XI.
KAIVOSVARKAAT.
Keskiyön hetki oli lyönyt, ja laakson tumman syvyyden päällä vilkkui lukematon joukko tähtiä, ja eteläinen taivaanranta hehkui heikkoa kajoa kuin kullanjumalan sulaton loistetta ja kuin Beringin meren fosforipitoista hohdetta. Vaikka yöt olivatkin jo pidenneet, ei silti tarvinnut järjestää erikoista valaistusta yövuorolaisille. Kahden tunnin ajan oli vaikea nähdä eteensä, mutta päivä koitti varhain, eikä sen vuoksi ollut sytytetty nuotioita.
Viittä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin yötyön johtaja pani kiinni patosulut ja kohisevan vesivirran kulku katkaistiin, lopettivat! miehet työnsä ja kiipesivät telttoihinsa.
Päivällis- ja sydänyön ajoiksi on tapana panna kaivokseen vartija ei vain pitämään loitolla asiaankuulumattomia vaan myöskin pitämään silmällä kaivossulkuja. Midaksen yövahdille oli erikoisesti huomautettu siitä vastuusta, joka oli pantu hänen osalleen, ja kun hän tiesi, että melkoinen kultamäärä oli uskottu hänen huostaansa, katseli hän epäluuloisesti jokaista uteliasta, joka häntä lähestyi. Kun siis muuan kuormajuhtaa taluttava mies ilmestyi joen uomasta ja tuli lähemmäksi, tarkkaili vartija hänen askeleitaan siitä hetkestä alkaen, jolloin hän tuli näkyviin. Tie mutkitteli joen mukana ja sivuutti huuhtelukourut. Vaeltaja ei näyttänyt niistä piittaavan, ja vartija luuli keksineensä syyn miehen väsyneestä ja hitaasta kulusta.
"Joku malminkuljettaja, joka on kotimatkalla", tuumi hän itsekseen.
Kulkija pysähtyi ja raapaisi tulitikkuunsa tulta sytyttääkseen piippunsa; vartija äkkäsi tällöin, että miehellä oli mustat, kiiltävät neekerikasvot. Tikku rätisi ja sammui, ja kun mies oli turhaan kopeloinut taskustaan uutta, päästi hän suustaan äkeän sadatuksen.
"Hyvää iltaa! Olisiko herra ystävällinen ja lainaisi minulle tulitikun?" sanoi hän vartijalle ja alkoi kiivetä ylös vastausta odottamatta.
Kukaan polttaja ei näillä main kieltäydy halvimmallekaan antamasta tulta piippuun, ja kun neekeri oli ehtinyt paikalle, ojensi vartija hänelle pyydetyn tikun. Sanaa lausumatta ponnahti vieras villieläimen lailla vartijan kimppuun ja iski häntä hirveällä voimalla kasvoihin. Vartija lyykähti maahan heikosti parahtaen ja neekeri raahasi hänet rantatöyrään toiselle puolelle, missä häntä ei voitu leiristä nähdä, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja tunki kapulan hänen suuhunsa.
Samassa hetkessä tuli alempaa tienmutkan takaa kaksi muuta olentoa kiireesti paikalle. He olivat ratsain ja taluttivat mukanaan kolmatta ratsuhevosta ja paria kolmea kuormajuhtaa. Ehdittyään työpaikalle he astuivat satulasta. Nyt aloitettiin merkillinen toimitus, sillä toinen miehistä kapusi huuhtelurännille ja lapioi pohjasakkaa säkkiin, jota hänen toverinsa piti avattuna hänen edessään. Säkit sidottiin sitten lujasti kuormajuhtien selkään, minkä jälkeen riennettiin toisille huuhtelukouruille. He työskentelivät koko ajan kuumeenomaisen kiireesti ja ihan äänettöminä ja luoden silloin tällöin salamannopeita katseita mieheen, joka seisoi tähystämässä rantatöyrään kiireellä osittain pajupensaston suojassa. Työn nopeutta ja tavatonta varmuutta arvostellen saattoi päätellä, että miehet olivat tottuneita kaivosmiehiä.
Teltasta kuului ääniä yövuorolaisten pöydän äärestä ja porsliiniastioitten kalinaa. Purjekangasseiniä valaisi lamppu sisäpuolelta.
Kun työnjohtaja oli haukannut ateriansa, astui hän ulos ja seisahtui hetkeksi oviaukkoon totuttaakseen silmiään ulkona vallitsevaani pimeään sekä loi koneellisesti katseensa padolle päin. Yövartija astui esiin varjosta ja tuli selvästi näkyviin, minkä jälkeen työnjohtaja palasi rauhoittuneena telttaan.
* * * * *
Mac Namaran kuvaukset Anvil Creekin rikkauksista olivat saaneet Helene Chesterin toivomaan, että hänelle kerran näytettäisiin, kuinka kullanhuuhtelu tapahtuu. He olivat tänään ratsastaneet kaupungista kyllin ajoissa ehtiäkseen haukata illallisensa kaivoksilla. Helene ei tiennyt, minne Mac Namara hänet vei. Kun hän tunsi jälleen Midaksen, kysyi hän, minkä vuoksi hänen ystäviltään oli riistetty heidän oma osuutensa, ja Mac Namara vastasi, kuten tytöstä tuntui, täysin rehellisesti ja avomielisesti. Heidän omistusoikeutensa oli riidanalainen, hän selitteli, ja joku toinen vaati kaivoksia omikseen. Juttua selviteltäessä oli tuomioistuin määrännyt hänet — Mac Namaran — valvomaan, ettei kummallekaan riitapuolelle tapahtuisi vääryyttä. Hänen selityksensä oli yksinkertainen ja helppotajuinen, ja Heleneä ilahdutti, että kysymys oli saanut niin helpon ratkaisun.
Midaksessa piti Helenen olla yötä ja katsella seuraavana aamuna huuhtelutyötä. Mac Namara teki parhaansa käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen. Hän kuljetti seuralaistaan kaikkialla työmaalla ja selitti mikä hänelle oli vierasta. Hän vietti illan tytön parissa, kertoi menneestä elämästään ja mitä hän oli toimitellut lännessä, ja tämä tarina sopi mainiosti hänen tilapäiseen asuntoonsa ja sen yksinkertaiseen sisustukseen. Terävänä tarkkailijana ja ensiluokkaisena seuranpitäjänä hän oli osannut kietoa nuoren toverinsa sanojen taikaverkkoon. Helene tiesi kyllä, mihin mies tähtäsi, eikä hän ollut vielä oikein selvillä, minkä vastauksen antaisi, kun hänelle tehtäisiin kysymys, joka oli kaiken tämän takana. Hän tunsi elävästi sen merkillisen vetovoiman, jolla tämä mies tehosi häneen, mutta yhtä kaikki tähän tunteeseen sekoittui eräänlaista epäluuloa, jota hän ei tosin voinut selittää. Jälleen hänen ajatuksensa palasivat Glenisteriin, ja hän vertasi mielessään näitä kahta miestä, jotka monessa suhteessa olivat toistensa kaltaisia, mutta samalla niin tuiki erilaisia.
Kun hän kuuli, että yövuorolaiset olivat kokoontuneet illallistaan haukkaamaan, heitti hän silkkihuivin harteilleen ja lähti viileään ulkoilmaan sekä suuntasi kulkunsa joelle päin. "Raikasta ilmaa hengittämään ja sitten vuoteeseen!" tuumi hän itsekseen. Hän huomasi yövartijan kookkaan vartalon ja meni lähemmä. Tämä näytti olevan erikoisen innostunut hänen tulostaan, katseli häntä tarkkaavasti ja melkein kuin levottomana. Ehkä sen vuoksi, että näihin aikoihin liikkui tavallisesti harvoin naisia ulkona. Pois kaikki keinotekoiset tavat! Tämähän oli välittömyyden ja tunnelmien luvattu maa! Helene päätti ryhtyä keskusteluun vartijan kanssa. Mies painoi hatun tiukemmin päähänsä ja astui Helenen tullessa lähemmäksi. Helenen mielessä oli vastikään ollut Glenister, ja nyt hän pani merkille, että tällä miehellä oli samat leveät hartiat, sama ylpeä ryhti kuin hänellä. Äkkiä hän huomasi, että yövartija olikin neekeri. Hän piteli kädessä kivääriä ja tuntui tarkkaan vaikka hieman epäröiden katselevan tulijaa.
Osoittaakseen harrastustaan ja katkaistakseen äänettömyyden Helene puhutteli miestä, mutta hänen äänensä kuullessaan mies tuli lähemmäksi ja kysyi karskisti:
"Mitä te tahdotte?"
Sitten hän vaikeni ja sopersi hetken perästä merkillisesti muuttuneella ja luonnottomalla äänellä:
"Niin, neiti. Minä olen yövartija."
Helene huomasi tällöin, että alempana jokirinteellä oli kaksi muuta mustaihoista työssä, ja häntä kummastutti aika lailla se tapa, jolla nämä puuhailivat, sille he näyttivät olevan tavattoman kiireisessä touhussa. Hän tunsi, että jotakin selittämätöntä, omituista ja levotonta oli ilmassa. Hän kääntyi jälleen vartijaan päin ja aukaisi jo suunsa puhuakseen jotakin, kun hänen vierestään ruohikosta kuului heikko äännähdys, joka pani hänet hätkähtämään ja herätti hänessä pahoja epäluuloja. Se oli jonkun ihmisolennon voihkaisua. Vielä kerran kuului valitteleva ääni, ja hän tunsi olevansa jonkun hirveän tapahtuman todistajana. Hän oli kuullut puhuttavan kaivosvarkaista ja kuvauksia rohkeista kaivosryöstöistä — ja silti tuntui tämä uskomattomalta. Satoja miehiä oli hänen äänensä kuulumilla, hän itsekin kuuli näiden naurun. Joku heistä vihelsi tuttua säveltä. Jos hän huutaisi, tulisi paikalle ihmisiä kaikilta suunnilta. Loruja! Tässä ei ollut kysymys kaivosryöstöstä, hän tuumi — ja jälleen kuului valittelevan miehen ääni.
"Mitä tuo on?" hän kysyi.
Vastaamatta neekeri laski pyssynsä piipun alemmas, niin että se tapaili
Helenen rintaa ja samalla kuului liipaisimen kaksinkertainen napsahdus.
"Olkaa vaiti älkääkä liikahtako paikaltanne", sanoi mies varoittaen.
"Me olemme epätoivoisia miehiä emmekä halua vaarantaa mitään, neiti."
"Ah, te olette kaivosvarkaita…"
Hän oli kauheasti peloissaan, mutta seisoi silti äänettömänä. Vartija tarkkaili levottomana häntä ja telttoja, kunnes hänen toverinsa antoivat merkin, että he olivat valmiita ja että hevoset oli kuormitettu. Silloin hän virkkoi:
"En oikein tiedä, mitä teille teemme, mutta luulen, että minun täytyy sitoa teidät."
"Mitä te tarkoitatte?"
"Aion sitoa teidät ja panna kapulan suuhunne, jottette voisi huutaa."
"Ah, uskaltakaapas!" huudahti Helene uhmaavasti. "Seison tässä alallani, kunnes olette menneet tiehenne, enkä minä huuda. Sen lupaan." Hän katsahti rukoilevasti vartijaan, jolloin tämä painoi päänsä alas, niin että hänen kasvoistaan näkyi vain pilkahdus, minkä jälkeen mies alkoi poistua takaperin.
"Olkoon menneeksi. Älkää yrittäkökään, sillä minä piilottaudun tuonne pensaistoon ampumamatkan päähän teistä, kunnes nuo toiset ovat ehtineet poistua."
Hän juoksi toisten ratsastajien luokse, hypähti nopeasti satulaan ja pian he olivat kadonneet tienmutkan taakse. Helene kuuli enää vain piiskanläjähdykset.
Miehet olivat jo olleet kauan näkymättömissä, ennenkuin Helene liikahti, vaikka hän tiesikin, ettei kukaan heistä ollut jäänyt tienmutkaan. Hän seisoi liikkumattomana paikallaan katse jännittyneenä sillä samalla hetkellä, jolloin miehet panivat hevosensa laukkaan, hän kuuli katkelman keskeytyneestä lauseesta. Se oli yksi ainoa sana, joka oli lausuttu liikutetulla äänellä ja jonka hän kuuli hevosten kavionkopseen keskeltä — hänen oma nimensä — "Helene" —, ja tämä sana sai aikaan, ettei hän ryhtynyt hälyyttämään, vaan alkoi sen sijaan pala palalta muistella tämän omituisen seikkailun yksityiskohtia. "Ei, ei… se on mahdotonta… ja sittenkin se voi olla mahdollista", hän huudahti. "Ah, voisiko se olla mahdollista?"
Hän aikoi huutaa apua, mutta malttoi jälleen mielensä. Hän astui pari askelta telttoihin päin, pysähtyi jälleen, ja vielä monta minuuttia sen jälkeen kuin hevosten kavioitten kopse oli lakannut kuulumasta, hän seisoi alallaan epätietoisena mitä tekisi. Mikä tarkoitus oli tällä varkaudella, joka uhmasi lakia, hänen enonsa määräyksiä ja Mac Namaraa? Nämä miehet olivatkin siis vain tavallisia varkaita, rikollisia ja roistoja, jotka ansaitsivat rangaistuksensa, ja silti hänen täytyi muistella erästä toista vieläkin pimeämpää yötä, jolloin hän itse oli nyyhkyttänyt ja vavissut takaa-ajajiaan ja jolloin kaksi miestä oli suojannut häntä omilla ruumiillaan.
Hän kääntyi ja juoksi teltalle päin sekä syöksyi oviaukosta sisälle. Tuossa paikassa olivat kaikki miehet jalkeilla nähdessään hänen kalpeat kasvonsa, säkenöivät silmänsä ja epäjärjestyksessä olevat hiuksensa.
"Kaivosvarkaita!" hän läähätti. "Pian! Paarit! Yövartija on haavoittunut!"
Ilmoille kajahti moniääninen meteli ja miehet ryntäsivät hänen ohitseen. Päivävuorolaisia juoksi paikalle kaikilta suunnilta.
"Missä? Ketkä? Minne ne ovat menneet?"
Mac Namara ilmaantui nyt heidän joukkoonsa, kiivaana ja käskevänä. Hän näkyi heti oivaltavan tilanteen vaatimatta Heleneltä minkäänlaisia selityksiä.
"Kuulkaas nyt! Lähdemme heitä tavoittamaan. Tuokaa hevoset! Pian!"
Hän istui satulassa jo melkein ennenkuin oli ehtinyt lauseensa lopettaa. Hän kohotti pitkän käsivartensa ja viittasi sillä vuoristoon päin.
"Jakautukaa viisimiehisiin ryhmiin ja tutkikaa vuoret. Joku rientäköön Discoveryyn ja pyytäköön puhelimitse tänne Vorheesiä ja poliisiosastoa."
Kun he tekivät lähtöä, huusi Helene:
"Seis! Ei sille suunnalle! He ratsastivat rotkoon päin. Niitä oli kolme neekeriä."
Hän viittasi alas laaksoon kohti eteläistä taivaanrannan heikkoa kajastusta, ja ratsujoukko katosi pimeään.