XIII.
HELENE TAPAA GLENISTERIN.
Kun Glenister hitaasti asteli pitkin rantaa, huusi Helene Chester hänelle laiturilta ja teki hänelle tilaa vierelleen. Hänen ei ollut milloinkaan ennen tarvinnut kutsua nuorta miestä luokseen, ja yhtä tavatonta oli se hämminki tai ruumiillinen väsymys, joka pani nuoren miehen helpotuksesta huokaisten heittäytymään lämpöiselle hiekalle. Helene huomasi, että Glenisterin katseesta oli kadonnut tavanomainen rohkeus.
"Katselin teidän huimaa menoanne", hän sanoi. "Se oli hyvin jännittävää, ja minä hurrasin teille."
Glenister hymyili heikosti.
"Mikä pani teidät jatkamaan takaa-ajoa, vaikka laiva oli jo lähtenyt liikkeelle? Minä olisin luopunut yrityksestä ja… ruvennut itkemään."
"Minä en heitä koskaan kesken aikeitani", vastasi Glenister.
"Eikö teidän ole koskaan täytynyt? Mutta te olettekin mies. Naisen täytyy luopua paljosta."
Hän odotti, että hänen seuralaisensa jatkaisi keskustelua ja sanoisi, ettei hän aikonut milloinkaan luopua hänestä — sellainen olisi sopinut hänen entiseen ylimielisyyteensä — mutta nuori mies ei virkkanut mitään. Helene oli varma siitä, että hän piti Glenisteristä yhtä paljon tuollaisena kuin jos hän olisi syytänyt hänelle rakkaudentunnustuksia. Glenisterille itselleen oli virkistävää yön vaivojen jälkeen saada levätä hänen läheisyydessään ja tuntea sen rauhoittavaa vaikutusta. Helene huomasi, että Glenister silitti salaa hänen hameensa lievettä.
Jospa hän vain voisi karkoittaa mielestään laivalla tapahtuneen solvauksen muiston! "Mutta hän koettaa parhaansa mukaan hyvittää sitä", tuumi hän. "On tietysti selvä asia, ettei kukaan nainen voi välittää kestään, joka on menetellyt sillä tavalla." Samalla häntä puistatti, kun hän ajatteli, kuinka Glenister oli heittäytynyt hänen takiansa vaaraan, ettei hänen olisi onnistunut ilman nuoren miehen rohkeaa ja pelotonta väliintuloa pelastua ruton saastuttamasta laivasta eikä suorittaa tehtäväänsä. Hän oli suuressa kiitollisuuden velassa tälle miehelle.
"Oletteko kuullut, kuinka kävi sille kunnon laivalle, 'Ohiolle'?" hän kysyi.
"En. Minulla ei ole ollut aikaa tiedustella. Sen vain tiedän, että terveyspoliisi pani sen karanteeniin, kun se saapui tänne."
"Se lähetettiin Egg Islantiin kaikkine matkustajineen. Se on ollut siellä yli kuukauden ja saanee jäädä sinne koko kesäksi."
"Mikä pettymys niille kurjille, jotka olivat laivassa!"
"Niin, ja ellette te olisi auttanut minua, olisin minä niiden joukossa", huomautti Helene.
"Minä en tehnyt paljoakaan. Tappeleminen ei ole suurikaan taito. Se ei ole puoleksikaan niin vaikeaa kuin luopua laillisesta omaisuudestaan ja olla toimetonna sill'aikaa kuin…"
"Teittekö sen siksi että pyysin… siksi että minä pyysin teitä luopumaan entisistä tavoistanne?"
"Tein. Se ei ollut helppoa, mutta…"
"Ah, kiitän teitä. Tiedän, että kaikki on tehty mitä parhaimmin aikein. Arthur-eno ei milloinkaan suostuisi vääryyteen, herra Mac Namara on myöskin rehellinen mies."
Glenister aikoi vastata, mutta muutti samassa mieltä. Hän ei mielinyt sanoa Helenelle, mitä hän arveli asiasta. Nuori nainen uskoi sukulaisiinsa ja tämän ystäviin — eikä hänen sopinut puhua Mac Namarasta. Pelin säännöt sulkivat hänen huulensa.
Helene ajatteli vielä kertaalleen. "Ah, ellette olisi menetellyt niin kuin menettelitte!" Hän olisi mielellään auttanut nuorta miestä kuten tämäkin oli auttanut häntä, mutta mitä hän voisi tehdä? Laki oli jotakin niin monimutkaista, sekoittavaa ja käsittämätöntä. "Olin viime yön Midaksessa ja ratsastin varhain tänä aamuna kaupunkiin takaisin", hän sanoi. "Se oli aika rohkea teko vai kuinka?"
"Mikä?"
"Ettekö ole kuullut uutista?"
"En", vastasi toinen varmasti. "Olen vastikään noussut jalkeille."
"Kaivoksessanne on käynyt varkaita. Kolme miestä yllätti vartijan ja tyhjensi huuhtelukourut."
Glenisterin teeskennelty ällistys oli voittamaton alallaan, ja hän melkein upotti nuoren naisen kysymyksiin. Tämä pani kuitenkin mielihyvin merkille, ettei Glenister tohtinut katsoa häntä silmiin. Hän ei ollut kouliintunut näyttelijä. Mac Namaralla sen sijaan oli raudanlujat kasvot. Vaistomaisesti hän vertasi näitä kahta miestä toisiinsa, ja tämä nuori mies ei joutunut huonompaan asemaan.
"Niin, minä näin kaiken", virkkoi hän lopuksi toistettuaan kaikki yksityiskohdat. "Neekeri aikoi sitoa minut, jotten voisi hälyyttää leiriä, mutta hänen ritarillisuutensa esti häntä sitä tekemästä. Se oli aika lailla hienostunut mustaihoinen."
"Mitä teitte sitten kun miehet olivat ratsastaneet tiehensä?"
"Pidin tietysti sanani ja odotin, kunnes he olivat kadonneet näkyvistäni, ja sitten panin koko leirin liikkeelle sekä lähetin Mac Namaran ja hänen miehensä alas laaksoon."
"Alas laaksoon!" huudahti Glenister unohtaen teeskennellyn osansa.
"Niin, tietysti. Luulitteko, että lähettäisin heidät toiselle suunnalle?"
Tyttö katseli seuralaistaan suoraan kasvoihin ja tämä painoi katseensa maahan. — "He aikoivat ensin sille taholle, mutta minä opastin heidät oikealle tielle."
Hänen silmissään oli omituinen välke, ja nuori mies tunsi veren takovan ohimoissaan.
Hän lähetti miehet alas laaksoon! Senpä vuoksi ei häntä ajettu takaa! Siinä tapauksessa hän tiesi — hänen täytyi tietää kaikki! Glenister oli kuin huumaantunut. Hänen rakkautensa pani hänen sisäisen olemuksensa jälleen kiivaaseen käyntiin ja vaati häntä sen jollakin tavalla ilmaisemaan. Mutta Helene, joka ei enää tuntenut voivansa kauempaa hallita tilannetta, oli jo noussut palatakseen hotelliinsa.
"Näin kaikki kolme miestä selvästi", sanoi hän ennenkuin he erosivat, "ja tunsin heidät kaikki."