XXX.
HUUHKAJA JA JÄNIS.
Matka rannikolle sujui mukavasti, ja Estevan kesti sen hyvin. Jännitys kyllä väsytti häntä, ja paarien heiluminen oli kiusallista, mutta Norine ja Rosa olivat aina hänen luonaan. Oppaita ja hevosia oli runsaasti ja sairasta varten oli teltta, ja O'Reilly oli koko retkikunnan valpas päällikkö, missä toimessa Branch auttoi häntä vointinsa mukaan. Kerran maailmassa Branchkin taipui tekemään jotakin hyödyllistä eikä koettanutkaan päästä mahdollisimman vähällä, kuten ennen. Kipeä käsi parani ihmeen pian, ja hän puuhaili aamusta iltaan ravinnon hankinnassa huvittaen kumppaneitaan puuttumattomalla leikillisyydellään.
Jacket tuli luonnollisesti mukaan, sillä kuultuaan O'Reillyn aikovan lähteä kotiinsa Yhdysvaltoihin, oli hän heti jättänyt Kuban oman onnensa nojaan. Hän kielsi isänmaansa kokonaan ja vannoi olevansa Amerikan lainkuuliainen kansalainen. Hän selitteli ja todisteli vielä viimeisen kerran, että minne O'Reilly meni, sinne täytyi hänenkin mennä, sillä he olivat erottamattomat, eikä häntä surettanut suunnata askeleensa uusille teille ja uusia seikkailuja kohti.
Luottaen Cubitaksesta annettuihin ohjeisiin O'Reilly oli toivonut voivansa ostaa purjeveneen eräältä kalastajalta, jonka tiedettiin olevan luotettavan, mutta niin ei käynytkään. Kun saavuttiin määräpaikkaan pohjoisrannikolle, oli kalastajan mökki autio ja veneet tiessään, paitsi eräs pieni ruuhi, joka oli kuitenkin liian laho liikuteltavaksi. Se oli kumollaan kaukana hietikolla; laidat olivat madonsyömät ja kaikki saumat olivat vääntyneet auki kuumassa auringonpaisteessa.
Kun Estevan oli sijoitettu mökkiin, neuvotteli O'Reilly oppaiden kanssa tilanteesta, mutta ei tullut paljoakaan viisaammaksi. Toista kalastajaa ei ollut näillä main, ja lähimmät kaupungit olivat espanjalaisten hallussa, oli parasta palata heti Cubitakseen. Mutta O'Reilly ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Ottaen mukaansa Leslien ja Jacketin hän lähti ratsain tiedusteluretkelle ja lähetti oppaat päinvastaiseen suuntaan samassa tarkoituksessa. Kun oli ajettu muutamia penikulmia rantaa pitkin, tulivat O'Reilly, Branch ja Jacket laajalle mangrovesuolle, joka ulottui kuka tiesi kuinka pitkälle sisämaahan. He seurasivat vähän matkaa sen reunaa, mutta kääntyivät pian takaisin, sillä viidakko tiheni niin läpipääsemättömäksi, että he pelkäsivät eksyvänsä. Oli jo pimeä, kun he saapuivat leiripaikalleen, eivätkä he olleet nähneet ristin sielua, ei tietä eikä mökin pahaistakaan koko matkalla. Toinen tiedustelijajoukko oli toiminut paremmalla menestyksellä; aivan lähellä, leiripaikasta itään, oli pieni maatalo, jonka omistaja oli varoittanut menemästä kauemmaksi, sillä vahva espanjalainen sotilaskomennuskunta liikkui lähistöllä vaanien tuota amerikkalaista salaisten tiedonantojen kuljettajaa. Sama komennuskunta oli karkoittanut kalastajankin, ja oli aivan varmaa, ettei ainoaakaan venettä ollut saatavissa.
O'Reilly ei tiennyt oikein mitä tehdä. Hän epäili suuresti, ettei
Estevan kestäisi enää paluumatkan vaivoja, ja kun hän puhui asiasta
Norinelle, säikähti tämä melkein suunniltaan.
"Ei, ei!" huudahti hän tuskaisesti. "Hänen täytyy päästä täältä pois. Oi, Johnnie, hänen paranemismahdollisuutensa huononevat joka päivä, jonka olemme pakotetut hukkaamaan sopivaa tilaisuutta odotellessamme! Hän elää nyt vain toivossa päästä pois täältä ja on varma matkamme onnistumisesta, niin että hän varmasti kuolee, jos hänen täytyy palata takaisin."
"Sitten meidän täytynee onnistua", hymyili O'Reilly.
Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Norine menetti malttinsa.
"Meidän yksinkertaisesti täytyy saada jostakin vene!" huudahti hän. "Estevanin täytyy saada lääkkeitä, hyvää hoitoa ja hyvää ruokaa voidakseen tervehtyä. Pettymys jo —." Ääni värähti, kyyneleet kohosivat silmiin ja hän alkoi vavista tuskallisesti. "Jos hän — jos menetän hänet, niin kuolen minäkin", nyyhkytti hän.
O'Reilly koki lohduttaa, ja Norine painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
"Lupaa, ettemme palaa takaisin", pyyteli Norine.
"Kyllä, jos vain tohdit antautua tuon kurjan ruuhen varaan, jonka löysimme rannalta —"
"Tohdin vaikka mitä."
"Se kyllä kantaa meidät kaikki, jos vain saamme sen vedenpitäväksi, mutta turvallinen se ei ole. Tähän vuodenaikaan ovat ilmat tavallisesti hyvin kauniit, niin ettemme viipyisi kauankaan matkalla Androkseen, jos onni on muuten myötäinen. Vastoinkäymisten sattuessa —"
Norine kuivasi silmänsä. "Mitä tekisit, jos olisit yksin? Tohtisitko yrittää?"
"Luulenpa melkein, mutta —" myönsi hän hiukan epäröiden.
"Olisiko meidän kaikkien mahdollista päästä yli?"
"Ehkä. Riippuu ilmoista."
"Emmekö — emmekö voisi itse tehdä veneen?"
O'Reilly pudisti päätään. "Viipyisi liian kauan, vaikka meillä olisi kaikki tarpeet ja työkalut. Espanjalaiset ovat vain kymmenen penikulman päässä idässä päin, joten meidän on toimittava mahdollisimman nopeasti, ennenkuin he saavat vihiä meistä."
"Lähtekäämme sitten heti. Olen varma, ettei Rosa vastustele."
Niin kävikin. Kun O'Reilly esitti asian Rosalle, ilmaisivat poskien kalpeneminen ja silmäin kauhistunut katse, kuinka suunnattomasti hän pelkäsi viipyä kauemmin tässä vihan ja vainon maassa. "Älä käänny takaisin", pyyteli hän. "En ole enää sama kuin ennen. Olen kärsinyt täällä niin hirveästi — että olen aina peloissani. Ehdota mitä hyvänsä muuta, mutta älä takaisin paluuta."
Seuraavana aamuna O'Reilly tarkasteli lähemmin tuota veneenhylkyä. Tulos ei ollut suinkaan rohkaiseva, ja kun hän selitti Leslielle aikovansa laittaa hylyn kuntoon, tuijotti tämä häneen suu auki.
"Mutta me hukumme joka sorkka", sanoi Leslie.
"Voit palata Cubitakseen, jos tahdot."
"Tappelua jatkamaan, niinkö? Ei kiitoksia. Olen saanut päähäni, että minut ammutaan ensimmäisellä pyssyllä, jonka näen."
"Sittenhän on parempi, että antaudut vaaraan joutua haikalojen ruuaksi."
Jacket tarkasti myöskin veneen perinpohjin ja huudahti rohkaisevasti. "Tällä minä seilaisin vaikka maailman ympäri. Lahohan tämä tosin on, laidan puhkaisee vaikka sormellaan, mutta eihän kaloilla ole sormia, ja minähän voin äyskäröidä vaikka koko matkan."
"Tuletko mukaamme?" Johnnie silmäili sanomalehtimiestä uteliaasti.
"Ky-kyllä-kyllähän minä!" änkytti Branch, "mutta on synti ja sääli menettää Rosan kaikki timantit."
O'Reilly ja eräs opas ratsastivat maatalolle, joka oli löydetty edellisenä iltana, ja palasivat pian tuoden mukanaan työkaluja, tervaa ja nipun galvanoitua teräslankaa.
Teräslangasta tehtiin nauloja ja silmukoita, joilla irvistelevät saumat kiristettiin kiinni, ja mökistä löytyneitä vanhoja vaaterääsyjä ja miesten vaatteista revittyjä suikaleita käytettiin tilkkeiksi. Tervaa siveltiin päälle paksulta. Toisten kyhätessä mastoa ja airoja tekivät toiset Estevanin teltasta purjeen. Kankea, auringon kovettama häränvuota liotettiin pehmeäksi ja naulattiin keulaan jonkunlaiseksi etukannen tapaiseksi, jonka alla Estevan saattoi olla suojassa auringon polttavilta säteiltä ja sateelta. Jacket kiipesi lähellä oleviin kookospalmuihin ja pudotteli runsaan varaston pähkinöitä matkaeväiksi.
Miehissä ahkeroidessa sujui työ nopeasti ja myöhään illalla oli vene kunnossa. Sitä täytyi pidellä sangen varovasti, ja kun se lykättiin vesille, vuoti se kuin seula. Mutta se turposi yön kuluessa niin paljon, että se voitiin aamulla äyskäröidä tyhjäksi.
O'Reillyn täytyi myöntää olevansa sangen tyytymätön veneeseensä. Branch haukkui sitä ruumisarkuksi ja sanoi olevan suorastaan itsemurhan uskaltaa lähteä sillä vesille, mihin mielipiteeseen kubalaiset yhtyivät, mutta tytöt olivat ihastuksissaan. Heidän mielestään tuo vaappera vene oli vakava ja luja, ja he olivat aivan kuumeessa päästä lähtemään.
Illalla tuuli tyyntyi hiljaiseksi viriksi, kookospähkinät ja muut eväät sijoitettiin veneeseen ja häränvuodan alle laitettiin lehvistä vuode, jolle Estevan asetettiin lepäämään. Oppaille sanottiin jäähyväiset ja niin lähdettiin.
Lähtöpaikasta oli ehkä noin viisi penikulmaa saariston kärkeen, joka oli vanhan Bahamareitin toisella puolella, ja meren ollessa tyynenä oli matka joutuin tehty. Vene oli täysin käyttökelpoinen ja kaikki paikat kestivät, mutta siitä huolimatta oli O'Reilly, joka oli perämies, sangen levoton ja jännityksessä. Hänen täytyi tähystellä tarkoin, oliko rannikkoa vartioivia kanuuna venheitä näkyvissä, ja sitäpaitsi hän pelkäsi tekevänsä väärin saattaessaan kalliin lastinsa Atlantin oikuille alttiiksi. Vaikka hänellä olisi ollut mukanaan vain taitavia purjehtijoita, olisi tämä matka hirvittänyt häntä sittenkin, sillä se oli epäilemättä hänen hurjin seikkailunsa, ja kaikkiin mahdollisiin vaaroihin viitaten hän luovutti lopullisen ratkaisun kumppaneilleen. Branch kieltäytyi äänestämästä, mutta Estevan ja tytöt vaativat kiihkeästi, että lähdettäisiin heti, ja Jacket oli luonnollisesti täydellisesti heidän puolellaan.
Auringon laskiessa he astuivat veneeseen ja pakovesi kiidätti heidät kauas avoimelle merelle, jossa he pian keinahtelivat valtameren mahtavissa mainingeissa. Vene kiikkui harjalta toiselle ja pyrki taukoamatta autiota pohjoista taivaanrantaa kohti tuikkiva Pohjantähti tienviittana. Hiljainen tuulenhenki pani merenpinnan karehtimaan, taivas oli kirkas ja ystävällisesti vilkuttavat tähtöset näyttivät olevan aivan lähellä.
Kun Kuban rannikko oli häipynyt tummaksi juovaksi, hiipi Rosa perään ja istahti miehensä viereen.
"Hengitän vapaasti ensi kerran sen jälkeen kuin don Mario tuli kosimaan minua", sanoi hän. "Menneisyys alkaa tuntua vain pahalta unelta, ja minä tunnen olevani niin iloinen. Olen kuin uudestisyntynyt, O'Rail-ye."
"Pari tuntia vielä, ja me voimme kaikki hengittää vapaasti", hymyili O'Reilly. Rosa pani pienen kätensä hänen peräsintä pitelevälle kädelleen, jolloin hän huudahti teeskennellyn tuimasti: "Pois sormet! Älä häiritse perämiestä, tahi muutoin hän voi ohjata harhaan. Ellet pysy alallasi, saat mennä omalle paikallesi takaisin."
Rosa totteli vastahakoisesti ja O'Reilly rankaisi häntä painamalla suudelman suoraan hänen suipistuneille huulilleen, jolloin Rosa painautui yhä lähemmäksi. "Kuinka sinua rakastankaan!" kuiskasi hän. "Mutta enhän voi sitä sinulle milloinkaan sanoa, kun emme ole milloinkaan kahdenkesken. Onko kuunaan nähty sellaista uhrautuvaa rakkautta, sellaista vihkimätoimitusta ja sellaisia häitä kuin meidän?"
"Olemme kuin vanhan sadun huuhkaja ja jänöjussi, jotka lähtivät merelle kauniilla palkoveneellä 'runsaasti hunajaa ja kasoittain rahaa mukanaan'. Kun kerran pääsemme rauhamme satamaan ja minä saan työskennellä kovasti henkemme pitimiksi, muistelemme näitä aikoja runollisina ja viehättävinä ja ehkä ikävöidenkin."
"En minä ainakaan", sanoi Rosa väristen. "Ollessani turvassa ja omistaessani sinut kokonaan olen täysin tyytyväinen."
"Sitten vuokraamme tuon pienen huoneuston, jota olin jo katsomassa, tahi jonkin toisen aivan samanlaisen."
"Mutta, O'Rail-ye, mehän olemme rikkaat."
"Minä — minä unhotin sen. Otaksukaamme sitten, että olemme köyhiä.
Ajattelehan, kuinka paljon naapureillamme olisi puhumista tuosta
neljännen kerroksen sievästä rouva O'Reillystä ja hänen jalokivistään.
He voisivat vaikka vannoa, että olen salakuljettaja."
Veneen lipuessa tasaisesti päämääräänsä kohti he istuivat koko illan onnestaan unelmoiden, ja keulassa vietti toinen onnellinen pari iltaansa samalla tavalla. Branch ja Jacket äyskäröivät vuorotellen.
Yö venyi sangen pitkäksi, sillä vene oli tilavuudestaan huolimatta sangen epämukava. Kompassia ei ollut, mutta O'Reilly koetti ohjata mahdollisimman suoraan pohjoista kohti. Päivän koittaessa alkoi taivas vetäytyä pilveen, tuuli kiihtyi ja O'Reillyn pelko kasvoi samassa suhteessa, sillä nopeampi vauhti sai veneen vuotamaan pahemmin, niin etteivät Branch ja Jacket tulleetkaan enää avutta toimeen. Syvä salmi oli jo kaukana takanapäin ja vene kiikkui nyt Bahaman matalikkojen hyrskyissä. Valkoinen, heleäväristen merikasvien koristama korallipohja näkyi selvästi, ja veden pinnassa häilyi pitkiä leviä. Pohjoisessa taivaanrannassa ei näkynyt vielä mitään ja Androkseen oli vielä pitkä matka.
Pilviverho ei ollut onneksi niin vahva, että se olisi peittänyt auringon näkyvistä, joten O'Reilly saattoi ohjata oikeaan suuntaan. Mutta tilanne ei miellyttänyt häntä.
Kymmenen tienoissa oli meri jo sangen levoton ja vene keikkui ankarasti. Purjetta täytyi pienentää, mutta siitä huolimatta makasi Estevan pian vesilätäkössä. Vene vuoti nyt niin kovasti, ettei vettä saatu vähenemään, vaikka tytötkin olivat rientäneet auttamaan; tuuli kiihtyi yhä, ja kaikki työskentelivät epätoivon vimmalla ihoa myöten märkinä.
Sitten alkoi sataa, jolloin aurinko häipyi kokonaan pilvien peittoon, niin että tienviittana oli vain sateen suunta.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Estevankin oli aivan vaiti väristen säälittävästi märällä vuoteellaan. O'Reillyn käskystä heitti Jacket melkein kaikki kokospähkinät laidan yli jättäen vain tusinan verran jäljelle.
"Uppoammeko?" kysyi Rosa suoristaen pakottavaa selkäänsä ja hymyili miehelleen.
"Eikö mitä! Tämä aallokko johtuu vain mainingeista", sanoi Johnnie rauhoittavasti, vaikka hän itse oli kaukana rauhallisesta. Hän koetti rohkaista itseään todistelemalla, etteivät hän ja hänen kumppaninsa voineet joutua tämän navakan tuulen uhreiksi, sillä he olivat jo pelastuneet niin monesta paljon suuremmasta vaarasta. Eihän kohtalo voinut olla niin julma, että heidän täytyisi tuhoutua juuri kun he olivat turvaan pääsemäisillään. Mutta tuossa vihmovassa sateessa, jonka kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin saakka, ja vaahtoharjaisten aaltojen temmellyksessä oli noiden todistelujen suoma lohdutus sangen pieni.
Pelastus tuli äkkiä ja aivan odottamattomalta taholta. Eräs vastatuulessa luoviva kuunari ilmestyi sateensumusta ylähangan puolelta. Pakolaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen ja heiluttivat vimmatusti hattujaan ja äyskäreitään seisoen nilkkoja myöten vedessä. Heidät huomattiin vihdoin ja laiva kääntyi tuuleen.
Rajaton kiitollisuus ja suloinen helpotus herpaisivat O'Reillyn niin, että hän tuskin sai ohjatuksi veneensä lähemmäksi. Hän näki tummia kasvoja, kuuli hämmästyneitä huudahduksia ja kiihkeitä kysymyksiä ja sitten lennähti vetoköysi veneeseen, joka vedettiin laivankylkeen kiinni.
Rosa itki ilosta ja Norine tuki Estevania suurten kyynelten tipahdellessa tämän kasvoille.
Kuunari oli matkalla Nassauhun; ja sen neekerimiehistö, joka puhui englannin kieltä, auttoi veneessäolijat auliisti kannelle nauraen ja huudellen lapsellisen iloisesti. Kuinka lujalta ja suloiselta tuo tukeva kansi tuntuikaan! O'Reillyn polvet kävivät äkkiä heikoiksi, ja hän tarttui pakottavilla käsillään köysistöön pysyäkseen pystyssä antaen Branchin ja Jacketin kertoa, miten he olivat joutuneet näille vesille. Lämmin ruoka ja kuuma kahvi olivat pian tarjolla ja kuivat vuoteet ja peitteet niitä tarvitseville.
Johnnie peitteli Rosan hyvin erään hytin kovaan vuoteeseen ja kumartui sitten suutelemaan häntä. Rosan hampaat kalisivat, mutta hän hymyili onnellisena.
"Jumala johdatti meitä", kuiskasi hän. "Täytyy vain rukoilla kyllin kauan ja väsymättä, niin hän kuulee."
* * * * *
Kuukautta myöhemmin. Vanhanaikainen kunnon Nassau uinaili iltapäivän helteessä, leveät kadut, matalat talot ja sileä ranta olivat häikäisevän valkoiset, ikäänkuin koko kaupunki olisi pesty puhtaaksi ja levitetty sitten auringonpaisteeseen kuivamaan. Taivaanrannassa näkyi valkoisia hyrskyjä, jotka näyttivät pesupaikalta singahtaneelta saippuavaahdolta. Tuulenhenki pani merenpinnan hauskasti väreilemään, ja rannalta, jossa paljasjalkaiset kalastajat askartelivat veneidensä luona, kuului naurua ja puheensorinaa. Tukevat neekerivaimot kantoivat koreja ja vakkoja päänsä päällä ja pysähtyivät silloin tällöin lörpöttelemään jonkun tuttavansa kanssa tahi huutelivat rannalla puuhaileville miehilleen. Rannalla oli melua ja hyörinää, mutta kaupunki uinui rauhallisena ja hiljaisena. Se lepäsi kuin päiväpaisteeseen nukahtanut laiskuri lipottavien laineiden ja hyönteisten surinan tuudittamana.
O'Reilly ja hänen nuori aseenkantajansa tulivat rannalta. Heillä oli puhtaat, valkeat vaatteet ja kuukauden lepo oli tehnyt heille hyvää. Jacket ei ollut enää laiha ja kuivettunut, vaan pyöreäposkinen ja kiiltävä ja täynnä kepposia kuin nuori varsa, ja O'Reillyn kulmikkuus oli kadonnut ja hän täytti vaatteensa kuten miehen pitääkin. He olivat olleet riutoilla kalastamassa ja veivät nyt kotiin saaliinsa parhaimmat kalat.
He kääntyivät eräästä portista sisälle ja kulkivat kukkaisistutusten läpi menevää käytävää pitkin, joka oli reunustettu ylösalaisin käännetyillä pullonpohjilla Bahamasaarten vanhan tavan mukaan. Käytävä päättyi pieneen huvilaan, jonka väljät kuistit olivat melkein kokonaan jasmiinipensasten, kuusamain ja villiviinin peitossa.
O'Reillyn silmät loistivat ja hän huudahti iloisesti, mutta hänen ei olisi tarvinnut ilmoittaa tuloaan, sillä portin salvan ensimmäisellä kilahduksella ilmestyi eräs viehkeä olento pensaiden tuoksuavasta kätköstä ja kiiruhti häntä vastaan.
"Katsopas, Rosa!" Jacket nosti raskasta kalanippuaan. "Meillä oli suurenmoinen kalaonni." Mutta Rosa oli heittäytynyt miehensä syliin ja he näkivät vain toisensa kuulematta mitään.
"Viivyitte kokonaisen iankaikkisuuden", sanoi Rosa moittien.
"Oliko sinun jo ikävä?"
"Katsos! Kaikista suurin on minun saamani, kuten tavallisesti", ylpeili Jacket. "Olen vanha onkimies ja tiedän taiat, mutta O'Reilly istuu haaveillen ja antaa kiiskien syödä madon koukusta." Kun tämäkään ei herättänyt mitään huomiota, kohautti poika närkästyneesti olkapäitään ja meni tiehensä mutisten: "Caramba! Luulisi heidän aivan sairastuvan noin paljosta hyväilemisestä ja kuhertelusta. Mutta johan nyt! Minun täytyy varastaa hänet mukaani uimaan tahi ongelle saadakseni puhua edes jonkun sanan hänen kanssaan. Ja nuo toiset ovat aivan yhtä hulluja — samanlainen kyyhkyspari. On kuin asuisi kyyhkyslakassa."
Rosa oli myöskin suuresti muuttunut. Hänellä oli hurmaavan sievä musliinipuku, hymykuopat olivat jälleen ilmestyneet poskiin ja puseron rintamukseen oli pistetty kaunis, hiukan auennut ruusunnuppu. O'ReiIly katseli häntä ihaillen.
"Vahvistut ja kaunistut joka hetki, sydänkäpyseni", sanoi hän.
Rosa hypähteli varpaillaan ja veti häntä mukaansa. "Tule nyt sukkelaan katsomaan, minkä yllätyksen olemme sinulle valmistaneet. Olen odottanut sinua kuin kuumeessa, niin että joudu nyt." Hän vei miehensä nopeasti portaita ylös ja kuistilla seisoi Estevan Varona erääseen nojatuoliin nojaten. "Hän on pukeutunut itse ja tullut omin voimin tänne. Hän on terve!"
"Estevan! Oletko todellakin —?"
Nuorukainen nyökäytti päätään. "Rosa puhuu totta. Nousin vihdoinkin kapinaan. Huomenna kävelen portille saakka, ja ylihuomenna menemme ongelle."
"Oivallista!"
"Seison jo tanakasti kuin kallio."
Norine ilmestyi samassa kuistille. "Hän käytti hyväkseen poissaoloani, kun olin postia hakemassa", huudahti hän, "ja nyt ei häntä voi hillitä kukaan. Leslieltä tuli kirje. Hän on saanut hyvän paikan kotona New Yorkissa ja toivoo meidän tulevan pian jäljessä. Samalla hän ilmoittaa suuren uutisen: Kuban asioihin sekaantumista vaaditaan yhä kiihkeämmin, ja hänen täytyy ehkä palata sinne sotakirjeenvaihtajana. Ajatelkaahan! Tehtävä peloittaa häntä sanomattomasti."
"Amerikka tulee apuun! Olisipa se hienoa!" huudahti Estevan.
O'ReilIy nyökäytti päätään. "Amerikan on pakko tulla väliin, ja kun
Sam-setä tarttuu ohjaksiin, on Kuba pian vapaa ja itsenäinen."
Norine yhtyi häneen. "Olen varma siitä. Sitten me lähdemme kaikki sinne sateenkaaremme päähän kultamaljaamme hakemaan."
Estevan katsoi puhujaan ihaillen ja tarttui hellästi tämän käteen.
"Olen löytänyt sateenkaareni pään", sanoi hän.
"Minä myöskin", lisäsi O'Reilly. "Olen löytänyt isänne aarteen ja enemmänkin — olen löytänyt Länsi-Intian kalleimman ja kauneimman helmen." Hän kiersi kätensä Rosan ympärille, ja he poistuivat sisälle.
Estevan istui nojatuoliinsa sulkien silmänsä ja Norine istahti sen käsinojalle jalkojaan lepuuttamaan. Talon takaa kuului Jacketin ääni. Poika oli hyvin puheliaalla tuulella ja oli jälleen koonnut päivittäiset kuulijansa, joille hän kuului kertovan englannin kielellä:
"Ja Pino Bravon luona tapoin espanjalaisia enemmän kuin tusinan verran. Olin päivän sankari ja oikeastaan minun olisi silloin pitänyt päästä kenraaliksi, mutta —"