XXV.
TOTUUS ALKAA PALJASTUA.
Helene heräsi seuraavana aamuna vasta lähemmä kello kahtatoista ja sai tällöin tietää, että Mac Namara oli saapunut ratsastaen kaupunkiin ja syönyt aamiaista tuomarin kanssa. Hän oli heti kysynyt Heleneä, mutta kuultuaan edellisen yön seikkailut hän ei sallinut tyttöä unesta herätettävän. Aamiaisen jälkeen olivat hän ja tuomari lähteneet yhdessä ulos.
Vaikka Helenen järki hyväksyikin sen päätöksen, jonka hän edellisenä iltana oli jo puolittain tehnyt, tunsi hän nyt merkillistä vastenmielisyyttä tavata Mac Namaraa. Hän ei tosin tiennyt mitään pahaa tästä miehestä, paitsi sen, mikä sisältyi niihin syytöksiin, joita eräät äärimmilleen katkeroituneet miehet olivat hänestä lausuneet, ja hän tiesi lisäksi, että jokainen voimakas ja hyökkäävä luonne saa helposti vihamiehiä. Siitä huolimatta hän tunsi sisässään taistelun, jommoista hän ei ollut aavistanut. Tämä mies, joka niin itsetietoisesti uskoi että hänestä tulisi hänen vaimonsa, ei vallinnut hänen sisäistä vakaumustaan.
Hän oli viime aikoina ratsastellut usein ja tehnyt pitkiä yksinäisiä matkoja välkkyvää merenrantaa pitkin tai vuorijonojen välissä luikerteleviin laaksoihin, joissa äkkijyrkänteiltä putoavan veden kohina hyväili hänen korviaan tai lapion välähdys kiihoitti hänen katsettaan. Tänä aamuna hänen hevosensa ontui, minkä vuoksi hän päätti lähteä kävelylle. Alkuaikoina hän oli katsellut hieman arastellen siellä tapaamiaan karkeatekoisia miehiä, kunnes hän tutustui heidän teeskentelemättömään kohteliaisuuteensa ja kunnioittavaan esiintymistapaansa. Monet noista siivoamattoman näköisistä miehistä olivat oppinutta väkeä. Häntä huvitti sen vuoksi antaa noiden miesten puhella hänelle suorasukaisen vapaasti, kuten tässä laajoihin mittoihin valetussa uudessa maassa oli totuttu tekemään. Erämaa kasvattaa ritarillisuutta, joka on sille ominaista.
Minkäänlaista vaaraa ei siis ollut siltä taholta pelättävissä, mutta häntä oli varoitettu hulluista koirista, joita harhaili ympäri kaupunkia, ja selitetty, että kesäkuuma kiihoittaa ankarasti näitä takkukarvaisia, yrmeitä otuksia. Tämä maa on kyllä ennen kaikkea koirien maata ja talvisin koira saakin raataa, reutoa ja nähdä nälkää, mutta suvet se saa olla joutilaana, tapella, vetelehtiä ja tulla vesikauhuiseksi.
Helene käveli kauas ja poikkesi paluumatkalla eräälle tuntemattomalle tielle, joka johti kaupungin ulkolaidalle. Hän ei tahtonut kohdata niitä naisia, jotka hän tunsi, koska edellisen illan tanssiaiskohtaus oli hänellä liiankin tuoreessa muistossa. Rivakasti astellessaan hän oli kuulevinaan takaansa heikkoa ääntä. Käännyttyään hän huomasi, että lähin ympäristö oli autiota, kuivaa, karua maata, ja ainoa elävä olento oli muuan naishenkilö, joka seisoi jonkun matkan päässä hänestä. Hän kulki edelleen pari askelta, mutta kuuli jälleen äskeisen huudon ja nyt selvemmin ja sitä seurasi pyssynlaukaus. Hän kääntyi toistamiseen ja näki nyt joukon miehiä juoksujalkaa tulevan hänen perässään ja kuuli vieläkin lähempää ärhentelevien koirien haukuntaa ja murinaa. Hetkessä tytön uteliaisuus muuttui kauhuksi, sillä hänen vielä katsellessaan tätä näkyä syöksyi muuan koirista äkkiä esiin muusta joukosta ja juoksi samalle lankkukäytävälle, jolla hänkin seisoi. Se oli aika komea eskimokoira — kookas, harmaa, sudennäköinen, ja läheisen sukulaisensa lailla väkevä, nopsa ja ovela. Sen pää oli riipuksissa ja heilahteli sivuille juoksun tahdissa. Sen ruumis oli yltyleensä kuolassa ja vaahdossa. Koira tuli nyt uhkaavan näköisenä Heleneä vastaan. Lähellä ei ollut minkäänlaista suojapaikkaa. Taampana oli tosin se talo, jonne hänen äsken näkemänsä nainen juuri oli menossa. Miehet olivat liian kaukana voidakseen häntä auttaa.
Helene ei parahtanut eikä arkaillut, vaan kapaisi kauhun valtaamana mainittua rakennusta kohden. Hän oli vallan varma, että koira syöksisi hänen kimppuunsa ennenkuin hän ehtisi päästä rakennuksen suojaan. Niin — hän kuulikin jo ihan takanaan sen nopeat sipsuttelevat askelet, hänen polvensa notkahtelivat, ja suojaava ovi oli vielä monen metrin päässä. Muuan hevonen, joka oli sidottu lankkukäytävän viereen, pärskähti ja nousi takajaloilleen, kun tämä juokseva pari lähestyi. Vesikauhuinen koira poikkesi tällöin tieltä ja hyökkäsi raivoissaan hevosen koipiin. Tätä äkkihyökkäystä pelästyneenä hevonen riuhtaisi hihnansa poikki ja laukkasi tiehensä. Tämä välikohtaus oli sentään auttanut Heleneä sen verran, että hän oli ehtinyt sillä välin tuvanovelle. Hän väänsi ripaa. Ovi oli kiinni. Kun hän epätoivoissaan kääntyi sivulle, näki hän äskeisen naisen seisovan ihan hänen takanaan ja tarkkaavan tyynesti, pieni revolveri kädessä, hullun koiran raivokkaita liikkeitä.
"Ampukaa!" parahti Helene. "Miksette ammu?" Samassa kuului pamaus, ja koira kierähti ympäri äkeästi ulvahtaen. Nainen ampui monta kertaa, ennenkuin koira makasi hiljaa, ja virkkoi sitten tyynesti:
"Revolverini on liian pieni, ei se kelpaa juuri mihinkään."
Helene lysähti tuvankynnykselle.
"Kuinka varmasti te ammuttekaan!" hän läähätti katsellen harmaata otusta, joka kuolintuskissaan oli kierähtänyt ihan hänen jalkoihinsa. Miehet olivat tällä välin ehtineet paikalle ja kertoivat kiihtyneinä tapahtumasta; nainen oli vaihtanut pari sanaa näiden kanssa ja sanoi sitten Helenelle opastaessaan häntä tupaan:
"Teidän täytyy levätä hetki sisällä."
Helene vietiin hyvin kodikkaaseen — suorastaan loistavasti sisustettuun huoneeseen. Siellä oli pianokin, jonka kannelle oli pantu iso pinkka nuotteja, ja monia muita somia pikkuesineitä, jommoisia Helene ei ollut nähnyt sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt. Hänen emäntänsä oli kadonnut eräänlaisen kaihtimen taa ja puheli nyt hänelle viereisestä huoneesta:
"Se oli kolmas vesikauhuinen koira, jonka olen tänä kesänä nähnyt.
Vesikauhu on alkanut tulla yleiseksi näillä main."
Hän palasi nyt huoneeseen kantaen hopeista tarjotinta, jolla oli kannu ja kaksi lasia.
"Hermonne ovat varmaankin ärtyneet, mutta tämä konjakki tekee teille hyvää, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Tulkaa sitten tänne toiseen huoneeseen, ja levätkää hetkinen. Olette pian kyllä ennallanne."
Hän puhui niin väärentämättömän ystävällisesti ja sääliväisestä että Helene katsahti häneen kiitollisena. Nainen oli pitkä ja solakka ja hänen liikkeissään oli jotakin erikoista, mikä pani olettamaan hänen lapsena tottuneen silkkipukujen pehmeihin poimuihin. Helene pani niinikään merkille hänen miellyttävän hymyilynsä ja tunsi sydämensä lämpiävän tätä ensimmäistä hyvänsävyistä naista kohtaan, jonka! hän oli Nomessa tavannut.
"Te olette hyvin ystävällinen, mutta nyt minä en kaipaa enää mitään. Pelästyin äsken hirveästi. Oli ihmeellistä, kuinka te pelastitte minut."
Hän seurasi katseillaan toisen sulavia liikkeitä, kun hän pani tarjottimen pöydälle, ja silloin hän osui näkemään Roy Glenisterin valokuvan seinällä.
"Ah…!" hän huudahti, mutta vaikeni heti, sillä hän tiesi nyt, kuka tuo tyttö oli. Hän silmäili nopeasti pelastajaansa. Ei ollut todella ihme, että miehet olivat häneen ihastuneita, niin suloinen oli hänen hymynsä. Tämä huomio vaikutti sähköiskun lailla, ja hän nousi hämminkiään peittääkseen.
"Kiitoksia paljon ystävällisyydestänne. Nyt olenkin jo täydellisesti tointunut ja minun täytyy nyt lähteä."
Hänen muuttunut ilmeensä ei jäänyt huomaamatta. Cherry Malotten kaltainen kouliintunut ja kokenut nainen kyllä osasi nähdä, milloin toinen nainen osoittaa halveksimistaan. Lukemattomia kertoja hän oli huomannut tämän saman hiuksenhienon muutoksen, tämän halveksivan ylemmyyden, ja hän oli äkeissään itselleen siitä, että piittasi mokomasta. Mutta syystä tai toisesta tämän naisen esiintyminen ärsytti häntä tavallista syvemmin. Hän ei sitä sentään osoittanut paitsi ehkä siten, että hänen hymynsä oli rahtusen jäykempi kun hän sanoi:
"Toivon teidän jäävän tänne kunnes olette perinpohjin levännyt! neiti…" Hän vaikeni ja ojensi kätensä.
"Chester. Nimeni on Helene Chester. Olen tuomari Stillmanins sisarentytär", virkkoi toinen nopeasti ja hieman hämillään.
Cherry Malotte veti takaisin ojennetun kätensä ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi ja uhkaaviksi.
"Ah, vai niin — te olette neiti Chester — ja minä pelastin henkenne."
Hän naurahti epämiellyttävästi.
Helene sai ponnistella pysyäkseen tyynenä.
"Olen pahoillani, ettette pidä siitä", sanoi hän kylmästi. "Minä panen suuren arvon sille palvelukselle, jonka olette tehnyt minulle." — Hän astui askelen ovelle päin.
"Odottakaa hetki. Haluan puhua kanssanne." Kun Helene ei ollut huomaavinaan hänen pyyntöään, huudahti hän katkerasti:
"Ah, älkää pelätkö. Tiedän kyllä, että teette anteeksiantamattoman rikoksen, jos juttelette kanssani, mutta kukaan ei näe teitä täällä ja teidän lakienne mukaan on rikos vain se, joka tulee ilmi. Voitte siis olla rauhallinen. Sepä juuri on minusta tehnyt halveksitun olennon — minut on aina paljastettu. Haluan kuitenkin sanoa teille, että vaikka olenkin huono ihminen, olen toki parempi kuin te, sillä minä olen uskollinen niille, jotka minusta pitävät, enkä minä petä ystäviäni."
"En halua väittää, että ymmärtäisin teitä", virkkoi Helene kylmästi.
"Ah, kyllä te ymmärrätte. Ei teidän kannata olla noin viattoman näköinen. Se sopii tietenkin näyttelemäänne osaan, mutta minulle ette voi näytellä."
Hän meni vieraansa ohi ovelle ja asettui sen eteen seisomaan, ja hänen kasvoilleen levisi katkera ja pilkallinen ilme.
"Se pikku palvelus, jonka äsken teille tein, oikeuttaa minut käsittääkseni johonkin, ja minä aion käyttää tätä oikeutta siten, että sanon teille, kuinka huonosti naamari teille sopii. Hirveän moukkamaista minun on sellaista sanoa, vai kuinka? Olettepa antautunut hienon seuran palvelukseen, ja minä ihailen sitä tapaa, jolla olette osuutenne siinä katalassa työssä näytellyt, mutta minua kiukuttaa teidän sievä, viaton ilmeenne, sillä se ei ole oikea."
"Päästäkää minut ulos!"
"Olen minäkin monesti tehnyt pahoja", jatkoi Cherry keskeytyksestä välittämättä, "mutta silloin minut on tavallisesti siihen pakotettu, enkä minä ole milloinkaan tahallani koettanut syöstä turmioon miestä hänen rahojensa takia."
"Mitä te tarkoitatte väitteellänne, että olen pettänyt ystäväni ja syössyt jonkun turmioon?" kysyi Helene kiivaasti.
"Loruja! Minä huomasin heti alussa, mitä lajia te olette, mutta Roy Glenister ei älynnyt sitä huomata. Ja sitten Struve kertoi, mitä en ollut arvannut. Tarvitaan vain pullollinen viiniä ja nainen, ja sen miehen saa puhumaan kaiken mitä hän tietää. Mac Namaralla on käynnissä rohkea peli, ja hän teki viisaasti ottaessaan teidät apurikseen, sillä te olette ovela, teillä on vahvat hermot ja te näyttelette osaanne mestarillisesti. Minä ymmärrän sellaista, sillä olen itsekin ollut mukana yhdessä ja toisessa huvinäytelmässä. Teidän on suotava anteeksi tämä pieni tunteenpurkaus — ammattikateutta, nähkääs. Minä kadehdin teidän taitoanne, siinä kaikki. Kun te olette nyt saanut selville, että olemme yhtä hyviä molemmat, ei teidän enää pitäisi katsella minua kovin ylhäisesti."
Tämän sanottuaan hän avasi oven vieraalleen ja hyvästeli harkitun ivallisesti.
Helene oli liian hämmentynyt ja syvästi nöyryytetty voidakseen käsittää Cherry Malotten pahansuovasta ja välittömästä tunteenpurkauksesta muuta kuin että tämä syytti häntä osallisuudesta siihen salahankkeeseen, jota kaikki tuntuivat pitävän todellisena. Se saattoi tosin olla naisellisen lemmenkateuden ilmaisua, mutta olihan hän toisaalta sanonut saaneensa tiedot Struvelta sekä että pullo viiniä ja kauniit naiskasvot saisivat hänet paljastamaan kaiken. Mikäli hän tunsi Struvea ja oli hänestä kuullut, oli tässä väitteessä ehkä paljon perääkin. Tunne, että harhaili pimeässä ja että oli kietoutunut salakähmäisyyden verkkoon, valtasi hänet jälleen kuten monesti viime aikoina. Jos Struve hellitti kielensä kantimet tuon naisen edessä, eikö hän voisi tehdä samaa hänen edessään? Hän pysähtyi hetkeksi ja suuntasi sitten kulkunsa Satamakadulle harkiten tarkoin, millä tavalla hän parhaiten pääsisi päämääräänsä. Cherry Malotte piti häntä taitavana näyttelijänä. No hyvä — hän osoittaisi, että häntä oli arvosteltu oikein.
Struve istui työpöytänsä ääressä yksityiskonttorissaan, mutta nousi heti ja tarjosi hänelle tuolia.
"Hyvää huomenta, neiti Chester. Olette raikkaan näköinen yöllisen seikkailunne jäljiltä. Tuomari on kertonut minulle kaikki, ja sallikaa minun sanoa, että olette urhein nainen, minkä minä tunnen."
Helene hymyili ja rupesi hitaasti aukomaan päällystakkinsa nappeja.
"Eikö teillä lakimiehillä ole paljon työtä?" hän kysyi.
"On kyllä, mutta ei niin paljon, etten ehtisi teitä palvella, jos teillä on jotakin asiaa minulle."
"Ah, en ole tullut asioita varten", virkkoi tyttö kevyesti. "Olin ulkona kävelemässä ja poikkesin huvikseni katsomaan, mitä te hommailette."
"Sitä ilahduttavampaa minulle", sanoi asianajaja muuttuneella äänellä.
"Olen enemmän kuin ihastunut."
Helene arveli näytelleensä hyvin, koskapa toinen oli luopunut kaikesta asiakkuudestaan.
"Niin, minä olen väsynyt puhelemaan Arthur-enon ja Mac Namaran kanssa.
He kohtelevat minua kuin pientä tyttölasta."
"Milloin aiotte astua ratkaisevan askeleen?"
"Mitä askelta tarkoitatte?"
"Avioliittoanne. Milloin se tapahtuu? Ei teidän tarvitse arkailla siitä puhua, sillä Mac Namara ilmaisi minulle asian jo kuukausi sitten."
Sitä tapausta muistellessaan asianajaja nosti salaa kätensä kaulalleen, mutta hänen katseensa kirkastui, kun Helene vastasi kevyesti:
"Te erehdytte varmaan. Hän lienee vain laskenut pilaa."
Hetken aikaa hän johti puhetta varsin taitavasti ja jutteli kaikenlaisista asioista tavalla, joka pani Struven kummastelemaan hänen tavatonta leikillisyyttään ja kevyttä äänensävyään. Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut Heleneä sellaiseksi, näin tuttavalliseksi, ja, silti hän oli niin ylpeä ja kylmä, että hän oli tulla hulluksi. Hän muuttui yhä rohkeammaksi otteissaan.
"Millä kannalla ovat asiamme tällä haavaa?" kysyi tyttö, kun toisen kiihkeys alkoi näkyä yhä selvemmin. "Eno ei halua sanoa mitään eikä herra Mac Namarasta ole viime aikoina saanut sanaakaan puserretuksi."
Struve katsahti häneen nopeasti.
"Mitä asiaa tarkoitatte?"
Helene kokosi kaikki voimansa ja astui askeleen varmuuden rajalle.
"Äh, älkää nyt viitsikö pitää minua lapsena. Se alkaa jo ikävystyttää.
Olen näytellyt osani, ja nyt tahdon tietää, mitä te muut teette."
Hän oli valmistunut minkälaiseen vastaukseen tahansa.
"Mitä erikoisesti haluatte tietää?" kysyi toinen varovasti.
"Kaikki. Luuletteko, etten voi kuulla, mitä ihmiset sanovat."
"Ahaa, siinä sitä ollaan! No, älkää huoliko kuunnella niitä."
Helene huomasi erehdyksensä ja jatkoi kiireesti:
"Miksen? Emmekö pelaa kaikki samoin merkein? Minä en voi hyväksyä, että ensin käytätte minun apuani ja sitten kohtelette minua kuin ilmaa. Luulen olevani oikeutettu saamaan tietää, kuinka suunnitelmaa edelleen hoidetaan. Arveletteko kenties, etten osaa pitää suutani kiinni?"
"En suinkaan", vastasi asianajaja nauraen ja yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta silloin Helene nousi ja nojasi kirjoituspöytään vakaasti päättäneenä, ettei lähtisi konttorista, ennenkuin olisi edes hieman saanut kohotetuksi salaperäisyyden verhoa. Struven esiintyminen vahvisti hänen epäluuloaan, että tässä kaikessa oli jotakin nurinkurista. Tuo lahjakas, mutta kevytmielinen, irstaileva mies tunsi nämä asiat perinpohjin, mutta vaikka Helenen suostutteluilla olikin eräänlaista vaikutusta häneen, sitoi varovaisuus hänen suunsa. Hän. kurottautui eteenpäin ja hymyili Struvelle.
"Te olette aivan kuin toisetkin. Tekään ette halua antaa minulle vähäisintäkään valaistusta."
"Antaa, antaa, antaa!" virkkoi asianajaja julkeasti. "Se on naisten tapa ratkaista asioita. Antakaa minulle tuo — antakaa minulle se. Itsekkäitä olentoja! Miksette te tarjoa mitään korvaukseksi? Miehet ovat liikemiehiä, naiset koronkiskureita. Te olette utelias ja tunnette itsenne sen vuoksi onnettomaksi. Minä voin auttaa teitä, ja siksi te luulette, että minä teen sen yhdestä hymyilystä. Te pyydätte, että minä rikon lupaukseni ja panen kunniani alttiiksi teidän oikkujenne vuoksi. Se juuri on naisten tapa, ja minä suostun. Minä antaudun valtaanne, mutta en tee sitä ilmaiseksi. Tehkäämme sopimus."
"Se ei ole uteliaisuutta", intti tyttö närkästyneenä. "Minä en pyydä enempää kuin mikä on oikeuteni."
"Te olette kuullut, mitä kaupungilla juorutaan, ja olette alkanut epäillä, siinä koko juttu. Te arvelette, että minä tiedän jotakin, mikä voisi luoda valaistusta tai uutta varjoa kaikelle mitä omistatte tässä maailmassa, ja te olette niin kiihtynyt, ettette enää luota omiin sukulaisiinnekaan. Toisaalta ette voi uskoutua vieraillekaan ja siksi tulette minun luokseni. Olettakaamme, että minulla on ne paperit, jotka toitte tänne viime keväänä, tuossa kassakaapissa, ja että ne kertovat koko jutun — onko enonne viaton tai ansaitseeko hän hirttonuoran, mitä siinä tapauksessa tekisitte? Mitä antaisitte päästäksenne näkemään ne? No hyvä, ne ovat tuolla ja voivat milloin tahansa puhua puolestaan. Jos olette oikea nainen, ette saa lepoa, ennenkuin olette ne nähnyt. Teemmekö sopimuksen?"
"Niin, niin. Antakaa ne paperit minulle!" huudahti Helene kiihtyneenä. Kuuma veriaalto syöksähti hänen kasvoilleen, ja Struve ponnahti tuoliltaan. Hän astui lähemmäs Heleneä, mutta tämä peräytyi seinään saakka, kalpeana ja tuijottavin silmin.
"Ettekö näe", hän jatkoi, "että minun täytyy saada ne nähdä?"
"Tietysti minä sen huomaan, mutta minä haluan suukon sopimuksemme vahvistukseksi."
Hän tavoitti kuumalla kädellään tyttöä, mutta tämä työnsi hänet syrjään ja liukui hänen ohitseen ovelle.
"Tehkää kuten haluatte", sanoi Struve, "mutta ellen erehdy, ette löydä lepoa ennenkuin olette nähnyt nuo paperit. Olen tutkinut teitä ja uskallan lyödä vetoa, ettette mene naimisiin Mac Namaran kanssa ettekä tohdi katsoa enoanne silmiin, ennenkuin olette päässyt totuuden perille. Voisitte tehdä molemmatkin, jos tietäisitte varmasti heidät pettureiksi, mutta ette voi tehdä sitä niin kauan kuin epäilette heitä — sellainen on nainen. Kun olette tehnyt päätöksenne, tulkaa takaisin ja minä näytän teille todistukset. En koetakaan näyttää toisenlaiselta kuin olen — Wilton Struve vain olen, myyjä. Minä toivon, että minun hautakiveeni kirjoitetaan totuudenmukaisesti: 'Hän sai palkkansa'."
"Te olette pantteri", virkkoi Helene tuohtuneena.
"Siis miellyttävä ja sulavaliikkeinen peto", naurahti toinen. "Ystävällinen ja leikkisä, mutta hampailtaan terävä ja kynsiltään sitäkin terävämpi. Täydentääksemme vertausta, joka minua miellyttää, minä luulen, ettei sillä eläimellä ole sukulaisuustunteita ja että se metsästelee mielellään yksinään. Kun olette perin pohjin tutkinut tuota salahanketta ja löytänyt syyllisen sieltä mistä sitä on haettava, ettekö haluaisi tulla minulle siitä kertomaan? Tämä ovi johtaa käytävään ja sitä tietä suoraan kadulle. Kukaan ei näe teidän tulevan eikä menevän."
Rientäessään pois talosta Helene ihmetteli itsekseen, vallan päästä pyörällä, kuinka hän oli voinut kuunnella sitä miestä niin kauan. Mikä peto hän olikaan! Hänen tarkoituksensa oli selvä ja oli ollut alusta asti. Struve oli perinpohjin tunnoton olento. Helene oli kyllä kaiken tämän tiennyt jo entuudestaan, mutta pyrkiessään epätoivoisena totuuden perille ja nuorekkaasti itseensä luottaen hän oli uskaltautunut tämän miehen puheille. Struve oli lisäksi teräväkatseinen ja huomiokykyinen mies, joka oli verrattoman varmasti arvannut hänen mielentilansa. Hän oli joutunut tappiolle, mutta hän tiesi nyt itsekin, ettei hän voisi levätä, ennenkuin olisi saanut vastauksen kysymyksiinsä. Hänen täytyi päästä niistä epäluuloista, jotka jäytivät hänen rauhaansa. Hän muisteli enonsa ystävällisyyttä häntä kohtaan ja tunsi epätoivoista luottamusta tähän hänen sukunsa viimeiseen. Sukulaissiteet olivat olleet voimakkaat ja hän tunsi kipeästi kaipaavansa kadonneen veljensä tukea — sen veljen, joka par'aikaa oleskeli jossakin tämän salaperäisen maan kolkassa — jonkun sellaisen tukea, jonka suonissa virtasi samaa verta kuin hänenkin. Hän ajatteli Mac Namaraakin, mutta kuinka tämä voisi häntä auttaa? Mitä hän tiesi tästä miehestä — miehestä, jota hän nyt pahimmin epäili.
Melkein sietämättömän yksinäisyyden ja avuttomuuden masentamana ja sekä ruumiillisesti että henkisesti näännyksissä äsken kestetyn kauhun johdosta punnitsi Helene tilannetta niin tyynesti kuin hänen kiihtynyt mielialansa suinkin salli ja päätyi tulokseen, että hänen nykyisessä asemassaan sai turha ylpeys väistyä.
Muutamia minuutteja myöhemmin hän koputti Cherry Malotten ovelle. Kun tyttö tuli avaamaan, huomasi Helene, että hän oli itkenyt. Kyyneleet polttavat kuumimmin ja jättävät selvimmän jäljen silmiin, missä ne ovat harvinaisia. Helene ei voinut tajuta sitä mielenliikutusta, joka oli puistatellut Cherryä hänen poissa ollessaan, sillä Helenen raikas, nuorekas kauneus oli tämän seikkailijattaren sydämessä herättänyt katkeruuden ja kateuden myrskyn. Olipa Helene Chester syyllinen tai syytön, oliko silti mahdollista, että Glenister epäröisi valitessaan heidän välillään? oli Cherry kysynyt itseltään. Nyt hän tuijotti epäystävällisesti ja tervetuloa sanomatta vieraaseensa.
"Sallitteko minun astua sisälle?" kysyi Helene. "Minulla on teille jotakin sanottavaa."
Kun he olivat astuneet huoneeseen, seisoi Cherry yhä ja katseli vierastaan tutkimattomin silmin ja kylmin kasvoin.
"Ei ollut helppoa tulla takaisin", aloitti Helene, "mutta minun täytyi. Jos te voitte auttaa minua, toivon, että sen teette. Te sanoitte tietävänne, että eräille miehille on tehty suurta vääryyttä. Olen epäillyt sitä, mutta en tiennyt mitään varmaan, ja pelkään epäillä lähimpiä omaisiani. Te sanoitte edelleen, että minullakin on osuus siinä mitä on tapahtunut — että olen pettänyt ystäväni. Odottakaa hetkinen", hän lisäsi nopeasti, kun huomasi toisen ivallisen hymyn. "Ettekö haluaisi sanoa mitä tiedätte ja minkä arvelette minun osuuteni olevan? Olen kuullut ja nähnyt asioita, jotka ovat panneet minut ajattelemaan — oo, ne ovat peloittaneet minua ajattelemasta — enkä sittenkään ole löytänyt totuutta. Käsittänette, että tämän tapaisessa taistelussa helposti väitetään yhtä ja toista, mutta onko minun enoni tosiaankin menetellyt väärin?"
"Siinäkö kaikki mitä teillä on sanottavaa?"
"Ei. Sanoitte, että Struve oli ilmaissut teille koko suunnitelman.
Kävin hänen luonaan houkutellakseni häneltä tiedot, mutta…"
Häntä puistatti kun hän muisti äskeisen kohtauksen.
"No, kuinka onnistuitte?" kysyi Cherry merkillisen huvitettuna, vaikka yhä pysyikin kylmän ja vastahakoisen näköisenä.
"Älkää kysykö. Sitä on inhoittava ajatellakin."
Cherry naurahti kylmästi.
"Ja siellä epäonnistuttuanne te tulitte jälleen minun luokseni pyytämään vielä kerran minun laiseltani hylätyltä olennolta apua. No hyvä, neiti Helene Chester, kuulkaa siis. En usko ainoatakaan sanaa mitä olette minulle nyt kertonut enkä minä puolestani aio sanoa teille yhtään mitään. Menkää takaisin enonne ja pitkäsäärisen rakastajanne luo, jotka ovat teidät lähettäneet tänne, ja ilmoittakaa heille, että aion puhua, kun oikea hetki lyö. He arvelevat, että tiedän liian paljon, eikö niin? Ja sen vuoksi he ovat lähettäneet teidät tänne urkkimaan? Olkoon menneeksi, minä olen valmis tekemään eräänlaisen sopimuksen. Te näyttelette osaanne, minä omaani. Jättäkää Glenister rauhaan, silloin en minäkään juorua Mac Namarasta. Onko sovittu?"
"Ei, ei, ei! Ettekö jaksa käsittää minua? Ei siitä nyt ole kysymys.
Minä haluan vain tietää totuuden, siinä kaikki."
"Palatkaa siis Struven luo ja pyytäkää häneltä selityksiä. Hän ehkä on valmis ne antamaan, minä en. Hierokaa kauppaa hänen kanssaan — osaatte mainion hyvin sen tehdä. Olette puijannut parempiakin miehiä — saa nähdä, mitä pystytte hänelle."
Helene huomasi, ettei kannattanut enempää ponnistella, ja poistui. Hän tunsi kuitenkin, ettei Cherry sittenkään häntä epäillyt, vaikka hän. lemmenkateena, oli nähnyt hyväksi sellaista teeskennellä.
Päästyään kotiinsa hän kirjoitti pari lyhyttä kirjettä ja kutsui keittiöstä japanilaisen asiapoikansa.
"Fred", hän sanoi, "olepa hyvä ja koeta etsiä herra Glenister ja anna hänelle tämä kirje. Ellet tavoita häntä, etsi hänen toverinsa ja anna tämä toinen kirje hänelle."
Fred meni ja kun hän tuntia myöhemmin palasi, oli hänellä yhä Dextrylle osoitettu kirje kädessään.
"En löytänyt sitä herraa", hän sanoi. "Nuori herra sanoi, että hän oli poissa, mutta tulee kenties parin päivän kuluttua."
"Annoitko toisen kirjeen herra Glenisterille?"
"Annoin, neiti."
"Saitko vastausta?"
"Sain kyllä."
"No, anna se minulle."
Kirje sisälsi seuraavaa:
"Hyvä neiti Chester.
On turhaa keskustella asiasta, jonka molemmat hyvin tunnemme. Jos tämä halunne johtuu viime yön tapahtumista, niin pyydän, ettette sen takia vaivaudu. Me emme tarvitse teidän sääliänne.
Kunnioittaen
Roy Glenister."
Hänen kirjettä lukiessaan tuli huoneeseen tuomari Stillman. Hän näytti vanhentuneen tavattomasti kuluneen päivän aikana, vai vaikuttiko kelmeä iltapäivävalaistus, että hänen poskensa näyttivät niin painuneilta ja kasvojen piirteet niin lakastuneilta? Hänen äänensäkin ilmaisi niitä raskaita huolia, joita hänen oli kesteltävä.
"Alec on maininnut minulle kihlauksestanne, ja se keventää äärettömästi taakkaani. Iloitsen tavattomasti tästä avioliitosta. Hän on ihmeellinen mies ja ainoa, joka voi meidät pelastaa."
"Mitä sinä sillä tarkoitat? Mikä vaara meitä uhkaa?" Helene kysyi!
"Tuo roistojoukko, tietenkin. Sanoivathan he tulevansa takaisin! Mutta Alecilla on vaikutusvaltaa täkäläiseen vartioston päällikköupseeriin, ja hänen toimestaan vartioivat sotilaat tästä lähin taloamme yöt päivät."
"Mutta miksi — kukaan ei tee meille mitään pahaa…"
"Vaiti, vaiti! Minä tiedän mitä puhun. Meitä uhkaa pahempi vaara kuin milloinkaan ennen, ja ellei meidän onnistu hajoittaa tuota yhdistystä, on seurauksena verilöyly. Ne vigilantit ovat alituisena uhkana ja he koettavat saada minut luopumaan tuomarintoimestani, jotta voisivat ottaa lainkäytön omiin käsiinsä. Siitä juuri haluaisinkin sinulle puhua. He aikovat surmata Alecin ja minut — niin ainakin väittää Alec — ja meidän täytyy toimia ripeästi estääksemme heidän aikeensa. Nuori Glenister on myöskin heikäläisiä ja hän tietää, ketkä muut seuraan kuuluvat. Luuletko voivasi päästä puheisiin hänen kanssaan?"
"En ymmärrä sinua oikein", sanoi Helene, vaikka hän kalpeni huulia myöten.
"Ymmärrät kyllä. Minä haluan saada selville seuran johtomiesten nimet, jotta voisin vangituttaa heidät. Sinun täytyy onkia ne tiedot häneltä, ja sinä kyllä onnistut, jos yrität."
Helene katseli vanhusta kauhistuneena.
"Ja sinä pyydät minulta semmoista?" sai hän käheästi sanoneeksi.
"Älä nyt ole typerä", virkkoi tuomari ärtyneesti. "Nyt ei ole sopiva
hetki lapsellisiin arasteluihin. Nyt on kysymyksessä sekä minun että
Alecin elämä." Hän lausui jälkimmäisen nimen lasketun harkitusti, mutta
Helene oli lopen kiihdyksissä sellaista huomatakseen.
"Se on häpeällistä!" hän huudahti. "Sinä siis haluat, että minä pettäisin miehen, joka pelasti meidät tuskin kaksitoista tuntia sitten. Hän pani oman henkensä alttiiksi meidän takiamme."
"Se ei ole suinkaan petosta, vaan itsepuolustusta. Ellei meidän onnistu heitä nitistää, nitistävät he meidät. Minä en halua rangaista sitä nuorta miestä, mutta muut haluan saada telkien taakse. Kas niin, ei vastaväitteitä, sinun täytyy se tehdä."
Mutta tyttö vastasi tiukasti kieltäen ja meni tyynesti omaan huoneeseensa. Suljettuaan ovensa hän istui kauan paikallaan tuijottaen eteensä silmin, jotka eivät mitään nähneet, ja kädet polvilla lujaan nyrkkiin puristettuina. Lopulta hän kuiskasi itsekseen:
"Pelkään sen sittenkin olevan totta. Pelkään sen sittenkin olevan totta!"
Hän ei mennyt päivällispöytään, ja kun Mac Namara saapui illansuussa taloon, teeskenteli hän päänsärkyä välttääkseen tapaamasta häntä. Hän koetti yhä karkoittaa ajatusta, että Mac Namara ja hänen enonsa, hänen oma enonsa, joka oli ollut hänen isänään, olivatkin vain yksinkertaisia juontenpunojia. Ja kuitenkin hän oli vallan kuohuksissa tuomarin kylmäverisen pyynnön johdosta, että hän suostuisi pettäjättäreksi. Jos hän saattoi pyytää jotakin sellaista, miksei hän sitten voisi ryhtyä johonkin toiseen tunnottomaan itsekkääseen hankkeeseen? Koko pitkän illan hän istui yksin huoneessaan, mutta kun hän lopulta tunsi voivansa pahoin, hiipi hän ulos tavoittamaan jostakin Frediä ja toimituttamaan itselleen hieman syötävää.
Hän kuuli arkihuoneessa keskusteltavan ja ehdittyään alimmalle porrasaskelmalle hän pysähtyi kuuntelemaan. Ensimmäinen lause, jonka hän kuuli tiukasti kiinnipantujen verhojen takaa, sai hänet arvelematta kuuntelemaan enemmänkin. Hän seisoi paikallaan monta minuuttia ja kuunteli hengittämättä niitä salajuonia, joita sisähuoneessa punottiin, kääntyi sitten ja hiipi varpaillaan omaan huoneeseensa. Mielettömän kiireesti hän täällä riisui arkipukunsa ja pani toisen puvun yllensä.
Hän painoi kasvonsa ikkunaan ja huomasi, että yö oli sysipimeä eikä taivaalla ainoatakaan tähteä. Hän kietoi silti paksun harson hattunsa ympärille ja kasvoillensa, ennenkuin sammutti lampun ja astui halliin. Kuullessaan Mac Namaran sanovan "hyvää yötä" katuovella hän peräytyi jälleen huoneeseen. Hänen enonsa nousi hiljaa portaita ylös ja pysähtyi hänen ovelleen. Hän lausui hiljaa hänen nimensä, mutta kun ei vastausta kuulunut, jatkoi hän matkaansa omaan suojaansa. Helene hiipi jälleen varovasti portaille, pujahti kadulle, sulki oven ja pani avaimen taskuunsa. Paksussa pimeässä hapuillen hän riensi eteenpäin. Hänen aivoissaan kiersi vain yksi ainoa kauhea ajatus:
"Minä tulen liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!"