XXIV.
YÖLLINEN KOHTAUS.
Helene Chesterin järjestämättömät hiukset valuivat vuolaina aaltoilevina kiharoina hänen kaulalleen ja olkapäilleen ja hänen rintansa kohoili voimakkaasti. Hän astui askelen taaksepäin seinää vasten, hänen ihmeelliset, syvän harmaat silmänsä olivat selkoselällään ja avuttomat ja häveliäisyyden puna kiisteli pelonsekaisen kalpeuden kanssa hänen poskillaan.
Glenisteriä viilsi kuin puukolla. Tämä tyttö oli hänen katkerimpien vihollistensa joukkoa — ei ollut minkäänlaista toivoa saada häntä omakseen. Hän unohti hetkeksi, että Helene oli petollinen ja juonitteleva, mutta kun hän sen taas pian muisti, puhui hän niin karskisti kuin vain oli mahdollista ja ilmoitti asiansa. Silloin juuri vanha tuomari ilmestyi portaille; hirveä pelko oli tehnyt hänet mykäksi. Oli ilmeistä, että hänen hermonsa, jotka olivat kuluneitten viikkojen tapahtumien johdosta äärimmilleen herkistyneet, nyt vallan pettivät. Ei ole mikään miellyttävä näky, kun silmien eteen pelkäävä ihmissielu avoimesti paljastuu, ja siksipä Glenisterkin painoi katseensa alas ja kääntyi jälleen puhuttelemaan nuorta naista.
"Älkää ottako mitään mukaanne. Pukeutukaa vain ja tulkaa kanssani."
Portailla kyyröttävä surkea olento änkytti nyt kysymyksen:
"Mikä tarkoitus on tuollaisella solvaavalla kehoituksella?"
"Nomen asukkaat ovat kapinaan valmiita, ja minä olen tullut pelastamaan teitä. Älkää viivytelkö turhilla kysymyksillä", hän lisäsi kärsimättömästi.
"Onko tämä — eräänlainen ovela temppu saada minut valtaanne?"
"Arthur-eno!" huudahti Helene kiivaasti. Hänen katseensa kohtasi
Glenisterin katseen rukoillen, ettei tämä piittaisi vanhuksen sanoista.
"En voi käsittää mokomaa hävyttömyyttä. He ovat hulluja", vaikeroi tuomari. "Rientäkää vankihuoneelle, herra Glenister, ja sanokaa Vorheesille, että hän lähettäisi tänne vartioston minun suojakseni. Helene, ota puhelu päävahtiin ja hälyytä se liikkeelle. Sano, että sotaväki marssikoon tänne heti."
"Seis!" sanoi Glenister. "Se ei hyödytä — johdot on katkaistu enkä minä aio ilmoittaa asiasta Vorheesille — pitäköön itsestään huolen. Olen tullut tänne auttamaan teitä, ja jos mielitte pelastua pälkähästä, on parasta lopettaa jutustelut ja kiiruhtaa."
"En tiedä mitä tekisin", voihki Stillman kahden vaiheella. "Ettehän halua vahingoittaa vanhaa miestä? Odottakaa! Olen hetken perästä alhaalla."
"Pysähdy, Arthur-eno! Sinä et saa karata tiehesi." — Helenen ääni oli päättäväinen ja käskevä. — "Sitähän et tahtone tehdä, ethän? Tämä on meidän talomme. Sinä edustat lakia ja hallituksen arvoa. Sinä et saa pelästyä rosvo- ja murhaajajoukkoa. Sinun on jäätävä tänne ja otettava heidät avoimesti vastaan."
"Hyvä Jumala!" huudahti Glenister. "Tämä on sulaa hulluutta. Nämä miehet eivät ole rosvoja eivätkä murhaajia, vaan Nomen parhaita asukkaita. Te ette tajua oikein selvästi, että me olemme nyt Alaskassa ja että he ovat vannoneet lopettavansa Mac Namaran koko joukon. Tulkaa mukaani."
"Me kiitämme teitä hyvistä aikeistanne", vastasi Helene, "mutta meillä ei ole mitään syytä paeta. Me varustaudumme ottamaan vastaan ne kurjat raukat. Teidän on parasta lähteä, jotteivät löydä teitä täältä."
Hän nousi portaille, tarttui tuomaria käsivarresta ja talutti hänet pois. Hän oli äkkiä ja arkailematta päässyt tilanteen herraksi, ja molemmat miehet huomasivat mahdottomaksi edes yrittää muuttaa hänen päätöstään. Päästyään portaitten yläpäähän hän kääntyi ja katsahti alas.
"Olemme kaikissa tapauksissa teille kiitolliset näkemästänne vaivasta.
Hyvää yötä."
"Minä en aio lähteä", vastasi Glenister. "Jos te jäätte tänne, jään minäkin."
Hän käväisi alakerroksen huoneissa ja sulki ovet ja ikkunat. Puolustusta silmällä pitäen talo oli mahdoton, ja hän huomasi, että oli välttämätöntä sijoittautua yläkerrokseen. Hän huusi ylös Helenelle:
"Saanko tulla?"
"Saatte", hänelle vastattiin.
Glenister kiiruhti yläkerrokseen ja näki Stillmanin istuvan vuoteen reunalla, puolipukeissa ja kokoon kyyristyneenä. Helene oli lopettamaisillaan pukeutumisensa.
"Ettekö sittenkin tahtoisi seurata minua? Se on meidän viimeinen mahdollisuutemme." — Helene ravisti eittävästi päätänsä. — "No, sammuttakaa sitten valot. Minä asetun katuikkunaan, ja koska silmäni ovat pimeään tottuneet, huomaan tulijat ehkä ennen kuin he ehtivät portille."
Helene teki käskyn mukaan ja asettui sitten hänen vierelleen ikkunan ääreen. Tuomari istui yhä vuoteen reunalla. Hänen raskas hengityksensä oli ainoa ääni, joka kuului huoneessa. Molemmat nuoret istuivat niin lähekkäin toisiaan, että nuoresta tytöstä hohtava suloinen tuoksu herätti Glenisterissä melkein kuvaamattoman kaipuun. Hän unohti vielä kerran tytön petoksen, unohti että hän oli toisen, unohti kaiken paitsi että hän rakasti puhtaasti ja rehellisesti; se rakkaus tuntui sanomattomalta tuskalta. Tytön olkapää kosketti hänen käsivarttaan ja hän kuuli hänen pukunsa heikosti kahahtavan hengityksen mukaan. Joku kulki kadulla talon ohi ja Helene laski pelästyneenä kätensä hänen käsivarrelleen. Se oli hyvin kylmä, hyvin pieni ja hyvin pehmeä, mutta Glenister ei pienimmälläkään eleellä yrittänyt tarttua siihen. Minuutit laahautuivat hitaasti eteenpäin, ne tuntuivat loppumattomilta ja niissä oli ääretöntä jännitystä. Silloin tällöin Helene kumartui häneen päin, ja nuori mies kumartui niinikään kuullakseen hänen kuiskauksiaan. Sellaisina hetkinä Helenen hengitys sipaisi hänen poskiaan, ja hän puri hampaat tiukasti yhteen. Ulkoa pimeästä kuului susikoiran tuskainen ulvonta ja sitten toisten koirien ääniä. Pitkä odotusaika lisäsi tuomarin levottomuutta, kunnes hänen hampaansa kalisivat kuin kastanjetit. Tuon tuostakin hän voihkaisi ääneen.
Molemmat ikkunavartijat olivat kadottaneet käsityksen ajasta, kunnes heidän jännittyneet katseensa keksivät joukon tummia varjoja, jotka erottuivat yön pimeästä.
"Tuolla ne saapuvat", kuiskasi Glenister ja työnsi tytön loitommas ikkunasta, mutta tämä ei suostunutkaan, vaan palasi entiselle paikalleen.
Kun ensimmäiset olennot saapuivat portin edustalle, kumartui Roy ikkunasta ulos ja sanoi äänellä, joka terävänä, selvänä ja odottamattomana viilsi yön hiljaisuutta:
"Seis! Älkää tulko aitauksen sisäpuolelle!"
Syntyi pari sekuntia kestävä hämminki, ja ennenkuin miehet ehtivät vastata tai tehdä mitään, jatkoi Glenister:
"Roy Glenister puhuu. Minä kehoitin teitä olemaan hätyyttämättä tätä taloa ja minä varoitan teitä vielä kerran. Olemme valmiit ottamaan teidät vastaan."
Joukon johtaja sanoi:
"Sinä olet petturi, Glenister."
Glenister hätkähti.
"Ehkä olen. Mutta te petitte minut ensin, ja petturi tai ei, mutta ette sittenkään astu jalallanne tähän taloon."
Nämä sanat synnyttivät mutinaa joukossa, ja joku miehistä virkkoi:
"Neiti Chester olkoon rauhassa. Tuomarille meillä on asiaa. Emme me häntä hirtä, jos hän vain pukeutuu siihen asuun, jonka olemme häntä varten tuoneet muassamme. Ei hänen tarvitse pelätä. Terva tekee hyvää iholle."
"Oi, laupias taivas!" voihkaisi tuomari Stillman.
Äkkiä tuli joku juosten lankkukäytävää pitkin ja lähestyi miesjoukkoa.
"Mac Namara on päässyt livistämään, Voorhees ja kaikki muut niinikään", hän läähätti, — syntyi hetken hiljaisuus, sitten joukon johtaja sanoi miehilleen:
"Hajaantukaa ja hyökätkää taloon!" Ja ylös ikkunaan hän huusi: "Tämä on sinun työtäsi, sinä kirottu tuuliviiri."
Miehet hajaantuivat oikealle ja vasemmalle, kiipesivät aitauksen yli ja juoksivat sikinsokin pitkin seinän kuvetta. Glenister tarttui winchester-kivääriinsä, ja hikeä pusertui hänen otsastaan. Hän oli vielä kahden vaiheella, voisiko hän todella ryhtyä tähän tekoon, voisiko hän ampua noita miehiä.
Tällöin Helene astui hänen eteensä, kumartui puoliksi ulos ikkunasta ja huusi selvällä ja lujalla äänellä:
"Odottakaa! Odottakaa silmänräpäys! Minulla on teille jotakin sanottavaa. Herra Glenister ei ole teitä pettänyt. Hän ei ole varoittanut toisia. He luulivat, että te aiotte vallata kaivokset ja ratsastivat sinne ennen puoliyötä. Minä puhun totta, vakuutan sen kunniasanallani. Monta tuntia sitten he jo lähtivät."
Alhaalta kuului hämmentynyttä mutinaa, kunnes joku alkoi jälleen puhua.
Roy ja Helene tunsivat Dextryn äänen.
"Pojat, olemme väärillä jäljillä. Tuota väkeä emme tavoittele — Mac Namaran me tahdomme vangiksemme. Tuo vanha kaljupää ei uskalla tehdä muuta kuin mitä toiset käskevät hänen tehdä, enkä minä halua olla mukana tässä sydänyöjutussa, jossa kaksikymmentä on yhtä vastaan. Minä lähden kotiin."
Taas kuiskuteltiin ja sitten ensimmäinen puhuja kysyi tuomari Stillmania. Vanhus horjui ikkunan ääreen, täydelleen pelon lamauttamana. Nuori tyttö oli iloinen, ettei häntä voitu alhaalta nähdä.
"Me emme tee teille mitään tällä kerralla, mutta te olette mennyt riittävän pitkälle tekin. Saatte vielä tilaisuuden hyvittää kaikki mitä olette rikkonut, mutta ellette sitä tee, hirtämme teidät lyhtypatsaaseen. Ottakaa tämä varoitukseksi."
"Mi-nä te-en ve-el-volli-isu-uute-eni", sopersi tuomari. Miehet katosivat pimeään, Glenister sulki ikkunan, laski alasi ruilauutimen ja sytytti lampun. Hän tiesi hyvin, että oli riippunut hiuskarvan varassa, ettei onnettomuutta ollut sattunut. Jos hän olisi ampunut näitä miehiä, olisi siitä kiihtynyt taistelu, joka olisi pyyhkäissyt mennessään kaikki tuomioistuimen jäsenet ja hänet itsensäkin. Hän olisi kaatunut väärän lipun alla. Hänen maineensa oli ehkä jo nyt mennyttä — hän ei ollut siitä varma. Lievimmässä tapauksessa hän ei voisi enää luottaa heidän apuunsa, siihen ainoaan apuun, jota napaseutu miehelle saattoi tarjota. Tästä lähin hän olisi luopio, paarias, jota kumpikin riitapuoli vihasi yhtä voimakkaasti. Häntä ei haluttanut katsoa tuomariin ja hän käänsi selkänsä, kun tämä ojensi kätensä häntä kiittääkseen. Hänen työnsä oli tehty ja hän kaipasi pois. Helene saattoi häntä alas, ja kun nuori mies avasi oven, laski, hän kätensä tämän käsivarrelle.
"Sanat ilmaisevat tuiki vähän", hän sanoi, "enkä minä voi koskaan korvata teille kaikkea sitä mitä olette meille tänään tehnyt."
"Meille!" huudahti Glenister murtuneella äänellä. "Luuletteko, että minä uhrasin kunniani, petin toverini, tuhosin viimeisen toivoni ja panin itseni pannaan 'meidän' takia? Tänään vaivasin teitä viimeisen kerran. Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Mitä tahansa muuta olettekin tehnyt, olette ainakin opettanut minulle läksyn, ja minä kiitän teitä siitä. Olen lopultakin löytänyt itseni. En ole enää eskimo — minä olen mies!"
"Olette aina ollut", vastasi Helene. "En ymmärrä paljoakaan tätä juttua, ja minusta tuntuu, ettei kukaan halua antaa minulle minkäänlaisia selityksiä. Olen hyvin typerä, mutta ettekö te haluaisi tulla huomenna sanomaan minulle, mitä tämä kaikki oikeastaan on?"
"En", sanoi Glenister tylysti. "Te ette ole minun heimoani. Mac Namara ja ne jotka ovat häneen liittyneet eivät ole ystäviäni enkä minä heidän."
Hän oli jo puolitiessä portaita alas, kun Helene virkkoi ystävällisesti:
"Hyvää yötä ja Jumala siunatkoon teitä — ystäväni!" Nuori tyttö palasi tuomarin luo, joka oli surkuteltavassa tilassa, ja Helene sai kauan häntä tyynnytellä kuin pikku lasta. Hän kyseli niistä asioista, jotka olivat hänen sydäntään lähinnä ja joita tämän yön tapahtumat olivat hieman paljastaneet, mutta hänen enonsa tuohtui heti kun hän mainitsikin kaivoksista. Hän istui enonsa vuoteen laidalla, kunnes tämä nukkui. Hän pohti, mistä saisi selvyyttä niihin viittailuihin, joita hän oli kuullut, kunnes hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat yhtä väsyksissä. Kuluneen päivän ja yön tapahtumat olivat riuduttaneet hänen voimiaan, niin että hän hädin tuskin jaksoi laahautua vuoteeseen. Siinä hän heittelehti kauan aikaa, sillä hän oli liian uupunut saadakseen heti unta. Hän havahtui lopulta hermostuneeseen nytkähdykseen ennenkuin unohti koko maailman. Hän muisti tällöin jotakin — hänestä tuntui, että joku sanoi hänelle sen ääneen: "Koko Alaskan kaunein nainen… mutta Glenister pakeni matkoihinsa."