XXIX.
MITÄ TAPAHTUI AURINGON LASKIESSA.
Uutinen O'Reillyn paluusta herätti suunnatonta huomiota ja hänen kertomuksensa Rosan pelastuksesta keskeytettiin tuhkatiheään. Keskeytykset kävivät lopulta niin häiritseviksi, että Norine, peläten hoidokkinsa rasittuvan liiaksi, karkoitti O'Reillyn vieraat ja vei tämän ja Branchin omaan majaansa jättäen sisarukset kahdenkesken. Norinen majassa O'Reilly sitten lopetti tärkeimpien tapahtumien ja seikkailujensa selostuksen. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä, mutta hänen molemmat ystävänsä eivät välittäneet siitä rahtuakaan; he olivat aivan hassuja ilosta hänen paluunsa johdosta ja kohtelivat häntä kuin kuolleista noussutta, niin että hänen täytyi kertoa kaikki alusta loppuun saakka. Hän kertoi vaarallisesta matkastaan länteen, tulosta Matanzaan ja siellä näkemästään sanomattomasta kurjuudesta, ja kun hän kuvaili, miten hän oli vihdoinkin löytänyt Rosan, olivat kuulijain silmät kyynelissä. Kertomusta paosta he kuuntelivat melkein hengittämättä.
"Pakomme kävi oikeastaan naurettavan helposti", sanoi hän, "sillä meillä oli aina hyvä onni, oikea irlantilainen onni. Olen varma, että kapteeni Morin epäili Rosan olevan tytön, mutta hän oli aivan hurmaantunut Jacketiin ja oli kärsivällinen hänen tähtensä. Tuota poikaa saamme kiittää kaikesta, hän on kerrassaan ihmeellinen. Lahjoin Morinin rahalla, mutta raha ei vaikuttanut sitä, että hän toi meidät Turiguanoon saakka, vaan Jacket. Hän vei meidät maihin yöllä Moron trochan tällä puolella, ja sen jälkeen olemme tarponeet soissa kainaloita myöten, tunkeutuneet viidakkojen läpi ja pureskelleet puunkuorta — ja nyt olemme täällä." Johnnie huokasi syvään helpotuksesta.
"Mistä sinä sait rahaa vuokrataksesi kuunareita ja lahjoaksesi kapteeneita?" kysyi Branch: "Silloin kun tunsin sinut, olit aivan 'pankki'."
Epäröityään hetkisen O'Reilly kuiskasi: "Löysimme Varonan aarteen."
Norine huudahti: "Don Estevanin aarteenko?"
"Niin juuri. Se oli kaivossa, kuten nuori Estevan meille sanoikin."
"Johnnie! Sinä ilkeä mies!" huudahti tyttö. "Sinähän lupasit —"
"Kyllä sinä saat vieläkin auttaa kaivamisessa", nauroi O'Reilly. "Emme voineet tuoda kaikkea mukanamme; otimme vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin vaatteemme kestivät. Loput —"
"Odota, odota nyt hiukan, hyvä mies!" vaikeroi Branch pidellen päätään. "'Vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin vaatteet kestivät?' Tuhat tulimmainen! Niinkuin yksi puku ei kestäisi kantaa maailman kaikki rahat. Uneksinko minä? Rahaa! En ole nähnyt vanhaa, kunnon dollaria sitten kun vedin pitkät housut jalkoihini. Miltä raha näyttää? Onko se pyöreä vai —?"
Johnnie otti taskustaan kourallisen kultarahoja.
Branchin silmät työntyivät ulospäin, ja hän otti kunnioittavasti yhden kolikon hyppysiinsä, koetteli huolellisesti sen painoa ja lopuksi suuteli sitä. Sitten hän hieroi sitä poskeaan vasten ja hiuksiinsa ja pisti sen hampaidensa väliin ja puri.
"Se on oikea!" huudahti hän. "Näytäpäs nyt niitä jalokiviä."
"Ne ovat Rosan hallussa, kätkettyinä hänen kyttyräänsä. Selkäkyttyrät tuottavat onnea, kuten tiedätte, ja hänen on miljoonien arvoinen."
"Tämähän muistuttaa aivan 'Arabian öiden' ihania satuja", kuiskasi
Norine.
"Se muistuttaa —" Branch vaikeni ja nyökäytti tytölle varoittavasti päätään. "En usko sanaakaan kaikesta tästä, ja on parasta, ettet sinäkään usko. Johnnie keksi koko jutun purjehdusmatkallaan. Maailmassa ei ole ensinnäkään killinkiäkään enää; rahapajat on pantu kiinni. Jos minä kirjoittaisin tuommoisen merimiesjutun, niin —"
"Uskomatontahan se on", myönteli Johnnie. "Tuon Aladdinin luolan löysin joka tapauksessa, mutta" — hän kalpeni ja liikahti levottomasti — "mutta tuo löytö oli tuhota meidät kaikki. En ole kertonut vielä kaikkea; olette kuulleet vain puolet."
Ja toisten kuunnellessa hämmästyksestä kivettyneinä ja korviaan epäillen hän selosti tuon La Cumbren laella vietetyn unohtumattoman yön tapahtumat; kuinka Cobo hiipi paikalle ja joutui ansaan, ja miten Jacket yllätti tuon murhamiehen tämän polvistuessa kaivoon kurkistamaan ja iski veitsensä hänen selkäänsä.
Kun Johnnie oli lopettanut, olivat kaikki hiljaa pitkän tovin. Sitten Norine lausui värähtelevällä äänellä: "Sitä poikaa! Sitä siunattua poikaa!"
Branch kuiskasi heikosti: "Kaatakaa vettä päälleni, tahi muuten menehdyn. Minä — sinä —" Kun hän ei keksinyt sopivia sanoja tunteitaan tulkitakseen, turvautui hän mielihuudahdukseensa ja hihkaisi: "No, tuhat tulimmainen!"
"Kaikki on todellakin niin satumaista", hymyili O'Reilly, "mutta kysykää Rosalta tahi Jacketilta; poika on aivan räjähtämäisillään halusta saada kertoa seikkailujaan. Hän oli jo aivan kuolla, kun hän ei voinut kerskua urotöistään kapteeni Morinille, ja nyt ei häntä hillitse kukaan. Pelkään hänen lörpöttelevän jotakin aarteesta kaikista varoituksista huolimatta. Nuo jalokivet houkuttelevat, enkä voi olla rauhallinen ennenkuin ne ovat varmassa tallessa jonkun pankin lujassa kassaholvissa. Nyt olen siis kertonut kaikki ja nyt on teidän vuoronne. Olen aivan kuolemaisillani uutisten nälkään. Jutelkaa itsestänne, Estevanista ja kaikista. Luulin hänen olevan jo aivan terveen. Mikä häntä vaivaa?"
"Oi, Johnnie!" alkoi Norine. "Hän on hyvin sairas, eikä parantuminen edisty enää lainkaan." Äänessä oli jotakin, joka sai O'Reillyn katsomaan Norineen tutkivasti. Branch nyökytteli päätään ja viittoi merkitsevästi ja tyttö tunnusti punastuen: "Niin! Sinähän sanoit, Johnnie, että rakastuisin johonkin köyhään vaivaispoloiseen. Olen hyvin onnellinen ja samalla — hyvin murheellinen."
"Mitä joutavia! Hän on kaukana köyhästä ja vaivaisesta", oikaisi Leslie. "Hän omistaa puolet kyttyrällisestä timantteja ja kullan täyteisestä kaivosta, kuten muinoin parooni Münchhausen. Nyt on kiima-aika Kubassa kiihkeimmillään, Johnnie; Norine kosi häntä ja tuo poika parka oli jo liian pitkällä voidakseen kieltäytyä. Tulit juuri paraiksi estämään ajattelemattoman avioliiton."
"Onko se totta?" Kun Norine vastasi myöntävästi, tarttui Johnnie hänen molempiin käsiinsä. "Olen niin iloinen — niin iloinen."
Kyyneleet tulvahtivat tytön silmiin ja hänen äänensä sortui, kun hän huudahti: "Auta minua, Johnnie! Auta minua saamaan hänet kotiin —"
O'Reilly taputti hänen käsiään lohduttavasti ja hänen sydämellinen lupauksensa sai tytön tyyntymään.
"Tietysti minä autan. Viemme hänet ja Rosan mukanamme sinne, jossa he voivat unhottaa Kuban ja kaikki kärsimykset, jotka se on heille saattanut. Teemme Estevanin terveeksi, niin että älä yhtään sure. Mutta asiasta toiseen. Rosa tarvitsee ruokaa ja vaatteita, ja samoin minäkin."
Kulkiessaan kujaa pitkin he näkivät Jacketin kiihkeästi kuuntelevan miesjoukon keskellä. Hetki oli pojan, joka tiesi käyttää sitä täysin hyväkseen, ja paisuen ylpeydestä hän tuprutteli nautinnolla miehiltä saamaansa suurta mustaa sikaria.
"En liioittele ollenkaan", kuului hän sanovan. "O'Reilly voi todistaa, että tapoin Cobon yksin ja kenenkään avutta. Mies hävisi yhtäkkiä ja koko Matanza on ymmällään. Tässä on käsi, joka iski, ja tämän puukon terä on vieläkin tuon murhamiehen veressä. Tätä veistä säilytetään vielä Havannan museossa, johon minulle laitetaan muistopatsaskin." Jacket huomasi O'Reillyn ja huusi häntä nimeltä. "Sano näille kunnon miehille, kuka tappoi Cobon. Eikö se ollut Narciso Villar?"
"Olipa hyvinkin", hymyili O'Reilly. "Niin, Cobo on kuollut."
Joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, ja miehet pakkautuivat tiheämmin Jacketin ympärille; veitsi kulki kädestä käteen. Epäilijät vaikenivat ja poika paisui silminnähtävästi. Hän aivan hypähteli kaikkien ihailevien katseiden vaikutuksesta, ja kun O'Reilly oli päässyt äänen kuulumattomiin, jatkoi hän kuvaustaan:
"Jumalani, minkälainen nujakka se oli. Aivan noiden muinaisaikojen gladiaattoriottelujen kaltainen, joista olette kuulleet kerrottavan. Mies oli kyllä urhoollinen, sitä ei taida kieltää, ja rohkea kuin kymmenen miestä — kuin vihainen sonni, mutta minä —! Olin kerrassaan oivallinen, suurenmoinen, kaiken arvostelun yläpuolella! Cobo ähki, karjui ja ruikutti; hän hyökkäili niin että multa pöllysi pilviin, mutta minä olin banderillero, picador ja matadori, kaikki yhdellä kertaa. Olin täällä, olin tuolla ja kaikkialla yhtäaikaa; liikuin niin nopeasti, ettei silmä voinut minua erottaa." Jacket säesti kertomustaan notkeilla ponnahduksilla ja hypyillä puoleen ja toiseen. "Hänen julma maineensa hirvitti minua kyllä ensin, mutta se antoi minulle rohkeuttakin. Muistelin urhoollisia miehiämme ja noita viattomia naisia ja lapsia, jotka hän on murhannut, ja minä kävin hänen kimppuunsa kuin vimmattu joka taholta yhtäaikaa. Milloin olin edessä ja milloin takana, ja samassa pyörähtelin jo tässä tahi tuossa hänen sivullaan. Huusin iskiessäni: 'Tässä Los Villaksen asukasten puolesta! Tässä San Juanin naisten puolesta! Ja tässä vielä kerran kaikkien murhaamaisi pienokaisten puolesta!'"
Jacket elävöitti kuvauksensa tyrkkäämällä etusormellaan kolmea kuulijaa vuoron perään rintaan. "Hän hullaantui viimein kuin sonni ainakin, mutta minäpä olinkin toinen Rafael Guerra. Hänestä vuoti veri aivan tulvien, maa kävi niljakaksi ja nurmikko punoitti. Vihdoin hän alkoi huojua seisoessaan ja oli niin hengästynyt, että hän läähätti pauhaten kuin pyörremyrsky. Hän oli uupunut ja aivan vaahdossa, ja jäsenet näyttivät olevan lyijynraskaat. Odottamani hetki oli tullut. 'Kaikkien rikostesi kostoksi!' huusin minä ja iskin puukkoni hänen sydämeensä sellaisella voimalla, että kärki tuli selästä ulos, noin! Veljet, hänen lihansa oli kuin mädännyttä; veitseni upposi kuin voihin."
Jacket oli enemmän kuin tyytyväinen kertomuksensa vaikutukseen, sillä lapset alkoivat parkua, naiset värisivät ja miehet silmäilivät toisiinsa järkytettyinä. Hän käsitti, että hieman vilkkaampi ja seikkaperäisempi kuvaus olisi saanut kylmäluontoisimmankin kuulijan kauhistumaan ja naiset pyörtymään. Hän lopetti kertomuksensa huomauttamalla harkitun huolettomasti: "O'Reilly tuli liian myöhään, mutta hän auttoi minua hautaamaan, mitä oli jäljellä. Heitimme hänet päälleen erääseen vanhaan kaivoon ja vieritimme kiviä päälle. Siellä hän maatkoon kunnes Kuba on vapaa. Näin, ystäväni, juuri näin sai Cobo surmansa."
O'Reilly näki lemmittyään hyvin vähän sinä päivänä, sillä Norine vei tytön omaan majaansa ja huolehti siellä tämän tarpeista, joista vaatteiden puute oli suurin. Norinen puvustossa ei ollut juuri valinnan varaa, mutta he pienensivät sukkelasti erään sairaanhoitajattarenasun niin että se sopi hennommankin vartalon ylle. Siinä työskennellessään nuo molemmat tytöt tutustuivat kummankin suureksi iloksi nopeasti toisiinsa.
O'ReiIlyn samoin siistiessä itseään säädylliseen kuntoon hän ja Branch keskustelivat vakavasti tuloksella, että he lähtivät heti Gomezin puheille.
Kenraali toivotti heidät tervetulleiksi ja kuunteli mielenkiinnolla selostusta O'Reillyn seikkailuista ja kuvausta Matanzan oloista. O'Reilly lopetti sanomalla: "Olen suorittanut sen, mitä varten tänne tulinkin, mutta neiti Varona on vielä hyvin heikko ja järkytetty kaiken sen jälkeen, mitä hän on saanut kärsiä. Hän on hyvin hermostunut eikä lainkaan terve. Estevan on myöskin sangen sairas."
Kenraali Gomez nyökäytti päätään. "Neiti Evans on sanonut, että hänen pitää välttämättä päästä toisiin oloihin, ja asian vaatimiin toimenpiteisiin on jo ryhdytty. Aion lähettää hänet pois Kubasta. Hänen sisarensa, tuo lapsiparka, voi mennä samalla."
"Milloin he voivat lähteä?"
"Kuka tietää. Ei kuitenkaan aivan pian. Yhteytemme ulkomaailman kanssa on niin säännötön."
"Mutta heidän täytyy päästä heti", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Sentähden juuri tulimme puheillenne. Sallikaa meidän — Branchin ja minun — viedä heidät kaikki kolme Yhdysvaltoihin."
"Sinäkö myöskin, El Demonio?" kysyi kenraali.
"Niin, herra kenraali, jos suvaitsette."
"Mutta miten aiotte menetellä? Miten voitte ottaa kaksi naista ja sairaan —?"
"Selviämme kyllä jotenkuten", selitti O'Reilly. "Bahama-saaristoon ei ole pitkä matka."
"Aivan oikein. Se on meidänkin maanalainen reittimme — meidän — vedenalainen rautatiemme. Kuten luultavasti tiedätte, kuljettaa eräs uskalias maanmiehemme kaikki salaiset tiedonantomme juuri tuota tietä. Hänen avullaan olemme yhteydessä New Yorkissa olevien ystäviemme kanssa, ja hän on tehnyt meille suuria palveluksia. Hän puikkelehtii edestakaisin pienellä venheellään, mutta kukaan ei tiedä, milloin hän aina tulee ja menee. Espanjalaiset vaanivat häntä, ja hänen päästään on luvattu palkinto, niin ettei pääsy salmen yli käy niinkään helposti ja turvallisesti. Varokaa vain, ettette käänny erehdyksessä jonkun toisen puoleen."
"Tarkoitatteko, että saamme lähteä?" kysyi Branch kiihkeästi.
Kun kenraali ei vastannut heti, sanoi O'Reilly:
"Minä puolestani olen valmis tulemaan takaisin, jos tahdotte, kenraali."
Gomez pudisti valkoista päätään. "Ei", sanoi hän. "Tulitte tänne lemmittynne tähden ja rupesitte vapaaehtoisesti palvelukseemme, kunnes olitte löytänyt hänet. Emme tahdo pitää täällä ketään vastoin tahtoaan, ja jonkun täytyy seurata neiti Evansia, joka on vieraamme. Te molemmat olette juuri soveliaat! Hän luottaa teihin ja jos hän uskaltaa lähteä mukaanne tahtomatta odottaa, kunnes voimme taata hänelle mukavamman ja turvallisemman matkan, niin emme tahdo estää häntä lähtemästä. Huolehdin, että pääsette turvallisesti rannikolle, mutta sitten saatte turvautua Jumalan johdatukseen."
Branch tunsi rajatonta helpotusta; hän yhtyi äänekkäästi O'Reillyn kiittelyihin ja unhotti kätensä kokonaan, joka ei näyttänyt vaivaavan häntä enää lainkaan. Päästä kunnialla rauhaan näytti olevan hänen ainoa toivomuksensa.
"Luulin saavani olla läsnä eräässä iloisessa juhlatilaisuudessa tänä iltana", jatkoi Gomez. "Onko saapumisenne muuttanut suunnitelmat?"
"Ei suinkaan, herra kenraali", vastasi O'Reilly ripeästi. "Tahtoisin tehdä sen kaksinverroin hauskemmaksi, jos neiti Varona vain suostuu."
"Bravo! Teillä on tapana tehdä aina jotakin odottamatonta. Kaksoissisarukset ja kaksoishäät! Mikäs sen nätimpää on? Saada nähdä hiukan onneakin tekee hyvää meille kaikille, jotka melkein pakostakin unhotamme, että elämä ja suuri maailma kiertävät tavallista rataansa. Luultavasti ei neiti Varona voi kieltää teiltä mitään."
Tuo vanha soturi oli oikeassa. Rosa suostui heti, ja auringon laskiessa tuo palmulehdon kaupunki näki harvinaisen näyn.
Leirin naiset iloitsivat suuresti voidessaan auttaa Norinea, ja Estevanin vaatimaton hökkeli oli pian muuttunut ihanaksi kukkaismajaksi. Kauneimmat kukat valikoitiin morsiamille, joiden puvut olivat pian uhkeassa kunnossa ahkerien sormien avulla, ja kun tytöt astuivat käsi kädessä kujaa pitkin, tervehdittiin heitä jymisevin hurraahuudoin. Norine oli hyvillään; hän hymyili ja punasteli ja kesti tämän yleisen huomion täysin urhoollisesti. Mutta Rosa oli väsynyt päivän liikutuksista ja oli aivan menehtyä uupumuksesta. Siitä huolimatta hän oli kuitenkin onnellinen; silmät loistivat, kasvot säteilivät ja hänen kylmä ja vavahteleva kätensä lämpeni ja vakautui pian O'Reillyn lujassa otteessa.
Koko Cubitas oli kokoontunut juhlimaan näitä romanttisia kaksoishäitä, mutta vain harvat pääsivät näkemään vihkimistoimituksen, sillä Estevanin maja oli niin ahdas, ettei sinne mahtunut kuin väliaikaisen hallituksen ylhäisimmät viranomaiset, joten toisten täytyi odottaa ulkopuolella illan pimenevässä hämärässä. Ja kuinka kirjava olikaan tuo ministerein, sihteerein, kenraalein ja everstein joukko! Tuskin yhdelläkään oli ehyt puku yllään. Ne olivat päivänpaahtamaa ja ahavoittunutta väkeä, vanhukset olivat huolien harmentamat ja nuorempiin olivat leirielämän kärsimykset lyöneet leimansa. Mutta repaleet eivät voineet salata heidän ylhäistä ja hienostuneen kohteliasta käytöstään. He olivatkin Kuban vanhinta ja jalointa verta ja hienosti sivistyneitä miehiä. Sekä Norine että Johnnie olivat ansainneet heidän kiitollisuutensa, ja Varonan kaksoisten tarina, joka oli tuolle kovalle ajalle luonteenomainen, haihdutti pian kaiken jäykkyyden. Sydämellisiä onnentoivotuksia lausuttiin, ja sulavia ja hyvin harkittuja espanjalaisia kohteliaisuuksia tuhlattiin molempien morsianten kauneudelle.
Myöhemmin odotti juhlavieraita suuri ja täydellinen yllätys. Upseerein tilavaan kokousrakennukseen oli katettu muhkea juhla-ateria, ja soitosta huolehti pieni orkesteri, joka oli kätketty pehmeään maahan pistettyjen, tuoreiden palmunlehvien taakse. Tämä oli miesten järjestämä kunnianosoitus Kuban vieraalle. Kalusto oli kyllä puutteellinen, tinalautasia, kolhiintuneita posliinikuppeja ja kiviruukkuja, eikä syömistäkään ollut paljon, mutta todellista juhlatunnelmaa oli kaikesta huolimatta. Kuban tasavallan tunnusmerkki oli koristeltu tähtilipuilla, ja puheiden sarja oli pitkä.
Norinen vastustelut lähteä Estevanin luota kaikuivat kuuroille korville, ja Leslie Branch saatteli hänet kunniapaikalle sulhasen asemesta, joka lepäsi riippuverkossaan onnesta unelmoiden. Norinen hämmästyksellä ei ollut mitään rajoja, kun palmunlehvien takaa alkoi kuulua ihanaa soittoa, ei mandoliinein ja kitarain, vaan valikoidun orkesterin, jota Kuban etevin konserttimestari johti. Mistä soittajat ja soittokoneet olivat ilmestyneet, jäi salaisuudeksi, mutta soitto oli kaunista, aivan jumalallista, musiikkia kaivanneiden juhlavierasten mielestä.
Mikä ihana juhla se olikaan! Oli valmistettu jonkunlaista viiniä ja oli kahviakin, viidakon yrteistä keitettyä. Presidentin, joka oli ollut aikoinaan saaren huomatuimpia henkilöitä, täytyi viimein astua esiin ottamaan vastaan seurueen myrskyiset suosionosoitukset ja kiitokset onnistuneen juhlan johdosta.
Rosa oli hyvin suloinen lainatussa sairaanhoitajatarasussaan ja herätti suurta huomiota harvinaisella kauneudellaan, mutta kun häntä puhuteltiin Señora O'Reillyksi, punastui hän hiusmartoa myöten ja painautui miehensä turviin. Tuntea itsensä turvalliseksi, nähdä joka taholla ystävällisiä kasvoja ja tietää, että kaikki nämä hienot herrat ja naiset — läsnä oli monta kubalaista kunnon perheenemäntää — olivat hänen omia kansalaisiaan, jotka tarkoittivat vain hänen parastaan, oli aivan uskomatonta. Hänen oli täytynyt niin kauan piileskellä henkensä edestä ja pelätä jokaista vierasta, ettei tämä hänen arkuutensa ollut lainkaan ihmeellistä. Hän oli väsynyt, ja juhla rasitti häntä sanomattomasti.
Branch osoittautui hyvin onnistuneeksi Estevanin edustajaksi, sillä hän lievensi hilpeydellään Norinen huolia ja karkoitti tämän pelon. Kun häntä vaadittiin puhumaan, tekaisi hän verrattoman sukkeluuden rehellisesti tunnustamalla vilpittömän ilonsa sen johdosta, että pääsi pois sodan lukemattomista vaaroista. Jokin omituinen päähänpisto tahi viinin liiallinen nauttiminen pakotti hänet avoimesti tunnustamaan hämmästyttävän pelkuruutensa.
O'Reilly oli tulkkina ja melkein jokaiselle lauseelle naurettiin katketakseen. El Demonio'n sankarimaine oli ehtinyt Cubitakseen ennen häntä, joten kuulijakunta piti hänen vilpitöntä yritystään saattaa itsensä pilkan esineeksi vain jonakin hänen omituisuutensa hullunkurisena ilmauksena. Koettaen murtaa tämän järkkymättömän epäuskon muurin, joka ympäröi hänet joka taholla, Branch lämpeni ja innostui yhä enemmän; hän kertoi surumielisen vakuuttavasti kuvaavia esimerkkejä halpamaisesta arkuudestaan ja pelkuruudestaan ja kauhusta, jota hän aina tunsi aseita ja verta nähdessään. Hänen pitkät ja kapeat kasvonsa olivat vakavan juhlalliset ja ääni värähteli, kun hän otsa tuskallisesti rypyssä kertoi kaameita seikkailujaan. Hän näytti päättäneen kerta kaikkiaan vapauttaa omantuntonsa sitä rasittavasta taakasta, mutta hänen rippinsä sai kuulijat vain vääntelehtimään naurusta. Kaikki nauroivat silmät kyynelissä ja sanoivat yksimielisesti, että Leslie oli verraton näyttelijä ja harvinaisin ja merkillisin koomikko, mitä he olivat milloinkaan sattuneet kuulemaan. He vannoivat, että menettäessään hänet Kuba menetti suurimman sankarinsa, ja kun Leslie lopetti puheensa tahi tunnustuksensa, tervehdittiin häntä raikuvin eläköönhuudoin, ja orkesteri alkoi soittaa innostavaa marssia.
Leslie kääntyi saadakseen ilmaista kiukkunsa ja ihmettelynsä Norinelle, mutta tämä oli pujahtanut tiehensä, ja hän kohtasi sen sijaan O'Reillyn hymyilevän katseen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten tämä oli osannut tulkita hänen puheensa niin täydellisesti ja taitavasti väärin.
Kun Rosa ja O'Reilly palasivat Estevanin majalle, oli Norine jo siellä. Hän oli polvistunut riippuverkon viereen, jossa sairas lepäsi, ja heidän ääntensä hellä sointu kuului avoimesta ovesta. Rosa veti miehensä etemmäksi ja kuiskasi onnellisena:
"Estevan paranee varmasti. Jumala ja tuo ihmeellinen tyttö eivät anna hänen kuolla."