XXVII.
MORIN KALASTAJA.
Kun Rosa Varona oli tullut kyllin tajuihinsa voidakseen täysin käsittää mitä oli tapahtunut, osoitti hän suurta itsensähillitsemiskykyä. Ensin hän kyllä joutui aivan suunniltaan, mikä oli vallan luonnollista, mutta O'Reilly onnistui pian rauhoittamaan hänet, eikä häntä tarvinnut kahdesti muistuttaa, ettei heikkouden valtaan antautuminen ollut nyt paikallaan. Hän se oli, joka ensiksi huomautti, että kuollut Cobo oli tuskin vaarattomampi kuin elävä.
"Mihin aiot panna hänet?" kysyi hän.
Jacket käsitti myös tilanteen vakavuuden. "Meidän täytyy päästä hänestä joutuin eroon", sanoi hän, "sillä hänen miehensä ovat lähellä, ja häntä aletaan kaivata ja etsiä."
"En tosin tahtoisi lahjoittaa hänelle tuota aarretta", sanoi O'Reilly julmasti hymyillen, "mutta muuta pelastuksen keinoa ei ole."
"Mutta mihin kätkemme hänet?" kysyi Jacket käsittämättä O'Reillyn tarkoitusta. "Yhtä hyvin voisi yrittää kätkeä kirkkoa; häntä ei jaksaisi härkäkään kaivosta kiskoa."
"Aivan niin! Hän säästi meiltä kaikki vaivat. Rahoja voimme ottaa vain pienen osan mukaamme, ja loput saavat olla täällä, kunnes sota on loppunut. Vartioikoon Cobo niitä!"
Jacket hyväksyi tuuman heti. "Sehän on kaikista selvintä!" huudahti hän. "Hänen henkensä on kyllin paha pitämään ihmiset loitolla, ja me vieritämme kiviä hänen päällensä, niin että hän saa maistella omaa lääkettään. Onpa todellakin hauskaa ajatella Cobon seisovan päällään iankaikkisesta iankaikkiseen tuon kaivon pohjalla."
Viime puolentunnin järkyttäväin tapausten vastavaikutus alkoi nyt täysin tuntua, ja O'Reilly oli aivan menehtymäisillään uupumuksesta, mutta käsittäen, että työ oli tehtävä valmiiksi, hän laskeutui vielä kerran kaivoon. Käsivarret olivat puutuneet ja sormet kankeat, niin että hän enemmän putosi kuin liukui köyttä myöten. Saatuaan aarrekammion oven auki hän ryömi sisään ja mätti taskunsa kukkuroilleen kultarahoja. Jalokivilippaan hän sitoi köyden päähän, ja kun se oli vedetty ylös, raahasi hän Cobon ruumiin aarrekammioon ja laittoi oven paikoilleen. Sitten alkoi ylöskiipeäminen, mutta voimat alkoivat pettää, ja Rosa ja Jacket saivat ponnistaa kaikki voimansa saadakseen hänet pois kaivosta.
"Kootkaa nyt kiviä ja kaikenlaista törkyä ja heittäkää kaivoon", huohotti hän.
Poika ja tyttö noudattivat kehoitusta mielihyvällä ja hetkisen kuluttua alkoi Johnniekin auttaa heitä risujen, lehtien ja kivien kantamisessa. Tarkoitus oli peittää kaivon pohja niin paksulta, että heidän vihollisensa lepopaikan sisäänkäytävä peittyisi kokonaan näkyvistä. He raatoivat kuin orjat ja O'Reilly salli lopettaa työn vasta sitten kun kaikki olivat vaipua maahan uupumuksesta. Päiväkin alkoi jo koittaa.
Laskeutuminen sujui äärettömän hitaasti, ja kun he vihdoin saapuivat Asension majalle, olivat he aivan sairaat ja kuoleman väsyneet, mutta siitä huolimatta olivat heidän sydämensä toivoa täynnä, sillä O'Reillyn ryysyt olivat revetä kullan painosta ja tuo pieni metallilipas, jota hän kantoi, oli raskas. Aarteen salassapysyminenkään ei huolettanut heitä suuresti sillä luolan sisäänkäytävä oli syvälle haudattu, ja Cobo, partiojoukkojen päällikkö, vartioi lippaita ja rahanassakoita.
Evangelina joutui ensin aivan ymmälleen nähdessään kultarahan, joka pantiin hänen käteensä, mutta lähti sitten kiireesti ruokaa ostamaan ja keitti ja paistoi melkein koko päivän, ja aarteen etsijät vuorotellen söivät ja nukkuivat. Vasta iltamyöhällä Rosa ja O'Reilly tunsivat halun katsella jalokivilippaan sisältöä, ja selin oveen ja päät yhdessä he sitten toimittivat nopean tarkastuksen. He olivat kuin lumouksen vallassa, sillä irtonaisia jalokiviä oli suuri valikoima, toiset ihmeen kauniita ja toiset pienempiä; oli vanhoja espanjalaisia koristeita, jotka olivat suuriarvoiset jo vanhuutensa tähden; hopea- ja kultahelyjä, joista useimmat olivat mitä hienointa valmistetta; smaragdeja ja safiireja, joiden hintaa he eivät koettaneetkaan arvioida, ja sitäpaitsi suuri joukko halvempia jalokiviä. Toiset säteilivät kuin kimalteleva lukinseitti tulen valossa, ja toiset hehkuivat kuin verenpisarat. Erisuuruisia ja -värisiä opaaleja oli hieno kokoelma — muun muassa useita suuria ja tummia, joiden alati vaihteleva väritys oli sanoinkuvaamattoman ihana. Mutta kaikista kauneimmat olivat helmet. Miten don Estevan oli saanut ne haltuunsa, pysyi salaisuutena, sillä hän oli matkustellut verraten vähän. Helmet olivat kerrassaan häikäisevän kauniit ja ainoat laatuaan kokoon ja loistoon nähden. Toisissa heijastuivat kaikki sateenkaaren värit kuin saippuakuplissa, ja toisten väri vaihteli vaaleanpunaisesta tummanruskeaan. Niihin koskettaminen tuntui pyhyyden loukkaukselta.
O'Reilly käsitti hämärästi pitelevänsä käsissään omaisuutta, jonka vertaista hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan. Jalokivethän olivat kuin jonkun rajahin aarreaitasta kotoisin. Oli aivan uskomatonta, että tuo repaleinen tyttö hänen vierellään oli kaiken perijätär, aarteen omistaja, jota kuninkaatkin saattoivat kadehtia. Hän käsitti, että näiden jalokivien omistaminen saattoi heidät uuteen ja alati uhkaavaan vaaraan.
Rosa ja hän istuivat koko illan majan pimeässä nurkassa kiihkeästi kuiskaillen, ja heistä tuntui, että monet ja tuntemattomat vaarat vaanivat heitä yön pimeydessä.
Aamulla he olivat jo kaikki paljon rauhallisemmat ja tunsivat ensi kerran pitkästä kotvasta olevansa nälissään, mikä osoitti voimain ja terveyden vähitellen palautuvan. Asensiokin sanoi aivan ihmeellisesti vahvistuneensa. Evangelinan valmistaessa aamiaista miettivät Rosa ja Johnnie sopivan selityksen, mistä he olivat saaneet tuon kultarahan, ja hiukan myöhemmin Johnnie vielä kerran varoitti Jacketia pitämään suunsa kiinni.
"Meidän täytyy olla nyt äärimmäisen varovaiset", sanoi hän pojalle. "Harkitsematon sana tahi pieninkin varomattomuus voi tuhota meidät kaikki."
Jacket nyökäytti päätään merkiksi, että hän ymmärsi täydellisesti. "Aivan niin! Espanjalaiset ovat kaikki rosvoja ja tappaisivat meidät yhdestä pesostakin, eivätkä 'rauhoitetut' ole lainkaan paremmat. Meidän täytyy laittautua täältä joutuin tiehemme."
"Aioin järjestää tuon seikan heti, mutta jalokivet ovat saaneet minut pelkäämään. Jos meidät tarkastetaan, tahi jos meitä vain epäilläänkään —"
"Niin, siinä tapauksessa ei Rosalla olisi enää mitään iloa koreista helyistään. Hän olisi taivaassa, ennenkuin ehtisit pyyhkäistä nenääsikään."
O'Reillyn muoto synkistyi. "Rosa on vielä heikko. Mahtaisiko hän kestää kaikki vaivat, joihin joudumme, jos — jos lähtisimme täältä?"
"En usko, mutta minä olen tehnyt toisen suunnitelman."
"Niinkö?" O'Reilly katsahti kiihkeästi nuoreen ystäväänsä, jonka neuvokkuudesta hänellä alkoi olla suuret ajatukset, ja etenkin viimeöisen urotyön jälkeen hän oli heti valmis kuulemaan, mitä Jacketilla oli ehdotettavana.
"Minähän olen kertonut sinulle useasti ystävästäni kalakauppiaasta", alkoi Jacket. "Hän on kyllä vain kurja espanjalainen, mutta hänen poikansa on vuoristossa."
"Meikäläisiäkö?" kysyi Johnnie hämmästyneesti.
"Niin. Isällä on jaala, jolla hän tuo sysiä idästä kaksi kertaa kuussa."
Hetken olivat molemmat vaiti ja sitten sanoi O'Reilly viivytellen, ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua ääneen ajatuksensa: "Sinä tarkoitat siis, että — että hän voisi viedä meidät täältä — aluksessaan?"
"Kenties. Hän ei ole mikään paha ihminen, ja hän pitää minusta. Mutta naisia hän ei varmastikaan huoli mukaansa."
"Kuinka paljon hän sitten pitää sinusta?"
"Olemme kuin kaksi varasta."
O'Reilly tuumi hetkisen ja sanoi sitten: "Vie minut hänen luoksensa, mutta muista, että olen veljesi Juan."
Matanzan torilla oli sangen hiljaista ystävysten saapuessa sinne. Oli jo keskipäivä, joten tarjolla olleet elintarpeet olivat jo kauan sitten loppuneet, ja melkein kaikki myyntikojut olivat tyhjät. Joukko nälkiintyneitä 'rauhoitettuja' harhaili niiden välissä etsien syötäväksi kelpaavia jätteitä tahi kerjäten apua myyjiltä, jotka vielä viipyivät torilla. Espanjalaisen tavan mukaan olivat myyntikojut kaikkea muuta kuin puhtaat, ja niistä lähtevä haju oli vastenmielinen nälkäänäkevillekin. Kalamyymälöiden luona, jossa haju oli voimakkain, Jacket pysähtyi tervehtimään erästä kiukkuisen näköistä vanhaa laivuria, jolla oli punainen myssy, väljä pusero ja yhtä väljät housut sekä jaloissa kuitusandaalit.
"Hyvää päivää, kapteeni", huusi hän hilpeästi.
Espanjalainen kohotti päätään ja rypisti julmasti kulmiaan heilauttaen uhkaavasti pitkää ohutteräistä veistään.
"Ahaa! Vai täällä sinä roisto taas maleksit! Korjaa nyt luusi, ennenkuin vetäisen halki pienen ahneen mahasi!" Sanat lausuttiin vihaisella ja käheällä äänellä. Kun Jacket ei hätäillyt, huitoi espanjalainen hänelle suurta nyrkkiään, johon oli kuivunut verta ja suomuja. "Enkö minä vannonut luovuttavani sinut sotilaille, jos vain vielä kerran tulet minua kiusaamaan?"
Tämä vihamielinen vastaanotto ei vaikuttanut Jacketiin vähääkään. Hän hymyili leveästi ja tarkasteli nenäkkään uteliaasti tyhjiä vakkoja. "Missä on minun kalani?" kysyi hän. "Niin totta kuin elän minä pelkään, että olette myönyt sen! Jumalani, minkälainen saituri! Antaisitte varmaankin minun kuolla nälkään, jos saisitte sentin? Onko teillä lainkaan sydäntä?"
"Sinunko kalasi!" ärjäisi laivuri iskien veitsensä raihnaiseen pöytäänsä. "Ei ole haikalaa, joka olisi varastanut niin paljon kaloja kuin sinä. Tulehan vain tänne, niin minä teen sinusta lopun kerta kaikkiaan saadakseni olla hiukan rauhassa. Nälissäsikö? Sinäkö? Ha, ha! Vatsasihan on kuin rumpu!"
"Niin, ja aivan yhtä tyhjä. Olen nälissäni koska teillä on sydän kivestä. Yksi ainoa kala, vain sormenne pituinen. Vain yksi!"
"Ei häntääkään!" huusi mies. "Pitääkö minun ruokkia Matanzan kaikki kapinalliset?"
"Vain yksi pieni kala", vinkui Jacket. "Miguelin tähden, joka taistelee urhoollisesti vuoristossa, ja häpeäksi hänen vanhalle ja saidalle isälleen, joka lihoo minunlaisteni uskollisten isänmaanystävien valituksilla! Täytyykö minun jälleen muistuttaa teitä, että Miguel oli veljeni? Täytyykö minun jälleen kertoa nähneeni nälkää vain sentähden, että hänellä olisi syötävää?"
"Valehtelet!"
"Totta joka sana."
"Häntä et ole milloinkaan nähnytkään."
"Miguel Moriniako? Jolla on arpi niskassa? Idän urhoollisinta poikaako? Kysykää häneltä, tunteeko hän Narciso Villaria. Antakaa nyt minulle kalani! Vai täytyykö minun kuolla tähän silmäinne eteen osoittaakseni olevani nälissäni?"
"Mikä harminkappale!" mutisi laivuri kurkottaen kätensä erääseen vakkaan, josta hän lennätti pöydälle makrillin. "Siinä! Säästin sen sinulle ja jätin Matanzan kunnon emännät ilman. Mutta tämä onkin viimeinen kerta. Jos tulet vielä näkyviini, vetäisen mahasi halki ja lyön suolaa sisääsi."
"Olette aina minun kunnon kapteenini!" huudahti Jacket riemuiten ja sieppasi saaliinsa. "Mihin olisin minä kurja joutunutkaan ilman teitä?" Kääntyen O'Reillyyn, joka oli taampana seurannut tätä teeskenneltyä riitelyä, hän lisäsi: "Kapteeni Morin, tuolla on veljeni Juan, josta olen teille puhunut."
Morin hymyili Johnnielle ja ojensi likaisen kätensä. "Näyttää siltä, että tämä pikku mies osaa puhua tottakin, kun tahtoo. Aloin jo epäillä, olikokaan hänellä veljeä. Semmoinen nallikka!" Hän kumartui lähemmäksi ja kuiskasi: "On parempi antaa hänelle kala, sillä muuten hän varastaa koko korillisen. Mutta hän on suuri valehtelija. Enhän ole vieläkään varma, tunteeko hän Miguelito poikaseni."
"Teillä on siis poika kapinallisten puolella?"
"Niin." Kalastaja katsahti pälyillen ympärilleen. "Hän on isänmaanpetturi pahinta lajia, enkä minä tunnusta häntä enää lapsekseni, mutta hän on urhoollinen poika ja taistelee mielellään. Välistä minä kaipaan häntä niin sanomattomasti."
"Miksi ette mene taistelemaan hänen rinnalleen?" kysyi Jacket.
"Jumala varjelkoon!" Morin nosti kätensä taivasta kohti. "Olen lain kuuliainen kansalainen."
"No niin, mutta me aiomme lähteä takaisin omiemme luo. Pakenemme ja yhdymme jälleen Gomezin armeijaan!" lausui Jacket rauhallisesti.
"S-sh! Mitä puhetta!" Morin hermostui aivan suunniltaan pelosta, että joku olisi kuullut sanat. "Niinkuin Matanzasta voisi kukaan paeta! Miksi sitten tulitte tänne, kun olette niin innostunut tappelemaan?"
"Sanon sen teille", puuttui O'Reilly puheeseen nähtyään mihin suuntaan keskustelu kääntyi. "Meitä on kolme veljestä, me molemmat ja pikku Estevan. Cobon miehet saivat hänet vangiksi ja toivat hänet tänne, ja me tulimme hakemaan häntä."
"Tulitte tänne — tännekö Matanzaan?" ihmetteli vanha Morin epäillen ja kiroili partaansa. "Sepä oli kauniisti tehty. Entä löysittekö hänet?"
"Kyllä. Hänet oli helppo löytää, sillä hän on vaivainen, poika parka."
"Vai niin, vai niin! Kuinka säälittävää!"
"Mutta hän on nyt sairas — aivan kuolemaisillaan, ja —"
"Niin, niin. Nuo ihmisraukat ovat kaikki kuolemaisillaan! Hirveätä kerrassaan."
"Me — "O'Reilly'n ääni värähti hieman, sillä kaikki oli nyt sen varassa, miten Morin suhtautui siihen, mitä hän aikoi nyt sanoa. "Me tahdomme saada hänet täältä pois — meidän täytyy tehdä se, tahi muussa tapauksessa hän kuolee varmasti."
Espanjalainen katsahti puhujaan terävästi, sillä hänestä tuntui, että sanoissa piili jotakin, ja hänen ruskeat kasvonsa synkkenivät.
"Miksi sanotte minulle tämän?" kysyi hän. "Ettekö pelkää, että annan teidät ilmi santarmeille?"
"Tiedän, ettette tee sitä. Teillä on hyvä sydän ja olette pelastanut
Narcison nälkäkuolemasta vain poikanne tähden."
"Entä sitten?"
"Tahdotteko auttaa meitä?"
"Minäkö? Mutta taivaan nimessä, miten?"
"Kätkemällä meidät hiilijaalaanne kun purjehditte täältä."
"Te olette hullu!" Morin silmäili pelokkaasti ympärilleen. "Olen köyhä mies. Nuo kaksi alusta, kalasumppi ja jaala, jolla kuljetan hiiliä, ovat ainoa omaisuuteni. Luuletteko todellakin, että tahtoisin menettää ne ja oman henkeni vielä päällepäätteeksi vain parin muukalaisen takia?"
"Vaara ei olisi kovinkaan suuri."
"Vai niin? Sen seikan tiedän minä ehkä hiukan paremmin."
O'Reilly kumartui lähemmäksi. "Sanoitte olevanne köyhä. Minä maksan hyvin."
Morin mitteli tuota repaleista puhujaa närkästynein silmäyksin eikä näyttänyt kiinnittävän lupaukseen suurtakaan huomiota, minkä tähden O'Reilly otti taskustaan kultarahan, jonka nähdessään laivuri hätkähti.
"Minkälaisia 'rauhoitettuja' te olette?" kysyi hän silmät suurina.
"Minä olen myöskin vain köyhä mies parka, mutta tahdon ostaa pikku veljeni ja itseni vapaiksi."
"Onko teillä montakin tuommoista?"
"On — onhan niitä muutamia; monenkin hiililastin hinta."
"Ja minä kun olen antanut sinulle kalat ilmaiseksi!" huudahti Morin mulkoillen Jacketiin kiukkuisesti. Kultarahan näkeminen oli saattanut hänet aivan ymmälle, ja hän mutisi kauan partaansa.
"Migueliton tähden", pyyteli Jacket. "Caramba, kuinka kovasydäminen isä tuolla pojalla on!"
"Vaiti!" ärähti Morin, ja kääntyen O'Reillyyn hän lisäsi: "Menettelette väärin kiusatessanne köyhää miestä."
"Veljeni Estevan on sairas. Hän on hento ja pieni, kyttyräselkäinen poikanen. Jumala on palkitseva hyvyytenne."
"Ehkä! Mutta mitä te maksatte?"
"Kymmenen tämmöistä kolikkoa — kaikki, mitä minulla on."
"Ei riitä."
O'Reilly tarttui Jacketin käteen ja kääntyi mennäkseen. "Olen hyvin pahoillani", sanoi hän. "Toivoisin voivani tarjota teille enemmän."
Kun he olivat menneet vähän matkaa, huusi Morin harmistuneesti heidän jälkeensä:
"Tulkaa takaisin huomenna, niin keskustelemme järkeväin ihmisten lailla!"
Villarin veljekset tulivat Morinin kalakaupan luo seuraavana päivänä iltapäivällä ja sitten joka päivä, kunnes he vihdoin saivat espanjalaisen voittamaan pelkonsa ja lupaamaan auttaa heitä. Ja ollakseen täysin valmiit lähtemään milloin hyvänsä he tekivät varovasti muutamia ostoksia. He ostivat takin yhtäältä, housut toisaalta ja paidan jostakin kolmannesta paikasta, niin että he saivat kokoon täydellisen pojan puvun.
Rosa kieltäytyi ensin jyrkästi jättämästä uskollisia neekeriystäviään ja alkoi tutustua pakosuunnitelmaan vakavasti vasta sitten, kun O'Reilly oli esittänyt asian Asensiolle ja Evangelinalle ja molemmat olivat kieltäytyneet lähtemästä mukaan. Asensio sanoi olevansa liian sairas kyetäkseen lähtemään ja jäi monin verroin mieluummin sinne, missä hän oli, kun hän vain sai riittävästi rahaa tullakseen toimeen. Ja Evangelina oli samaa mieltä.
Monien suostuttelujen jälkeen alkoi Rosa vihdoin laittautua valmiiksi. Ensin hän käski Evangelinan leikata tukan, pyhyyden loukkaus, joka pusersi tuosta kunnon neekerivaimosta monet huokaukset, kyyneleet ja äänekkäät valitukset, ja sitten hän puki pojan vaatteet ylleen.
Kun hän vihdoin astui O'Reillyn eteen arvosteltavaksi, oli hän niin ujo ja arka ja niin vähän pojan näköinen, että tämä pudisti hymyillen päätään.
"Kultaseni", sanoi hän, "tämä ei käy. Olet aivan liian sievä."
"Mutta odotahan kun panen tuon kamalan kyttyrän selkääni ja tuhrin naamani, niin saat nähdä, kuinka ruma voin olla."
"Ehkä", sanoi O'Reilly epäillen, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat samassa. "Nytpä tiedän", huudahti hän. "Sinä otat jalokivet."
"Minäkö? Miten?"
"Selkääsi, tuohon kyttyrään. Se on kaikista varmin kätköpaikka."
Rosa taputti iloissaan käsiään "Sinäpä sen sanoit. Odotahan hiukan."
Rosa laittoi jalokivet ja korut nopeasti pieneen, lujaan kääröön — Evangelina ja Asensio eivät tienneet vieläkään mitään lippaan sisällöstä — ja kiinnitti sen lujasti selkäänsä takin alle. Saatuaan sen tyydyttävästi paikoilleen hän käski O'Reillyn kääntyä katsomaan. Tämä oli nyt paljon tyytyväisempi; epämuodostuman vaikutus sai hänet aivan hämmästymään, ja opetettuaan Rosalle muutamia miehiselle sukupuolelle ominaisimpia käytöstapoja, hän sanoi valepuvun olevan niin täydellisen kuin voi toivoakin. Kun kasvot oli tuhrittu Evangelinan väriaineella ja pukua hiukan revitty ja liattu, sanoi O'Reilly, että Rosa menisi pojasta missä hyvänsä.
Eräänä pimeänä iltana nuo kolme sanoivat sitten hyvästit Evangelinalle ja Asensiolle ja hiipivät hiljaa kaupungin läpi Pueblo Nuevo nimiselle alueelle. Siellä he poikkesivat rantaa pitkin menevälle tielle ja pysähtyivät vihdoin erään rappeutuneen rakennuksen suojaan, joka oli kerran maailmassa ollut uimahuoneena. Rakennus oli osaksi paalujen varassa ja he ryömivät sen alle seisoen polvia myöten liplattelevissa laineissa. Matanzan valot näkyivät vasemmalta ja Penas Altas-linnoituksen tulet oikealta, mutta suoraan edessäpäin, jossa satama oli, oli aivan autiota ja pimeää. Jonkun ohilipuvan aluksen lyhty vain pilkoitti himmeästi.
Pakolaiset saivat odottaa kauan ja alkoivat jo pelätä, että vanhan Morinin hermot olivat pettäneet yhdennellätoista hetkellä, kun he samassa näkivät veneen ilmestyvän pimeästä. Se tuli lähemmäksi, ja matala ääni kuiskasi:
"Sh! Oletteko siellä?" Soutaja oli Morin itse.
Pian olivat kaikki veneessä, Morin tarttui airoihin ja vene kiiti ulapalle kuin nuoli. "Näkikö teitä kukaan?" kysyi hän.
"Ei."
Hän souti hetkisen aivan ääneti, mutta sanoi sitten: "Tämmöiset hommat eivät miellytä minua lainkaan. Vaara on liian suuri. Ajatella, että minäkin, vanha mies, antaudun tämmöisiin seikkailuihin —"
"Hi, hi!" nauroi Jacket. "Tämähän se vasta hauskaa onkin. Jos Miguelito olisi isänsä laivan kapteeni, olisimme päivänkoitossa Cardenaksessa."
"Milloin lähdette?" kysyi O'Reilly. "Aamun sarastaessa, jos Jumala sallii. Teidän täytyy pysyä koko ajan piilossa ettekä saa hengittääkään. Olen sanonut miehilleni teidän olevan vaimoni sukulaisia — kunnon espanjalaisia, mutta minä epäilen, etteivät he ota oikein uskoakseen puheitani."
"Olette siis enoni?" kysyi Jacket keulasta. "Caramba! Tämä on jo liikaa! Onhan jo kyllin paha, että meitä luullaan espanjalaisiksi, mutta olla tuommoisen kalalle haisevan vanhan saiturin sisaren- tahi veljenpoika on jo liikaa!" Mutta tämmöinen härnäily ei ärsyttänyt enää tuota kunnon kalastajaa. "Nykyään tarkastetaan aluksemme vain ani harvoin", sanoi hän toivehikkaasti, "mutta eihän sitä voi milloinkaan olla aivan varma. Ehkäpä onnistumme livahtamaan tiehemme aivan nuuskijoiden nenän edestä."
Hän souti veneen vanhan jaalan kylkeen, ja matkustajat kiipesivät kannelle. Perässä oli pieni kajuutta, jonka katolla nukkui pari miestä suojellen itseään yökasteelta isonpurjeen laskoksella. Tulijat seurasivat Morinia tuohon pienen pieneen kajuuttaan, jossa tämä varoitti heitä kaameasti kuiskaten:
"Ei äännähdystäkään, muistakaa se! Jos joku tulee laivaan, niin ryömikää lastiruumaan ja kätkeytykää sinne. Tarkastuksen sattuessa —" Hän mutisi jotakin partaansa ja hiipi sitten kannelle sulkien oven visusti.
Kajuutassa oli pilkkopimeä, niin että sisälläolijat eivät tohtineet liikkua askeltakaan peläten herättävänsä katolla nukkuvat merimiehet. Aika kului hitaasti. Jacket haukotteli tiheään ja kiukuteltuaan hetkisen itsekseen hän oikaisihe kajuutan kapealle penkille ja nukahti heti. O'Reilly istahti erääseen nurkkaan ja veti Rosan luoksensa, ja tyttö kyyristyi mukavasti hänen syliinsä painaen päänsä hänen olkapäätään vasten. He olivat nyt ensi kerran todellakin kahdenkesken.
Vaarallinen yritys oli alkanut. Rosa oli nyt kokonaan antautunut hänen johdettavakseen, ja O'Reilly tunsi nyt, kun vaarat vaanivat heitä joka taholla, että tyttö kuului hänelle ehdottomammin ja täydellisemmin kuin milloinkaan ennen, ja hän painoi tämän hellästi povelleen kuiskaillen hänelle lemmen suloisia sanoja ja tunnustaen tunteensa kiihkeämmin kuin hän oli milloinkaan ennen uskaltanut. Oli kuin ympäröivä pimeys olisi liittänyt heidät lujemmin toisiinsa, ja tuntiessaan Rosan sydämen lyönnit omaansa vasten O'Reillyn sieluun tulvahti sanomaton onnentunne.
He kuiskailivat hiljaa, etteivät herättäisi nukkuvaa poikaa, eivätkä huomanneetkaan ajan kulkua. Rosa lepäsi lemmittynsä olkapäätä vasten ja kertoi monien hyväilyjen keskeyttämänä, kuinka katkerasti hän oli sulhoaan ikävöinyt ja kuinka äärettömän onnellinen hän nyt oli. Hetki oli heidän elämänsä onnellisin.
Välistä O'Reilly luuli, että Rosa uinaili, mutta ei ollut milloinkaan varma, sillä tyttö tunsi hänen pienimmänkin liikkeensä ja vastasi hänen huultensa arimpaankin kosketukseen. Yö kului sukkelaan ja heidän mielestään liiankin pian.
Päivän koittaessa Morin herätti väkensä. Kannelta kuului uneliasta mutinaa, paljaiden jalkojen töminää ja väkipyörien kitinää, kun purjeita levitettiin. Keulassa kuului joku hakkaavan puita aamiaisen valmistusta varten. Toinen purjealus teki äänistä päättäen myöskin lähtöä ja eräs kalastajavene, täynnä yön saalista, ankkuroi lähelle. Villarin veljekset tunsivat jaalan rupeavan hiljaa keinumaan ja tiesivät sen suuntaavan kulkunsa sataman suulla olevaa espanjalaista kanuunavenhettä kohti, joka oli siellä vartioimassa juuri tämmöisten yritysten varalta. Hetkisen kuluttua kuului huuto, joka hyppäytti heidän sydämensä kurkkuun. Morin itse vastasi:
"Huomenta, toveri! Oletteko saaneet kiinni noita kirottuja salakuljettajia sitten kuin näin teidät viimeksi? Niinkö? Cayo Romanonko? Kas vain! Ne tulevat yöllä ja menevät yöllä. Jos olisin laivanne peräsimessä, niin minä vannon, että veisin teidät paikkaan, jossa saisitte kiinni koko roistojoukon. Tunnen tarkkaan nämä vedet. Mitäkö kuljetan?" Morin purskahti nauruun. "Senhän kyllä tiedätte — tietysti tykkejä ja ammuksia kapinallisille. Tahdotteko tulla katsomaan?… Eikö?… No kuppi kuumaa ehkä maistuisi näin aamutuimaan?"
O'Reilly tirkisti kajuutan pienestä tuhruisesta ikkunasta ja näki, että jaala lipui juuri panssarilaivan perän ohi, joten hän kavahti kiireesti syrjään.
Vieraanvaraisista sanoistaan huolimatta ei kapteeni Morin poikennut suunnastaan tuumaakaan, vaan viiletti rauhallisesti eteenpäin huudellen silloin tällöin jonkun leikkisän sanan näkymättömälle puhekumppanilleen. Näytti aivan uskomattomalta, että espanjalaiset päästäisivät jaalan menemään ilman mitään muodollista tarkastustakaan, vaikkapa vain lyhemmällekin matkalle, mutta niin oli kuitenkin asianlaita. Järjestys oli kokonaan höltynyt. Espanjalaiset olivat ilmeisesti saaneet kyliänsä noiden pienten alusten tarkastuksesta. Todellakin heidän tapaistaan.
Yksi vaarallinen kohta oli nyt onnellisesti sivuutettu, mutta niitä oli vielä paljon jäljellä, sillä Morinin jaalan saattoi pysäyttää jokainen rannikkoa vartioiva laiva, joita oli lukuisasti itäänpäin mennessä. Siitä huolimatta katsoivat pakolaiset olevansa pelastetut, kun tuskallisessa jännityksessä vietetyn tunnin kuluttua päästiin sataman suusta aavalle merelle.
Morin tempaisi oven auki ja kurkisti hymyillen kajuuttaan. "Hei, te laiskurit!" huusi hän. "Herätkää, sillä Panchon kahvi tuntuu jo kiehuvan, ellei nenäni erehdy."