XXII.
MURHAYRITYKSET.
Pelisalissa sattunutta kohtausta seuranneena aamuna Glenister heräsi syvästi masentuneena ja epätoivoisena. Kuluneet neljäkolmatta tuntia moninaisine kokemuksineen tuntuivat hänestä kaukaisilta ja epätodellisilta. Aamiaista syötäessä hän kertoi häpeillen Dextrylle edellisen illan pelimässäyksestä. Hän oli menetellyt mielestään petollisesti vanhusta kohtaan uskaltaessaan panna peliin kaivososuutensa, vaikka he olivatkin sopineet, että kumpikin sai tehdä osuudellaan mitä halusi. Hänestä tuntui painajaisunelta ajatella niitä hirveitä hetkiä, jolloin hän oli maannut Mac Namaran talon ullakkoparsilla ja tuntenut uskonsa siihen ainoaan naiseen, joka hänellä tässä maailmassa oli, haihtuvan, muistellessaan sitä kauheaa janoa, jonka Cherry Malotte oli hänestä karkoittanut, ja sitä mieletöntä pelihimoa, joka sitten oli hänet vallannut. Tämä harha-askel oli hänelle kesyttämättömien alkuvoimiensa viimeinen ilmaus. Kapinanhenki oli hänessä nyt sammunut. Hän tunsi, ettei hän enää milloinkaan kadottaisi itsehillintäänsä, etteivät intohimot enää koskaan saisi häntä valtaansa.
"Meillä oli eilen vigilanttien kokous", sanoi Dextry.
"Mitä päätitte?"
"Me päätimme toimia nopeasti ja käyttää hyväksemme keinoja, jotka mielestämme ovat sopivimmat, joko lynkkausta tai muuta sellaista, mitä tarvitaan päästäksemme jälleen kaivostemme omistajiksi. Seurassa on sekä lakimiehiä että kauppiaita, jotka arvelevat, että Mac Namara seuraavalla kerralla lakaisee heidätkin pois pelistä."
"Siihen kyllä lopulta joudutaankin, se on selvää."
"He sanoivat, että Mac Namaran joukko on karkoitettava ja meille hankittava oikeutemme takaisin."
"Hyvä. Montako voimme lukea auttajiimme?"
"Kuutisenkymmentä miestä. Olemme ottaneet lukuun vain sellaiset, joilla on niin suuri maapalanen, että pitävät suunsa kiinni."
"Minä toivon, että voisimme järjestää jonkunlaisen kokouksen tuomioistuimen jäsenten kanssa ja järjestää tänne sellaisen metakan, että huhu siitä leviäisi hamaan Washingtoniin saakka. Kaikki muut yritykset ovat ajaneet karille, ja meidän viimeinen toivomme tuntuu vaativan hallituksen sekaantumista asiaan, ellei näet Bill Wheaton saa aikaan mitään Kalifornian tuomioistuimessa."
"Minä en luota hänen hommiinsa. Mac Namara piittaa yhtä vähän Kalifornian tuomioistuimista kuin hernepyssyllä uhkailevasta pikku pojasta, — hänellä on tarpeeksi suojelijoita päämajassa. Elleivät vigilantit saa aikaan mitään hyvällä, on parasta, että menemme suoraan käärmeenpesälle ja teemme siellä puhdasta. Jos sekin epäonnistuu, lähden valtoihin ja rupean lääkäriksi."
"Lääkäriksi?"
"Olen lukenut, että Yhdysvalloissa käytetään vuosittain sataviisikymmentä miljoonaa litraa viskyä lääketieteellisiin tarkoituksiin."
Glenister naurahti.
"Viskystä puhuttaessa. Dex — olen huomannut, että sinä olet juonut aika paljon — se on, aika paljon sellaiseksi mieheksi kuin sinä olet."
Vanhus ravisti päätänsä.
"Erehdyt. Se ei ole paljon minulle."
"No niin, paljon tai vähän, parempi kuitenkin olisi, että lopettaisit."
Muutamia päiviä myöhemmin joku ruotsalaisten salapoliiseista tapasi Glenisterin kadulla ja ilmoitti hänelle melkein huomaamattomalla merkillä, että halusi puhutella häntä. Kun he olivat kahden kesken, sanoi hän:
"Teitä vakoillaan."
"Olen tiennyt sen jo kauan."
"Piirikomissaari on pannut toimeen verestä väkeä. Olen koettanut saada lisätietoja rouvalta, joka asuu hänen seinänsä takana, ja olenkin saanut eräitten tuntomerkit, mutta en ole voinut tuntea heitä kaikkia. Se on oikeata sakkijoukkoa — enimmäkseen vuoristolaisia — Soapy Smithin rosvojoukon jäännöksiä. Ne eivät häikäile käyttää minkälaisia keinoja tahansa."
"Kiitos — aion olla varuillani."
Joitakuita iltoja myöhemmin Glenister sai aiheen muistella salapoliisin varoitusta ja ymmärsi silloin selvästi, että taistelu alkoi muuttua yhä kireämmäksi ja hengenvaaralliseksi. Päästäkseen majaansa, joka oli kaupungin laidalla, hän kulki tavallisesti niitä lankkukäytäviä, joita luikerteli kahden pääkadun takana olevien telttojen, makasiinien ja hökkelien lomitse. Tätä kaupunginosaa ei ollut järjestetty varsinaiseksi kortteliksi, sillä kun ensimmäiset asukkaat saapuivat kaupunkiin, anastivat he ensimmäisen sopivan rakentamattoman maapalasen ja kyhäsivät kokoon jonkunlaisen asumuksen voidakseen puolustaa omistusoikeuksiaan. Seurauksena oli muodoton ja sekava hökkelilabyrintti, jossa ei ollut poikkikatuja eikä minkäänlaista valaistusta.
Glenister tunsi tien niin hyvin, että olisi voinut kulkea silmät ummessa. Kun hän lähestyi erään tavaravaraston nurkkausta, muisti hän, että lankkukäytävä oli siltä kohdalta purettu, minkä vuoksi hän teki pitkän hyppäyksen välttyäkseen vajoamasta syvään liejuun. Hypätessään hän oli huomaavinaan jonkun liikkuvan pimeässä ja näki revolverilaukauksen välähdyksen. Mies, joka sen laukaisi, oli kätkeytynyt rakennuksen taakse ja oli häntä niin lähellä, että oli mahdotonta hänen ampua harhaan. Glenister kaatui kyljelleen, ja hänen mieleensä juolahti: Mac Namaran miehet ovat ampuneet minut.
Murhaaja loikkasi esiin piilopaikastaan ja lähti juoksemaan lankkkukäytävää pitkin, jolloin hänen keveitten ja pehmeitten askeltensa ääni kuului heikosti yön hiljaisuudessa. Nuori mies ei tuntenut tuskaa, ja hän nousi ylös, tutki itseään joka puolelta ja sitten häneltä pääsi äkeä kirous. Hän oli vahingoittumaton, mies oli ampunut ohi, Laukaus oli vain tullut niin äkkiä, että hän oli kadottanut tasapainonsa, kompastunut niljakkaalla laudalla ja suistunut maahan. Salamurhaaja oli hävinnyt pimeään, ennenkuin Glenister oli ehtinyt nousta, ja takaa-ajoa ei enää käynyt ajatteleminenkaan. Hän jatkoikin matkaa kotiinsa ja kertoi mieli kiihdyksissä jutun Dextrylle.
"Sinä kai luulet, että teko oli Mac Namaran tilauksesta, vai kuinka?" kysyi Dextry kun toinen oli lopettanut.
"Tietysti. Varoittihan salapoliisi minua hiljan."
Dextry ravisti päätänsä.
"Leikki ei ole minun mielestäni mennyt vielä niin pitkälle. Se aikakin kyllä tulee, jolloin isketään yhteen, mutta he ovat jo muutenkin panneet puukon kurkullemme, niin etteivät he voita yhtään mitään raivatessaan sinut tieltä pois. En usko, että salamurhaaja oli kukaan hänen joukostaan, mutta olipa kuka tahansa, parasta on sinun olla varovainen, muuten sinut ottaa ohranen."
"Ehkä meidän on tästä lähin tultava yhdessä kotiin?" ehdotti Glenister. He päättivät niin. Jonkun aikaa oli kaikki rauhallista, vaikka Glenister eräänä iltana heidän kotia lähestyessään olikin näkevinään jonkun varjon liikkuvan pimeässä. Joku, kuka lienee ollutkin, lienee odotellut häntä tuvan lähettyvillä, mutta sitten pelästynyt nähdessään tulijoita olevan kaksi. Dextry ei ollut huomannut mitään eikä Glenisterkään ollut vallan varma asiastaan, mutta tapaus vahvisti hänen arveluaan, että tuntemattomat ja päättäväiset voimat olivat liikkeellä häntä tuhotakseen.
Muutamia päiviä myöhemmin hän tuli tavallista aiemmin kotiin yksinään. Hän istui kirjoittamassa, kun Dextry astui huoneeseen. Vanhus ripusti takkinsa naulaan, ennenkuin lausui sanaakaan, sytytti savukkeen, veti muutamia haikuja ja aloitti sitten suu täynnä savua:
"Olin vähällä joutua kääntämään nenäni kohti taivasta. Meistä erehdyttiin ja sitä kylläkin mairittelevaa erehdystä en halua enää uudistettavan."
Glenister ahdisteli häntä kysymyksillä.
"Mehän olemme melkein yhtä pitkät ja meillä on samanlaiset päähineet. Juuri kun minä kuljen tuolla alhaalla tunkiokasojen ohi, hypähtää joku eteeni ja laukaisee vallan nenäni alta. Hän oli salamaakin nopeampi, eikä paljoa puuttunut, ettei hän naulannut aivojani lähimmän rakennuksen seinään, ennenkuin hän huomasi, kuka olin. Tällöin hän laski aseensa ja sanoi:
"'Se oli erehdys. Saatte mennä.'
"Minä hyväksyin hänen anteeksipyyntönsä."
"Näitkö, kuka se oli?"
"Näin toki. Arvaa?"
"Sitä en voi."
"Se oli Bronco Kid."
"Katsos mokomaa!" huudahti Glenister. "Luuletko hänen tarkoittavan minua?"
"Ketään muutakaan hän ei voi tarkoittaa, ja usko sanojani, sillä ei ole mitään tekemistä Mac Namaran tai tuon pelijutun kanssa. Sellaiseen hän on liian hyvä mies. Jotakin muuta siinä piilee."
Ensimmäistä kertaa Dextry kajosi pelikohtaukseen.
"Minä en voi käsittää, miksi hän osoittaa minulle moista ystävällisyyttä — minä puolestani en ole antanut hänelle erikoisia suosionosoituksia", virkkoi Glenister ivallisesti.
"Pidä silmäsi auki. Minä haluan olla mieluummin tekemisissä Mac Namaran kuin tuon pelikukon kanssa."