XXVI.
KUN COBO SEISOI PÄÄLLÄÄN.
Rosa ja O'Reilly istuivat koko sen päivän käsi kädessä ja odottivat nälkää ja väsymystä tuntematta kärsimättömästi ja mitä suurimmassa jännityksessä yön tuloa. Välistä he olivat aivan suunniltaan ilosta ja puhelivat riemuiten hyvästä onnestaan ja välistä pettymyksen pelko teki heidät ihan sairaiksi. Kerta toisensa jälkeen he astuivat ulos majasta ja tuijottivat pelokkaasti La Cumbren rinteelle ollakseen varmat, ettei kaikki ollut vain ihmeellistä satua, ja yhä uudelleen Johnnie kuvaili pienimpiä yksityisseikkoja myöten, mitä hän oli nähnyt kaivon pohjalla. Iltapäivällä hän koetti useamman kerran nukkua, mutta ei voinut, sillä heti kun hän sulki silmänsä, oli hän kuilussa harjanteen laella koettaen murtaa tuota lujaa kivitystä ja vettyneitä hirsiä. Toimetonna oleminen hermostutti, ja väsymys teki hänet kuumeiseksi ja kärsimättömäksi.
Jacket oli myöskin jännityksessä, ja koetettuaan monta kertaa turhaan saada unen päästä kiinni hän nousi ja meni ulos auringon paisteeseen veistään teroittamaan. Hiottuaan sen kahdenpuolen teräväksi hän teki siihen pään ja ripusti sitten laitteen nuoraan kaulansa ympärille. Hän näytti sitä O'Reillylle, ja saatuaan kiittävän arvostelun hän meni jälleen ulos ja koetti unhottaa kuinka sairas hän oli. Mustia pilkkuja häilyi silmäin edessä, ja välistä huimasi päätä niin, että hän pelkäsi kaatuvansa. Hän tiesi tämän kaiken johtuvan ravinnon puutteesta ja oli ollut jo niin kauan nälissään, että häntä inhoitti ajatellakin ruokaa, kummallista kyllä. Kukkulalle nousu alkoi hirvittää, sillä hän pelkäsi, ettei hänellä olisi enää voimia laskeutua sieltä alas.
Salaisuuden säilyttäminen onnistui hyvin, sillä Evangelina oli ravinnon etsinnässä melkein koko päivän, ja Asensio makasi kuumehoureissa, ollen liian sairas kiinnittämään mitään huomiota toisten puuhiin.
Pimeän tultua nuo kolme lähtivät sitten jälleen kapuamaan raunioille, ja heistä tuntui kaikki niin kummalliselta, ja epätodelliselta. He eivät puhelleet enää, sillä keskustelu väsytti ja koko päivän kestänyt jännitys alkoi herpaista. O'Reilly horjahteli kulkiessaan, jalat olivat lyijynraskaat, ja työ, johon hänen oli jälleen ryhdyttävä, peloitti häntä. Hän ei voinut muuta ajatellakaan, ja hänestä tuntui, että tuon oven murtamiseen tarvittiin vähintäin Herkuleen voimat. Mutta päästyään jälleen kaivon pohjalle hän sai uutta tarmoa katsellessaan Sebastianin käsialaa, ja kun hän ei voinut ovelle mitään, muutti hän menettelytapaa ja alkoi vääntää irti kiiloja, joilla ovi kehyksineen oli kiinnitetty lujasti aukkoon. Hän riehui epätoivon vimmalla ja hetkisen kuluttua hän oli lrroittanut koko ovilaitteen paikoiltaan, jolloin kaivon seinämään syntyi niin suuri aukko, että hän mahtui parahiksi ryömimään lävitse.
"Kaikki valmista!" huusi hän Rosalle, ja ottaen kynttilän käteensä hän kumartui katsomaan aukkoon. Hän näki, mitä hän oli odottanutkin, pienen luolan, joka oli ilmeisesti louhittu kaivoa kaivettaessa, ja käsitti nyt, kuinka helppo oli ollut kätkeä se aivan jäljettömästi. Rosa odotti ylhäällä melkein hengittämättä, kunnes O'Reilly suoristausi ja katsahti häneen.
O'Reilly koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan, ja hänen kädessään oleva kynttilä häilyi sinne tänne.
"Mitä näet?" kysyi tyttö kiihkeästi ja peloissaan.
"Se — se on täällä! Na-nassakat, lippaat — kaikki!"
"Jumalan kiitos! Olemme vihdoinkin löytäneet isäni rikkaudet!"
Rosa unhotti ympäristönsä kokonaan ja liittäen kätensä ristiin hän pyysi O'Reillyä tarkoin huolehtimaan, että he saisivat aarteen haltuunsa. Hän meni peloittavan lähelle kaivon reunaa ja polvistui kuin jokin rukoileva papitar; silmät olivat kyynelissä ja korvissa kaikui huumaava kohina. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, ettei hän huomannut suurta tummaa olentoa, joka ilmestyi pimeästä hiipien ja pysähtyi hänen taaksensa.
"Hän tarkoitti sen lapsilleen", nyyhkytti hän, "ja sallimus pelasti sen julmilta vihollisiltamme. Jumala johdatti meidät tänne, O'Reilly. Sanohan, mitä nyt näet?"
O'Reilly oli nyt ryöminyt sisälle tuohon kosteaan kammioon, ja kynttilän liekki loi kapean valojuovan kaivon vastapäiselle seinälle. Rosa kuuli hänen puhelevan liikkuessaan.
Don Estevan Varonan maanalaiseen kätköpaikkaan olisi mahtunut suurempikin aarre kuin tämä; kammio oli noin kymmenen jalan pituinen ja niin korkea, että pitkäkin mies saattoi seisoa suorana. Perällä oli rivissä useita pieniä puunassakoita ja toisella sivuseinällä joukko lippaita, sellaisia, joissa oli tapana sälyttää kalliita viinejä ja liköörejä. Kaikki oli liman ja homeen peitossa, rautasiteet olivat läpi ruostuneet ja ilma oli sanomattoman ummehtunut.
O'Reilly katseli hämmästyneenä tätä Aladdinin luolaa, ja hänen täytyi asettaa kynttilä maahan, sillä hänen kätensä vapisi ankarasti. Hän kumartui varovasti kuin peläten rikkovansa jonkin lumouksen ja koetti nostaa erästä nassakkaa, mutta se oli kuin juotettu kallioon kiinni. Huomattuaan, että kansi oli pullistunut kuin kosteuden vaikutuksesta, hän tarttui rautakankeensa ja iski lujasti uurteeseen. Puu murskautui ja toisella iskulla kansi irtautui kokonaan. Näky aivan häikäisi hänet ja hän seisoi hetkisen räpytellen silmiään sillä nassakka oli reunojaan myöten täynnä rahoja — kultarahoja, suuria ja pieniä. Hän kahmaisi niitä kourallisen ja meni lähemmäksi kynttilää; rahojen joukossa hän näki samanlaisen espanjalaisen kultarahan, jonka Estevan oli löytänyt.
Hän koetteli toisten nassakoiden painoa ja huomasi kaikkien olevan yhtä raskaat, ja yrittämättäkään lähimainkaan arvioida löytöä hän, ollen hiukan asiantuntija, tiesi, että nassakat sisälsivät suunnattoman omaisuuden. Sykkivin sydämin aukaisi hän sitten lähimmän lippaan. Siinä oli useampia osastoja, joissa jokaisessa oli erisuuruisia ja -muotoisia, huolellisesti käärittyjä kääröjä. Päällekirjoituksia ei voinut enää lukea, mutta ensimmäisessä käärössä, jonka O'Reilly avasi, oli erinomaisen taiteellisesti tehty hopeahaarikka. Se oli mustunut aikojen kuluessa, mutta O'Reilly näki heti, että se oli kauttaaltaan hopeaa. Hän oli sattumalta ilmeisesti avannut lippaan, joka sisälsi vanhan ja kallisarvoisen espanjalaisen pöytäkaluston.
Lippaan eräässä kulmauksessa hän näki metallisen asiakirjakotelon, jonka hän sai hetken ponnisteltuaan aukimurretuksi. Päällä oli paksu pinkka vanhoja papereita, joissa riippui mahtavia sinettejä. Kosteudesta huolimatta olivat kaikki hyvässä kunnossa, ja kirjoituksista ja sineteistä O'Reilly totesi, että paperit olivat juuri nuo kadonneet kiinnekirjat, nuo kruunun antamat omistustodistukset, joita donna Isabel oli turhaan etsinyt. Papereiden alla oli useita nahkapusseja, jotka olivat niin lahoneet, että ne hajosivat käsiin. Niissä oli suuri valikoima erilaatuisia irtonaisia jalokiviä, joista toiset hehkuivat kuin verenpisarat ja toiset olivat kirkkaat kuin vesihelmet. Siinä olivat rubiinit ja timantit, jotka olivat koituneet donna Isabelin kuolemaksi.
O'Reilly ei malttanut katsella kauemmin. Kynttilä kädessä hän ryömi luolasta kertomaan Rosalle näkemiään. "Olemme löytäneet sen! Kultaa on kasoittain ja siellä ovat maittenne kiinnekirjatkin. Ja niin paljon jalokiviä! Voin — voin tuskin uskoa silmiäni." Hän näytti Rosalle kourallisen kultarahoja. "Katsopas! Näitä on tuhansia. Olet Kuban rikkain tyttö. Rubiineja, timantteja ja helmiäkin — tohdinpa melkein sanoa —" Hän alkoi nauraa hermostuneesti.
"Olen usein kuullut kerrottavan noista helmistä", huudahti Rosa. "'Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut'. Isabel houri niistä aina unissaan."
"Löysin kiinnekirjat aivan ensimmäiseksi. Maat ovat nyt ehdottomasti sinun."
Rosa nousi vaikeasta asennostaan, sillä hän oli aivan jäykistynyt väsymyksestä, ja päätä huimasi. Noustessaan hän kosketti johonkin, joka oli lihaa ja luuta ja joka seisoi aivan hänen takanaan. Hän kavahti vaistomaisesti takaisin horjahtaen aivan kuilun reunalle, jolloin raskas käsi ojentui pimeästä ja tarttui häneen, ja hän huomasi tuijottavansa kasvoihin, jotka eivät olleet suoneet hänelle yölläkään rauhaa, kasvoihin, joiden muisteleminenkin sai hänen verensä jähmettymään. Ne olivat kamalat kasvot; iho oli tumma ja huulet paksut, ja niitä rumensi ohimosta suupieleen saakka ulottuva arpi, ja pienissä, kekäleinä hehkuvissa silmissä, joita ympäröivä valkuainen näkyi kokonaan, oli mielettömän hurja ilme.
Rosa jäykistyi ensin aivan sanattomaksi eikä yrittänytkään paeta. Ilmestys salpasi hänen henkensä ja lamautti hänet sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän luuli ensin menettäneensä järkensä, mutta hän oli tuntenut Cobon käsien puristuksen ennenkin, ja selvittyään ensimmäisestä hämmästyksestään hän käsitti olevansa täydessä tajussaan. Hän koetti huutaa ja työntää miehen luotaan, mutta hänen riuhtoilemisensa oli heikkoa ja hyödytöntä kuin pikku linnun räpistely. Cobo painoi hänet maahan ja tukahdutti hätähuudon.
Kauhu voi olla niin rajaton, ettei sitä voi kestää, mutta Rosa meni onneksi heti tajuttomaksi. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän tunsi vaipuvansa äärettömään tyhjyyteen.
O'Reilly tuijotti ylöspäin ja kysyi levottomasti: "Mikä on hätänä?" Hän kuuli askelia ja jalkojen töminää, mutta ei saanut mitään vastausta. "Rosa! Mikä sinua säikähdytti. Rosa?" Hän odotti hetkisen tuskallisen vaiti, mutta sitten hän työnsi hartioillaan ovilaitteen paikoilleen ja alkoi kiivetä köyttä myöten ylös. Mutta hän oli päässyt vain vähän matkaa, kun köysi äkkiä irtautui ylhäältä ja hän putosi takaisin kaivon pohjalle.
"Rosa!" huusi hän jälleen pelosta sortuneella äänellä ja kavahti samassa kaivon seinää vasten hengityksen salpautuessa hänen kurkkuunsa.
Kaivon reunalla näkyi ensin hämärästi tumma pää, sitten leveät hartiat ja vihdoin kaksi käsivartta. Olento kumartui alemmaksi, ja O'Reilly tunsi nuo tummat kasvot, jotka hän oli nähnyt Matanzan rautatieasemalla. Ei ollut epäilystäkään — se oli Cobo.
Miehet tuijottivat toisiinsa sanaakaan sanomatta, ja Cobo näytti olevan äärimmäisen kiihtynyt. Hänen katseensa sattui aarrekammion aukkoon ja saadakseen täyden varmuuden, että hän oli kuullut oikein, hän kumartui yhä pidemmälle käsiinsä nojaten ja käänteli päätään puoleen ja toiseen paremmin nähdäkseen. Hän näytti huojuvan kaivon reunalla kuin suunnaton musta ja lihava hämähäkki.
"Uneksinko minä — vai oletteko te todellakin löytänyt tuon aarteen?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
O'Reillyn ylöspäin kääntyneet kasvot olivat aavemaisen kalpeat. Hän kostutti huuliaan ja kuiskasi hiljaa nimen: "Rosa".
"Varonain rikkaudet! Jumaliste, mikä löytö!" Cobon suu vetäytyi ahneeseen irvistykseen, niin että hampaat loistivat. "Hyvä, hyvä! Ja te olette vanhan Sebastianin La Cumbren sisuksiin kahlehdittu henki? Ha ha! Tämmöisiäkö ne aaveet olivatkin, ha, ha!" Hän purskahti nauruun, mutta hänen ivallinen naurunsa kuulosti hukkuvan korinalta.
"Mitä olette tehnyt Rosalle —?"
Kuulematta kysymystä Cobo jatkoi kiihkeästi:
"Aarre on varmaankin hyvin suuri kaikista kertomuksista päättäen — oikein kuninkaallinen, kuten Cuetokin aina sanoi. Niin juuri: 'kuninkaallinen'."
Cobo käänteli yhä päätään puoleen ja toiseen tuijottaen syvyyteen, niin että silmät näyttivät olevan päästä putoamaisillaan. Pitkään aikaan hän ei kiinnittänyt mitään huomiota O'Reillyyn, mutta kun hän oli hiukan tyyntynyt, katsahti hän tähän, ja hänen käytöksensä muuttui. Hän nojautui vasempaan käteen ja veti oikealla revolverin vyöstään.
"Mitä aiotte tehdä?" huusi O'Reilly käheästi.
Kysymys näytti suuresti kummastuttavan everstiä. "Hullu! Luuletko, että aion jakaa sen kanssasi?" kysyi hän.
"Täällä on kylliksi meille kaikille", vastusteli O'Reilly heikosti, ja kuullessaan hanan napsahduksen hän lisäsi sukkelaan: "Antakaa meidän mennä — maksan hyvin — teen teistä rikkaan miehen." Epätoivoissaan hän ojensi kätensä lyöden kynttilän sammuksiin, mutta samassa eversti laski varovasti hanan ja sanoi:
"Olette oikeassa. Mitä minä ajattelenkaan? Ei mitään melua, ei millään muotoa. Caramba! Olisipa se ollut kaunista, kun kaikki mieheni olisivat kiiruhtaneet tänne ylös katsomaan, mitä oli tekeillä. Ei, ei! Ei laukauksia eikä mitään melua. Ymmärrättehän tarkoitukseni?"
Hän irvisti julmasti pannessaan revolverin syrjään ja alkoi sitten irroittaa suurta kiveä kaivon rappeutuneesta reunasta. "Ei mitään melua!" nauraa hykerteli hän. "Ei millään muotoa mitään melua."
O'Reilly, jonka tuon hirviön äkillinen ilmestyminen ja pelko Rosan kohtalosta olivat ensin kokonaan tyrmistyttäneet, huomasi nyt, että mies aikoi säälimättä murskata hänen päänsä. Tuskissaan hän katsahti ympärilleen aikoen hakea suojaa aarrekammiosta, mutta pakotie oli suljettu, sillä pelästyksessään hän oli sysännyt oven paikoilleen. Hän oli kuin rotta loukussa, kokonaan tuon roiston armoilla. Kivi putosi jymähtäen O'Reillyn jalkoihin ja Cobo nauroi pirullisesti.
"Ha, ha, ha!" hirnui hän; "olen hieman taitamaton, vai mitä? Mutta eipä tässä ole kiirettä." Hän alkoi irroittaa toista kiveä. "Jalokiviä! Luumun kokoisia helmiä! Enhän minä, köyhä mies parka, osaa sitä vielä uskoakaan!" Kivi ei irtautunut, minkätähden hän nojautui yhä kauemmaksi. "Helmiä todellakin. Yhdestäkin passittaisin vaikka kymmenen miestä helvettiin —"
O'Reilly seisoi paikallaan kauhun lamauttamana kalliota vasten painautuen ja seurasi tyrmistyneenä toisen hitaita liikkeitä. Samassa hän näki Cobon ilman mitään ymmärrettävää syytä rupeavan äkkiä vapisemaan ja kääntelehtimään tuskallisesti. Sitten tämä jäykistyi paikalleen suonenvedontapaisesti, katse alkoi harhailla, ja O'Reilly kuuli hänen huokaisevan raskaasti. O'Reilly ei voinut käsittää, mikä miehelle tuli. Hänestä tuntui, että Cobo oli tuossa nojaavassa asennossaan kokonaisen iankaikkisuuden, ikäänkuin jokin ääni tahi melu olisi säikähdyttänyt hänet liikkumattomaksi. Mutta asianlaita ei ollut ilmeisesti siten, koska Cobon kasvot alkoivat ensin vavahdella suonenvedontapaisesti ja sitten niillä kuvastui ääretön ja vilpitön hämmästys. Miehet tuijottivat äänettöminä toisiinsa, O'Reilly ylöspäin kääntynein kasvoin ja Cobo käsiinsä nojaten, tuijottavissa silmissään tuo omituisen ihmettelevä katse. Sitten alkoi hänen asentonsa hitaasti muuttua. Hän vaipui yhä syvemmälle kuin raskaan taakan painosta, pää nousi ja laski kääntyillen sinne tänne, ja hän huokaisi toisen kerran tuskallisen raskaasti.
"Jumalani! Oi Jumalani —" kuiskasi hän sopertaen. Pää valahti rinnalle, kädet eivät jaksaneet enää kannattaa hänen painoaan, ja hetkisen kuluttua luiskahti toinen käsi irti kaivon reunasta ja hän horjahti eteenpäin. Silmänräpäyksen ajan hän heilui vyötärönsä varassa ja sitten näytti kaikki voima katoavan hänen suuresta ruhostaan. Murennutta muurilaastia, soraa ja pieniä kiviä putoili ensin varoittavasti kaivon pohjalle ja sitten suistui Cobo kuin eloton liharöykkiö pää edellä O'Reillyn niskaan.
Johnnie kohotti kätensä vastaan, mutta valahti polvilleen, ja kun hän melkein pyörryksissä raahautui seisoalleen, oli hän pilkkopimeässä. Jalkoja likisti jokin raskas taakka. Kauhun terästämällä voimalla hän riuhtaisi jalkansa irti, ja kun ei mitään ääntä kuulunut, haparoi hän kynttilän käteensä ja sytytti sen vapisevin sormin. Hänen oli vaikea uskoa silmiään. Hänen pelastuksensa oli niin käsittämätön, aivan yliluonnollinen. Hän oli nähnyt kuoleman leiman Cobon vääristyneillä kasvoilla jo tämän koettaessa pysytellä käsiensä varassa ennen putoamista, mutta hän ei voinut kuolemakseen käsittää, mikä oli aiheuttanut kaiken tämän, mikä näkymätön käsi oli surmannut hänen vihollisensa. Hän kumartui katsomaan ruumista, ja silloin hän ymmärsi. Cobo oli kuin luuton kasa, vain käsiä ja jalkoja; kasvoja ei näkynyt, mutta hartioiden välissä törrötti kotitekoisen veitsen kömpelö pää, jossa oli nauhasilmukka.
O'Reilly tuijotti veitseen tyrmistyneesti ja katsahti sitten ylös. Yön tummaa taivasta vasten hän näki nuoret, parrattomat kasvot ja kiihkeän silmäparin.
Hän huusi Jacketia nimeltä ja poika vastasi hymyillen ja varoitti: "Tuo veitsi mukanasi, kun tulet ylös."
"Sinäkö!" O'Reillyn ääni oli heikko ja vapisi. "Minä luulin —" Hän pani kynttilän maahan ja peitti kasvonsa käsillään.
"Veitsi on hyvä ja teräväkin, eikä tuo mies paljoa sätkytellyt, vai mitä?" puheli Jacket. "Kukahan se mahtaa olla?"
"Etkö tiedä? Cobohan se on!"
"Cobo? Cobo, tuo lasten murhaaja! No, hitto!" Jacketin täytyi oikein hengähtää. "Tuo siunattu veitsi!" Poika kumartui niin alas, että hän oli vaarassa seurata uhriaan syvyyteen. "Kylläpä sattui hyvin. Ja ajatella, että hän kuoli yhtä helposti kuin jokin toinenkin."
"Rosa! Missä on Rosa?" kysyi O'Reilly tuskallisen pelon vallassa.
"Hän on kyllä tallella", vastasi Jacket huolettomasti. "Luulen, että hän on pyörtynyt. Caramba! Naiset ovat naisia. Ei paljon tarvita, ennenkuin holtti on poissa, eikö niin? Mutta, toveri — sepäs vasta oli isku Kuban itsenäisyyden puolesta, vai mitä? Minusta puhutaan vielä kauan sen jälkeen kuin olen yhtä hengetön kuin tuo sika. Kun ihmiset näkevät minut, sanovat he: 'Tuolla menee Narciso Villar, Cobon tappaja.'" Jacket nauroi menehtyäkseen. "Luulin — luulin ensin, että hän hyppäisi ylös ja lähtisi jälkeeni, minkätähden kiiruhdin pakoon, mutta hänhän suistui suoraan hautaansa, eikö niin? Hänen lihansa oli kuin voita, O'Reilly."
"Auta minut sukkelaan ylös! Kas tässä köysi." Johnnie heitti köyden pään nuorelle ystävälleen, ja hetkistä myöhemmin hän oli kiivennyt kaivosta, joka oli äkkiä joutunut semmoisten järkyttäväin tapausten näyttämöksi.