivoon ja taittoi niskansa."
"Mitä? Milloin sinä näit tuon — tuon näyn?"
"Toissa yönä. Hän seisoi kaivon reunalla, ja kasvot loistivat pimeässä kuin lyhty. Ne olivat kuin tulessa, ja hän katosi ja ilmestyi jälleen kuin perhonen lampun valoon. Menen heti tunnustamaan syntini. Miehet nauroivat samoin kuin minäkin ensin nauroin, kun kerroin heille, mitä olin nähnyt, mutta viime yönä meni pari pahinta epäilijää tuota kummaa katsomaan."
"Jahah; eivätkä nähneet tietysti mitään."
"Anteeksi, eversti. He palasivat kylmä hiki otsallaan ja viettivät loppuyön polvillaan. Nainen oli siellä jälleen. Olettehan nähnyt meren välkehtivän yöllä? Miehet sanoivat, että naisen kasvot hehkuivat aivan samalla tavalla, ja maan sisästä kuului kahleiden kalinaa ja vasarain pauketta. Kertomuksen onnettomuustapauksesta tiedätte, joten asia on selvä. Mutta kamalaa se vain on."
"Todellakin kummallista", myönsi Cobo; "mutta jokin selitys on luonnollisesti olemassa ja aivan yksinkertainen. Henget — jos nyt sellaisia onkaan — ovat vain tyhjää — kuin ilmaa; miten siis semmoiset voisivat kalistella kahleita? Näit luultavasti vain jonkun kurjan 'rauhoitetun', joka oli etsimässä jotakin syötävää, ja kuvittelit loput."
"En suinkaan! Kuulinhan kaikki omin korvin. Kuiskauksia, äänten mutinaa, valitusta ja vanhan Sebastianin vasaran kalkutusta. Tuo vanha orja on synteinsä tähden kahlehdittu johonkin La Cumbren luolaan. Äänetönkö? Enhän ole lapsi! Tiedän kyllä milloin nukun ja milloin olen valveilla. Paikka on noiduttu, enkä lähde sinne enää millään hinnalla."
Cobo vaipui mietteisiinsä antaen savukkeen hiiltyä, niin että se viimein poltti hänen paksuja sormiaan. Hän ei ollut lainkaan taikauskoinen eikä ylimalkaan uskonut mitään yliluonnollista olevan olemassakaan, mutta siitä huolimatta hän oli varma, ettei aliupseeri valehdellut, ja Pancho Cueton mainitseminen johti hänen ajatuksensa oudoille urille. Hän oli tuntenut Cueton hyvin, ja tämän järkähtämätön usko aarteen olemassaoloon oli usein johtunut hänen mieleensä. Hän kummaili nyt, oliko jokin toinen, jolla oli yhtä luja usko, mahtanut jotenkin keksiä salaisuuden avaimen ja toimitti nyt etsintöjä kaikessa hiljaisuudessa. Ajatus oli uskomaton, mutta siitä huolimatta Cobo päätteli, että jos joku kerran oli nuuskimassa noiden autioiden raunioiden ympärillä, täytyi tällä olla pätevät syynsä. Tuon naisen läsnäolo — naisen, jolla oli hehkuvat kasvot, oli kyllä sangen kummallista, mutta koko juttuhan oli kummallinen. Hän päätti ottaa siitä selvän ja mutisi: "Tahtoisinpa nähdä tuon hengen."
Aliupseeri kohautti olkapäitään. Hänen kasvoistaan näki selvästi, ettei hän aikonut vastata onnettomuuksista, jotka tuommoisen toivomuksen toteutuminen voisi aiheuttaa. "Ensi yönähän sopii koettaa", sanoi hän.
"Hyvä on! Käyn katsomassa, ja jos näen jotakin tavatonta, niin — tuota noin — sitten uskon, mitä olet minulle puhunut. Mene nyt kaikella muotoa papin luo, sillä se ei sinua suinkaan vahingoita."