XX.
TANSSIAISISSA.
"Rakas Helene, etkö huomaa, että virka-asemani tuo mukanaan eräitä velvollisuuksia, jotka sinun on täytettävä?"
"Luulenpa niin olevan laidan, Arthur-eno, mutta minä jäisin paljoa mieluummin kotiin."
"Kas sitä! Huvittele nyt vain oikein tarpeeksesi."
"Tanssi ei minua enää huvita. Sen jätin etelään. Mutta jos sinä tulet mukaan…"
"Minulla ei ole aikaa. Minun täytyy työskennellä iltaisin enkä minä enää sellaiseen sovellukaan."
"Sinä et ole terve", sanoi hänen sisarensa tytär. "Olen huomannut sen viime aikoina. Johtuuko se liian paljosta työstä? Oletko vakavasti sairas? Olet hermostunut, et syö kunnollisesti ja laihdut päivä päivältä arveluttavasti. Niin, onpa kasvoihisi tullut ryppyjä kuin ukolle." Hän nousi aamiaispöydästä, meni enonsa luo ja hyväili rakkaasti hänen hopeanvalkoista päätään.
Vanhus tarttui hänen viileään käteensä ja painoi sen poskelleen, jolloin hänen kasvoilleen painunut huolestunut ilme muuttui hymyilyksi.
"Työ sen aiheuttaa, rakas lapsi — ankara ja epäkiitollinen työ, siinä kaikki. Tämä maa on luotu nuoria miehiä varten. Tämä on hirveä maa — tämä. — Toivon, ettemme olisi milloinkaan tulleet tänne."
"Älä sano niin", huudahti Helene vilkkaasti. "Oh, täällä on ihanaa! Ajattele sitä kunniaa! Sinä kuulut Yhdysvaltojen tuomarikuntaan ja olet ensimmäinen täkäläinen tuomari. Sinä teet historiaa — sinä luot uuden valtion — kansa saa vielä kerran lukea sinusta kouluissa."
Helene kumartui ja suuteli häntä, mutta tämä tuntui haluavan väistellä hänen hyväilyjään.
"Tietysti minä menen, jos arvelet minun täytyvän se tehdä", sanoi tyttö, "vaikken olekaan erikoisen ihastunut täkäläiseen seuraelämään. Jotkut naisista ovat kylläkin hyvin kunnollisia, mutta toiset…" Hän kohautti olkapäitään. "He puhelevat häväistysjutuista kaiken aikaa. Voisi toivoa, että tämä avara, uusi, voimakas ja neitseellinen maa kehittäisi naisia ja laajentaisi heidän katsettaan niinkuin miesten, mutta niinpä vain ei ole laita."
"Pyydän Mac Namaraa tulemaan noutamaan sinut kello yhdeksän aikaan", virkkoi tuomari ja nousi.
Myöhemmin iltapäivällä Helene pukeutui kauan käyttämättömänä olleeseen juhlapukuunsa, ja menestys oli sellainen, että kun hänen saattajansa saapui häntä noutamaan, oli hän tämän mielestä kaunein nainen auringon alla.
Kun he saapuivat hotelliin, katseli hän nuorta seuralaistaan entistäkin ylpeämpänä, sillä illan seura poikkesi tällä kerralla huomattavasti kullankaivajaleirin tavanmukaisesta vierasjoukosta. Naisilla oli kaikilla kauniit puvut ja herroilla melkein poikkeuksetta hännystakki ja valkoinen kaulanauha. Suuri sali oli hotellin pituinen, sen seinävieriin oli järjestetty aitioita, sen lattia oli lasinkiiltävä ja seinät kauniisti koristetut.
"Ah, kuinka kaunista!" huudahti Helene. "Vallan kuin kotona etelässä."
"Olen nähnyt aiemminkin nopeasti kasvavia kaupunkeja, mutta mikään ei vedä vertoja tälle. Mutta kun nämä pohjanmiehet voivat rakentaa rautatien yhdessä kuukaudessa ja kaupungin kesässä, voi käsittää, mikseivät he yhtä hyvin voi saada syntymään sinfoniaorkestereita ja tanssisaleja."
"Tiedän teidän olevan mainion tanssijan", virkkoi Helene.
"Te saatte siinä asiassa olla minun tuomarini. Haluan kirjoitta tanssiohjelmaanne nimeni niin usein kuin uskallan joutumatta käsikähmään täkäläisten nuorten miesten kanssa, ja lopun aikaani aion istua hallissa polttelemassa. En välitä tanssia kenenkään muun kuin teidän kanssa."
Ensimmäisen tanssin jälkeen hän luovutti naisensa toisille seuramiehille ja lähti tanssisalista. Tämä oli hänen ensimmäinen huvitilaisuutensa Alaskaan tultuaan. Oli hyödyllistä, ettei vallan tylsistynyt, tuumi hän itsekseen, ja istuessaan ja sikarista nauttiessaan hän kuvaili mielessään hänelle vallan vierain tuntein hoikkaa harmaasilmäistä nuorta naista, jolla oli ihana kiharainen tukka, norsunluunvalkoiset olkapäät ja iloinen hymy huulilla. Hän näki tämän liihottelevan ohitseen two-stepin tahdin mukaan ja huomasi omaksi kummakseen olevansa äkeissään siitä, että joku toinen kuin hän sai edes hetkeksi nauttia hänen suloisesta seurastaan.
— Seis nyt, Alec! hän mutisi. Olet vallan liian vanha konkari joutuaksesi päästäsi pyörälle.
Siitä huolimatta hän haki tytön ennen määräaikaa seuraavaan tanssiin.
Helene tuntui kadottaneen osan entistä iloisuuttaan.
"Mikä nyt on? Eikö teillä ole ollutkaan hauskaa?"
"Onpa kyllä", vastasi toinen säteilevästi. "Olen huvitellut suurenmoisesti."
Tullessaan noutamaan häntä kolmanteen tanssiin huomasi hän Helenen vieläkin hajamielisemmäksi. Kun hän tanssin tauottua saattoi häntä paikalleen, sivuuttivat he erään naisryhmän, jossa oli muiden muassa rouva Champian ja toisiakin rouvia, joiden hän tiesi olevan kaupungin huomatuimpien miesten aviovaimoja. Hän oli nähnyt jonkun heistä tuomari Stillmanin teekutsuilla, ja häntä kummastutti sen vuoksi aika lailla, kun nämä naiset tervehtivät häntä, mutta eivät olleet näkevinäänkään Heleneä. Tyttö hätkähti, ja Mac Namara oivalsi, että jotakin oli vinossa vaikk'ei voinut arvata missä vika oli. Miesten asioita hän kyllä ymmärsi, mutta naisten päähänpistot olivat hänen rajojensa ulkopuolella.
"Mikä noiden naisten on? Ovatko he loukanneet teitä?"
"En tiedä. Olen puhutellut heitä, mutta he eivät ole minusta tietääkseenkään."
"Eivät piittaa teistä?" huudahti Mac Namara.
"Eivät." Helenen ääni värähti, mutta hän piti päänsä pystyssä. "Koko Nomen naismaailma näkyy olevan täällä, mutta kaikki tuntuvat liittoutuneen katkaisemaan tuttavuuden minun kanssani. Se kummastuttaa minua — en voi käsittää sen syytä."
"Onko kukaan sanonut teille jotakin?" kysäisi toinen kiivaasti. "Joku herroista, tarkoitan."
"Ei, ei! Herrat ovat kaikki perin kohteliaita. Naisista nyt on kysymys."
"Lähtekäämme pois."
"Ei, ei tule kysymykseenkään", vastasi Helene ylpeästi. "Aion jäädä ja uhmata heitä. En ole tehnyt mitään, jota minun tarvitsisi hävetä, ja minä aion ottaa selvän, mistä oikeastaan on kysymys."
Kun Mac Namara seuraavan tanssin alkaessa oli luovuttanut hänet uudelle tanssijalle, lähti hän hakemaan jotakuta tuttavaa, jolta voisi kysellä. Useimmat Nomen miehistä joko vihasivat tai pelkäsivät häntä, mutta lopulta hän tapasi miehen, jolta hän uskoi saavansa tietoja, ja hän opasti tämän erääseen nurkkaukseen.
"Toivon, että vastaatte erääseen kysymykseen. Kiertelemättä.
Ymmärrättehän? Olen itsekin suora ja haluan teidänkin olevan."
"Kuten tahdotte."
"Rouvanne on ollut neiti Chesterin vieraana. Olen nähnyt hänet täällä. Hän ei näytä haluavan seurustella neiti Chesterin kanssa. Hän kääntää tälle selkänsä, ja minä haluan tietää syyn tämmöiseen menettelyyn."
"Kuinka minä sen tietäisin?"
"Ellette tiedä, pyydän teitä ottamaan asiasta selon."
Toinen ravisti huvitettuna päätänsä, ja Mac Namara kiivastui.
"Minä sanon teille, että teidän täytyy ja teidän on lisäksi taivutettava vaimonne pyytämään anteeksi, ennenkuin neiti Chester lähtee täältä, muuten saatte vastata minulle mies miestä vastaan. Minä en aio sallia, että neiti Chesterin kaltaista nuorta naista kohdellaan yliolkaisesti, ja siinä piste."
Puhuteltu ei vastannut heti, sillä on hieman mutkikasta neuvotella henkilön kanssa, joka syrjäyttää täydellisesti kaikki sovinnaiset seurustelutavat ja joka sitäpaitsi pystyy pakottamaan toisen tottelemaan käskyjään.
"Hyvä — hm — olen asiasta kyllä ylimalkaan selvillä, mutta en juuri halua semmoisiin juoruihin puuttua. Olisi parasta antaa koko jutun olla sinään."
"Jatkakaa."
"Naiset ovat paljon keskustelleet — niin, hm — laita on niin, että asia koskee nuorta Glenisteriä. Rouva Champianilla oli hytti heidän hyttinsä vieressä — hm, tarkoitan hänen — kun he tulivat Yhdysvalloista tänne, ja hän näki ja kuuli yhtä ja toista. Minun puolestani tehköön tyttö mitä haluaa, mutta rouva Champianilla on omat ajatuksensa sopivaisuuden vaatimuksista. Mikäli vaimoni on saanut tietää, lienee jutussa jonkun verran perääkin, niin ettette voine häntä syyttää."
Mac Namara olisi voinut selittävällä sanalla lopettaa kaikki juorut ja antaa miehen selittää vaimolleen asioitten oikean laidan sekä tämän välityksellä esittää koko typerän jutun oikeassa valaistuksessa tavalla, joka olisi säästänyt Helenen tunteita ja pannut nuo kaakattavat juorukellot häpeämään. Ja sittenkin hän epäröi. Älykäs laivuri järjestää purjeet niin, että ne soveltuvat kaikkiin tuuliin. Hän kiitti siis vain tiedonannoista ja lähti. Kun hän astui halliin, tuli Helene häntä vastaan.
"Viekää minut pois täältä. Minä haluan lähteä kotiin."
"Olette siis muuttanut mieltänne?"
"Niin, menkäämme", läähätti Helene, ja kun he olivat tulleet ulos, asteli hän niin rivakasti, että Mac Namara tuskin jaksoi kulkea hänen rinnallaan. Helene ei puhunut mitään, ja Mac Namara oli kyllin järkevä välttääkseen kyselyjä. Kun he saapuivat Helenen asuntoon, meni hänkin sisälle, riisui päällystakkinsa ja sytytti sähkön. Helene heitti päällysvaatteensa tuolille ja käveli sitten huoneessa kuin pikku raivotar. Hänen silmissään välkkyi kiukun kyyneliä, hänen poskensa hehkuivat ja kädet olivat alituisessa liikkeessä. Mac Namara nojasi takan kamanaan ja katseli häntä sikarinsa savukiehkuroitten takaa.
"Ei teidän tarvitse mitään kertoa", virkkoi hän lopulta. "Minä tiedän kaikki."
"Se ilahduttaa minua. En voisi milloinkaan toistaa kaikkea mitä he sanoivat. Oo, se oli halpamaista!" Hänen äänensä tyrehtyi ja hän puri huuliaan. — "Miksi kysyinkään heiltä? Miksen voinut olla vaiti? Kun te olitte lähtenyt, menin naisten luo ja päätin rohkeasti uhitella heidän ylpeitä ilmeitään. Ah, kuinka halpamaisia he olivatkaan! Ja miksi minä oikeastaan välitänkään heistä!" huudahti hän ja polkaisi jalkaa.
"Jonakin päivänä minä tapan sen miehen", virkkoi Mac Namara ja karisti tuhkan sikaristaan.
"Minkä miehen?"
Helene seisahtui ja tuijotti häneen.
"Glenisterin tietenkin. Jos olisin tiennyt, että juttu joskus joutuisi teidän korviinne saakka, olisin vaientanut miehen jo aikoja sitten."
"Hän ei ole juttua levitellyt", huudahti Helene. "Hän on kunnian mies.
Rouva Champian, se valheellinen marakatti, on kaikkeen syypää."
Mac Namara kohautti olkapäitään tuskin huomattavasti, mutta liike oli sittenkin kaunopuheinen ja Helene äkkäsi sen.
"Ah, en tarkoita, että hän olisi laverrellut tahallaan — sellaiseen hän on liian kunnollinen — mutta ken tahansa on valmis hellittämään kielensä kantimia, kun on kysymyksessä kaunis tyttö. Hänen armonsa Cherry Malotte on lemmenkade olento."
"Malotte? Kuka hän on?" kysyi Helene uteliaana.
Mac Namara näytti kummastuneelta.
"Luulin jokaikisen tietävän, kuka hän on. Parempi kyllä onkin, ettette tiedä."
"Olen ihan varma, ettei Glenister ole mitään puhunut minusta." Hetken kuluttua hän jatkoi: "Kuka on neiti Malotte?"
Mac Namara tuumi hetken, ja Helene katseli häntä tarkkaavasti. Kuinka miellyttävä hän olikaan iltapuvussaan! Kodikas huone, sen hillitty valaistus sai hänet näyttämään tavallista kookkaammalta ja hänen voimakas vartalonsa esiintyi edukseen. Hänen silmistään kuvastui sitä ihailua, jota naiset tavoittelevat. Mac kohotti rohkeat kauniit kasvonsa ja kohtasi hänen katseensa.
"Jätän mieluummin omaksi asiaksenne ottaa selvää siitä asiasta, sillä juorut eivät juuri ole minun alaani. Minulla on teille jotakin tärkeämpää sanottavaa. Se on tärkeintä, mitä milloinkaan olen teille puhunut, Helene."
Ensimmäistä kertaa hän sanoi häntä Heleneksi, ja tyttö alkoi vapista ja hänen säikähtyneet silmänsä suuntautuivat oveen. Hän oli odottanut tätä hetkeä, mutta ei ollut vielä valmistunut vastaamaan.
"Ei tänään — älkää puhuko nyt mitään", onnistui hänen saada sanotuksi.
"Kyllä, tilaisuus on varsin sopiva. Ellette voi vastata, tulen huomenna uudelleen. Haluan teidät vaimokseni. Haluan antaa teille kaiken mitä maailma voi tarjota, ja minä haluan tehdä teidät onnelliseksi. Sitten kyllä loppuvat kaikkinaiset puheet — minä puolustan teitä ikävyyksiltä, ja jos haluatte jotakin, panen sen teidän jalkoihinne. Pystyn sen tekemään."
Hän kohotti voimakkaat käsivartensa, ja hänen lujissa, päättävissä piirteissään oli lupaus, että Helene saisi mitä hän pyytäisi elämältä — rakkautta, suojaa, yhteiskunta-aseman, ihailua.
Helene sopersi joitakuita epäselviä sanoja, kunnes illan nöyryytyksen ja ikävyyksien muisto jälleen valtasi hänet. Tämä kaupunki — tämä julma ja puolisivistynyt kaivosleiri — oli kääntynyt häntä vastaan ja tuominnut hänet säälimättä ja epäoikeudenmukaisesti. Naiset olivat poikkeuksetta kateellisia, lavertelevia juoruakkoja, jotka halusivat panna hänet pannaan ja tehdä hänen elämänsä sietämättömäksi, pitää häntä muukalaisena, jonka ainoa turva olisi hänen oma henkilökohtainen ylpeytensä. Hän saattoi selvästi kuvitella, minkälainen hänen tulevaisuutensa tässä kylässä olisi. Hän näki itsensä yksinäiseksi, panetelluksi, häväistyksi tuhansin tavoin, eikä hän voisi paeta tai antaa selityksiä. Hänen täytyisi jäädä ja uhmailla panettelua, sillä hänen elämänsä oli sidottu tänne ainakin lähivuosiksi tai niin kauaksi kuin hänen enonsa olisi täällä tuomarina. Mac Namara tahtoi lahjoittaa hänelle vapauden. Hän rakasti häntä, tarjosi hänelle kaikki. Hän oli suurempi kuin kaikki muut yhteensä. He olivat vain nukkeja ja he tiesivät sen. Hän ei tiennyt, rakastiko hän Mac Namaraa, mutta hänen magneettinen voimansa oli vastustamaton, ja hän ihaili tätä miestä tavattomasti. Kukaan hänen tapaamistaan miehistä ei ollut häneen näin vaikuttanut paitsi Glenister. — Ah! sitä petoa! Hän oli solvaissut häntä ensin ja nyt vahingoitti hänen hyvää nimeään ja mainettaan.
"Tahdotteko tulla vaimokseni, Helene?" toisti Mac Namara hiljaa kysymyksensä.
Helene antoi päänsä painua alas, ja Mac Namara astui askeleen eteenpäin sulkeakseen hänet syliinsä, mutta pysähtyi äkkiä ja kuunteli. Joku kuului juoksevan portaita ylös ja sitten jyskytettiin ovelle. Mac Namara rypisti äkeissään kulmakarvojaan, meni halliin ja aukaisi oven. Näkyviin tuli Struve.
"Hei, Mac Namara! Olen etsinyt sinua kaikkialta. Nyt on kaikki menossa päin helkkaria."
Heleneltä pääsi helpotuksen huokaus ja hän alkoi keräillä päällysvaatteitaan. Hänellä oli hyvää aikaa tointua äskeisestä masennuksestaan, ennen kuin miehet palasivat huoneeseen. Mac Namara virkkoi pahantuulisena:
"Olen saanut kutsun lähteä Midakseen, ja minun täytyy heti suoriutua matkaan."
"Aikaisintaan heti. Ellei jo ole myöhäistä. Uutinen saapui tunti sitten, mutta en voinut tavata sinua aiemmin", sanoi Struve. "Hevosesi on satuloituna konttorisi edustalla. Parasta, ettet viivyttele vaatteita muuttamalla."
"Sinähän sanoit, että Vorhees on mennyt sinne parinkymmenen poliisin kanssa? Hyvä on. Jää sinä kaupunkiin ja koeta ottaa selvää parhaan kykysi mukaan."
"Ilmoitin puhelimitse sinne, että työmiehet asestautuisivat ja pitäisivät varansa. Jos kiiruhdat, ehdit kyllä ajoissa. Nyt on vasta puoliyö."
"Mitä on tekeillä?" kysyi Helene levottomana.
"Yrittävät vallata kaivokset tänä yönä", vastasi asianajaja. "Me puolestamme koetamme vangita salaliittolaiset ja on mahdollista, että syntyy verinen yhteentörmäys."
"Te ette saa ratsastaa sinne!" huudahti tyttö kauhistuneena. "Siellä tulee varmasti verta vuotamaan."
"Juuri siksi minun täytyykin mennä sinne", sanoi Mac Namara. "Tulen huomenna takaisin ja haluan silloin tavata teidät kahden kesken. Hyvää yötä."
Hänen silmissään oli uusi, tavaton loiste, kun hän hyvästeli Heleneä. Ollakseen niin kokematon naissydänten tutkija hän näytteli osaansa verrattoman hyvin, ja kun hän asteli kiireisin askelin konttoriaan kohden, hymyili hän itsekseen.
"Saan hänen vastauksensa huomenna. Kiitoksia paljon, Glenister."