XXI.
RAUHATON YÖ.
Helene koetti tiedustella Struvelta, kuinka asiat oikeastaan olivat, mutta sai tältä tietää vain, että salapoliisit olivat olleet toimessa monen viikon aikana ja tänään nuuskineet selville, että oli muodostettu seura n.s. vigilantit, joitten tarkoituksena oli hankkia oikeutta omin päin. Oli kuultu tarpeeksi, jotta voitiin päätellä, että tänä yönä aiottiin vallata kaivokset takaisin, ja siksi oli viranomaiset hätyytetty liikkeelle.
"Oletteko ottaneet urkkijoita palvelukseenne?" kysyi tyttö uskomatta korviaan.
"Olemme, totta kai. Meidän täytyi. Toiset pitivät meitä niinikään silmällä, ja asiat ovat nyt kehittyneet sille asteelle, että on kysymyksessä elämä tai kuolema. Sanoin Mac Namaralle, että veri tässä vielä vuotaa, ennenkuin olemme perillä, silloin kun hän esitti meille suunnitelmansa — tarkoitan kun vaikeudet alkoivat."
Helene väänteli käsiään.
"Samaa pelkäsi enoni, ennenkuin lähdimme Seattlesta. Sen vuoksi minä uskalsinkin tuoda ennakoita tänne ne paperit teille. Luulin, että saitte ne kyllin ajoissa, jotta kaikki rettelöiminen olisi voitu välttää."
Struve naurahti ja silmäili häntä hieman kummastuneena.
"Tietääkö Arthur-eno tästä mitään?" jatkoi Helene.
"Ei, emme puhu hänelle enempää kuin on välttämätöntä. Hän ei näytä oikein terveeltä."
"Ei, hän ei ole terve." — Jälleen asianajaja hymyili. -"Kuka on tuon seuran johtaja?"
"Luullaksemme Glenister ja hänen toverinsa, meksikolainen rosvo. Ne ainakin ovat kokouksen kutsuneet koolle."
Helene oli hetken aikaa vaiti.
"Minä luulen, että he pitävät itseään kaivosten oikeina omistajina."
"Epäilemättä."
"Mutta eihän niin ole laita."
Tämä kysymys oli viime aikoina ehtimiseen juolahtanut hänen mieleensä, sillä tuon tuostakin sattui asioita, jotka viittasivat siihen että tämän sitkeän, kovan taistelun takana oli muuta kuin mitä hän tiesi. Hänestä tuntui mahdottomalta, että kaivosten omistajille oli tehty vääryyttä, ja silti hänen korviinsa osui yksinäisiä lauseita, jotka kuulostivat käsittämättömiltä. Kun hän koetti saada selvyyttä, vaihtoivat hänen tuttavansa heti puheenaihetta. Häntä petettiin kaikilla tahoilla! Paikalliset sanomalehdet ajoivat tuomioistuimen asiaa. Hän luki ne tarkoin, ja yhä vähemmän hän pääsi asioista tolkulle, Kaikessa oli jotakin epävarmaa ja levotonta, mikä sai hänet tuntemaan olonsa epämiellyttäväksi ikäänkuin hän liikkuisi tuliperäisellä maaperällä.
"Kaikki tämä rettelöinti johtuu noista kahdesta miehestä. Ellei heitä olisi, saisimme asian pian selväksi."
"Kuka on neiti Malotte?"
Struve vastasi arkailematta:
"Koko Alaskan kaunein ja samalla vaarallisin nainen."
"Millä tavalla? Kuka hän on?"
"On vaikea sanoa, kuka ja mitä hän on — hän on tuiki erilainen Kuin muut naiset. Hän tuli Dawsoniin heti alkuaikoina — yksinkertaisesti tuli — emme tienneet mistä tai miksi, eikä meidän onnistunut koskaan saada sitä selville. Heräsimme eräänä aamuna ja hän oli paikalla. Ensimmäisenä iltana me olimme toisillemme lemmenkateita, ja viikon kuluttua olivat useimmat meistä täysiä hölmöjä. En tiedä, johtuiko se siitä salaperäisyydestä, joka häntä verhosi vai ankarasta kilpailusta. Se oli sitä aikaa, jolloin tavallinen tanssisalityttö saattoi mennä naimisiin miljoonamiehen kanssa, mutta hän ei piitannut sellaisesta. Hän ei tehnyt työtä eikä liioin kehrännyt vahatuilla lattialaudoilla, ja silti olisi Salomo kaikkine ihanuuksineen näyttänyt hänen rinnallaan maantienkulkijalta."
"Sanoitteko, että hän on vaarallinen."
"Niin sanoin. Siellä oli talvella -98 nuori aatelismies — tanskalainen luullakseni, hienoa sukua ja muuta sellaista — komea, vaaleaverinen nuorukainen. Hän aikoi mennä naimisiin tytön kanssa, mutta muuan pankinpitäjä ampui hänet. Sitten oli muuan Rock, ratsastavan poliisin parhaita upseereja. Hänet erotettiin. Ja lisäksi monia muita. Kaikesta huolimatta hän on maailman jaloluontoisin tyttö, ja sen ohessa helläsydäminen. Hän on ravinnut jokaikistä 'housukangasta' Yokonin varrella, eikä ole ainoatakaan malminetsijää koko maassa, joka ei vannoisi hänen nimessään, sillä hän on auttanut monia kymmeniä heistä. Minäkin olin kerran häneen hullaantunut. Niin, hän on vaarallinen, se on varmaa — kaikille muille paitsi Glenisterille."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tyttö oli kerran Yokonin toisella puolella hoitamassa miestä, joka sairasti vaikeaa rupitautia, ja kun hän yritti takaisin, joutui hän keskelle keväistä jäittenlähtöä. En ollut paikalla silloin, mutta Glenister kuuluu saaneen hänet onnellisesti maihin, kun kukaan muu ei uskaltanut puuttua pelastushommiin. Ajojäätelit kuljettivat heitä viisi penikulmaa virtaa alas, ennenkuin hänen onnistui selviytyä pulasta."
"Mitä sitten tapahtui?"
"Tyttö rakastui häneen tietysti."
"Ja Glenister jumaloi häntä yhtä hölmömäisesti kuin te kaikki toisetkin, eikö niin?" sanoi Helene halveksivasti.
"Siinäpä onkin jutun omituisin kohta. Tyttö hypnotisoi hänet ensin jollakin tavalla, mutta poika karkasi tiehensä, enkä minä kuullut hänestä mitään ennenkuin täällä Nomessa. Tyttö tuli hänkin tänne lopulta ja on nyt kuitannut tilinsä selväksi."
"Siitä en ole kuullut mitään."
Struve kertoi hänelle seikkaperäisesti pelisalikohtauksen ja sanoa sitten:
"Olisinpa tahtonut olla silloin paikalla, sillä joukon kiihtymys kuuluu olleen tavaton. Kun peli oli loppunut, löi Cherry Malotte tarkkailukojeen kannen kiinni ja selitti pelin mitättömäksi, koska hän oli tehnyt virheen. Häntä vastaan ei tietenkään voitu väitellä ja hän pysyi väitteessään. Joku mukana olleista sanoi minulle kuitenkin, että hän valehteli."
"Kaikkien paheittensa lisäksi Glenister on siis myöskin kiihkeä pelaaja?" sanoi Helene kiivaasti. "Olen iloinen, että saan olla kiitollisuudenvelassa sellaiselle henkilölle. Tämä maa tuottaa tosiaankin merkillisiä yksilöitä."
"Erehdytte. Kukaan ei ole koskaan nähnyt hänen kajonneenkaan kortteihin aiemmin."
"Ah, minä vallan väsyn näihin vastakohtiin", huudahti Helene suuttuneena. "Kahviloita, pelisaleja, häväistysjuttuja, seikkailijattaria! Uh! Minä halveksin sellaista! Minä halveksin koko roskaa!! Miksi tulinkaan tänne?"
"Uuden maan synty tuo kaikkea sellaista mukanaan. Sellaista Oli elämämme tähän vuoteen saakka. Teidän kaltaisianne naisia me täällä tarvitsemme, neiti Helene. Te voitte auttaa meitä äärettömästi."
Helene ei pitänyt Struven tavasta katsella häntä, ja hän muisti äkkiä, että hänen enonsa nukkui yläkerrassa hänen huoneensa päällä.
"Minun täytyy pyytää anteeksi, mutta nyt on jo myöhä, ja minä olen hyvin väsynyt."
Kello oli yksi, ja sitten kun hän oli päästänyt Struven ulos, hän sammutti valot ja laahusti väsyneenä omaan huoneeseensa. Hän riisui pukunsa ja heitti paljaille olkapäilleen aamunutun, jossa oli monet laskokset ja joka oli ihmeteltävän ilmava. Päästellessään auki raskaita palmikoltaan hän muisteli Cherry Malotten tarinaa. Vai niin,. Glenister oli pelastanut hänetkin oman henkensä kaupalla. Mikä jalo ritari hän olikaan! Hänellä pitäisi olla vaakunakilpi, johon olisi kuvattu lohikäärme, asestettu ritari ja pyörtynyt nainen. "Minä riennän naisten — etenkin kauniitten — avuksi", se lause pitäisi olla tuon kilven ponsilauseena. "Koko Alaskan kaunein nainen", oli Struve sanonut. Hän katseli itseään kuvastimesta ja irvisti sille tyytymättömän ja surkean näköiselle kuvalle, joka siinä häntä vastaan tuijotti, Hän oli näkevinään Glenisterin hyppäävän jäälautalta toiselle, ahneen joen kohisten ja vaahdoten jäädessä hänen taakseen ja rannalle kerääntyneen joukon hurraahuutojen elähdyttäessä tyttöä, joka kokoon kyyristyneenä istui jäitten seassa. Hän oli näkevinään Glenisterin sieppaavan tytön syliinsä ja raivaavan tiensä takaisin rannalle painuvien jäätelien yli ja varma kuolema kintereillään. Kuinka lujasti hän syleilikään! Helene punehtui tätä ajatellessaan ja muisti samassa säikähtyneenä, että hänen siinä haaveillessaan tämä sama mies oli ehkä käsikähmässä sen miehen kanssa, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin.
Hetkeä myöhemmin kuului joku nousevan portaita ja sitten kolkuttavan kovasti ovelle. Olipa tämä rauhaton yö. Miksei nyt jo heretty tulemasta tänne? Helene oli väsynyt, mutta ajatellessaan sitä murhenäytelmää, joka esitettiin vuoristossa, ja sitä sairasta vanhusta, joka nukkui viereisessä huoneessa, hän sytytti kynttilän ja hiipi hiljaa alas, jottei hänen enonsa heräisi. Joku Mac Namaran lähetti, hän arveli irroittaessaan ovesta salpoja.
Kun ovi aukeni, astui hän säikähtyneenä askeleen taaksepäin. Kynnyksellä seisoi Roy Glenister, karskin ja päättäväisen näköisenä pehmeä huopahattu painettuna syvälle otsaan, jalassa nahanväriset puolisaappaat ja kädessä winchester-kivääri. Lyhyen päällystakin alta näkyi patruunavyö ja revolverin nikkelöity perä. Hän astui sisään kursailematta ja sulki oven perässään.
"Neiti Chester, teidän ja enonne on pukeuduttava nopeasti ja seurattava minua."
"En ymmärrä."
"Vigilantit ovat matkalla tänne hirttämään tuomarin. Tulkaa minun asuntooni, siellä minä kykenen puolustamaan teitä."
Helene nosti vapisevan kätensä rinnalleen ja väri katosi hänen kasvoiltaan. Ylhäältä kuului heikkoa melua, ja kun molemmat katsahtivat sinnepäin, näkivät he tuomari Stillmanin seisovan kaidepuuhun nojaten. Hänellä oli yllään yönuttu ja hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni käsipuusta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät kuvastivat hirveää pelkoa, vaikka ne olivatkin vielä puoliuniset ja turvonneet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet syntymään yhtään tajuttavaa sanaa.