XXVIII.
MATKAMIEHET PALAAVAT.
Estevanin toipuminen kävi hyvin hitaasti. O'Reillyn Cubitaksesta lähdön jälkeisinä viikkoina hän voimistui päivä päivältä, mutta vain määrättyyn rajaan saakka, jonka yli hän ei näyttänyt kykenevän pääsemään. Sitten alkoivat voimat jälleen vähetä. Norine huomasi sen kyllä heti, mutta meni jonkun aikaa, ennenkuin hän oli varma asiasta. Hän käsitti, että pitkällinen vankinaolo, pahoinpitely, kidutukset, nälkä ja kaikkinainen hoidon puute olivat tukahduttaneet melkein kaiken elämän Estevanin ruumiissa. Kuume näytti kuluttaneen hänet loppuun, ja jokin hiipivä tauti, joka vielä piili hänen elimistössään, näytti kokonaan sammuttaneen tuon kipinän, jota paremman nimen puutteessa sanomme elinvoimaksi.
Estevan totesi myöskin heikontuvansa päivä päivältä, ja oli sangen pahoillaan, sillä hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotakin hyvin ihmeellistä, ja hän vietti enimmät aikansa suloisessa haaveilussa odottaen sopivaa hetkeä, jolloin hän voisi toteuttaa ihanat unelmansa. Hänestä tuntui, että hän oli aina rakastanut Norinea, joka oli varmasti vallannut hänen sydämensä ja kauan ennen kuin hän oli selvinnyt kuumehoureistaan, sillä tullessaan täyteen tajuunsa hän oli jo täydellisesti rakkautensa orja. Alkua hän ei tiennyt, vaan oli astunut pimeydestä häikäisevään kirkkauteen, ja vasta sitten kun hän huomasi jälleen heikontuvansa, hän koetti hillitä tunteitaan, sillä siihen saakka hän ei ollut milloinkaan ajatellut, oliko hänellä oikeutta rakastaa. Tämä oli hyvin vaikeaa ja melkein liian raskas taakka hänen kannettavakseen, mutta yritys osoitti suurta luonteen jaloutta.
Vihdoin oltiin niin pitkällä, ettei hän voinut enää sallia tytön koettaa pettää häntä ja itseään urhoollisesti teeskennellyllä hilpeydellään. Norine oli juuri sanonut hänelle, kuinka joutuin hänen parantumisensa edistyi, mutta Estevan pudisti hymyillen väsynyttä päätään.
"Olkaamme rehelliset", sanoi hän. "Sinä tiedät ja minä tiedän, että heikonnun päivä päivältä."
Norine siisti parhaillaan majaa, johon Estevan oli sijoitettu, ja keskeyttäen työnsä hän kysyi silmät suurina:
"Mitä sinä tuolla tarkoitat?"
"En voi enää lainkaan hyvin, minkä olen tiennyt jo kauan. Sinä tiesit sen myöskin, mutta hyvä sydämesi ei sallinut —"
Norine hypähti riippuverkon luo ja painoi viileän kätensä sairaan otsalle.
"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi hän vakavasti. "Muista, että ilmanala on sinulle sopimaton eikä meillä ole mitään lääkkeitä. Ruokakin on niin kurjaa." Estevanin hymy muuttui surumieliseksi. "Nuo seikat eivät vaikuta kuumeeni jatkumiseen. Jos minussa olisi hivenenkään terveyttä ja elämää jäljellä, niin sinä saisit ne kyllä elpymään, mutta minua kalvaa jokin merkillinen paha, ja — me vain tuhlaamme aikaa."
"Sinä et yksinkertaisesti saa puhua noin", huudahti tyttö ja nähdessään Estevanin hellän katseen hänen äänensä värähti. "Sinä — sinä tuhoat kaikki hyvät saavutuksemme. Oi, jospa olisimme jossakin sellaisessa paikassa, jossa voisin sinua oikein hoitaa!"
"Uskon — mitä sanot. Mutta me olemme nyt täällä, pahaksi onneksi."
"Vien sinut täältä pois", huudahti tyttö.
Estevan taputti hänen kättään rauhoittavasti. "Mahdotonta, Norine. Olet ollut minulle niin ihmeen hyvä, enkä voi sinua kyllin kiittää —" Norine liikahti, mutta Estevan ei hellittänyt hänen kättään, kosketuksen antaessa hänelle rohkeutta jatkaa. "Olen jo kauan aikonut sanoa sinulle jotakin. Tahdotko kuunnella?"
Norinen olemuksessa oli aina jotakin vallitsevaa ja hillitsevää ja hänellä oli ihmeellinen taito ohjata tilanteet mielensä mukaan, mutta nyt hän menetti äkkiä varmuutensa ja hätääntyi aivan suunniltaan.
"Ei nyt!" huudahti hän kalveten hiukan. "Älä rasita suotta itseäsi."
"Olen odottanut jo liian kauan; minun täytyy puhua."
Norine ei voinut kyllin ihmetellä hämminkiään, joka oli vain naisellista heikkoutta, ja mahdollisuus saada kuulla jotakin, jota hän oli kauan odottanut, herpaisi hänet kokonaan.
"Tiedän, kuinka tämä työ sinua kyllästyttää", sanoi Estevan, "ja minä tiedän, että tahtoisit mielelläsi palata omaan elämääsi jälleen."
"Niin?"
"Olet jäänyt tänne vain minun tähteni, eikö totta?" Norine nyökäytti päätään hiukan empien. "Nyt sinun täytyy lakata ajattelemasta minua — ja järjestää kotimatkasi."
Norine loi puhujaan omituisen katseen. "Tätäkö sinä olet niin kauan aikonut minulle sanoa?" kysyi hän.
"Niin."
"Siinäkö kaikki?"
Estevan oli hetkisen vaiti, mutta vastasi sitten viivytellen: "Niin. Minähän tiedän, kuinka tämän kurjuuden, puutteen ja tämän toivottoman taistelun täytyy väsyttää sinua. Sinä et ole kubalainen eikä asiamme ole sinulle kallis. Yhdysvalloista saapuu retkikuntia aina vähän väliä, ja hallituksemme huolehtii kyllä, että pääset turvallisesti ensimmäisellä laivalla, joka lähtee paluumatkalle. Kyllä kait minä aina jotenkin tervehdyn."
Väri oli palautunut Norinen kasvoille, kun hän kumartui riippuverkon ylitse silmät kyynelissä. "Etkö sinä tarvitse, etkö sinä kaipaa minua enää?" kysyi hän.
Estevan käänsi pois väsyneen katseensa peläten sen ilmaisevan hänen toivottoman viheliäisyytensä. "Olet tehnyt kaikki, mitä ylimalkaan voi tehdä. Tahdon, että palaat takaisin omaan maailmaasi ja unhotat —" Samassa antoi tyttö täyden vallan jollekin äkilliselle mielijohteelle, hän kumartui ja kiersi nuoret ja voimakkaat kätensä sairaan ympärille huudahtaen: "Älä ole tuhma. Sinun maailmasi on minunkin maailmani, Estevan rakkaani, enkä minä jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan, kuuletko?"
"Norine!" Estevan ponnistelihe heikosti päästäkseen vapaaksi. "Sinun täytyy —"
Norine nauroi, vaikka silmät olivat kyynelissä. "Kun et sinä tahtonut puhua, niin puhuin minä. Kuinka hullunkurista! Luuletko sinä, Estevan kultaseni, etten tiedä aivan tarkalleen, kuinka suuresti minua rakastat? Olethan sanonut sen minulle tuhatkin kertaa."
"Älä, älä!" huusi Estevan vapisevalla äänellä. "Tämä ei käy laatuun.
Minä en voi sallia sinun — sinun laisesi tytön, jolla on kaikki —"
"Sh!" Norine puristi häntä yhä lujemmin. "Aiot sanoa olevasi köyhä ja ettei sinulla ole mitään, mitä minulle tarjoisit. Juuri niin hienosti ja jalosti aiot nyt käyttäytyä, mutta minä en voi kärsiä niin jaloja ihmisiä. Olen itsekäs, äärettömän itsekäs ja hemmoiteltu, enkä aio antaa ryöstää itseltäni mitään, josta pidän, kaikista vähimmän elämäni onnea. Sinähän rakastat minua, eikö niin?" Estevan kiersi huudahtaen kätensä hänen ympärilleen, ja Norine vastasi hyväilyyn sydämensä koko lämmöllä. "Miksi sitten puhut noin? Enhän — enhän voi jatkaa kosintaani loppumattomiin. Eihän se ole naisellista."
"Olemme aivan mielettömät, aivan järjettömät", virkkoi Estevan hetkisen kuluttua. "Minun on nyt paljon vaikeampi sinusta luopua."
"Sinun ei tarvitsekaan luopua minusta eikä sinun tarvitse kuollakaan.
Minä en salli. Nyt vasta kannattaakin elää."
"Minä — minä tein väärin, kun annoin myöten."
"Minähän se olin, joka annoin myöten. Täytyykö minun nyt sanella kaikki? Etkö sinä aio kysyä? —"
"Kysyä, mitä?"
"Tahdonko mennä naimisiin kanssasi, tietysti."
Estevan meni aivan sanattomaksi, hän katsoi syvälle Norinen silmiin ja sulki silmänsä pudistaen päätään. "Ei niin", kuiskasi hän. "Oi, ei niin —"
"Me menemme naimisiin ja minä vien sinut pois tästä kurjuuden pesästä."
"Mikä onnen hetki!" kuiskasi Estevan. "Oi, jospa olisin terve — Mutta minä en salli sinun mennä naimisiin kuolevan kanssa."
Norine nousi ja hänen kasvonsa säteilivät tarmoa ja päättäväisyyttä. Hän pyyhki kyyneleet silmistään ja järjesti tukkansa näppärin, vaistomaisin ottein katsellen hymyillen riippuverkossa lepäävää nuorukaista. "Palautin sinut elämään aivan kuoleman kidasta. Pelastin henkesi, kun toiset olivat menettäneet kaiken toivon, ja nyt sinä teet juuri niin kuin minä tahdon. Olet minun enkä neuvottele enää —" Hän kääntyi, sillä joku oli avannut oven. Tulija oli eräs hänen englannin kieltä taitava hoidokkinsa, joka toimi jonkinlaisena lähettinä.
"Señorita", sanoi mies hymyillen niin että valkoiset hampaat loistivat. "Meillä on nyt toinenkin sairas, ettekä te voi arvatakaan, kuka. Tuo amerikkalainen, El Demonio —"
"Herra Branch?"
"Sama juuri. Hän on juuri tullut rintamalta."
"Onko hän sairas vai haavoittunut?"
"Hän sai kuulan käsivarteensa. Saavuttuaan hän kysyi heti Señoritaamme."
"Tietysti. Tulen heti." Kun lähetti oli mennyt, kumartui Norine ja painoi kiihkeän suudelman Estevanin huulille. "Muista, että sinun täytyy nyt totella minua", sanoi hän ja kiiruhti tiehensä ruohoista kujaa pitkin.
Branch odotteli Norinen tuloa ja hänen toinen kätensä oli kaulan ympärille kiinnitetyssä kantosilmukassa. Hän katsahti ylös tytön lähestyessä, mutta tämä tuskin tunsi hänet, niin muuttunut hän oli.
Leslie oli lihonut. Päivän paahtamien kasvojen väri oli raikas, lihakset olivat kimmoiset ja silmät kirkkaat.
"Halloo, Norine!" huusi hän. "Ne osuivat minuun vihdoinkin."
Norine pysähtyi hämmästyneenä. "Leslie! Oletko pahoinkin haavoittunut? Pelästyin jo aivan pahanpäiväisesti."
"Juuri parahiksi, että Lopez lähetti minut tänne."
"Onko kättäsi hoidettu?"
"Ei. En antanut noiden kömpelösormisten välskärein peukaloida sitä. He olisivat heti katkaisseet sen olkapäätä myöten, enkä minä luota heihin."
"Katsotaanpa, minkä näköinen se on."
Mutta Leslie kohautti vain olkapäitään. "Se tuntuu olevan nyt oikein hyvä eikä vaivaa minua lainkaan. Tahdoinkin vain saada nähdä sinut —"
"Älä millään muotoa laiminlyö haavaasi; siihenhän voi —"
"Kylläpä sinä olet pulskan näköinen", keskeytti Leslie. "Sinuahan katselee mieluummin kuin herkullista päivällispöytää."
"Entä sinä!" Norine katseli häntä arvostelevasti. "Olethan kuin toinen mies."
"Varmasti! Kuulepas tätä." Hän löi rintaansa. "Parempia keuhkoja ei ole koko Amerikan valtakunnassakaan. Ulkoilman ansiota kaikki."
"Kuinka ikävää, että sinun piti haavoittua juuri tervehdyttyäsi. Mutta sinähän oletkin aina niin mielettömän uhkarohkea. Katsotaanpa nyt haavaasi", ja Leslien vastustelusta huolimatta Norine työnsi hänet majaansa.
"Sitä ei todellakaan lainkaan pakota", vakuutti Leslie. "Se on vain vähäpätöinen naarmu."
"Tietysti sanot niin. Istu."
"Älä nyt vaivaudu suotta, ellei sinua haluta —"
"Mutta minä haluan. Ellet ole hiljaa, haetan välskärin tänne!"
"Välskäreitä en voi sietää. Heidän repostelunsa aiheuttaa vain kylmänvihat."
"Ole sitten siivolla." Norine painoi potilaansa tuolille ja irroitti käden silmukasta. Sitten hän purki näppärästi siteet Leslien vastusteluista huolimatta. Tämän kasvojen ilmeestä Norine sai sen käsityksen, että hänen kosketuksensa aiheutti kovia tuskia, mutta kun viimeinen side heltisi, katsahti hän ylös ihmeissään.
"Leslie!" huudahti hän; "mitä maailmassa —?"
"Niin, niin! Miksi olit niin itsepäinen?" mutisi tämä. "Minähän sanoin sinulle, että se oli aivan vähäpätöinen." Hän koetti katsoa tyttöä silmiin, mutta painoi sitten katseensa maahan.
Molemmat olivat hetkisen vaiti ja sitten Norine kysyi uteliaasti: "Mitä tämä oikein merkitsee? On parasta, että teet nyt täyden tunnustuksen."
Branch nieleskeli hetkisen ja sanoi sitten: "Niin — niinhän minä aionkin. Nyt ehkä ymmärrät, miksi en tahtonut mennä lääkärille: minä — minä ammuin haavan itse. Ethän sano sitä kenellekään?"
"Minä en oikein ymmärrä —"
"Olen hirveässä pulassa. Tahdoin päästä pois rintamalta eikä muuta keinoa ollut. Tarkoitukseni oli ampua kuula suoraan lävitseni ja minä koetin kolmesti, mutta en osunut."
"Et osunut? Miten niin?"
Branch pyyhkäisi hien otsaltaan. "Suljin silmäni, kun painoin liipasinta — pelkäsin."
Norinen täytyi istua. Hän tuijotti ihmeissään tuohon onnettoman näköiseen puhujaan. "Pelkäsit! Sinä, El Demonio! Ethän sinä pelkää mitään."
"Uskotko sinäkin niin, sanohan? Minä pelkään omaa varjoanikin ja olen aina pelännyt, enkä minä ole ollut milloinkaan urhoollinen. Lääkärit sanoivat minun kuolevan pian, ja minä säikähdin niin, että päätin koettaa tehdä lopun kaikesta mahdollisimman pian. En voinut sietää ajatustakaan, että minun täytyisi kuolla hitaasti, noin tuuma tuumalta, mutta Jumalani, kuinka minua peloitti lähteä taisteluun. Olin koko ajan ihan sokea pelosta, eikä se ole siitä muuttunut. Kun vain näenkään kiväärin, värisen, ja jokainen laukaus saa minut hätkähtämään. Jumalani, kuinka olenkaan kärsinyt. Ensimmäisessä taistelussa minä menetin malttini kokonaan — olin aivan järjiltäni pelosta. En tiennyt, missä olin ja mitä ympärilläni tapahtui, ja kun minulle sitten hurrattiin kuin sankarille ainakin, luulin toverien laskevan leikkiä. Olin aivan, varma, että kaikkien oli täytynyt nähdä, kuinka peloissani olin. Myöhemmin kyllä huomasin, että petin heitä, ja minua alkoi hävettää. Minun täytyi sitten pakostakin pitää huolta maineestani tahi joutua naurunalaiseksi. Mutta se oli viedä minulta hengen."
"Jos puhut nyt totta, niin et ole lainkaan semmoinen pelkuri kuin luulottelet", sanoi Norine.
"Olen kylläkin. Odotahan! Ennenkuin tiesinkään, olin saavuttanut suuren maineen, jota minun oli sitten ylläpidettävä." Puhuja huokasi raskaasti. "Niin kauanhan se aina kävi laatuun, kun olin sairas, mutta kun aloin tervehtyä —" Branch loi Norineen epätoivoisen katseen ja muutti ääntään. "Kerronpa sinulle, mikä minut paransi. Pelko! Nuo keuhkoihini pesiytyneet täit tukehtuivat, sillä minä en tohtinut hengittääkään, jos jokin espanjalainen oli kilometrin päässä, ja eräänä kauniina päivänä minä huomasin, etten voinut rykiä, vaikka kuinka olisin koettanut. Vahvistuin, nukuin hyvin ja söin. Sitä ruokahalua! Hotkaisin annokseni parissa silmänräpäyksessä ja kerjäsin lisää ja varastin tovereiltani. Tulin iloisemmaksi ja elämä alkoi näyttää niin ihanalta ja ruusuiselta. En tahtonut enää kuolla — enkä ole oikeastaan milloinkaan tahtonut, paitsi kun halusin petkuttaa noita keuhkojani kaluavia täitä, ymmärräthän? Minua aivan hirvitti ajatellakin, kuinka uhkarohkea olin ollut. Olla vahva, terve ja kivuista vapaa, voida syödä ruokansa villieläimen ahneudella ja kyetä ilolla tekemään raskastakin työtä — tuo kaikki oli minulle jotakin aivan uutta ja ihmeellistä. Olin kuin juovuksissa ilosta enkä voinut sietää ajatusta, että saatoin milloin tahansa saada kuulan kallooni, joutua raajarikoksi ja tulla jälleen tuommoiseksi säälittäväksi raukaksi, joka olin ollut. Pelkoni kiihtyi moninkertaiseksi, sillä nyt minulla oli paljon enemmän menetettävää. Sinähän ymmärrät? Minun täytyi pakottamalla pakottaa itseni tuohon hurjaan uhkarohkeuteen, johon toverini olivat tottuneet — tosin aivan luonnollista ylpeyttä — mutta kun olin yksinäni, häpesin sanomattomasti. Ryömin vatsallani ja kätkeysin tiheikköihin kuin käärme koloonsa."
"Kuinka — hullunkurista!" huudahti Norine.
"Sinulla on ylimalkaan kirotun omituiset käsitykset huumorista!" purskahti Branch entiseen ärtyiseen tapaansa.
"Ja sitten sinä ammuit itseäsi?"
"Niin! Suoriutuakseni leikistä mahdollisimman kivuttomasti koetin valikoida hyvän paikan, joka ei olisi niin vaarallinenkaan, mutta ihmisruumiissa ei ole semmoista kohtaa. Joka tuuma on tarpeellinen. Ajattelin ampua jalkaani, mutta jalkani ovat täynnä luita, ja minä näin hengessäni, että kävelin koko loppuikäni kainalosauvojen varassa."
"Miksi et eronnut armeijasta? Eihän sinua otettukaan palvelukseen laillisessa järjestyksessä, joten olisit varmasti saanut eron, jos olisit tahtonut."
Branch nyökäytti päätään. "Ajattelin kyllä sitäkin, — mutta olen saavuttanut maineen, josta en halua luopua ja josta olen, kumma kyllä, äärettömän ylpeä. Ajattelin, että jos kaadun taistelussa, surraan minua sankarina ja saatetaan haudan lepoon liehuvin lipuin. Tahdon kertoa lapsilleni, jos sellaisia joskus saan, mikä kuuluisa sankari olen ollut ja kuinka urhoollisesti olen taistellut Kuban itsenäisyyden puolesta. Minun täytyy valehdella lapsilleni kuin varas! Nyt siis ymmärrät, miksi en tarvitse lääkäriä. Maailmassa on vain yksi, jota ikävöin ja kaipaan — ja se on — koti." Leslie huokasi raskaasti. "Olen aivan sairas koti-ikävästä."
"Niin minäkin", sanoi Norine lämmöllä. "Luulen ymmärtäväni, miltä sinusta tuntuu, enkä voi moittia sinua, että tahdot elää, kun olet saanut kokea, kuinka ihanaa elämä on."
"Jos O'Reilly olisi ollut luonani, olisin luultavasti päässyt paljon helpommalla, sillä hän ymmärsi tilani. Minä — minä en lähde enää milloinkaan rintamalle — en, vaikka tapettaisiin. Oletko kuullut mitään Johnniesta?"
"En sanaakaan. Kuba on niellyt hänet kokonaan. Oi, Leslie, tämä on julma maa. Se vie kaikki parhaimmat ja nuorimmat. Minä — minä en tahdo enää olla täällä."
Leslie hymyili surullisesti. "Täällä olen kuitenkin tervehtynyt, mutta siitä huolimatta minä oleskelen mieluummin paikassa, jossa voin pestä itseni milloin haluan ja pitää muitakin vaatteita kuin vain purjekangasalushousuja. Olen kyllästynyt sotaan; toivon, että jokin konstaapeli ilmestyisi seisauttamaan liikenteen ja auttaisi minut kadun yli. Haluan istahtaa mukavasti hyvään aamiaispöytään, tarttua sanomalehteen ja iskeä pari munaa kuonooni. Tuota kaikkea kaipaan niin sanomattomasti."
Norine kaatoi vettä maljaan ja pesi haavan ja kääri sitten puhtaan siteen käsivarren ympärille. Branch katseli häntä koko ajan levottomasti ja rypisteli otsaansa, kun haavaan koskettiin. Vihdoin hän kysyi pelokkaasti: "Onko se ajettunut?"
"Ei."
"No hyvä! Olisipa ollut todellakin onnetonta, jos olisin saanut verenmyrkytyksen kaiken lisäksi."
Norine hämmästytti potilaansa kysymällä hajamielisesti:
"Leslie, onko täällä ketään, joka voisi toimittaa vihkimisen?"
"Mitä? Tietysti." Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä ja hän huudahti: "Norine! Tarkoitatko täyttä totta?"
"En puhu sinusta. En huolisi sinua miehekseni."
"Miksi et? Olenhan aivan terve —"
"Ole hyvä ja vastaa kysymykseeni."
Leslie painautui takaisin tuoliinsa. "Tohdinpa melkein vannoakin, että joku kubalainen esikuntaupseeri voisi toimittaa toimituksen jotakuinkin hyvin."
"Ei kelpaa."
"Kuka täällä sitten menee naimisiin?"
"Minä."
Branch hypähti seisoalleen suu auki. "Sinäkö? Mitä joutavia!" Kun Norine nyökäytti päätään, synkistyi hän. "Kuka hän on? Jokin rasvainen kubalainen varmaankin."
"Estevan parkahan se on."
"'Estevan parka'! Kaikkihan ne ovat parkoja ja sitäpaitsi rutiköyhiä.
Hän kosi sinua vain saadakseen rahasi."
"Hän ei kosinut, vaan minä. Hän on — kuolemaisillaan, Leslie." Norine vaikeni ja lisäsi hetken päästä: "Menen hänen kanssaan naimisiin ja vien hänet kotiini, jossa voin hoitaa hänet terveeksi."
"Mitähän O'Reilly sanonee?"
"Pelkään, ettemme näe O'Reillyä enää milloinkaan. Kuba on niellyt hänet ja nielee pian Estevaninkin — minun sydämeni aivan pakahtuu — pelkään tätä saarta."
"Rakastatko niin suuresti tuota Estevania?"
Norine katsoi häneen ja noiden sinisilmien syvyydestä Branch luki vastauksen kysymykseensä. "No niin, asiahan on sitten selvä", huokasi hän. "Täällä pitäisi olla jonkinlainen oikeusministeri, ja minä olen kuullut, että hän on oikeutettu toimittamaan kaikki tämmöiset toimitukset. Hänet löydämme pian."
Sattuikin niin onnellisesti, että presidentti ja melkein koko väliaikainen hallitus olivat Cubitaksessa, ja Norine ja Leslie menivät suoraan ensinmainitun puheille, joka oli heti valmis kaikin tavoin palvelemaan maansa kunnioitettua vierasta ja tämän huimapäistä maanmiestä, liikanimeltä El Demonio. Oikeusministeri haettiin joutuin paikalle, ja hän asettui heti mielihyvällä Norinen käytettäväksi sanoen koettavansa parastaan, vaikka hän ei ollut vielä milloinkaan toimittanut avioliittoon vihkimistä. Uutinen levisi kulovalkean nopeudella ja pian oli koko leiri jalkeilla, ja kun Norine poistui hallitustalosta, tervehdittiin häntä raikuvilla hurraahuudoilla. Naiset nyökyttelivät hänelle hymyillen päätään, repaleiset soturit heiluttivat leveälierisiä hattujaan ja lapset juoksivat ilakoiden hänen ympärillään. Tämä tunkeileva tuttavallisuus oli kyllä kiusallista, mutta samalla hyvin liikuttavaakin, sillä jokainen hymyily kuvasti vilpitöntä ihailua, rakkautta ja hyväntahtoisuutta. Norinea sekä itketti että nauratti, kun hän syöksyi läähättäen Estevanin majaan jättäen Branchin odottamaan ulkopuolelle.
Nähdessään hänet Estevan huudahti hiljaa ilosta. "Sinäkö armaani? Olen maannut koko ajan aivan onnen huumaamana. Maailma on kirkastunut, ja minä kuulen ihmisten nauravan. Mikä ihmeellinen muutos! Entä miten on El Demonio'n laita?"
"Hän voi hyvin ja tahtoo nähdä sinut, mutta ensin — olen järjestänyt kaikki valmiiksi! Presidentti on seurueineen läsnä vihkimätilaisuudessa."
Estevan oli kuin kivettynyt kyynärpäidensä varaan. "Mitä sinä olet oikein järjestänyt?" kysyi hän tiukasti.
"Sh-h!" Norine painoi sormen huulilleen. "Tasavallan vieras menee tänään naimisiin. Ylhäisimmät arvohenkilöt, raharuhtinaat ja kaikki viranomaiset ovat liikkeellä hänen kunniakseen. Juhlatilaisuutta varten pestään ja lainaillaan puhtaita paitoja kuumeisella kiireellä. Oikeusministerillä on säästössä uudet saappaat, jotka hän on luvannut vetää jalkoihinsa satoi tahi paistoi."
"Norine! Oi rakas Norine!" valitti sairas. "En voi sallia sinun tehdä tätä mieletöntä tekoa. Ajattelehan toki. Olen haudan partaalla —"
"Tämä tekee sinut terveeksi. Lähdemme täältä kun ensimmäinen retkikunta saapuu."
Mutta Estevan vastusteli yhä. "Ei, ei! Minulla ei ole mitään sinulle antaa. Olen kerjäläistäkin köyhempi."
"Mutta minulla on kylliksi, Jumalan kiitos. Olen upporikas, vaikka en ole puhunut sinulle siitä mitään, Estevan, eikä minun olisi tarvinnut tulla Kubaan, se oli vain tuommoinen edesvastuuttoman ja hemmoitellun naisen päähänpisto. Annoin suunnattoman summan New Yorkin Kuban seuralle ja siten pääsin tänne."
"Et ole siis ammattiammattisairaanhoitajatar?"
"Oi, en, kultaseni! Paitsi silloin kun minua huvittaa."
"Miten kummallista!" Sairas oli hämmästynyt, mutta pudisti päätään hetkisen kuluttua. "Minun täytyy sanoa, vaikka se onkin vaikeaa, etten tiedä, rakastatko minua todellakin vai onko säälittävä tilani niin liikuttanut jalon sydämesi. Olet saanut selville sydämeni salaisuuden ja toivot ehkä täten voivasi parantaa minut terveeksi. Onko niin?"
"Ei, ei! Olen itsekäs ja minun täytyy saada, mitä tahdon. Ja minä tahdoin sinut. Niin että älä väittele suotta." Norine kietoi kätensä hellästi Estevanin hennon vartalon ympärille. "Sinun täytyy tulla terveeksi — tahi muutoin kuolen minäkin."
"Minulla ei ole voimaa kieltäytyä", huokasi Estevan. "Mutta kuitenkin, miten hennon jättää Kuban? Millä oikeudella minä voin omistaa tämän onnen ja jättää Rosan —?"
Tätä Norine juuri pelkäsikin, kysymystä, johon hän ei voinut vastata.
Hänellä ei ollut rohkeutta keskustella siitä, eikä hän yrittänytkään.
Sensijaan sanoi hän, painaen sairaan hellästi tyynyjen varaan:
"Leslie odottaa tuolla ulkona saadakseen toivottaa sinulle onnea ja pikaista tervehtymistä. Pyydänkö hänet sisään?"
Norine astui ovelle ehtien parhaiksi näkemään Leslien kiiruhtavan joutuin ja ilmeisesti hyvin kiihdyksissä tiehensä. Tyttö katsoi hänen jälkeensä hämmästyneesti ja närkästyneestikin ja aikoi juuri huutaa häntä tulemaan takaisin, mutta hillitsi itsensä, sillä samassa hän näki, mikä oli aiheuttanut Leslien äkillisen lähdön. Majojen välitse luikertavan kujan päässä näkyi pieni ryhmä, joka läheni hitaasti, ja vielä Norinen katsoessa tuo ryhmä suureni nopeasti, sillä miehiä, naisia ja lapsia kiiruhti joka taholta paikalle heittäen askareensa. Tulijoita oli kolme, eräs mies ja kaksi poikaa, jotka kävelivät hitaasti ja laahustaen kuin pitkästä matkasta väsyneet.
Norine totesi heti, etteivät tulijat olleet Cubitaksen asukkaita, vaan uupumuksesta nääntymäisillään olevia "rauhoitettuja". Hän näki Branchin porhaltavan äkkiä täyteen juoksuun, kuuli tämän huudahtavan jotakin ja näki kyynelten kohotessa silmiin tämän syleilevän kiihkeästi tulijoista pisintä. Joukko tiheni ja ympäröi heidät kokonaan.
"Estevan!" huudahti Norine äänellä, jota hän tuskin itsekään tunsi, ja peräytyi oviaukkoon painaen kädellään kiivaasti sykkivää sydäntään. "Estevan! Katso! Et arvaa, kuka on juuri saapunut? Leslie on mennyt —." Hän koetti terästää näköään pudistamalla päätään, ja hänen kielensä alkoi aivan sammaltaa kiihkosta. "Nyt ne tulevat! Jumalani! O-O'Reilly!"
Estevan ponnisti kaikki voimansa ja pääsi riippuverkosta. "Rosa!" huusi hän minkä jaksoi. "Rosa!"
Norine kiiruhti häntä tukemaan, sillä muuten hän olisi kaatunut, ja Estevan repi ja riuhtoi kuin vimmattu päästäkseen irti tytön lujasta otteesta. "Toiko hän Rosan mukanaan? Onko Rosa täällä? Miksi et vastaa minulle, Rosa —?" Estevan alkoi mutista käsittämättömiä sanoja ja hurjistui niin, ettei Norine tahtonut jaksaa hallita häntä, ja kirkkaaseen oviaukkoon tuijottava katse aivan liekehti kiihtymyksestä. Norinesta tuntui, että tuo jännitys saada tietää miten Rosan oli käynyt, oli viemäisillään Estevanin hengen.
Ulkoa kuului liikettä ja äänten sorinaa. Joukko oli lähellä. Estevan vaikeni ja tarttui lujasti Norinen ranteisiin polttavilla ja luisevilla käsillään. Hän kumartui eteenpäin ja hänen koko sielunsa näytti keskittyvän hänen kuumeisten silmäinsä jännittyneeseen katseeseen.
Oviaukko hämärtyi ja kynnykselle ilmestyi eräs paljasjalkainen mies, joka oli repaleinen kuin linnunpelätin. Housut olivat aivan hajoamistilassa, piikkipensaat olivat repineet rikki takin ja paidan, niin että paljas rinta näkyi; parta ja hiukset olivat ruokkoamattomat ja takkuiset, ja koko tuo savessa ja liejussa ryvettynyt puku todisti monesta vaivalloisesta taipaleesta.
Tulija oli O'Reilly.
Hän katseli silmiään räpytellen hämärään majaan, ja sitten hän kääntyi ja otti kädestä hentoa, kyttyräselkäistä poikaa, jonka kasvot olivat melkein yhtä tummat kuin mulatin. Käsi kädessä he astuivat sisään, ja vielä kerran Estevan huudahti ikävöivän sydämensä koko kiihkeydellä: "Rosa!" Hän ojensi vapisevat, kaipaavat kätensä ja tuo kyttyräselkäinen poikanen heittäytyi hänen syliinsä.
Hämmästyksen mykistämänä ja kyynelten sokaisemana Norine huomasi tuijottavansa O'Reillyn kasvoihin ja kuuli tämän sanovan:
"Sanoinhan sinulle, että pelastaisin hänet."
Seuraavassa silmänräpäyksessä Norine nojasi hänen rintaansa vasten ilosta itkien.