XXIII.
VIGILANTTIEN KOKOUKSESSA.
Seuraavina päivinä Glenister koetti saada Kidiä käsiinsä, mutta mies oli tyystin hävinnyt tutuilta sijoiltaan. Häntä ei nähty enää iltaisin pelisaleissa eikä päivisin kaduilla. Glenister päätti mennä tavoittamaan häntä tanssiaisiltana hotellistakin, mutta kohtasi kadulla erään vigilantin, joka kysyi häneltä:
"Te tulette myöhään kokoukseen?"
"Mihin kokoukseen?"
Kun toinen oli varmistunut, että he olivat kahden, sanoi hän: "Tätä iltana kello yksitoista pidetään kokous. Jotakin tärkeää luullakseni. Luulin teidän tietävän asiasta."
"On todella omituista, ettei minulle ole hiiskuttu siitä mitään", virkkoi Glenister. "Lähden kanssanne."
He menivät joen poikki autiompaan kaupunginosaan ja koputtivat korkean lauta-aitauksen ympäröivän mustan makasiinin ovelle. Rakennus oli kadun varrella, mutta sen kolme muuta sivua olivat kymmenen jalkaa korkean aitauksen sisällä, joka oli täynnä kivihiiliä ja hirsiä. Hetken odotettuaan he pääsivät sisälle ja kuljettuaan kapeaa, hämärästi valaistua käytävää korkeitten tavarakasojen lomitse he tulivat rakennuksen takaosassa olevaan huoneeseen. Tätä huonetta käytettiin sellaisten tavaroitten säilytyspaikkana, jotka pakkanen voisi vioittaa, ja koska siinä ei ollut ikkunoita, soveltui se mainiosti salaisten kokousten pitoon.
Glenister kummastui aika lailla nähdessään seuran mieslukuisana koolla, muiden muassa Dextryn, jonka hän luuli menneen kotiin tunti sitten. Neuvottelut olivat hyvässä käynnissä, sillä oli valittu puheenjohtaja, ja kaikki laatikot, rauta-astiat ja paalit oli työnnetty seinävierille istumasijoiksi. Näillä istui kuusikymmentä jäsentä, joiden vakavia piirteitä pari kolme lyhtyä himmeästi valaisi. Glenisterin ilmestyminen paikalle näytti vaivaavan kokouksen osanottajia. Puheenjohtajakin tuntui kiusaantuneelta. Sitä kesti sentään vain tuokion. Glenister huomasi heti, että jotakin vakavaa oli tekeillä, sen saattoi lukea miesten ryhdistä ja heidän jännittyneet ilmeensä puhuivat siitä selvää kieltä. Hän aikoi juuri kysyä jotakin lähimmältä naapuriltaan, mutta silloin puheenjohtaja jatkoi:
"Me kokoonnumme siis jälleen tänne kello yhdeltä aseet kädessä, ja sallikaa minun vielä kerran huomauttaa teille; ettei sanaakaan saa hiiskua aikeistamme eikä ryhtyä mihinkään sellaiseen, joka peloittaisi linnut pesästä."
Glenister nousi.
"Saavuin myöhään, herra puheenjohtaja, niin etten tiedä mitään suunnitelmistanne. Luulen kuitenkin käsittäväni, että olette päättäneet ryhtyä tosityöhön, ja minä haluan olla mukana. Saanko kysyä, mitä olette päättäneet?"
"Tietysti. Asiat ovat kehittyneet sille asteelle, ettemme pääse mihinkään, jos käytämme sääliviä keinoja. Olemme sen vuoksi päättäneet toimia ja toimia riuskasti. Olemme tyhjentäneet kaikki lailliset apulähteet ja aiomme nyt päästä eroon koko roistojoukosta omalla tavallamme. Me kokoonnumme tänne tunnin kuluttua, jakaannumme kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja marssimme Mac Namaran, Stillmanin ja Vorheesin asunnolle, otamme heidät vangeiksi ja —." Hän lopetti lauseensa kuvaavalla kädenliikkeellä.
Glenister oli hetken vaiti ja kaikkien katseet tähystelivät häntä.
"Oletteko tarkoin punninneet tilannetta?" hän kysyi.
"Olemme. Toimitimme äänestyksen ja olimme kaikki yksimielisiä."
"Ystävät, kun äsken astuin tähän huoneeseen, tunsin kaikesta, ettei minun läsnäoloni ollut toivottavaa. En tiedä, miksi niin on, sillä minulla on tämän jutun synnyssä ollut enemmän tekemistä kuin kellään muulla ja minä olen kärsinyt siitä tappioita yhtä paljon kuin toisetkin. Minä haluan tietää, jätettiinkö minut tahallisesti kutsumatta."
"Kysymyksenne panee minut vaikeaan asemaan", sanoi puheenjohtaja vakavasti. "Mutta minä haluan puhua toverieni puolesta, jos he sitä toivovat."
"Puhukaa", kuului ääni.
"Emme epäile teidän rehtiyttänne, herra Glenister, mutta emme kutsuneet teitä tähän kokoukseen, koska tunnemme teidän suhteenne — olisi ehkä parempi sanoa tunteenne — hm, perheeseen. Olemme monelta taholta kuulleet, että olette ollut vaikutuksille altis, mikä on vahingoittanut sekä teidän että toisten toverien etuja. Minkäänlainen tunteellisuus ei saa tulla kysymykseen seuran toiminnassa. Me aiomme käydä oikeutta ja meidän mielestämme oli yksinkertaisinta jättää teidät tietämättömäksi siitä mitä meillä on tekeillä ja säästää eripuraisuus ja katkerat tunteet kummallakin taholla."
"Se on valhe!" huudahti Glenister ääni käheänä. "Se on kirota valhe! Te ette halunneet ottaa minua mukaan, koska pelkäsitte, että vastustaisin suunnitelmaanne, eikö niin? No, siinä olettekin oikeassa! Minä vastustan sitä. Viittasitte äsken tunteisiini neiti Chesteriä kohtaan. Minä sanon nyt teille, että hän on Mac Namaran morsian ja etten minä välitä hänestä. Mutta sallikaa minun edelleen sanoa teille, etten aio sallia teidän murtautua hänen huoneeseensa enkä salli teidän hirttää hänen sukulaistaan, olkoon hän minkälainen roisto tahansa. Ei, hyvät herrat! Ei ole vielä aika ryhtyä moisiin väkivallantöihin — voitamme asiamme ilman niitäkin. Ellemme, niin tapelkaamme toki kuin miehet, älkäämme olko susia. Jos mielimme jotakin tehdä, niin ottakaamme kaivokset jälleen huostaamme ja puolustakaamme valtaustamme, mutta älkäämme herran nimessä alentuko murhaamaan tai jäljittelemään maffian tekoja."
"Me tiesimme, että sanoisitte noin", virkkoi puheenjohtaja, ja joukosta kuului tyytymätöntä mutinaa. Joku sanoi:
"Olemme harkinneet asiaa tyynesti ja maltillisesti, Glenister, ja kysymyksessä on nyt joko heidän elämänsä tai meidän. Lailla ei ole tässä mitään tehtävää."
"Vallan oikein", jatkoi hänen vierustoverinsa. "Emme voi ottaa haltuumme kaivoksia, koska Mac Namara voi turvautua milloin tahansa sotilaihin. Ne ampuisivat meidät. Teidän pitäisi olla viimeinen vastustamaan suunnitelmaamme."
Glenister huomasi, että kaikki vastaväitteet olivat turhia. Miesten kasvoista saattoi lukea järkähtämätöntä päättäväisyyttä eikä hänen todistelunsa ollut vaikuttanut mitään. Hän jatkoi kuitenkin:
"En kiellä, ettei Mac Namara ansaitsisi tulla lynkatuksi, mutta niin ei ole laita Stillmanin. Hän on vanha ja heikko" — joku naurahti pilkallisesti — "ja hänen luonaan on nainen. Hänellä ei ole muuta suojaa ja teidän täytyisi surmata ensin hänet päästäksenne käsiksi tuomariin. Jos te katsotte välttämättömäksi toteuttaa suunnitelmanne, niin surmatkaa muut, mutta säästäkää hänet."
Miehet ravistivat päätään, ja jotkut menivät hänen ohitseen hänen vielä puhuessaan. "Me aiomme jakaa armoamme oikeudenmukaisesti", virkkoi joku. Heitä kannusti, kuten he sanoivat, oikeustajunta, eikä Glenister voinut heidän mieltään muuttaa. Maan elämä ja hyvinvointi oli heidän käsissään, niin he arvelivat, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi epäröinyt panna täytäntöön mitä kerran oli päätetty. Glenister rukoili vielä kerran puheenjohtajaa, mutta tämä sanoi:
"Myöhäistä on asiasta enempää keskustella, ja sallikaa minun vielä kerta muistuttaa lupauksestanne. Jokaista rehellistä miestä sitoo…"
"Noh, älkää luulko, että minä aion kavaltaa teidät", sanoi Glenister, "mutta minä kehoitan teitä vielä kerran olemaan menemättä Stillmanin taloon."
Hän seurasi miehiä yön pimeään. Hän oli huomannut, että Dextry oli kadonnut. Tämä oli ilmeisesti halunnut välttää enempiä väittelyjä. Roy oli huomannut viime päivinä eräänlaista levottomuutta vanhuksen eleissä ja lisäksi polttavaa halua tyhjentää vihansa niihin, jotka olivat riistäneet häneltä hänen pyhimmät oikeutensa. Hän oli luonteeltaan äkkipikainen ja kostonhimoinen ja valmis menemään äärimmäisyyksiin saakka kostonhankkeissaan. Se oli hänen uskonkappaleitaan.
Kun Glenister kotimatkallaan katsoi kelloa, huomasi hän, että hänellä oli enää vain tunti aikaa tehdä päätös. Vaisto kehoitti häntä yhtymään tovereihinsa ja tekemään välit selviksi niiden miesten kansa, jotka olivat tehneet hänelle niin veristä vääryyttä, sillä sikäläisen käsityksen mukaan nämä olivat menetelleet kuin tavalliset rosvot, jotka omien kolttosiensa vuoksi olivat ansainneet kuoleman. Mutta hän ei sittenkään voinut hyväksyä sellaista menettelyä. Jospa hänen toverinsa tyytyisivätkin vain merkitsemään kantansa — mutta hän tiesi, etteivät he pysähtyisi siihen. Väkijoukon verenhimo on helposti herätetty, mutta vaikeasti taltutettu. Mac Namara asettuisi vastarintaan, samoin Vorhees ja piirikomissaari, ja seurauksena olisi verilöyly, kapina ja yleinen sekasorto. Paikalle kutsuttaisiin sotaväki, tienoo julistettaisiin piiritystilaan ja kadut tulisivat sala-ammunnan näyttämöiksi. Vigilantit ajaisivat sotajoukon pakoon, siitä ei epäilystäkään, sillä jokaikinen tienoon kansalainen kiiruhtaisi heidän avukseen eikä sellaisia miehiä voitu enää pysähdyttää. Tuomari kaatuisi muiden muassa — entä mitä tapahtuisi Helenelle?
Hän otti naulasta winchester-kiväärinsä, puhdisti ja rasvasi sen sekä pani ylleen patruunavyön. Hänen sisässään kävi yhä taistelu, velvollisuudentunto kehoitti häntä liittymään tovereihin, omatunto vaati toista. Helene kuului hänen vihollisiinsa, hän päätteli — hän oli vehkeillyt heidän kanssaan ja kavaltanut hänet ja oli lupautunut sille ainoalle miehelle, jota hän vihasi niinkuin vain vihata voi. Miksi hän ajatteli Heleneä tällä hetkellä? Kuusi kuukautta sitten hän olisi kateellisena himoinnut oikeutta päästä johtamaan näitä vigilantteja — mitä merkitsi se muutos, joka sen jälkeen oli tapahtunut hänessä? Se ei ollut heikkoutta eikä varovaisuutta. Ei! Mutta vaikka käsittämätön, oli se silti selvästi havaittavissa, kuten hänen toverinsa olivat hetki sitten huomauttaneet.
Hän hiipi pimeään yöhön. Tehkööt mitä halusivat toisella taholla, mutta kukaan ei saisi astua jalallaan Helenen kynnyksen yli. Hän näki valoa Helenen arkihuoneesta, ja huomatessaan, ettei rullakaihtimia ollut laskettu alas, hiipi hän lähemmäs. Hän kurkisti sisään ja näki Helenen ja Struven juttelevan keskenään, minkä vuoksi hän vetäytyi suojaan ja pysyi piilossa vielä senkin jälkeen kun asianajaja oli poistunut, koska tanssiaisvieraita par'aikaa saapui hotellista ja kulki vallan hänen lähitseen. Kun viimeinen joukko rupattelevia vieraita oli kadonnut, astui hän jälleen esiin, nousi portaat ja koputti ovelle. Helenen avattua oven hän astui sisälle ja sulki oven perässään.