XII.
WHEATON SAADAAN LAIVAAN.
Mainitut kolme neekeriä suuntasivat kulkunsa joen vartta ylöspäin, ohi toisten leirien, kohdalle, jossa joki haaraantui. Täältä he kääntyivät oikealle ja ajoivat vähän käytettyä tietä, kunnes saapuivat pienen sivuojan lähteelle. He olivat koettaneet niin pian kuin mahdollista löytää yksinäisiä polkuja, jotteivät herättäisi huomiota. Ennenkuin poikkesivat laaksosta vuorille, he antoivat huonottavien hevostensa hengähtää ja pesivät sillaikaa kasvonsa puhtaiksi. He teroittivat kuuloaan saadakseen selville, ajettiinko heitä takaa, mutta kun hetki toisensa perästä kului eikä mitään tapahtunut, alkoivat he tuntea itsensä rauhallisemmiksi ja rupesivat hiljaa keskustelemaan. Aamun sarastaessa he ratsastivat sammalpeitteisen kukkulan yli ja pysähtyivät jälleen, sillä täällä Simms erkani heistä ja lähti etelään päin. Jäljelle jääneet toverukset siirsivät taakat varahevosten selkään ja jatkoivat matkaansa itää kohden pitkin autioita vuorenharjanteita.
"Näyttää siltä, että selviydymme leikistä verraten huokealla", sanoi Dextry silmäten taakseen. "Jos niin käy, olen halukas jatkamaan tätä hommaa. Lyön vetoa, että saamme lukea pöyristyttäviä uutisia huomispäivän sanomalehdistä."
"Minä ihmettelen, mitä tekemistä Helenellä oli siellä", virkkoi Glenister äkisti ja asiaankuulumattomasti. Häntä oli tämä kohtaaminen järkyttänyt enemmän kuin koko suuri yritys, ja hänen ajatuksensa, joitten olisi pitänyt askarrella pakosuunnitelmissa, kykenivät tajuamaan vain Helenen kuvan. — "Ajatteles, jospa hän saa selville, kuka se musta roisto oli, joka uhkasi häntä kiväärillään!" Hän oli vallan masentunut moista ajatellessaan.
"Kuule, Dex, minä aion naida sen tytön."
"En tiedä, kuinka sen laita on. Parasta on kuitenkin pitää silmällä Mac
Namaraa."
"Mitä sanot?" Nuori mies pysähtyi ja tuijotti toveriinsa. "Sano suoraan, mitä ajattelet."
"Anna mennä. Älä pysähdy. En ole sokea. Osaan laskea yhteen minäkin."
"Näitä kahta sinä et koskaan laske yhteen. Mokomaakin lörpötystä. Mies on konna. Minä en salli hänen saada tyttöä. Se on sitäpaitsi mahdotontakin. Helene huomaa pian, mitä hän on miehiään. Minä rakastan häntä niin voimakkaasti, että… ei, tunteeni ovat liian syvät niitä tulkita." Hän teki kaunopuheisen liikkeen kädellään "Sinä et käsitä sellaista."
"Hm! Ehken käsitä", mutisi Dextry, mutta hänen silmissään oli ilme, josta kuvastui menneitten aikojen muisto.
"Hän on ehkä konna", jatkoi vanhus hetken kuluttua. "Olen kanssasi yhtä mieltä siitä seikasta, mutta pulska hän on, se lempo, ja jos ryhtiä katselemme, olet sinä hänen rinnallaan kuin kivenhakkaaja. Rohkea hän on myöskin. Nämä kolme ominaisuutta ovat valtteja, joiden avulla voi viedä kotiin minkä naisen tahansa, punaisen, valkoisen tai keltaisen."
"Uskaltakoonpahan vain", murisi Glenister ja rypisti kulmakarvojaan, jolloin hänen piirteensä kovenivat.
Varhain aamulla he ratsastivat alas kunnaita, joilta pääsee Nomen leveään laaksoon, ja saapuivat vihdoin jyrkälle jokitörmälle, jonne olivat piilottaneet huuhtelukojeet. Ne haettiin nyt esille, ja miehet ryhtyivät huuhtomaan säkkien sisällystä. Sato oli suurenmoinen, ja toverukset työskentelivät silmät kuumeesta kiiluen ja kädet vapisten. Kulta oli karkeajyväistä, ja monet kimpaleet olivat liian suuria mahtuakseen seulan reijistä.
Hetkeä myöhemmin toverukset ratsastivat eri tahoilta kaupunkiin keskelle kiihtynyttä joukkoa, joka varhain aamulla oli saanut kuulla kaivosryöstöstä. Kaukana selällä oli "Roanoke", jonka piipuista tuprusi sakea musta savu. Hinaajalaiva tuli juuri rantaan viimeiseltä saattomatkaltaan.
Glenister ohjasi lokaisen hevosensa rannalle ja kysyi jotakin rannalla vetelehtiviltä jätkiltä.
"Ei, on myöhäistä ehtiä laivaan — viimeinen hinaaja pääsee juuri rantaan", vastattiin hänelle. "Jos haluatte matkustaa ulkomaille, saatte odottaa seuraavaa laivaa. Viikon perästä — kas niin, nyt se puhaltaa lähtömerkin!"
Valkoinen suihku sekaantui mustaan savuun, ja hetkeä myöhemmin kuului matalaääninen, pitkäveteinen vihellys. Glenister puri huuliaan.
"Pian!" hän huusi merimiehille. "Minä haluan saada käytettäväkseni tienoon nopeakulkuisimman veneen ja siihen väkevimmät soutajat. Palaan viiden minuutin perästä tänne. Sata dollaria, jos saavutamme laivan."
Hän kannusti hevostaan ja ajoi kuin vihuri pitkin lokaisia katuja. Bill Wheaton makasi ja kuorsasi kaikessa rauhassa, kun muuan mies, tukka hirveässä epäjärjestyksessä, äkkiä tempaisi hänet jalkeille, ravisteli hänet hereille ja melkein pukikin hänet sanellen hänelle samalla tuhottoman paljon kaikenlaatuisia ohjeita. Asianajajalla ei ollut aikaa eikä tilaisuutta tehdä vastaväitteitä, sillä Glenister sieppasi matkalaukun, tunki siihen kasan asiakirjoja pöydältä ja sanoi: "Kiiruhtakaa toki, mies! Isä Jumala, oletteko tainnoksissa? Herätkää jo! Vene on lähtökunnossa!"
Unta silmistään hieroen Wheaton laahautui kadulle ja edelleen rannalle, jonne oli kokoontunut paljon väkeä katselemaan pian alkavaa kilpailua. He lyykähtivät veneeseen, jonka avuliaat kädet sitten vetivät loivalta rannalta syvemmälle. Pari voimakasta aironvetoa ja vene oli ulkona rannasta.
"Toivottavasti en unohtanut mitään", huohotti Wheaton vetäessään takkia ylleen. "Tein eilen matkavalmistukset, mutta kun en tavannut teitä, arvelin, ettei koko matkasta tulisi mitään."
Glenister riisui takkinsa ja istuutui kasvot keulaan päin ja työnsi voimiensa mukaan airoja, jolloin hänen painonsa auttoi veneen kulkua huomattavasti. Hän hoputti soutajia alinomaan, kunnes hiki pursusi näiden vaatteiden lävitse ja lihakset näkyivät raudanlujiksi ja liitettyinä ihoon takeltuneitten hihojen alta. He olivat kulkeneet noin puoli matkaa, kun Wheaton äkkiä huudahti ja Glenister sadatellen taukosi soutamasta. "Roanoke" oli alkanut hitaasti liikkua eteenpäin.
Soutajat laskivat aironsa, mutta Glenister kehoitti heitä jatkamaan ja tempaisi käteensä veneha'an, kiinnitti sen kärkeen takkinsa ja alkoi heiluttaa sitä kaikin voimin soutajien ponnistellessa kaksinkertaisin innoin. Monta minuuttia aherrettiin levottomassa jännityksessä ja tarkkailtiin laivan mustaa runkoa, joka hetki hetkeltä liikkui nopeammin, ja juuri kun he aikovat heretä ponnisteluista, tuprahti pihisti pieni höyrypallo ilmaan ja seuraavassa sekunnissa kuului lyhyt puhallus merkiksi, että heidät oli huomattu. Glenister pyyhki hikeä otsaltaan ja katsahti säteilevin silmin Wheatoniin.
Neljännestuntia myöhemmin, kun vene kellui laivan rautaisella kupeella, hän pani poronnahkaisen pussin asianajajan kouraan.
"Kas tässä vähän rahaa, jolla voitte taistelun voittaa, Bill. En tiedä paljonko siinä on, mutta luulen sen riittävän. Jumala kanssanne! Tulkaa pian takaisin!"
Joku laivamiehistä viskasi heille köyden, jota pitkin Wheaton kapusi laivaan.
"Tärkeätä!" huusi nuori mies laivan kapteenille. — "Hallituksen asioissa."
Konehuoneesta alkoi kuulua heikkoa jytinää, potkurit alkoivat suomia vettä ja tuo kookas laiva liukui ohi.